Jack Vance: The Blue World ja The Kragen

The Blue World on Jack Vancen vuonna 1966 julkaistu kirja, joka ilmestyi pari vuotta aiemmin lyhyemmässä muodossa nimellä The Kragen. Subterranean Press julkaisi The Kragenin erikoispainoksena 2007. Minulla on tarinasta molemmat versiot ja uteliaisuuttani tsekkasin mitä kirjailija oli katsonut tarpeelliseksi lisätä pidempään versioon.

Menneisyyden ihmiset saapuivat Blue World -planeetalle avaruudesta. Uusi planeetta oli veden peittämä ja asukkaat joutuivat sopeutumaan elämään vesikasveista rakennetuilla kelluvilla lautoilla. Parinkymmenen tuhannen asukkaan yhteisö, jossa vallitsee periytyvä ammatillinen kastijärjestelmä, on keksinyt morsetukseen perustuvan viestintäjärjestelmän eri sukujen lauttaklusterien välillä. Yhteisön elämä levollisuus riippuu kuitenkin suhteesta suureen merihirviöön, kalmarin kaltaiseen King Krageniin, joka pitää muut kragenit pois uhkaamasta asutusta, mutta vaatii ruokintaa tai muuten se aiheuttaa itse tuhoa lautta-asutuksen keskellä. King Kragenista on tullut eräänlainen puolijumala, itse tehty suojelija yhteisölle, eikä viestittäjä Sklar Hastia katsota hyvällä, kun hän haluaa päästä hirviöstä eroon. Uudet ajatusmallit törmäävät vanhoihin perinteisiin ja on aika katsoa mihin sinisen maailman tasapaino asettuu.

Jack Vancella on tarinassa kaksi teemaa, uskonto ja tiede. Hän asettaa teemat vastakkain käyttäen kragenia katalyyttina muutokselle. The Blue Worldissa Vance käsittelee tiedettä ja viestintäjärjestelmää pitemmän kaavan kautta kuin The Kragenissa. Samoin myös merihirviö saa hieman enemmän lihaa luittensa ympärille pidemmässä versiossa. Tieteellinen puoli nousee teemoista enemmän esille. Ihan pureksimatta sitä en kuitenkaan voinut niellä. Yhteisön jäsenet päättävät tehdä rautaa ja kuparia verestä, minkä jälkeen rauta taotaan mainitsemattomalla menetelmällä kovaakin kovemmiksi harppuunoiksi ja kuparista tehdään vaijeria. Keksitäänpä samalla tuottaa sähköä Rousin laitteella (ilmeisesti fyysikko Reussin mukaan nimetty), jotta voidaan magnetisoida rauta ja saada aikaan kompassi. Kätevästi kompassi osoittaa pohjoisen suunnan, sillä tämä outo planeetta on Maan kaltainen magneettikenttineen. Kirjailija tekee maailmastaan ihan millaisen haluaa, mutta tässä tapauksessa lukijana minua häiritsee, että veden peittämällä, puuttomalla ja vesikasvien vallitsemalla planeetalla Maasta saadut tieteelliset selviytymiskeinot istuvat kuvioon kuin hanska käteen. Mitä pidemmälle ryhdyin pohtimaan sinisen maailman olemusta, sitä enemmän syntyi kysymyksiä. Miten planeetan ilmakehä on muodostunut, millaista happipitoisuutta veden peittämä planeetta pystyy ylläpitämään ja niin edelleen. Fysiikkaa ja geologiaa opiskellut Vance on varmaan pohtinut näitä asioita itsekin, tosin lopputuloksesta ei vastauksia löydy. Vance intoutuu välillä kuvaamaan asioita myös oppikirjamaisesti, minkä koin ärsyttäväksi esim. nuortenkirjassa Avaruuden rosvot (arvostelu), tässä en niinkään.

Jos taustakysymykset unohtaa ja päättää vain nauttia, niin Vance osaa luoda mielikuvituksellisen rikkaita maailmoja, jotka hän myös kuvaa kauniisti. Vancen kirjoitustyyli on omalaatuista. Hän käyttää paljon sanoja, joihin ei kovin usein törmää. Gene Wolfe on tainnut saada oppinsa Vancelta. The Blue World ei ole yhtä koukeroista tekstiä kuin Iltaruskon maa (The Dying Earth), jonka luin myös vasta uusiksi, mutta siinäkin on havaittavissa piirre, jota itse kuvailisin romantismiksi. Ehkä piirre on osittain aikakausisidonnainen, mutta varmasti myös kirjailijan ominaisuus. Vancen hahmot eivät ole kovinkaan monimutkaisia, he toimivat suoraviivaisesti, uskoen omiin näkemyksiinsä. Ehkä nykyhetken trendiin verrattuna hieman yksiulotteisesti.

