Valérian ja Laureline -sarjakuva, albumit 12-18

Vuorossa kolmas katsaus Pierre Christinin ja Jean-Claude Mézièresin Valérian ja Laureline -sarjakuvaan. Ensimmäisessä kävin läpi albumit 1-5 ja toisessa 6-11. Tässä tarkastelun alla albumit 12-18.

Inverlochin aaveet (1990) ja Hypsiksen salamat (1990) muodostavat tarinakokonaisuuden, jossa Valérianin ja Laurelinen kanssa asioita selvittelevät lordi ja lady Seal.

Lordi Seal saa tietää, että ydinasevaltioissa tapahtuu outoja niille, joilla on valta painaa punaista nappia. Mukaan tarinaan palaavat kaupanteon kyseenalaiset mestarit shinguzit, jotka puolestaan saavat tiedon, että Maan tulevaisuutta uhkaa Hypsis. Porukat kerääntyvät Skotlantiin Inverlochin linnaan, saaden seuraansa vielä Albertin ja Galaxityn päällikön ja tehtävä on muuttaa ihmiskunnan historiaa uhkaava tekijä. Intensiivinen tarina, vaikka pomppiikin paikasta ja tapahtumista toisiin.

Jaksoittaisuudessa on kuitenkin elokuvamaista dramaturgiaa, minkä huomaaminen vaati toisen lukukerran. Jälleen kaksi hyvää albumia.

Rajoilla (1989) alkaa avaruudelliselta risteilyltä, jossa jo ennestään tuttu Maan asukas kaappaa risteilyaluksen ja suuntaa kohti Maata ajatuksena muuttaa historiaa ja palauttaa Maa. Laurelinen ja Valérian tie käy venäläisen ydinonnettomuuspaikan ja Suomen saamelaisen avustuksella Tunisiaan, jossa he löytävät ydinaseen. Nämä kaksi tarinaa linkittyvät yhteen. Vaikka Rajoilla onkin jatkumoa kokonaisuudessa, niin se ei ole niin vetävä kuin kaksi edellistä albumia. 

Elävät aseet (1991) -albumissa, joka on sarjassaan viidestoista, avaruuden kulkureiksi ajautuneiden Valérianin ja Laurelinen alus kaipaa kipeästi huoltoa. Rahoittaakseen korjaukset, he ottavat vastaan toimeksiannon kuljettaa lähetys Orferin tähtikuvioon, planeetalle, jossa paikallisilla on taka-ajatuksia. Tarina sisältää mielenkiintoisia muodonmuutostaiteilijoita ja räyhäri, mutta siltikään esittävään taiteeseen liittyvä tarina ei jaksa innostaa.

Vallan piirit (1994): Valérianin ja Laurelinen avaruusalus kaipaa jälleen huoltoa ja rahapulassa oleva kaksikko ottaa vastaan tehtävän Rubaniksen poliisipäälliköltä, Tlocilta. Tehtävä on selvittää kenen hallussa on viides piiri, jolla on valta kaikkien piirien ylitse ja miksi ylipappien, korkeimpien hallintojohtajien ja liike-elämän aristokraattien piiristä numero neljä ei tule enää määräyksiä. Huvittavien yksityiskohtien, kuten pörssiromahduksen aiheuttaman tavanomaisen kollektiivisen itsemurha-aallon ja kaupankäynnin siivittämänä tarina etenee kohtalaisen kiinnostavasti. Silti pieni laskusuunta jatkuu tasossa.

Ultralumin panttivangeissa (1997) Valérianilla ja Laurelinella on vihdoin rahaa käytössä ja he lomailevat rikkaiden ajanviettopaikassa. Kuinka ollakaan ultralum-polttoaineen tuotantoalueiden suuromistaja-kalifin perillinen kidnapataan ja Laureline mukana, jolloin Valérianin tehtäväksi jää pelastushommat. Omantunnon kolkuttama Jal ja hänen uhrinsa Kistna palaavat tarinaan hieman erilaisissa merkeissä tällä kertaa. Laurelinen turhamaisuus ja mielipidejankutus on jokseenkin ärsyttävää tässä tarinassa, mutta jospa sitä pitäisi ymmärtää kohtalaisen harvinaisena ilmiönä seikkailujen keskellä.

Tähtitarhojen orpo (1998) on 18. albumi, jossa Ultralumin panttivankien tarina jatkuu. Isoa lunnaspottia himoitsevan Kalman kvartetin jahtaamat Valérian ja Laureline pakoilevat pitkin kalifikunnan asteroideja kalifin perillisen kanssa, etsien tälle suojapaikkaa. Albumi on kokonaisuutena hauskempi kuin tarinan alkuosa. Laurelinen pääsee kokeilemaan näyttelijän osaa ja Valérianin kohdalle osuu vaihteeksi hienoinen mustasukkaisuuden kipinä. Tässä vaiheessa jo olen varma, ettei tämä ole lainkaan minun suosikkisarjakuvieni joukossa ja epäilen suuresti, että heikoilla näytteilijöillä varustettu tuleva elokuva ei onnistu tilannetta muuksi muuttamaan.

