Iain M. Banks: Tähystä tuulenpuolta

Yhtä-äkkiä onkin vierähtänyt kahdeksan vuotta siitä, kun viimeksi luin Iain M. Banksin Kulttuuri-sarjan kolmannen osan. Kuinka tässä näin on käynyt? Toki tässä välissä olen lukenut pari muuta Banksin kirjaa, mutta silti. Tähystä tuulenpuolta on The Culture-sarjan kuudes osa (Look to Windward, 2000), mutta neljäs suomennettu osa (2004). Jostain syystä sarjasta jätettiin kaksi väliosaa suomentamatta. Nyt kun vihdoin sain luettua Tähystä tuulenpuolta hyllystäni, liitän sen mukaan Kirjahyllyn aarteet 2 -lukuhaasteeseen. Lisäksi liitän kirjan Aikamatka-lukuhaasteen kohtaan 3. Kirja, jossa on eri aikatasoja.

Idiran ja Kulttuurin välisessä sodassa 800 vuotta sitten kahden räjähtäneen tähden ja sen vuoksi miljoonien tuhoutuneiden henkien kunniaksi Masaqin kiertoratamaailmassa järjestetään muistojuhla, johon on tilattu kuuluisalta cheliläiseltä säveltäjältä Zilleriltä sinfonia. Ziller elää omaehtoisessa maanpaossa kiertoratamaailmassa eikä ole lainkaan ilahtunut, kun saa kuulla, että hänen kotimaailmastaan saapuu lähettiläs Quilan suostuttelemaan häntä palaamaan takaisin kotiin. Kastijärjestelmäinen Chel kävi raakaa sisällissotaa kastien poistamiseksi, mikä epäonnistui. Jälkeenpäin Kulttuuri tunnusti aloittaneensa sodan ja pyysi sitä anteeksi. Pinnan alla anteeksiantoa ei kuitenkaan hyväksytty, vaan laadittiin suunnitelmat kostosta. Kun sodassa puolisonsa menettänyt Quilan saapuu Masaqiin on jännitteet viritetty puoleen ja toiseen.

Tähystä tuulenpuolta liikkuu laajoissa ympyröissä esitellen pitkien välimatkojen päässä olevia tapahtumia ja useissa aikatasoissa. Kerronta on siis Banksille tyypilliseen tapaan epälineaarinen. Päähenkilön Quilanin kohdalla kuljetaan ainakin kolmessa eri aikatasossa, joiden avulla hahmon fyysinen ja psyykkinen tila saa laajan perspektiivin ja motiivin. Quilan on jokseenkin poikkeava sotilas, ja minulla oli välillä ongelmia pysytellä hänen psyykeensä tasolla. Oli kuitenkin hienoa, että hän lajina poikkesi tavanomaisesta. Quilanin ja Zillerin välinen tapaaminen, jota koko ajan yritettiin järjestellä, sai välillä komediallisia piirteitä siitä kuinka Ziller pakoili Quilania ja Kulttuurin isännät yrittivät kohteliaasti palloilla kahden vieraan toiveiden mukaisesti. Homomdanilainen kolmemetrinen Kabe Ischloear, jota saattoi erehtyä luulemaan patsaaksi oli erinomainen lisä henkilökaartiin.

Kulttuurin alusten nimet kiinnittävät aina huomiota ja muutamia kivoja tässäkin osassa esiintyi. Välillä Banks innostui jopa revittelemään aiheella parin sivun verran. Myös uskomattoman isot hirviösaurukset oli huikeita asuinalueineen ja niissä oli ihmeentuntua, vaikkakin jäivät tarinallisesti jokseenkin irrallisiksi. Vaikka pidin Tähystä tuulenpuolta -kirjasta, se tuntui juoneltaan laimeammalta kuin aiemmat Kulttuurin osat. Eikä edes loppu vakuuttanut minua tällä kertaa. Plussaa on jälleen hieno maailmanluonti ja kekseliäät hahmot. Aion jatkaa sarjan lukemista kevyellä tahdilla. Olisi kiva, jos koko sarja olisi suomennettu, mutta pitänee lukea väliin jääneet osat jossain vaiheessa englanniksi.

Joulukuun 2019 luetut

Aloitin joulukuun lukemalla koko George R. R. Martinin  Tulen ja jään laulu -sarjan tähän astiset osat uusiksi. Tai oikeastaan kuuntelin ne äänikirjoina. Päälle luin ekirjana Fire and Blood -teoksen, sarjaan liittyvän Targaryenin suvun alkuvaiheista Westerosissa. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten 2011 alkuperäiskielisen kun luin Lohikäärmetanssin uusiksi ja tällä kertaa siis suomeksi. Maailmaan uppoutuminen on totaalista, sarja on erinomainen. Kuuntelin Korppien kestit ja Lohikäärmetanssin limittäin lukujen aikajärjestyksessä ja tämä ”yhdistetty kirja” toimi hyvin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Lohikäärmetanssi olisi vaatinut reippaasti editoimista. Juoni polki paikallaan ja kirjassa oli turhaa toistoa. Silti odotan seuraavaa osaa kuin kuuta nousevaa. Toivottavasti 2020. Fire and Blood oli välillä hieman tylsistyttävää luettavaa luetteloineen kuka kenenkin puolella oli ja kuka mainitsi mitäkin, mutta lohikäärmeet! Ja kuinka surullisia niiden kohtalot olivat. Odotan jo etukäteen mieli maassa jälkimmäistä osaa Targaryenien historiasta, jos se koskaan ilmestyy.

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli (A Game of Thrones 1996, suom. 2003)

George R.R. Martin: Kuninkaiden koitos (A Clash of Kings 1998, suom. 2004)

George R.R. Martin: Miekkamyrsky (A Storm of Swords 2000, suom. 2005)

George R.R. Martin: Korppien kestit (A Feast for Crows 2005, suom. 2007)

George R.R. Martin: Lohikäärmetanssi (A Dance of Dragons 2011, suom. 2014)

George R.R. Martin: Fire and Blood (2018)

Katherine Arden: Dead Voices (2019)

Katherine Ardenin Dead Voices jatkaa lokakuussa lukemani Small Spaces -pienoisromaanin tarinaa kolmesta lapsesta, Ollie, Coco ja Brian, jotka kokevat pelottavan kummia, tällä kertaa kingimäisessä lumimyrskyn saartamassa hotellissa. Dead Voices on mielestäni hitusen parempi kuin ensimmäinen osa tästä tulevasta tetralogiasta. Lapsille suunnattua kauhua. Pelotti hieman aikuistakin, joten enpä tiedä kuinka nuorelle tätä oikeasti voisi suositella. Juoni vaatii kirjailijalta selittelyä, mistä ikävä onnahtelu loppupuolella.

Philip Reeve: Tuhon aikakirja (Infernal Devices 2005, suom. 2006)

Luin Philip Reeven Kävelevät koneet -sarjan ensimmäisen saman nimisen osan 2011 ja toisen osan Kadotettu manner 2012. Kolmas osa, Tuhon aikakirja, on odottanut vuoroaan siitä asti, joten liitän kirjan Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Tom ja Hester ovat nyt aikuisia ja tarina keskittyy heidän tyttäreensä Wreniin. Luin ensimmäisten osien arvioni ja olen mitä ilmeisimmin pitänyt niistä enemmän kuin mitä nyt pidin Tuhon aikakirjasta. Varsinkin alku oli pysäyttäjä, mutta sinnillä jatkaminen palkittiin kuitenkin kohtalaisella tarinalla. Saas nähdä milloin saan luettua sarjan viimeisen osan.