Vance ei ole minulle ongelmaton kirjailija, mutta hänen teoksensa erottuvat genressä, ja vaikka jokaisessa lukemassani kirjassa on jokin piikki, johon takerrun, niin silti pystyn ihailemaan hänen kykyään astua toisiin maailmoihin vaivattomasti. The Blue World/The Kragen ei ole ehkä Vancen parasta tuotantoa, mutta ehdottomasti kiinnostava ja vetävä tarina. The Blue World on hiotumpi versio näistä kahdesta, joten ehkä suosittelen enemmin sitä, tosin valitkaa ihmeessä jollakin toisella kansikuvalla kuin mitä tuossa yllä näkyy.

Lukiessani kirjailijan elämäkertakirjaa, This is Me, Jack Vance! (arvostelu), ihmettelin, miksi kirjailija ei halua puhua kirjoittamisesta. Mutta kyllä hän puhui ja paljon. Ei ehkä teknisessä mielessä, mutta alan pikkuhiljaa ymmärtää millainen elämän ja maailman havainnoitsija Vance on ollut ja miten se näkyy hänen tuotannossaan. Jatkan alkuvaiheissa olevaa verkkaista kulkuani läpi hänen laajan tuotantonsa. Seuraavaksi kerron mietteitäni The Dying Earthistä, jahka kerkiän.

J.R.R. Tolkien: Puu ja lehti ja Satujen valtakunta

Käyn läpi J.R.R. Tolkienin kaksi suomennettua kokoelmaa yhtä aikaa, sillä niiden sisällöt ovat osin yhteneviä. Puu ja lehden (Tree and Leaf, 1964) käännös ilmestyi vuonna 2002. Se sisältää Christopher Tolkienin esipuheen, Tolkienin esseen Saduista, Niukun lehti -tarinan ja Mythopoeia-runon. Satujen valtakunta (2010) on käännösversio kirjan uudemmasta englanninkielisestä versiosta, johon on lisätty Roverandom-pienoisromaani. Kirjasta on kuitenkin jätetty pois Tom Bombadilin seikkailut -runokokoelma, joka ilmestyy nyt syyskuussa ihan omana itsellisenä teoksena. Satujen valtakunta sisältää Roverandomin lisäksi Maamies ja lohikäärme, Seppä ja Satumaa ja Niukun lehti -tarinat sekä Saduista-esseen. Näistä kolme olen arvioinut jo erillisinä teoksina, ne voi lukea yllä olevien linkkien kautta. Kirjassa on myös Alan Leen tekemää kuvitusta liittyen tarinoihin.

Tolkien ei pitänyt allegorioista, mutta Niukun lehteä ei voi lukea vetämättä siitä yhteyttä kirjailijan omaan elämään. Tarina kertoo taiteilijasta, joka lähes pakkomielteisesti haluaisi keskittyä maalaukseensa, elämäntyöhönsä, saadakseen sen valmiiksi ennen kuin hänen täytyy lähteä matkalle, jolta ei ole paluuta. Niukku on kuitenkin hyväsydäminen ja keskeyttää työnsä auttaakseen toisia, tosin ei ilman harmitteluja. Niukku on selvästikin Tolkien itse ja maalaus kirjailijan elämäntyö, Keski-Maan fantasiamaailma, joka yksityiskohdissaan laajeni ja muuttui kunnianhimoisemmaksi, mutta myös tuskaisemmaksi vuosien myötä. Niukun kirjoittamisen aikaan, Tolkienille alkoi jo valjeta, mitä Taru Sormusten Herrasta tulisi häneltä vaatimaan. Pidin tarinan alkupuolesta ja ajatuksesta fantasiamaailmasta todellisuuden jatkumona, mutta tarinan päätös ei ollut ihan mieleeni, sillä koin siinä liikaa uskonnollisia sävyjä luomisesta.

Tolkien hengellinen vakaumus näkyy mielestäni myös Mythopoeia-runossa, joka on vastine eräälle herralle, joka joka kutsui satujen kertomista 'hopean läpi henkäistyiksi valheiksi'. Christopher Tolkien paljastaa esipuheessa kyseisen herran olleen C.S. Lewis. Mythopoeia ei vaikuta kovinkaan onnistuneelta runolta. Siinä on hieman todistelun makua ja ylitunteellisuutta tavalla, joka enemmän häiritsee kuin kiehtoo.

Saduista-essee on osin populaarinen, osin akateeminen katsaus satuihin, niiden luomiseen ja tarkoitukseen. Tolkienin ajatus lasten kohtelemisesta tasa-arvoisina lukijoina ja kuuntelijoina aikuisten kanssa on kannatettava. Lapsille pitää tarjota haastavia ja pelottaviakin satuja, ei siloteltuja tai holhoavia tekeleitä:

"Lasten on tarkoitus kasvaa, ei muuttua peterpaneiksi"

"Heille voi kuitenkin olla hyväksi lukea joitain tekstejä, erityisesti satuja, jotka ovat pikemminkin heidän ymmärryksensä yläpuolella kuin alapuolella. Kuten vaatteissa, lasten kirjoissakin tulisi olla kasvun varaa, ja heidän kirjojensa tulisi joka tapauksessa rohkaista sitä."