Ursula K. Le Guin: Catwings, Catwings Return, Wonderful Alexander and the Catwings ja Jane on Her Own

Olen lukenut aiemmin Ursula K. Le Guinilta aikuisten kirjojen lisäksi nuorille suunnattuja kirjoja mm. Näkemisen lahja (arvostelu), Sanan mahti (arvostelu) ja Muistamisen taito. Catwingsit ovat kuitenkin selkeästi lastenkirjoja, suunnattu alle kymmenikäisille. Hieman jännitti miten osaisin suhtautua suosikkikirjailijani tähän tuotantopuoleen, mutta päätin silti lukea Catwings-sarjan neljä osaa: Catwings (1988), Catwings Return (1989), Wonderful Alexander and the Catwings (1994) ja Jane on Her Own (1999).

Catwingsit ovat tavallisen kissarouva Jane Tabbyn neljä pentua, jotka ovat jostain kumman syystä syntyneet siivekkäinä. Ensimmäisessä kirjassa Thelma, Roger, James ja Harriet asuvat äitinsä kanssa kaupungissa, mutta naapurusto käy yhä levottomammaksi ja Jane Tabby pelkää, että siivekkäät kissat herättävät huomiota ja joutuvat vangituksi ja näytteille. Kun pennut ovat oppineet lentämään, Jane-äiti lähettää heidät pois luotaan, turvallisimmille seuduille. Matkasta tulee sekä pelottava että antoisa. Toisessa kirjassa Catwingsit ovat kotiutuneet maalle ja heillä on siellä hyvä olla. James ja Harriet päättävät kuitenkin lähteä takaisin kaupunkiin tapaamaan äitiään. Äidin sijaan he löytävät mustan siivekkään kissanpennun , joka on jäänyt jälkeen emon paetessa murskauspallon tieltä. Uusi siivekäs kissanpentukin on vaarassa tulla havaituksi erikoisuutensa vuoksi ja niinpä James ja Harriet joutuvat huolehtimaan hänestä.

Kolmannen kirjan Ihmeellinen Alexander on pentueensa isoin, vahvin ja äänekkäin. Hän uskoo, että hänen kohtalonaan on tehdä uskomattomia asioita. Valitettavasti hän joutuu kuitenkin pulaa, josta hänet pelastaa pieni musta ja siivekäs kissa, Jane. Näin Alexander tapaa Catwingsit ja hänelle tarjoutuu myös vastavuoroisesti mahdollisuus auttaa Janea kohtamaan suurimman pelkonsa. Neljänessä kirjassa Jane on kasvanut ja päättää lähteä kaupunkiin seikkailemaan. Hän tapaa ystävällisen miehen, joka ruokkii häntä ja kuinka ollakaan, huomaa tulleensa vangituksi. Janesta tulee kuuluisa siivekäs kissa, mutta ainoa mitä hän kaipaa on vapaus ja päästä näkemään äitinsä.

Ursula K. Le Guin osaa kirjoittaa lastenkirjojakin sen verran vetävästi, että aikuinenkin lukija viihtyy niiden parissa. Kirjoissa on seikkailua ja lievää jännitystä, mutta verrattuna Le Guinin muuten niin rohkeaan tapaan käsitellä asioita, Catwingsit ovat kohtalaisen perinteisiä ja konservatiivisia. Le Guin on varmaankin seurannut kissojen käyttäytymistä, sillä hahmoissa on aitoja kissamaisia piirteitä. Silti ihmismäistämistä ei voi välttää ja tässä tapauksessa myös ihmisten nimet kissoilla häiritsevät hieman liikaa. Kohdeikäryhmälle asia ei varmastikaan tuota ongelmia, mutta itse suhtaudun kriittisemmin. Catwingsit ovat lyhyitä tarinoita, joita on vaikea kutsua kirjoiksi, mutta kaipa ne lastenkirjoissa sellaisiksi lasketaan. Vaikka Tad Williamsin Tailshaser's Song (arvostelu) ei kokonaisuudessaan tehnyt vaikutusta minuun, niin pidempänä tarinana siinä on kuitenkin enemmän sisältöä ja kissasatuna se antaa enemmän vivahteikkuutta.

Tulipa tutustuttua nyt Le Guinin lastenkirjatuotantoonkin ja voisin lisääkin lukea jos vastaan tulee. Eipä Le Guinilta taida löytyä mitään sellaista, mikä ei kiinnostaisi lukea.