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille (2019)

Briitta Hepo-ojan nuortenkirja Suomea lohikäärmeille tuntuu saaneen aikaiseksi ihastelua lukijoiden parissa ja kirjan nimi houkutteli minutkin lukemaan. Vaikka tarina on kekseliäs suomalaiseen ympäristöön, minua jäi harmittamaan tosissaan, että nimestään huolimatta kirjassa lohikäärmeet ovat sivuseikka. Ihmissuhteet ja luokkaerot veivät huomion. Ehkä olen jälleen väärää kohderyhmää. Tai luin teoksen liian pian Martinin Fire and Bloodin jälkeen ja lohikäärmejanoni jäi liian voimakkaaksi tullakseen tyydytetyksi tällä kirjalla (tai millään muullakaan)

Ennen joulua pikapyrähdin Lemony Snicketin äänikirjojen parissa ja kuuntelin neljä ensimmäistä osaa A Series of Unfortunate Events -sarjasta. Baudelairen lapset menettävät vanhempansa ja joutuvat orpoina sukulaistensa hoiviin. Ensimmäisenä heistä on vuorossa kreivi Olaf, josta ei päästä myöhemminkään eroon. Lapset kärsivät todellakin surkeista sattumuksista. Tarinat toistavat itseään kerta toisensa jälkeen ja enpä juuri innostunut enää jatkamaan viimeisten yhdeksän osan parissa, vaikka neljäs olikin parempi kuin kolmas ja toinen osa. Ehkä joskus vielä kuuntelen loput matkalukemisena. Kirjat ovat sopivan lyhyitä siihen tarkoitukseen.

Lemony Snicket: The Bad Beginning (1999)

Lemony Snicket: The Reptile Room (1999)

Lemony Snicket: The Wide Window (2000)

Lemony Snicket: The Miserable Mill (2000)

Maja Lunde: Lumisisko (Snøsøsteren 2018, suom. 2019)

Luin jouluna Maja Lunden lapsille suunnatun jouluisen tarinan Lumisisko, joka muistutti paljon monia muita vastaavia kertomuksia ja satuja, mm. Dickensin joulukertomus tuli mieleen. Surullinen tarina on kaunis, samoin kuin kuvitus.

M.R. James: Kummitustarinoita (valikoituja novelleja teoksesta The Collected Ghost Stories of M. R. James 1931, suom. 2019)

Heti joulutunnelmien jälkeen aloitin M.R. Jamesin Kummitustarinoita -kokoelman, johon on koottu 11 nimensä mukaista tarinaa 1800-lopulta ja 1900-luvun alusta. Hirvittävän pelottavia tarinat eivät ole, vaan aikakaudellensa tyypillisesti lähinnä epämiellyttäviä. Tarinat on kirjoitettu selittävään tapaan ja niissä esiintyy kiehtovasti vanhoja termejä, jotka antavat oman tunnelmansa. Termeille ja käännösratkaisuille löytyy kirjan loppuosasta selitteet. En ollut lukenut yhtäkään kokoelman novellia aiemmin, ja suosikikseni nousi Mezzotinto, jonka tyyliä ja aihetta on sittemmin toistettu muodossa jos toisessakin useaan kertaan eri tekijöiden toimesta niin kirjallisesti kuin visuaalisesti.

Joulukuun päätteksi kuuntelin C.J. Tudorin Liitu-ukko -äänikirjan (The Chalk Man 2018, suom. 2018). Tarina jäljittelee Stephen Kingiä niin selkeästi, että tällainen satunnainen King-lukijakin huomasi yhtäläisyydet neljän pojan ja tytön sattumuksissa pienessä kaupungissa. Pelottava klovni vain puuttui, mutta olihan mukana sentään salamyhäisiä liitu-ukkoja.

N.K. Jemisinin Emergency Skin (2019) päätyi kuunneltavaksi silmällä pitäen lyhyitä Hugo-ehdokas kategorioiden ehdokkuuksia. Tarinassa ympäristötuhon Maasta poistuneet matkaajat palaavat takaisin katsastamaan raunioita, olettaen ihmisten tuhoutuneen. Oletukset ja totuus eivät ihan käykään yksiin. Tarinan idea on ok, mutta toteutus niin naiivi, että olin hämmästynyt, että tämä yleensäkin on Jemisinin tuotos. Sävy oli humoristinen aiheesta huolimatta, ehkä hieman kieli poskella kirjoitettu, selittävä. En ainakaan itse aio nimetä tarinaa ehdokkaksi.

Vuodenvaihde menee Ursula K. Le Guinin parissa, mutta ne luetut lasketaan seuraavalle vuosikymmenelle.

Marraskuun 2019 luetut

Luin marraskuussa 20 kirjaa, joista spefiä olivat alla listatut 17. En ole saanut motivoitua itseäni kirjoittamaan arvioita kirjoista, edes lyhykäisiä, joten tässä nyt pelkästään erikoismaininnat. Marraskuun kirjoista erityisesti nousee ylitse muiden Josh Malermanin Lintuhäkki, josta pidin paljon kirjana. Olen nähnyt filmatisoinnin aiemmin, joka sekin oli mielestäni ok, mutta kirjassa oli vielä vahvempi tunnelma. Etenkin päähenkilö Malorie on hahmona jämäkämpi ja aidompi nimenomaan kirjassa.

Luin vihdoin ensimmäisen osan Alastair Reynoldsin Ilmestysten avaruudesta, joka on kerännyt pölyä kirjahyllyssäni jo vuosia, joten osallistun tällä luetulla Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Odotukseni teosta kohtaan olivat kohtalaiset, mutta petyin hieman. Kirja oli aivan ihmeen pitkä siihen nähden mitä siinä oikeasti tapahtui tähdellistä juonta. Muita marraskuun lukemisena olleita haasteeseen liittettäviä kirjoja olivat Susanna Clarken The Ladies of Grace Adieu and Other Stories ja Neil Gaimanin Smoke and Mirrors sekä M is for Murder -novellikokoelmat, jotka kaikki ovat odottaneet lukemistaan lähemmäs 10 vuotta.

Becky Chambersin To Be Taught, If Fortunaten luin sillä ajatuksella, että pienoisromaani yltää Hugo-ehdokkaaksi ensi vuonna. Pidin tarinasta enemmän kuin aiemmasta kirjailijalta lukemassani romaanimittaisesta teoksesta. Tarinassa neljän hengen ryhmä matkaa avaruudessa tutkimusmatkalla, jonka tarkoituksena on enemmän oppia kuin vaikuttaa, vastakohtana maankaltaistamiselle. Hahmokeskeistä scifiä.

Loppukuusta pyrähdin Neil Gaimanin äänikirjojen parissa. Novellit eivät niinkään tuntuneet minulle sopivilta, mutta pidin lasten kauhukirjasta The Wolves in the Walls ja fantasiatarinasta The Truth is a Cave in the Black Mountains. Gaiman on loistava äänikirjan lukija ainakin omille teoksilleen ja varsinkin jälkimmäinen, jonka hankin yhdistettynä ääni- ja sähköisenä kirjana oli loistavastí toteutettu. Mukana oli FourPlay String Quartetin musiikkia, joka loi synkkää tunnelmaa tarinaan ja sai välillä Gaimanin lukemisen kuulostamaan laulamiselta. Hienosti rytmitetty. Suosittelen.