Sen sijaan minun on vaikea hyväksyä tuolla samalla ajatusmaailmalla käsitystä, että sadun pitäisi tarjota helpotukseksi onnellinen loppu. Tai ehkä sadun, mutta ei fantasian. Sadun ja fantasian määritelmäerot Tolkienin näkökulmasta jäävätkin minulle hieman epäselviksi, sillä hänen ajatusmaailmansa nykykirjallisuuden näkökulmasta on hieman vanhentunut (määritelmä ei tosin ole yksiselitteinen muutenkaan). Luento, johon essee perustuu on kirjoitettu 1930-luvun lopulla. Tolkien ilmaisee myös, ettei satuja tulisi pitää vain lapsille tarkoitettuna. Sama koskee fantasiaa. Fantasiakirjallisuuden lukeminen ei ole pakoa arkimaailman velvollisuuksista sen enempää kuin muunkaan kirjallisuuden.

Puu ja lehti taitaa olla aikaa sitten loppuunmyyty, mutta Satujen valtakuntaa on yhä saatavilla. Ihastuin valtavasti jälkimmäisessä oleviin Alan Leen kuvituksiin. Pidän Pauline Baynesin tuotoksistakin, mutta Leen tyyli kolahtaa kovaa. Kuvia olisi voinut katsella enemmänkin.

Stanislaw Lem: Konekansan satuja ja tarinoita

Konekansan satuja ja tarinoita jatkaa Stanislaw Lemin Kyberiasin jalanjäljillä tarjoillen joukon satiirisia tarinanpätkiä. Kokoelmassa on kaikki alunperin vuonna 1964 ilmestyneen Bajki robotówin tarinat sekä neljä novellia alkuperäisestä Cyberiadasta. Näistä neljästä kolme on aiemmin ilmestynyt Kyberiasissa, mutta on tähän suomennettu uudestaan.

• Kolme elektritaria
• Uraanikorvalaput
• Kuinka Erg Itseinduktiivinen kukisti limaskan
• Kuningas Biskalarin aarteet
• Kaksi kammotusta
• Valkoinen kuolema
• Kuinka Mikrox ja Gigant panivat maailmankaikkeuden laajenemaan
• Tarina tietokoneesta, joka taisteli lohikäärmettä vastaan
• Kuningas Hydropsin neuvonantajat
• Automatiaksen ystävä
• Kuningas Globares ja viisaat
• Satu kuningas Murdaksesta
• Kokoelmasta MEKAMERONE eli: Tarinoita Lemmentuskista & Pakahduksista & Sydämen hupsutuksista: Prinssi Ferrensin ja Prinsessa Kristallan tarina
• Kuinka maailma pelastui
• Trurlin kone
• Kelpo löylytys

Lem hyödyntää perinteisten kansansatujen tunnetta ja tyyliä myös tämän kokoelman tarinoissa. Tekstit ovat täynnänsä nokkelia oivalluksia, ihmisten arkielämän toimintojen muunnoksia konekansalle sopivaksi, ja useimmat oivalluksista saa suupielet nykimään. Tällä kertaa myös ihmiset ovat enemmän esillä, me limaskat, tahmoidit, rähmäsilmäöklöidit, jotka uhkaamme konekansaa. Samalla kun konekansa ja ihmiskunta pistetään vastakkain, tehdään huomioita konekansan keskinäisistä suhteista ja luonteenvioista, jotka tuntuvat kumman tutuilta (olemmehan me luoneet heidät).

Kyberiasiin verrattuna Konekansan sadut ja tarinat tuntuvat olevan askeleen enemmän opettavaisempia kuin humoristisia. Ehkäpä Trurlin ja Klapausiuksen pääasiallinen puuttuminen vaikuttaa asiaan. Kuinka maailma pelastui -tarinan uudelleenkäännös on ymmärrettävissä, se kun poikkeaa ensimmäisestä suomennoksesta merkittävästi (ks. Kyberiaksen arvostelu), ja samalla kai siinä sitten kaksi viimeistäkin on mennyt uusiksi. Suosikeikseni nousivat Valkoinen kuolema ja Automatiaksen ystävä. Valkoinen kuolema muistuttaa perinteistä sf-tarinaa uhkaavuudessaan ja Automatiaksen ystävän ystävä on hykertävän ärsyttävä. Kirja sisältää siellä täällä tarinoihin liittyvää onnistunutta kuvitusta.

Konekansan sadut ja tarinat eivät ehkä ihan Kyberiasin tasolle nouse kokoelmana, mutta on silti suositeltavaa luettavaa perinteisten satujen ja satiiristen science fiction tarinoiden yhdistelmänä.