Andrzej Sapkowski: Haltiain verta

Andrzej Sapkowski voitti juuri Tähtifantasia-palkinnon toisen kerran peräkkäin ja mielestäni ansaitusti, sillä niin Viimeinen toivomus (arvostelu) kuin Kohtalon miekkakin (arvostelu) ovat loistavia osoituksia kuinka perinteisiin aineksiin nojaava fantasia voi olla omaperäistä ja erottuvaa. Tänä vuonna suomeksi julkaistu Haltiain verta (puolankielinen alkuteos 1994) on rakenteeltaan edeltäjistään poikkeava. Se ei sisällä novellimaisia tarinoita, vaan on yhtenäistä kerrontaa. Liekö johtuu juuri lukemistani Tolkien-teoksista, mutta olin yllättynyt kuinka paljon havaitsin kirjassa Tolkien-vaikutteita etenkin epäihmisten roduissa, mutta myös ryhmittymien vastakkainasetteluissa. Sapkowski kuitenkin höystää tekstejään jopa riettaan sorahtelevalla huumorilla että vahvoilla, mutta inhimillisillä naishahmoilla.

Nilfgaard ja Neljä kuningaskuntaa ovat sotatilanteessa, Cintran valtakunta menetetty, sen hallitsija kuollut ja haltiasissit nousseet ihmisiä vastaan. Kohtalo tuo Cintran hallitsijasuvun perillisen Cirin noituri Geraltin suojelukseen ja piiloon ensin noiturien koulutuspaikkaan ja myöhemmin temppeliin. Haltiain verta omaava tyttönen on enemmän kuin mitä hänestä odotetaan ja noituri joutuu pyytämään Cirin kouluttamiseen apua velhoilta. Kuningaskunnat on kuitenkin puolillaan poliittisia juonitteluja ja Geralt saa huomata, että Cirin olinpaikka kiinnostaa monia ja hänen perässään on salaperäinen Rience taustavoimineen. Kaiken lisäksi useat ennustukset povaavat rankkoja aikoja.

Noiturin tarina senkun synkkenee kirja kirjalta. Haltiain verta tarjoaa sodan raakuuksia, poliittista peliä ja jopa suunnitelmia kansanmurhasta aiemmissa osissa esiintyneiden hirviöiden kanssa kamppailemisen sijaan. Geralt, joka kirjassa antaa reippaasti tilaa Cirille, säilyttää yhä noiturin mystisyytensä, mutta ne pienet tiedonmurut mitä hänestä annetaan, tekee hahmosta entistä kiinnostavamman. Haltiain veren seikkailulliseen tunnelmaan repeää välillä synkkiä kuiluja. Cirin koulutus on pääosin hauskaa ja kepeää luettavaa, mutta rikkoutuu silloin tällöin painostavilla unilla. Cirin enteistä ei puhuta suoraan, kuten ei ensimmäisessä kirjassa Iolankaan, mutta ne kuten haltiaennekin ovat pelottavia. Sapkowskin on sanottu ottavan kantaa juutalaisvastaisuuteen ja toiseutta kohtaan tunnettuun epäluuloon, ja mielestäni se näkyy kirjassa, jossa uhkakuvina mainitaan esimerkiksi haltiarodun totaalinen tuhoaminen ja velhojen kastroiminen. Hahmoissaan ja heidän mielipiteissään Sapkowski tarjoaa kuitenkin harmaan sävyjä. Kirjan dialogi on entistä hiotumpaa ja osuvampaa, kuten Cirin psykokinesia-harjoituksessa:

"… Se meni oikein hyvin. Vielä voimakkaammin, oma pikku rumilukseni, älä pelkää. Tempaise kori maasta ja paiskaa se kunnolla tuon vajan seinää vasten, niin että höyhenet pöllyävät. Älä kyyristä selkää! Pää pystyyn! Juhlallisesti, mutta ylpeästi! Rohkeasti vaan! Voihan hemmetti…"
"Oho… Anteeksi. Minä taisin… luovuttaa voimaa vähän liikaa…"
"Pikkuisen. Älä hermostu. Tule tänne. No niin, pikkuinen."
"Entä… entä tuo vaja?"
"Sellaista sattuu, ei siitä pidä välittää. Ensiesiintymisesi saa ihan hyvän arvosanan. Vaja? Se ei ollut mitenkään erityisen kaunis. En usko, että kukaan jää kaipaamaan sitä. Kas hei, arvon neidit. Kaikessa rauhassa, ei hätää. Mistä moinen meteli ja kohke? Eihän ole sattunut mitään kummempaa. Rauhallisesti, Nenneke! Mitään ei ole sattunut, kuten sanoin. Pitää vain korjata pois tuo lautakasa. Siitä saadaan hyvää polttopuuta."