Skessa Kaukamaa: Zequera Kätketty (2019)

Josh Malerman: Lintuhäkki (Bird Box 2014, suom. 2019)

Deborah Hewitt: The Nightjar (2019)

Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls #6 (2019)

Alastair Reynolds: Ilmestysten avaruus (Revelation Space 2000, suom. 2003)

Katri Alatalo: Ikuisesti, siskoni (2019)

Madeline Miller: Circe (2018)

Paolo Bacigalupi & Tobias Buckell: The Tangled Lands (2018)

Susanna Clarke: The Ladies of Grace Adieu and Other Stories (2006)

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (The Wind in the Willows 1908, suom. 1949)

Becky Chambers: To Be Taught, If Fortunate (2019)

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu (Sent i november 1970, suom. 1970)

Margaret Atwood: Noidan sikiö (Hag-Seed 2016, suom. 2019)

Neil Gaiman: Smoke and Mirrors (1998)

Neil Gaiman: M is for Magic (2007)

Neil Gaiman: The Wolves in the Walls (2003)

Neil Gaiman: The Truth is a Cave in the Black Mountains (2014)

J.K. Rowling: Harry Potter and the Goblet of Fire

Harry Potter and the Goblet of Fire (2000) on viimeisin kirja J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjasta, jonka luin ensin suomenkielisenä sen ilmestymisvuonna 2001. Se ei ole koskaan ollut suosikkini sarjasta, mutta nyt pitkän tauon jälkeen uudelleen luettuna se tömähti lukuhermoon täysillä. Liitän kirjan Okklumeus-lukuhaasteeseen, jossa minulla on nyt 8 kirjaa blogattuna. Aloitin juuri siis Taikaministerin tehtävät (olisin kyllä mielummin pysynyt Tylypahkan rehtorina). Lisäksi liitän kirjan mukaan I Spy Challengen kohtaan 17. Elements (Fire).

Harry pääsee Weasleyn perheen kutsumana Ronin ja Hermionen seurassa Huispauksen maailmanmestaruuskisoihin ennen Tylypahkan kouluvuoden alkua. Kokemus on hieno, mutta päättyy kuitenkin uhkaaviin tunnelmiin. Voldemortin kannattajat vahvistavat toimintaansa, eikä Harryn oloa paranna se, että hänen arpensa kipuilee ja hän on nähnyt Voldemortista todentuntuisen painajaisen. Kouluvuoden päätapahtumiin kuuluu kolmivelhoturnajaiset ja Beauxbatonsin ja Durmstrangin velhokoulun oppilaita opettajineen saapuu kisailemaan Tylypahkaa vastaan. Tämäkään ei suju ihan sääntöjen mukaan, sillä alaikäinen Harry joutuu tahtomattaan mukaan vaarallisiin tehtäviin.

Goblet of Fire on yllättävä, täynnä huikeaa taikuutta ja ihmeellisiä otuksia. Rowlingin taikamaailma on entistä värikkäämpi ja rikkaampi, mutta myös synkeämpi ja pelottava. Luin kirjan yhdellä istumalla vaikka se ekirjana on yli 700 sivuinen. Ihastuin jälleen uutena esiteltävään otuskaartiin niin maanpäällä kuin veden allakin. Alastor "Mad-Eye" Moody on opettajana paikallaan ja hänen kauttaan päästiin taikuuteen, joka on sarjan kannalta pelottavinta osuutta. Hänen ensimmäinen oppituntinsa on fantastinen ja karmea. Neville-parka! Dumbledoren pensieve eli ajatuseula kiehtoo yhä, se olisi todella kätevä omistaa, joskin myös voisi olla ahdistava liikaa käytettynä. Mutta Dumbledore on viisas velho pitämään esinettä hallussaan. Olen entistä enemmän Tylypahkan rehtorin ihailija.

Tarina tuo jälleen esille jo aiemmin esiintyneitä asioita uudessa mittakaavassa tai valossa ja suorastaan vilisee uusia asioita, jotka palaavat entistä tärkeämpinä sarjan seuraavissa osissa. On mahtavaa lukea sarjaa uusiksi, kun se on tuttu ja tietää kuinka paljon mikäkin asia merkitsee. Silti ensimmäisen lukukerran uutuuden viehätystä ja ihmeen tuntua jää kaipaamaan. Goblet of Fire nousi tällä kerralla kokonaisuutena paremmaksi kokemukseksi kuin mitä se on aiemmin ollut, jos nyt täyden kympin teoksesta voi vielä korkeammalle kohota.

Kolmivelhoturnauksen ja sen osallistujien, Fleur Delacourin, Viktor Krumin ja Cedric Diggoryn myötä tarinaan tulee myös hormonit mukaan ja ihmissuhdekiemurat alkavat. Ensimmäinen merkki siitä, että päähenkilöt ovat teinejä ja kasvavat aikuisiksi kovaa vauhtia. Madame Maxime saa puolestaan Hagridin käyttäytymään kovin omituisesti. Cedric tuntui tärkeämmältä hahmolta kuin aiemmilla lukukerroilla ja ehkä siksi loppukin kolahti enemmän. Tähän saattaa vaikuttaa myös Harry Potter and the Cursed Childin (arvostelu) lukeminen jokunen kuukausi sitten. Yhä edelleen karsastan kuitenkin taikamaailman opettajien (siis joidenkin) käyttäytymistä lapsioppilaita kohtaan. Se on suoraa fyysistä ja henkistä kiusaamista, mitä ei missään nimessä odottaisi tai pitäisi sallia aikuiselta ihmiseltä. Siksipä esim. Severus Snape on aina ollut inhokkini.

Harry Potter and the Goblet of Fire on sarjan keskimmäiseksi osaksi erittäin onnistunut tarinankantaja ja kestää uudelleen lukemista ihan milloin vaan. Vielä on kolme kirjaa jäljellä.

Alan Moore & Kevin O'Neill: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga 1 ja 2

Sain viime vuonna päähäni, että minun tulee tutustua enemmän sarjakuviin, muihinkin kuin muutamiin kirjojen pohjalta tehtyihin, ja niinpä ensimmäisenä nimenä tuli esille Alan Moore. Pidin V niin kuin verikosto -elokuvasta kohtalaisesti, joten kipitin (ajoin autolla) kirjastoon nopeasti hakemaan samaisen sarjakuvan, sillä se näytti netin mukaan olevan vieläpä hyllyssä. Ja todellakin vain näytti. Ei ollut. Viimeksi sen kohdalla oli tapahtumia kirjattu vuoden 2012 aikana, minkä jälkeen siitä ei ollut havaintoja. Joku oli päättänyt käydä "kirjaostoksilla" kirjastossa. Joulupukki kuitenkin huomasi ahdinkoni ja niinpä minulla on tällä hetkellä hallussani 13 kpl Alan Mooren sarjakuvia, joita aion tämän vuoden aikana lueskella. En aloittanut kuitenkaan V niin kuin verikostosta, vaan ahmaisin alkupaloiksi Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigan (The League of Extraordinary Gentelemen) steampunkhenkiset osat 1 & 2. Alan Mooren käsikirjoittamat ja Kevin O’Neillin kuvittamat albumit ilmestyivät alunperin vuosina 2000 ja 2003, suomennokset 2003 ja 2004. Minulla on ykkösestä kovakantinen juhlaversio ja kakkosesta pehmeäkantinen versio.