Vastaavanlaiset kuivan humoristiset, lähes yhden hahmon keskusteluna esitetyt kohdat saavat nauramaan ääneen. Otin ilolla myös vastaan bardi Valvatista paljastuvat uudet puolet.

Sapkowski keskittyy kirjassa tilanneasetelman kuvaukseen ja Haltiain verta tuntuukin sarjan keskiosalta enemmän kuin itsenäiseltä kirjalta. Siinä pedataan tulevia tapahtumia samalla kun on jo päästy edellisten kivijalkateosten vihjaamiin asetelmiin. Koin tarpeelliseksi palata Viimeiseen toivomukseen ja Kohtalon miekkaan muistellakseni runsasta hahmokaartia nimineen ja heidän aiempia rooleja. Hemmetin Sapkowski. Pitäisikö tässä ruveta puolaa opiskelemaan, että pääsisi seuraaviin kirjoihin käsiksi nopeammin. Englanninnoksetkaan kun eivät ole yhtään pidemmällä ja häviävät varmasti laadussa Kärkkäisen loistavalle käännöstyölle. Järjestän yhden naisen mielenosoituksen, jos tämän sarjan kääntäminen jätetään kesken.

Noituri-sarjasta on kehittymässä juonellisesti monisyinen saaga, josta löytyy niin huumoria kuin rankkojakin hetkiä. Toivottavasti saamme seuraavan osan (kääntäjän työnimi: Ylenkatseen aika, myöhemmin päivittynyt lopulliseksi nimeksi Halveksunnan aika!) jo ensi vuonna.

Ursula K. Le Guin: Sisämeren kalastaja

Ursula K. Le Guinin Sisämeren kalastajat -novellikokoelma julkaistiin Tampereen Science Fiction -seuran kustantamana vuonna 2000. Alkuteos A Fisherman of the Inland Sea ilmestyi 1994. Kirja sisältää 8 novellia ja Le Guinin johdantokirjoituksen sekä suomentaja Jyrki Iivosen jälkisanat. Olen lukenut kokoelman aiemminkin, mutta muistikuvat siitä olivat vähäisiä.

• Ensimmäinen tapaaminen gorgonidien kanssa (The First Contact with Gorgonids, 1991)
• Newtonin uni (Newton’s Sleep, 1991)
• Nousu pohjoista harjannetta (The Ascent of the North Face, 1983)
• Kivi joka muutti asiat (The Rock That Changed Things, 1992)
• Kerastiini (The Kerastion, 1990)
• Shobilaisten tarina (The Shobies’ Story, 1990)
• Tanssien Ganamiin (Dancing to Ganam, 1993)
• Toinen tarina eli Sisämeren kalastaja (Another Story or A Fisherman of the Inland Sea, 1994)

Ensimmäinen tapaaminen gorgonidien kanssa on pikkunäppärä tarina kohtaamisesta alienien kanssa. Novelli ei Le Guinin mittakaavassa ole kovinkaan erityinen ja huumorikin on tarkoituksellisen hönttiä, mistä syystä se ei kolahda minuun.

Newtonin unessa joukko älykkäitä elitistisiä ihmisiä siirretään salaa Spes-siirtokuntaan pois saastuneelta ja sairaalta maapallolta aloittamaan tulevaisuuteen suuntautuva elämä. Nämä ns. paremmat ihmiset huomaavat kuitenkin etteivät he voi jättää ja hylätä kotiplaneettansa noin vain, vaan se seuraa mukana tavalla tai toisella. Newtonin uni on hieman osoitteleva tarina ja loppukin meni minulta ehkä ohi enemmän kuin olisi ollut hyväksi, mutta kiinnitin huomiota Le Guinin teoksissa usein esiintyvään erilaisuuden kokemisen tunteeseen, joka nousi tarinassa melkein ahdistavalle tasolle.

Nousu pohjoista harjannetta on lyhyt tarina kiipeilijöistä, jotka yrittävät valloittaa ennen valloittamattoman Lovejoy Streetin huipun. Päiväkirjan muotoon kirjoitettu teksti on sinänsä ihan ok, mutta ainakaan minä en tajunnut tarinan jujua. Vaikka Ursula toteaakin juuri tämän tarinan kohdalla johdantopuheessaan, että mikään ei ole kuolettavampaa kuin että joku selittää vitsin, niin minä toivoisin, että joku kuitenkin selittäisi minulle sen vitsin.

Kivi joka muutti asiat kertoo alistetusta kansanjoukosta nureista, jotka isäntiensä oblien vaatimuksesta rakentavat kivisellä asuinpaikalla symmetrisiä kuvioita kivistä, jotta oblit voivat harjoittaa mietiskelyä ja filosofointia mielenrauhaa tuottavassa ympäristössä. Raakojen orjuuttajien varjossa nurit kasvavat huomaamaan oman identiteettinsä ja luovat käsitemaailman, jota heidän isäntänsä eivät kykene ymmärtämään. Kivi joka muutti asiat on symbolinen ja itämaisen sävyn omaava kertomus. Pidän sitä kokoelman yhtenä onnistuneimmista tarinoista. Le Guin kuvaa erinomaisesti kuinka saman asian voi nähdä uudella tavalla, kun siihen syntyy tarve ja sille avautuu ja se on lähtökohta kehittymiselle. Tarina voisi hyvin sijoittua johonkin Le Guinin hainilaiseen maailmaan. Se sai mielikuvitukseni pulppuamaan ajatuksia tuon kansakunnan kehittymisestä seuraavien vuosisatojen kuluessa, sen kielen ja kulttuurin muutoksista. Harmi, että tarina on lyhyt, se on osoitus jälleen Le Guinin erinomaisesta kyvystä luoda antropologisesti ja sosiaalipoliittisesti merkittäviä tarinoita.

Kerastiini on jälleen erittäin lyhyt mutta ehyt kuvaus meistä poikkeavasta yhteisöstä, jonka yhdelle käsityöläiskillalle pysyvyys on häpeä. Kauniisti kirjoitettu tarina kerrotaan nahkurin silmin veljensä hautajaisvalmistelun kautta. Kerastiini, joka tarinassa kuvataan, on mielenkiintoinen mutta samalla myös hieman puistatuttava esine äänettömänä huiluna ja jäinkin miettimään mahtaako jossain päin maapalloa jokin yhteisö tai heimo oikeasti käyttää vastaavaa (jostain muusta materiaalista tehtyä), vai onko kyseessä täysin kirjailijan mielikuvituksen tuote.

Shobilaisten tarina on hainilaiseen maailmaan sijoittuva novelli. Tarinassa joukko Ekumeenin jäseniä osallistuu Shoby-avaruusaluksella ensimmäiseen kokeelliseen jurttaukseen eli samanaikaisuusperiaatteella matkaamiseen planeetalta toiselle. Jurttaus (Churten) pohjautuu samaan valonnopeuden ylittävään teoriaan kuin ansibelin toiminta. Eri lähtökohdista kasatun ja erilaisen maailmankatsomuksen omaavan joukon mielet ja käsitykset maailmankaikkeudesta ja todellisuudesta joutuvat koetukselle kun he jurttauksen jälkeen yrittävät koota yhteisen ymmärryksen olemassaolosta ja ajasta jälleen kasaan. Shobilaisten tarina ei varmasti auennut minulle samalla lailla ensimmäisellä lukukerralla kuin nyt kun hainilaisen sarjan kirjat ovat pääosin kahteen kertaan luettuna ja ehkäpä siksi se ei ollut jäänyt mieleen aiemmin. Nyt nimi Shevek on pysyvästi tuttu ja novellissa viitataankin Osattomien planeetan (arvostelu) päähahmoon.

Tanssien Ganamiin sijoittuu Shobilaisten tarinan jälkeiseen aikaan. Pienehköllä miehistöllä matkataan planeetalle, jossa yksi miehistön jäsen Dalzul on jo kerran aiemmin yksikseen käynyt. Tarkoituksena on tutustua kansaan ja kulttuuriin ja saattaa asukkaat Ekumeenin jäseniksi. Erilaisuus-teema näkyy jälleen tarinassa, mutta hieman Le Guinin aiempaan tyyliin nähden eri näkökulmasta, sillä tarina keskittyy siihen tulkitsevatko jurttauksen läpikäyneet vierasta kulttuuri oikein vai väärin ja johtuuko tulkinnat osittain jurttauksen vaikutuksesta. Novelli on mollisävyinen ja erinomaisesti kirjoitettu.

Toinen tarina eli Sisämeren kalastaja on kokoelman viimeinen ja pisin novelli. Päähenkilö Hideo on kunnianhimoinen nuori mies, jonka haaveena on tulla fyysikoksi ja osallistua samanaikaisuusteorian ja jurttauksen kehittämiseen. Haaveensa toteuttaakseen hän joutuu kuitenkin matkaamaan Hainiin, pois omalta Oon-planeetaltaan ja pois läheistensä luota. Tarinassa on mystisyyttä, jota jopa hainilaisen fysiikan lakien mukaisesti ei pystytä selittämään. Kaunis, elämänläheinen rakkaustarina on onnistunut. Se on toiveikas aikamatkatarina uudesta mahdollisuudesta.