Eletään vuotta 1898, viktoriaanisen kauden loppua, jolloin Brittiläinen imperiumi tarvitsee kipeästi apua muutoksen ja ahdistuksen kaaoksessa. Mystinen MI-5:sta edustava Campion Bond, jonka taustalla on vieläkin mystisempi herra "M", värvää häpäistyn naisihmisen, Mina Murrayn, kokoamaan joukon erikoislaatuisia henkilöitä hankkimaan ilmasodan mullistavan cavoriitti-aineen pois kilpailevista käsistä. Minan seuraksi liigaan liittyvät huumeisiin ratkennut Allan Quatermain, kapteeni Nemo Nautiluksineen, Edward Hyde/Henry Jekyll ja näkymätön mies Hawley Griffin. Jokaisen hahmon mukaan liittyminen vaatii mysteerin ratkomisen, mm. Edgar Allan Poen jalanjäljissä Rue Morguella.

Ensimmäinen Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga on useita kirjallisuuden (mm. Arthur Conan Doylen, Jules Vernen ja H.G. Wellsin) hahmoja alkuperäisestä eroavissa rooleissa hyödyntävä seikkailukertomus, jota lukiessa nauttii juurikin siitä, mitä kaikkea tuttua tarinasta voi bongailla. Mina Murray tuotti minulle alussa ongelmia, sillä nimimuistini ei tuonut mielikuvia hänen tunnetusta taustastaan, vaan jouduin erikseen googlaamaan tietoja. Itse tarina ei valaise asiaa tarpeeksi. Hahmona Murray on fantastisen reipasotteinen, eikä hämmenny vähästä, vaikka kuten jokainen päähahmo, myös hän on omalla tavallaan raiteilta heilahtanut.

Nautin 1800-luvun vaihtoehtohistoriamaailmasta ja sen kuvaamisesta tummansävyisin kuvin, mikä toi tarinaan tarvittavaa tunnelmaa. Hahmojen välinen outous tulee hyvin esille, ja kun juonikin on kohtalaisen toimiva ja sai päätöksen yhden albumin aikana, olin varsin viehtynyt Mooren Herrasmiehiin. Siitä oli hyvä jatkaa samoin tein kakkososaan, johon ykkösosassa, etenkin lopussa, onkin jo pienoista vihjettä.

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga II keskittyy taivaalta saapuvaan uhkaan. Tarina pohjautuu H.G. Wellsin Maailmojen sotaan ja Tohtori Moreaun saarikin pääsee hahmoillaan vaikuttamaan tarinan kulkuun. Kaikkein ensimmäiseksi kuitenkin Edwin Lester Arnoldin ja Edgar Rice Burroughsin kirjalliset hahmot pääsevät esiin Marsissa aiheuttaen Maassa tapahtuvan katastrofin. Marsilaiset saapuvat siis maapallolle ja liigalla on taas tehtävää imperiumin pelastamisessa. Murrayn, Quatermainin, Nemon, Griffinin ja Hyde/Jekyllin erikoispiirteet joutuvat koetukselle, mutta vielä enemmän koetuksella on liigan yhtenäisyys.

Jälleen ollaan viktoriaanisessa steampunkmaailmassa ja onneksi luin Wellsin Maailmojen sodan (arvostelu) melkoisen vasta, joten sen tapahtumat olivat hyvin muistissa kun palasin niihin tässä muodossa ja muokattuna. Tohtori Moreaun saarta en ole ehtinyt vielä lukea uusiksi, mutta jotain muistikuvia siitäkin oli vielä tallella.

Wellsin tarinan tunnelma tulee hyvin esille sarjakuvassakin ja pidin käsikirjoituksen etenemisestä yhtä paljon kuin ykkösosassakin. Hahmoihin liittyvät ristiriidat ovat loistavia ja varsinkin Wellsin kynästä lähtöisin olevan näkymättömän miehen persoona tulee hyvin esille (kirjan arvostelu). Ehkä juonen tuttuus hieman verotti tarinan viehätystä, vaikka Moore on sitä onnistuneesti muovannutkin oman näköisekseen, mutta silti viihdyin kakkososan parissa hyvin. Siinäkin oli bongailun iloa samalla lailla kuin ykkösosassa.

Sarjakuvien innoittamana katsoin uudelleen myös vuonna 2003 valmistuneen Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga -elokuvan, vaikka muistelin sen olleen ensimmäisellä katselukerralla tylsistyttävä kokemus. Niin se oli nytkin. Leffan lavasteet ovat ok, paikoin hyvinkin onnistuneet, mutta hahmoissa ei ole tietoakaan Mooren ja O’Neillin luomuksien särmikkyydestä. Kaiken lisäksi mukaan oli otettu Dorian Grayn ja Tom Sawyerin hahmot ja varsinkin Minaa (sukunimi Harker) oli muutettu täpäkästä ah-niin-kohtalokkaaksi ja Quatermainia enemmän perinteiseksi sankarihahmoksi. Itse juonikin poikkeaa sarjakuvasta. Jälleen kerran osoitus, kuinka hyvästä lähtömateriaalista saadaan aikaiseksi nolostuttavaa sotkua.

Mutta – palaan vielä Kerrassaan merkillisiin herrasmiehiin sarjakuvamuodossa jatkossakin ja Alan Mooreen muissakin yhteyksissä.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha ja Missä junat kääntyvät

Ostin Pasi Ilmari Jääskeläisen vuonna 2008 ilmestyneen Taivaalta pudonnut eläintarha -novellikokoelman ekirjana aikomuksenani vihdoinkin tutustua kirjailijan tuotantoon. Pienenä kynnyksenä matkalla on ollut tuputtava reaalifantastikkouden lanseeraustyyli, aivan kuin lukijan pitäisi ymmärtää nyt tulkita juttuja tietyllä tavalla, ei toisella. Myös kirjan esipuhe, joka sinänsä on yksi omaperäisimmistä lukemistani esipuheista, hieman korostaa genreluokittelua. Ehkä sen on tarkoitus olla hauska, tai siinä on jotain sisäpiirijuttua, jota en vain ymmärrä. Joka tapauksessa, esipuheessa käy ilmi, että osa novelleista on julkaistu ennenkin, mm. Missä junat kääntyvät -kokoelmassa. Novelleja on kuitenkin editoitu ja niinpä minulle iski hillitsemätön halu saada vanhempi kokoelma käsiini. Siihen liittyy oma tarinansa, josta myöhemmin.

Taivaalta pudonnut eläintarha jakautuu kahteen osioon: Morfeus ja Katakombit, jotka sisältävät esipuheen lisäksi yhteensä 12 novellia.

I Morfeus

• Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1
• On Murmaa kaatunut!
• Missä junat kääntyvät
• Morfeuksen kolikot
• Armandin ratsu
• Laurelia etsimässä

II Katakombit

• Katakombeista
• Viimeinen luku
• Alla pinnan Toiseus piilee
• Olisimmepa mekin täällä
• Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa
• Taivaalta pudonnut eläintarha 

Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1 on kauhutyyppinen kertomus naapuruston lapsijoukosta ja ajoittain näkyvästä salaperäisestä talosta. Taustajuonen ohella keskitytään lasten keskinäiseen dynamiikkaan ja aikuisten maailman ulkopuolisuuteen. Tarina toi välittömästi mieleen kotikylän kummitustalon, jonka luona kylän tenavien piti osoittaa rohkeutta kiertämällä talo kolme kertaa myötäpäivään ja koputtaa oveen kolme kertaa, jolloin kuollut vanha-Maija avaisi oven. Kukaan kylän lapsista ei tainnut uskaltaa tehdä rohkeuskoetta oikeasti (itse koputin vain kahdesti), päinvastoin kuin Jääskeläisen novellissa, jossa tarina muutenkin kääntyy hieman toisenlaiseksi.