Kolme viimeistä tarinaa ovat yhteydessä toisiinsa ja luovat kokonaiskuvaa Ekumeenin aikaisesta hainilaisesta maailmasta. Novellit sijoittuvat kronologisessa järjestyksessä ehdottomasti Pimeyden vasemman käden (arvostelu) jälkeen, sillä eletään Ekumeenin aikaa ja ansibelin keksimisestä ollaan edetty jo jurttauksen keksimiseen, mistä ei puhuta vielä Pimeyden vasemmassa kädessä (ks. Missä järjestyksessä lukea Le Guinin hainilaista sarjaa?).

Vaikka kokoelman kolme ensimmäistä tarinaa eivät yltäneetkään tykkäys-asteelleni, kun en niitä täysin tajunnut, niin loppupuolen novellien perusteella voin sanoa tätä suositeltavaksi kokoelmaksi. Ehkä viimeisten novellien luku vaatii alleen aiemmat hainilaiset kirjat, sillä ainakin minulle ne avautuivat nyt toisella tavalla kun jonkin sortin kokonaiskäsitys maailmasta on päässyt muodostumaan. Jokin päässäni kapinoi jurttaus-termiä vastaan. Siitä tulee mielikuvat jurtasta ja poliittisesta junttauksesta, eikä kumpikaan sovi churten-käsitteeseen. Mutta parempaakaan käännöstä en itse keksi ja oikea kääntäjä on varmasti miettinyt sanaa harkiten, joten eiköhän siihen totu.

Iain M. Banks: Pelaaja

Iain M. Banksin Pelaaja on toinen Kulttuuri-sarjan kirja, joka julkaistiin englanniksi vuonna 1988 nimellä The Player of Games. Suomennos ilmestyi kuusi vuotta myöhemmin. Ensimmäinen Kulttuuri-kirja Muista Flebasta (arvostelu) teki vaikutuksen, ja sen jäljillä olen päättänyt lukea muutkin samaan maailman sijoittuvat teokset.

Jernau Gurgeh on Kulttuurin taitavimpia pelaajia, joka kuitenkin on kyllästynyt menestykseensä. Hän tulee houkutelluksi pelissä huijaamiseen ja joutuu siten kiristyksen kohteeksi. Kun hänelle tarjotaan matkaa Azadin imperiumiin osallistumaan sikäläiseen peliin, Gurgeh suostuu osittain välttääkseen skandaalin ja osittain mielenkiinnosta outoa peliä ja sen antamia haasteita kohtaan. Mukanaan ainoastaan pieni robotti Flere-Imsaho, Gurgeh matkaa vuosia älyaluksellaan Imperiumin Eä-planeetalle opiskellen uutta peliä, joutuen yhä enemmän sen pauloihin. Peli osoittautuukin voimakkaammaksi ja vaativammaksi kuin Gurgeh tiesikään, mutta luopumista hän ei harkitse, vaikka se veisi hänet hengenvaaraan.

Banks on keksinyt erinomaisen taktisen kolmiulotteisen pelin, joka paitsi tuntuu luettuna uskottavalta, on myös sisällöltään sanomallinen. Peli on Imperiumin yhteiskuntarakenteen säätelevä tekijä. Sen kautta määräytyy kunkin sosiaalinen asema ja pelaajien kautta se heijastuu myös Imperiumin arvoihin ja toimintoihin, joissa vahvuus ja alistaminen ovat valttia. Peli ilmentää pelaajan poliittisia ja aatteellisia arvoja, sekä persoonallisuuden piirteitä.

Pelaaja on melkoisen synkkä kirja. Diktatuurisen Imperiumin planeetan kuvaus on ajoittain karmeaa luettavaa, sillä siellä ihmisarvo on mitätön ilman pelin antamaa statusta. Silti, vaikka kyseessä on fiktiivinen maailma, sen vastineita löytyy kotomaapallommekin historiasta. Azadin vastapainona Kulttuuri, joka esitetään lähes utopistisena yhteiskuntana, ei sekään ole virheetön tai viaton. Pelaajassa ei kuitenkaan löydy Muista Flebasta -kirjan tavoin itsekriittistä kirjoitusta Kulttuurista, vaan se on enemmänkin upotettu kontekstiin, jos sitä on. Muista Flebasta -kirjaan nähden Pelaaja on rakenteeltaan yhtenäisempi ja tasaisempi. Toisaalta siitä puuttuu ilotulitusmainen avaruussinfonian tuntu. En osaa sanoa kumpaa pitäisin parempana, molemmat kirjat ovat erinomaisia lukukokemuksia. Pelaajassa on reippaasti keventävää huumoria, etenkin Banksin käyttämissä älykkäiden avaruusalusten nimissä, kuten Joustava käytös, Tietenkin Rakastan Sinua Vielä, Lue Ensin Käyttöohje ja Se Hienovaraisuudesta, jotka vetävät suupielet väkisin ylöspäin. Lisäksi Imperiumin lehdistön kirjoitukset ovat huvittavia, joskin propagandistisia.