On Murmaa kaatunut! vaikuttaa ensilukemalta fantasiaparodialta, mutta pidemmälle edetessä tarinan psykologinen luonne muuttuu. Tulkitsin tarinan saaneen vaikutteita Taru sormusten herrasta -teoksesta ja ehkä muista luomiskertomusmytologioista. Novellin loppupuoli ei toimi minulle ja muutenkin novelli tuntuu liian pitkältä. Silti pidin monista yksityiskohdista. Missä junat kääntyvät kertoo pojasta, jonka äiti yrittää muuttaa oman mielensä mukaisesti, hyvää tarkoittaen, pois mielikuvitusmaailmoista realismiin. Jälleen tarinan alkupuoli on kiehtova ja selittämättömän hienoa kerrontaa, mutta vaihtoehtohistorialoppu ei toimi. Novelli hyppäsi tosiaan raiteilta, kuten minäkin. Eri aikaan vain. Morfeuksen kolikoissa kerrotaan sisarusten välisistä tuntemuksista unen ja todellisuuden maagisrealistisessa hengessä. Tarina on lyhyt, mutta vielä lyhyempi on Armandin ratsu, jossa myös käsitellään tuntemuksia lapsen näkökulmasta.

Laurelia etsimässä on pitkä tarina, jonka alkulainaus asetti ajatukseni elokuvamaailman polulle, mitä kautta sain visuaalisia mielikuvia novellin hahmoista ja ilmeisestä. Samalla tipuin kristinuskon hallitsemaan maailmaan, jonka ahdistavuus, puhumattomuus, salailu ja epävarmuus tihkui lukukokemukseen. Kahden keskeisen hahmon välinen suhde tuntuu raastavalta ja katkeransuloiseltakin. Vaikka olen jälleen sitä mieltä, että tarina olisi voinut olla lyhyempikin, se kuitenkin puhutti tunnelmallaan.

Katakombeista meni idealtaan minulta ohi, voin vain aavistella mitä kirjoitus tarkoittaa ja loikata täysin pieleen ajatuksineni. Viimeinen luku kertoo kirjailijavanhuksesta, jolle kirjoittaminen on menneisyyttä ja maailmassa on tapahtunut galaktista luokkaa oleva muutos. Mutta muutama omaelämäkerrallinen sana on silti vielä sanottavana.

Tajusin heti, etteivät ohjelmat olleet ihmisten tekemiä. Kaikki oli totaalisen käsittämätöntä, lumoavaa ja lamauttavaa.
Tuona historiallisena syysaamuna katsoin uusia kanavia pisamanenäisen naisen seurassa. On mahdotonta kuvailla sanoin mitä näin. Välillä kuvittelin melkein ymmärtäväni jotain. Katsoin televisiota puoli tuntia. Sitten purskahdin itkuun ja oksensin rakastajattareni syliin.
Hän ei pahastunut, silitti vain päätäni ja jatkoi ohjelman katsomista.
Erosimme iltapäivällä mitään sanomatta. Emme nähneet pariin päivään. Kun yritin soittaa hänelle, kuulin hänen hypänneen sillalta Thamesiin.

Alla pinnan Toiseus piilee -tarinassa Montgomery Laurentius saa kenttätehtävän ja joutuu lähtemään Toiseuteen, Ihmisyyden rajan toiselle puolelle, pois synteettisestä yleviä humanistisia periaatteita ja päämääriä ilmentävästä kaupungista. Tehtävänä on oikaista mytologiaa oikeille raiteille. Laurentius kohtaa mytologian Erasmuksen ja kuulee tämän tarinan. Alla pinnan Toiseus piilee on kokoelman paras tarina, jonka dystopinen maailma on täynnä mieltäkutkuttavia yksityiskohtia, kuten erityyppiset leonardot ja luonnon kokemisen kauheus, mikä myös lopulta selittyy. Tarinassa on huumoria ja traagisuutta ja se toimii alusta loppuun saakka tyylillisesti.

Olisimmepa mekin täällä tuo eteen maailman, jossa on mahdollista irtaantua lihallisesta ruumiistaan ja jatkaa elämäänsä sähköisenä entiteettinä. Tarinassa vaimo haluaa siirtyä virtuaalielämään, kun taas psykologipuoliso ei. Kun vaimo tekee ratkaisunsa, seuratan mitä tapahtuu kahdessa eri rinnakkaismaailmassa. Tarina keskittyy voimakkaasti ihmisten kokemuksiin ja tuntemuksiin tilanteissa enemmänkin kuin juonikaareen.

Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa on kunnianhimoinen ja monitahoinen sekä hauska tarina Oswaldista, joka kohtaa elämänsä rakkauden ja selvittelee tämän kanssa aikaan liittyviä fysiikan lakejakin rikkovia ominaisuuksia. Jälleen yksityiskohdat aikavirtoineen, akankoskineen ja kirjailijakomppuineen innostavat.

Kirjailijakomput olivat kalliita, mutta periaatteessa kuka tahansa saattoi ostaa Dostojevskin, Vonnegutin, Waltarin, Irvingin ja Tolkienin kompuversion ja panna sen tuottamaan tekstiä annettujen parametrien mukaisesti. Tosin kun työtoverini yritti saada Tolkien-kompun kirjoittamaan pornoversiota Sormusten herrasta, järjestelmä kaatui kerta toisensa jälkeen. Tolkien-kompussa ei ollut lainkaan erotiikkapiiriä.

Maailmanluonti nousee minulle henkilöhahmoja tärkeämmäksi tekijäksi, vaikka Jääskeläinen on vahvasti ihmisten ja heidän välisten vuorovaikutusten kuvaaja. Psyyke ja sen kuvaaminen epätavanomaisessa tilanteessa ovat avainsanoja. Taivaalta pudonnut eläintarha päättää kokoelman ja tekee sen loistavasti. Tarina on syvän symbolinen kertomus perheen isän menneisyydestä, josta hän ei ole kyennyt puhumaan, mutta päätyy lopulta purkamaan tarinan pojalleen lapselle sopivalla tavalla.

Monissa novelleissa kiehtoo etenkin lapsen näkökulma ja kyky erilaisiin tulkintoihin. Mieleen tulevat reilu pari vuotta sitten lukemani M. Rickertin novellit Holiday-kokoelmassa (arvostelu), tosin osa näistä on huomattavasti raaempia ja synkempiä mitä Jääskeläisen. Lasten kautta kerrotut tarinat voivat olla onnistuessaan usein moninkertaisesti vaikuttavampia kuin aikuisten kautta kerrotut.

Maakuntakirjastoon tehdyn haun perusteella koko Lapissa ei löytynyt kirjastosta Missä junat kääntyvät -teosta (2000). Koska Frank-monihaku kertoi kuitenkin, että kirjaa saa muualta, tein kaukolainapyynnön. Oli sunnuntai. Maanantai-aamuna sain ilmoituksen, että kirja oli noudettavissa. Siitä ei peritty varausmaksua. Ihmettelin ja tarkistin, että kirjaa ei todellakaan ole tietokannassa ja yllättäen se oli, mutta sijaintipaikka jäi kummittelemaan.

Ilmestyykö kauan sitten loppuunmyyty Missä junat kääntyvät meidän maailmassamme kirjastooni silloin kun sen joku haluaa, ja katoaa sitten taas kun se palautetaan. Missä kirja on silloin kun se ei ole kirjastossa tai lainassa?

• Esipuhe – Liisa Rantalaiho
• Missä junat kääntyvät
• Pinnan alla Toiseus piilee
• Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1
• Laurelia etsimässä
• On Murmaa kaatunut!
• Olisimmepa mekin täällä
• Taivaalta pudonnut eläintarha
• Perheterapiaa
• Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa

Missä junat kääntyvät sisältää ainoastaan yhden novellin, joka ei ole myös Taivaalta pudonneessa eläintarhassa. Perheterapiaa kertoo teinipojasta, joka aiheuttaa käytöksellään harmia perheelleen ja paikalle kutsutaan terapeutti korjaamaan tilanne. Novelli on pikkunäppärä ja toimii ihan hyvin, vaikka ei olekaan kaikkein omaperäisin tarina. Kuten jo alussa ilmeni, niin varhaisemman kokoelman novelleja on muokattu myöhempään kokoelmaan ja viilaukset olivatkin selvästi havaittavissa ja vaikutus on pääsääntöisesti positiivinen. Tarinojen varsinainen sisältö ei ole muuttunut. Yhden novellin otsikon sanajärjestys näyttää muuttuneen ja olen tyytväinen, että muun muassa Laurelia etsimässä -novellin loppulainaus on muutettu Taivaalta pudonnut eläintarha -kokoelmassa alkuun. Sillä on yllättävän paljon vaikutusta.

Jääskeläisen novellit pärjäävät fantastisesti maailmanluokan vertailussa. Lukukokemus oli sen verran mainio, että aloittelin jo Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjaa. Taivaalta pudonneen eläintarhan e-kirjaversiosta on pakko mainita sen verran, että se sisältää tolkuttoman paljon tavutusvirheitä, riippumatta millä sovelluksella sen luki. En ole huomannut samanlaista ongelmaa muiden suomenkielisten ekirjojen kohdalla. Seikka jäi häiritsemään melkoisesti. Kirjan saa myös paperiversiona.

Nancy Kress: Probability Moon

Science fiction -haasteen 21. lukemani kirja on Nancy Kressin Probability Moon (2000), jonka sijoitan kategoriaan 8. avaruusalukset/avaruusolennot. Olen lukenut Kressilta aikaisemmin vain yhden teoksen, Hugo-ehdokaspienoisromaani Act Onen (arvostelu). Kirjailijan tyyli ei vielä selvinnyt sen kautta, enkä osannut tarkalleen odottaa Probability Moonilta mitään ennakkoon. Jo heti alussa kuitenkin selvisi, että kirja on ns. hard science fictionia.

Maan lähetystö on saapunut Worldin planeetalle tutkimaan sen ihmisväestön geneettistä erilaisuutta ja kulttuuria. Ryhmää johtaa iranilainen Ahmed Bazargan ja mukana ovat ksenobiologi Ann Sikorski, ksenologian opiskelija David Campbell Allen sekä saksalainen geologi Dieter Gruber. Worldin ihmistenkaltaisten asukkaiden erikoisuus on jaetun todellisuuden käsite, joka saa heidät käyttäytymään yhteiskunnallisesti sopuisasti ja yhtämielisesti. Rikkoessaan tätä jaettua todellisuutta he tuntevat fyysistä tuskaa, joka palauttaa heidät takaisin ruotuun. Rangaistuksena vakavasta rikkomuksesta heistä tulee ”näkymättömiä”. Yksi tällainen näkymätön on Enli, jolla on mahdollisuus sovittaa rikoksensa ja palata näkyväksi vakoilemalla Maan asukkaiden puuhia ja aikomuksia. Worldissä uskonto keskittyy kukkiin, jotka ovat lähtöisin pyhitetyltä vuorelta, jonne meno on kiellettyä ja vaarallista. Tutkijoiden avaruusalukseen jääneellä porukalla on muut kuin geeneihin liittyvät asiat mielessä, sillä yksi Worldin kuista on keinotekoinen ja sen alkuperä on sama kuin galaksin avaruustunnelien, joiden kautta matkataan valoa nopeammin. Vihamieliset avaruusolennot Fallersit tavoittelevat kuuta itselleen kuten terralaisetkin. Samalla kun Worldillä olevat tutkijat selvittelevät geenien ja aivojen toiminnan salaisuutta neurobiologian, kvanttifysiikan ja suhteellisuuskenttäteorioiden kautta, avaruudessa olevat käyvät kilpaa kuusta.

Probability Moon on monitahoinen kirja, jossa yksittäisiä aineksia riittää vaikka mihin. Kress pukkaa yhden jos toisenkin olemassa olevan teorian käsitteineen tarinan sisään ja kippaa mukaan hieman pseudotiedettäkin tai ainakin rikkoo uskottavuuden rajoja vakavasti fiktion nimissä. Välillä teorisointi on sen verran koukeroista, että minun neurotransmitterit heittelivät kuperkeikkaa synapsit paukkuen. Probability Moonin juonikuvio on kuitenkin kiinnostava ja koskapa kirja on trilogian ensimmäinen osa, jäi paljon selittämättömiä asioita vielä auki. Kirjan heikkous on hahmot. Heissä on persoonallisuutta ja inhimillisyyttä, mutta odotin worldiläisten olevan enemmän alienin kaltaisia, eikä vain periaatteessa käyttäytyvän oudosti. Octavia E. Butler on "hemmotellut" minut pilalle vieraslajien suhteen Xenogenesis-sarjallaan. Kressin lähtökohta on kuitenkin, että geneettinen pohja on sama ja laji sen mukainen, Le Guinin tyylillä. Huvittavana yksityiskohtana koin lajien ulkonäön poikkeavuuksien eli pään karvoituksen eri sijaintien kirvoittamat mielipiteet.

Probability Moonissa on kaksi juonilinjaa, joiden välillä Kress vaihtelee kerrontaa. Näin pääsee seuraamaan miten Worldilla olijoiden ja avaruusaluksessa olevien tapahtumat vähitellen saavuttavat toisensa, mikä luo jännitystä tarinan loppua kohden. Kirja ei ole mikään järisyttävä kokemus, pikemminkin lähellä keskitasoa, mutta saatan hyvinkin lukea kaksi muuta osaa saadakseni selville, tarina jatkuu ja päättyy. Kressin muukin tuotanto kiinnostaa, etenkin The Beggars-trilogia.

Science fiction -haaste

Michel Faber: Lihaa ja verta

Vuonna 2001 suomeksi ja vuotta aiemmin englanniksi ilmestynyt Michel Faberin Lihaa ja verta (Under the Skin) päätyi lukulistalleni tulevan elokuvasovituksen vuoksi (ks. Kirjasta elokuvaksi – tulevaa tuotantoa 3). Halusin lukea tarinan ensin kirjana, jos sattuu, että elokuva päätyy katsottavakseni jossain vaiheessa. Tuon alla esille joitain kirjan sisältämiä teemoja, joten arvio sisältää jonkin verran juonipaljastuksia. Kaksi viimeistä kappaletta on kutakuinkin turvallista lukea.

Isserley on omituisen näköinen nainen paksuine laseineen, osittain epämuodostuneen ja kovia kokeneen arpinen, vastapainona suuret auliisti kaula-aukosta katsottaviksi tarjottavat rinnat. Hän ajelee Skotlannissa valtatietä pitkin ja poimii kyytiinsä hyvässä kunnossa olevia miesliftareita. Hän ei tee sitä iskemistarkoituksessa, vaan todelliset syyt avautuvat pikkuhiljaa tarinan edetessä. Faber tarjoaa mietittäväksi erilaisuuden kokemisen ja arvottamisen ja lihansyönnin oikeuttamisen maan ulkopuolisen asukin näkökulmasta.