Pelaaja kannustaa jatkamaan Kulttuuri-opusten lukemista. Siirryn lukemaan sarjaa englanninkielellä, joten seuraavana on vuorossa pienen tauon jälkeen Use of Weapons eli Aseiden käyttö.

Ian McDonald: Kivi-paperi-sakset

William Gibsonin jälkihuumassa päätin madaltaa lukemattomien suomennosten pinoani lukemalla myös Ian McDonaldin Kivi-paperi-sakset -kirjan, joka on toistaiseksi ainoa käännetty teos kirjailijalta. Valitettavasti pino ei paljoa alemmas tästä teosta laskeutunut, sillä kirjassa on sivuja sanastoineen vain 140. Alkuperäinen kirja ilmestyi vuonna 1994 ja käännös 1997. Kirjan takansitekstissä sanotaan, että Kivi-paperi-sakset edustaa maagista scifiä, mutta olin löytävinäni siitä cyberpunkin tunnuspiirteitäkin.

Ethan Ring on graafisen viestinnän opiskelija, joka lähtee ystävänsä Masin kanssa pyhiinvaellusmatkalle kiertämään japanilaisia pyhiä temppeleitä löytääkseen sisäisen rauhan menneisyydeltään. Matkan varrella Ethanin tausta keriytyy väläyksinä auki, sisältäen nerokkaiden fraktereiden keksimisen ja niiden väärinkäytön vallanpitäjien käsissä. Ethan yrittää hyvittää tekoja matkallansa, mutta kaikki ei suju hänen suunnitelmiensa mukaisesti.

Kun kirja alkaa kääntäjän kootuilla selityksillä, minun niskakarvani nousevat aina pystyyn. Lopun sanasto olisi ihan hyvin riittänyt varmasti jo 90-luvullakin täydentämään kirjassa annettuja tietoja ja siitäkin olisi voinut surutta jättää pois Elvis Presleyn ja Buddy Hollyn kaltaiset kohdat. Itse asiassa ymmärrän kyllä sanaston merkityksen, sillä jonkinlainen sanasto olisi ollut paikallaan viime vuonna kun luin MacDonaldin Vishnu at the Cat Circus -teosta (arvostelu), vaikka tietoa pystyy tänä päivänä hakemaan internetistäkin. Kivi-paperi-sakset on selvästi aikakautensa teos, vaikka tarina sijoittuukin lähitulevaisuuteen. Siinä viitataan todellisen maailman termeihin, jotka nyt ovat joko historiaa tai arkipäivää, vaikka emme ole vielä päässeet edes kirjan ajankohtaan. Ne eivät tunnu tulevaisuudelta. Japanilainen anime ei ole uusi asia länsimaissa, eikä sanaa enää taivuteta kuten kirjassa tehtiin. Yleensäkin japanilainen maailmankuva on avautunut 2000-luvulla paljon enemmän kuin mitä kirjailija ehkä odotti teostaan kirjoittaessa. Cyberpunk osiot ovat kirjan parasta antia, tosin mitään uutta ja mullistavaa niistä ei löydy.

McDonald keskittyy teoksessaan filosofiseen puoleen kiitettävällä tavalla, mikä puolestaan aiheuttaa hieman epätasapainoa tarinassa. Mukana on annos bioteknologiaa, mitä kirjailija on käyttänyt ilmeisesti jo aiemmissa teoksissaan ja mihin hän on palannut myöhemmissä teoksissaankin. Kivi-paperi-saksissa oikeastaan näkyy ne alkuaskeleet, jotka ovat johtaneet McDonaldin nykytuotantoon. Tyylissä on paljon samanlaista kuin esim. The Dervish Housessa, joskin maailmanluonti ja hahmojen kuvaus on kehittynyt paljon sittemmin.

Kivi-paperi-sakset ei lyhyydestään huolimatta ole ihan välipalaluettava. Kirjassa on syvyyttä, vaikka se paikoin onkin epätasaisesti jakautunut. Olen tyytyväinen, että tulin nyt tutustuneeksi kirjailijan varhaisempaan tuotantoonkin. Ja muuten, Ian McDonald saapuu Tukholmaan Eurocon 2011 -kunniavieraaksi 17.-19.6.2011, jos kiinnostaa tavata kirjailija. Samalla voi moikata vaikka Elizabeth Beariakin.

Connie Willis: Remake

Connie Willis -putkessani toiseksi viimeisenä kirjana, ennen tämän syksyn uutuutta All Clearia, luin vuonna 1994 ilmestyneen Remaken. Remake on sekin ollut Hugo-ehdokkaana, mutta se ei liene yllätys. Pikaisen tilastotarkastelun mukaan Willis on ollut Hugo-ehdokkaana 23 kertaa ja hänellä on 10 voittoa. Remake on Willisin kunnianosoitus vanhoille Hollywood-filmeille. Kirja on omistettu Fred Astairelle.