Lihaa ja verta on outo kirja, eikä sen lukeminen ollut miellyttävä kokemus. Kirjan päähahmo herättää ristiriitaisia tunteita. Isserleyn oma maailma on hyvin luokkajakoinen ja epätasa-arvoinen, enemmässä määrin kuin omamme. Isserley ei ole voinut juurikaan vaikuttaa kohtaloonsa, hän on valinnut kahdesta pahasta vähemmän pahan, mutta on joka tapauksessa hyväksikäytetty. Toisaalta hän on ansainnut myötätuntoa, toisaalta hän on ulkopuolinen uhka, joka ei arvosta Maan ihmislajia, jota hän kaltaisineen kutsuu vodseleiksi. Maan ihmiset ovat hänen näkökulmastaan asemassa, jota me itse tarjoamme lihakarjallemme, eläimiä vailla älyä.

Isserleyn ajatusmaailma ei ole mustavalkoisen yksioikoinen, mutta hänen asemansa vaikuttaa siihen, millä tavoin hän sulkee mielensä tekemisiensä vaikutuksilta. Jo Margaret Atwoodin Herran tarhurit -kirjan (arvostelu) yhteydessä mietin mitä kaikkea kieltäydymme ajattelemasta, kun syömme lihaa. Faber on kuitenkin Atwoodia raflaavampi ja piirtää silmien eteen todella karmeita kuvia lihantuotannosta. Liftarit eivät ole myöskään yksioikoisia, he ovat realistisia hyvine ja huonoine piirteineen, eikä kukaan heistä ansaitse omaa kohtaloaan. Tarina kuitenkin pakottaa pohtimaan onko heidän asemansa lopulta sen kummempia kuin Isserleynkään, joka oli "pilattu" loppuelämäkseen, mutta ei pääse tuskistaan ja ahdingostaan eroon nopeasti. Hän on hylkiö omiensakin parissa.

En voi sanoa, että pidin Lihasta ja verestä, se on levoton ja karmiva ja kaikenlisäksi tarinassa jatkuvasti etanavauhtia etenevä auto alkoi hermostuttaa minua. Kirja ei ole huono, se ottaa kyllä mukaansa ja on vieläpä nopealukuinen. Luonnonkuvaamisessa on saatu tuotua esille uutuuden viehätystä, ulkopuolisen näkemää kauneutta. Teemat herättävät ajatuksia, mutta loppua kohden tarina hieman väsyy. Tai sitten minä väsyin lukijana. Kirjaa mainostetaan satiirina ja sitä se todellakin on. Huumoria on turha kuitenkaan odottaa.

Lihaa ja verta on verkkainen tarina sisältäen paljon mietteitä ja autolla ajamista. Tarinaa on todennäköisesti pitänyt muuttaa, jotta se toimisi elokuvana, sillä liftarien kyytiinottorituaalin näyttäminen viidettä kertaa olisi valkokankaalla aika puuduttavaa. Samoin Isserleyn ulkonäkö on taidettu muuttaa esittelytekstin ”hemaiseva kaunotar” suuntaan, vaikka Isserley on kuvauksien perusteella kaikkea muuta. Pelkäänpä, ettei tästä ole elokuvana saatu aikaan ainakaan parempaa versiota kuin mitä kirja on, mutta se jää nähtäväksi.

Ursula K. Le Guin: Kahdesti haarautuva puu

Ursula K. Le Guinin Kahdesti haarautuva puu ei ensimmäisellä lukukerralla ihastuttanut yhtä paljoa kuin moni muu kirjailijan hainilaiskirja. Luin kirjan nyt uusintana englanninkielisenä, pääosin syystä etten löytänyt suomenkielistä versiotani (se on jossain kirjahyllyjeni kätköissä). The Telling julkaistiin niinkin myöhään kuin vuonna 2000, kun pääosa hainilaisista tarinoista on kirjoitettu 1960-70 -luvuilla. Suomennos ilmestyi vuonna 2009. Tarina sijoittuu kronologisesti Ekumeenin aikaan, ennen Sisämeren kalastajan (arvostelu) novelleja.

Maasta lähtöisin oleva kielen ja kirjallisuuden tutkimiseen erikoistuneen Suttyn tehtävänä Ekumeenin lähettiläänä Aka-planeetalla on tutustua väestöön ja heidän kirjalliskielelliseen kulttuuriinsa. Planeetan poliittiset, uskonnolliset ja kulttuuriset olot ovat muuttuneet sen jälkeen kun ensimmäiset hainilaiset lähettiläät vierailivat planeetalla. Akan oma menneisyys on pyritty hävittämään, kirjat on tuhottu ja väestö elää pelossa ja kaavamaisesti tasapäistettynä valvonnan alaisena. Vaikka alussa vaikuttaa, että Suttylle ei ole paljoa tutkittavaa ja tarkkailtavaa, hän saa todeta, etteivät akalaiset ole unohtaneet historiaansa, eikä Suuri tarina ole hävinnyt. Löydön myötä Sutty joutuu kohtaamaan myös oman menneisyytensä Maassa Unistien lahkon vihan ja kostonhimoisen uskonsodan pyörteissä.

Kaikissa hainilaisissa tarinoissa lähettiläiden saapuessaan uudelle planeetalle, he joutuvat kohtaamaan uuden kulttuurin ja ajatusmaailman. Hainilainen periaate on, että he toimivat tarkkailijoina, yrittämättä muuttaa kulttuuria. Kutsu liittyä Ekumeeniin sisältää kuitenkin riskin muutoksesta ja kuten Four Ways To Forgiveness -novellikokoelman (arvostelu) tarinoissa, sitä jossain määrin oletetaankin tapahtuvan liittyvän planeetan sisäisen tarpeen kautta. Erityisesti Le Guinin myöhäisimmissä hainilaistarinoissa näyttää nousevan voimakkaammin esille muutos ja kuinka säilyttää ja kunnioittaa historiaansa, perinteitä ja omaa kulttuuria muutoksen myötä. Kahdesti haarautuva puu on eleetön tarina, mutta sen sisimmässä mennään perimmäisiin kysymyksiin. Uskonto nousee tärkeälle sijalle. Maailmanluonnin kautta herää mielleyhtymät Tiibetiin, sen hengelliseen perintöön, ja Kiinan Mao Tse-tungin aikaiseen kulttuurivallankumoukseen. Eikä kirjailija kielläkään näitä yhteyksiä. Päähenkilö on puolestaan intialaistaustainen ja hänen nimensä ilmentää hindulaisuutta. Tavallaan ollaan siirrytty Osattomien planeetan (arvostelu) poliittisista asetelmista hieman laajempaan Gordionin solmuun, filosofis-uskonnolliseen tarkasteluun.

Kahdesti haarautuva puu on minulle ongelmallinen kirja. Ymmärrän sen sanoman ja sisällön, aistin sen maailman Le Guinin hienon kielen myötä ja arvostan jälleen kerran kirjailijan rohkeutta tarttua aiheeseen joka herättää mielipiteitä. Hän ottaa kantaa, mutta tekee sen 70-vuotiaan viisaudella hienovaraisesti. Mutta sanoma ei tällä kertaa riitä minulle. Kirja jää juoneltaan ohueksi, vaikka sanat olisivatkin painavia. Sutty päähahmona ei kosketa, eikä toinen lukukerta muuttanut tuntemuksiani kirjasta. Kahdesti haarautuva puu ei ole huono kirja, päinvastoin. Mutta se ei yllä Le Guinin parhaimmistoon.

Le Guin ansaitsee paljon kiitosta siitä, että hänen kirjoissaan esiintyvät hahmot ilmentävät ulkoisesti maapallon asukkaiden kirjoa. Kahdesti haarautuva puu on jälleen kirjailijalle tyypilliseen tapaan omaleimaista antropologista science fictionia. Suomennoksen kanteen on valittu ote Simeon Solomonin maalauksesta. Koskapa muutaman muun Le Guinin käännöskirjan kansi on häirinnyt minua, eikä Kahdesti haarautuvan puun kansikaan kovin ilmennä intialaista perimää olevaa naishenkilöä, yritin löytää ideaa miksi kansi on mitä on. En tiedä mikä kannen kuvan valintaan oikeasti on vaikuttanut, mutta seksuaalista marginaalisuutta uskonnollisten aiheiden kautta heijastavan, andorygyynisiä hahmoja maalaavan taiteilijan teos lienee ihan hyväksyttävissä, ottaen huomioon myös kirjan sisällön. Kuriositeettina lopuksi linkki keskusteluun, jossa pohdittiin kirjalle suomenkielistä nimeä ennen sen julkaisua.

Kage Baker: Mendoza in Hollywood

Kage Bakerin Mendoza in Hollywood on The Company-sarjan vuonna 2000 julkaistu kolmas osa. Kirjan päähenkilö on jo aiemmista osista In the Garden of Iden (arvostelu) ja Sky Coyote (arvostelu) tuttu espanjalaissyntyinen Mendoza, jonka Dr. Zeus Incorporated poimi riveihinsä 1500-luvulla ja muunsi kyborgiksi. Vaikka Mendoza in Hollywood onkin selkeää jatkoa aiemmille osille, se on luettavissa myös yksittäisenä teoksena. Heti kirjan alussa kerrotaan lyhyesti Mendozan elämänhistorian aiemmat pääpiirteet. Suosittelen kuitenkin lukemaan edeltävät osat pohjaksi.

Sky Coyoten jälkeen Mendoza päätyi Kaliforniaan puoleksitoista vuosisadaksi pelastamaan vielä neitseellisessä ympäristössä kasvavia kasvilajeja, jotka myöhemmin katoaisivat asutuksen tieltä. Mendoza in Hollywoodissa eletään vuosia 1862-63, jolloin Mendoza on joutunut jälleen ihmisten pariin matkavankkuriasemalle, joka itse asiassa onkin useiden alueella toimivien kyborgien tukikohta. Aseman majataloa hoitaa Porfirio, joka on siitä erikoinen kyborgi, että hänen on annettu pitää yhteyttä perheeseensä vuosisatojen ajan. Sky Coyotesta tuttu babylonialainen antropologi Imarte on päätynyt tutkimustensa edistämiseksi freelanceprostituoiduksi ja nuori Juan Bautista opettelee vielä tehtäviensä alkeita ja haalii helläsydämisyyttään vahingoittuneita lentäviä otuksia tukikohtaan hoidettavakseen. Kun joukkoon lisätään vielä Oscar, joka kaupiskelee tavaraa ovelta ovelle uudisasukkaille ja eläintieteilijä Einar, joka hankkii kyborgiporukalle ajanvietteeksi elokuvia, jotka liittyvät heidän olinpaikkaansa, saadaan mielenkiintoinen, joskin hieman ristiriitainen joukkio keskelle erikoisia tapahtumia. Amerikan sisällissota riehuu idässä ja vaikka Mendoza ei Kaliforniassa sen keskipisteessä olekaan, hän saa huomata, että britit toteuttavat sodan varjossa omia salaisia suunnitelmiaan, joihin Mendozakin sotkeutuu ja joutuu vaikeuksiin Companyn kanssa.

Kirja käynnistyy kohtalaisen hitaasti ja alussa tutustutaan pääasiassa hahmoihin ja heidän väliseen kanssakäymiseen. Jokainen kyborgi onkin saatu kiinnostavaksi ja ajoittain jopa hauskaksi tahollaan. Heidän puuhastelunsa on kuin katsoisi keskenkasvuisten räpiköintiä suossa. Kukaan heistä ei kuolemattomana elämistään vuosistaan huolimatta oikein tiedä miten toimisi sosiaalisessa ympäristössään ilman ristiriitoja ja kömmähdyksiä, vaikka jokainen heistä hallitsee kyllä Companyn antamat tehtävät ja omaa superominaisuuksia. Yksi tarinan merkittävyyksistä ja mielenkiintoisimmista ilmiöistä on Cromen säteily, joka aiheuttaa häiriöitä aikakentässä ja saa näkemään toisen aikakauden tapahtumia tai jopa siirtymään niihin. Ensimmäisessä kirjassa Mendozan mainittiin omaavan erikoisen suuren määrän säteilyä luontaisesti, mikä aiheuttaa hänelle tässä tarinassa kontrolloimattomia näkyjä menneestä rakastetustaan Nicholasista.

Aikavääristymä, tarinat ihmisistä väärillä aikakausilla ja legenda kojootista, joka varasti kuun ja hautasi sen Laurelin kanjoniin, sekä brittien salaperäiset puuhastelut, tekevät Mendoza in Hollywoodista mielenkiintoisen. Vaikka tarina pyöriikin pääosin kyborgien ja Mendozan sosiaalisessa puolessa, kaipaamaani lisäselvitystä Companyn salaisuudesta valotetaan kohtuudella varsinkin kirjan loppupuolella. Ei kuitenkaan niin paljoa, että voisi tarkasti aavistella mistä on kyse. Dr. Zeus tuntuu tarinan edetessä yhä epävakaammalta korporaatiolta, jolla ei sittenkään ole ihan kaikki langat käsissään. Vaikka Mendoza ei itsessään ole suosikkihahmoni, enkä ole innostunut hänen rakkauselämästään, Baker on kuitenkin nerokkaasti sen kautta kuvannut kyborgien tuntemuksia sekä suhdetta ihmisiin, joita parempia heidän periaatteessa pitäisi olla. Samalla hän laittanut heidät kyseenalaistamaan niin itsensä kuin luojansakin.

Kirjan selkeänä miinuksena pidän (turhan) pitkää kuvausta kyborgeista katsomassa Intolerance-mykkäfilmiä. Toki, filmi on mukana symbolisena kuvauksena ajan ylittämisestä, suvaitsevuudesta ja rakkaudesta, mistä Bakerin The Company-sarjassa tuntuu yleensäkin tähän mennessä olleen pitkälti kyse, mutta olisin kyllä ymmärtänyt symboliikan vähemmilläkin sivumäärillä. Tai ehkä olin liian kärsimätön kohtaukseen, joka puolestaan vaikuttaa kirjailijalle olleen tärkeän ja ilmentää ehdottomasti kuinka laaja-alainen Kage Baker oli rakentaessaan tarinan kaarta (ks. Kage Baker: Ancient Rockets -esseet). Ja onhan kyborgien kielikin Cinema Standardia, joten elokuvien merkityksen sarjassa on nähtävissä sitäkin kautta. Myös oheiskirjassa Rude Mechanicals (arvostelu) käsitellään yhtä elokuvahistorian spektaakkelia.

Bakerin kyky piilottaa teemoja ja historiaa suoraviivaiselta vaikuttavan fiktiivisen kerronnan sisään ja laittaa lukija oivaltamaan ja pohtimaan, on vaikuttavaa. Vaikka Mendoza in Hollywood ei onnistu kaikilta osin vakuuttamaan minua, se vie tarinaa jälleen askeleen eteenpäin ja pitää koukussa sen verran, että jatko-osat ovat edelleen pakko lukea. Tällä lukuvauhdillani The Company-sarjasta on tulossa kaksivuotinen projekti, mutta kiirekös tässä.