Remake tuo näytille dystopisen lähitulevaisuuden Hollywoodin, jossa elokuvia tehdään uusintoina, digitoimalla vanhoja elokuvia ja niiden tunnettuja tähtiä yhä uudelleen ja uudelleen. Uusia näyttelijöitä ei ole, ja samat tutut kasvot kiertävät tuotannossa kerta toisensa jälkeen. Elokuville, joiden loppu ei ole onnellinen, muokataan digitaalisesti vaihtoehtoinen loppu. Tom on runsaasti stimulantteja käyttävä opiskelija, joka muokkaa elokuvia uusiksi. Alis on nuori nainen, jonka suurin intohimo ja päämäärä on päästä tanssimaan elokuviin, kunhan ensin opettelee tarpeeksi hyväksi tanssijaksi. Tomin ja Alisin polut kohtaavat ja heitä yhdistää rakkaus vanhoihin elokuviin, vaikka Tom pitääkin Alisin unelmia mahdottomuuksina.

Remake muistuttaa tavallaan itsekin Hollywood-elokuvaa, siinä on paljon ajoittaisia tunnelmia All about Evestä, Casablancasta, musikaaleista ja monista mustavalkoajan elokuvista. Remake on tulvillaan elokuvamaailmaa, ja sen lukeminen ei ole helppoa, jos ei tunnista ainakin suurinta osaa mainituista teoksista. Kun Willis pistää Tomin puheeseen heiton: "Now if you'll excuse me, Nurse Ratched ...", menee jippo ohi, jos ei ole sattunut katsomaan Yksi lensi yli käenpesä -elokuvaa. Tomin apuna ja tietolähteenä tarinassa toimii Heada, jonka jonkinmoisena esikuvana on Hollywood-toimittaja ja insider Hedda Hopper. Olen katsonut aikoinaan melkoisen määrän klassikkoelokuvia ja jopa musikaaleja sekä dokumentteja klassikoista ja musikaaleista. Ja minä en oikeasti pidä juurikaan musikaaleista (enkä westerneistä) muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. En ymmärrä steppaamisen hienoutta ja Fred Astaire, Gene Kelly, Ginger Rogers, Doris Day jne. saavat minut nykyisin mitä todennäköisimmin vaihtamaan kanavaa. Tai saisivat, jos heidän elokuviaan esitettäisiin. Siksipä en osannut nauttia kirjan annista toivotussa määrin ja siitä miksi Connie Willis kirjan kirjoitti. En ole koskaan ymmärtänyt kuinka hieno elokuva Casablanca on, vaikka pidänkin Citizen Kanea mestariteoksena. Olen kyllä kovasti vastaan mielikuvaa, että Tuulen viemää päättyisi uudelleen muokattuun Rhettin ja Scarlettin sanailuun:

"But Rhett, I love you"

"Frankly my dear - I love you, too"

Törmäsin vanhaan Connie Willisin haastatteluun, jossa hän sanoi tehneensä valtavasti taustatyötä Remakea kirjoittaessa, eli katselleensa leffoja. Se näkyy kirjassa ja tavallaan on erittäin kunnioitettavaa, että hän on saanut mahdutettua melkoisen määrän elokuviaknoppeja niinkin lyhyeen tarinaan kuin Remake on, ja vieläpä siten, että ne soljuvat tekstissä luonnollisesti. Silti, aiheesta johtuen, Remake ei ole minun suosikki-Willisini, vaikkakin olen tyytyväinen, että tulin lukeneeksi sen.

Connie Willis: Uncharted Territory

Tutkimusmatkailijat Meriwether Lewis ja William Clark ovat ilmeisesti innoittaneet useita kirjailijoita tarinoihinsa, näin ainakin Ken Scholesin The Man With Great Despair Behind His Eyes -novelliin (kokoelmassa Long Walks, Last Flights and Other Strange Journeys) ja oletan, että myös Connie Willis on saanut vaikutteita kaksikolta Uncharted Territoryssa.

Findriddy ja Carson ovat tutkijoita kartoittamassa vieraan planeetan vielä laajalti tuntemattomia alueita. Heidän seurassaan on planeetan alkuperäisasukas Bult, ja toimintaa ohjaa tiukat säännöt mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Kaksikko ei saa mm. nimetä paikkoja kolonialismin hengessä, eli maan asukkaiden nimien tai paikkojen mukaan, opettaa maan tapoja tai kieltä paikallisille, tuoda edistynyttä teknologiaa sekoittamaan planeetan omaa kehitystä. Heidän pitää olla varovaisia, etteivät vahingoita planeetan flooraa ja faunaa, ja Bult pitää huolta, että jokaisesta väärästä liikkeestä saa sakkoa. Äärimmäisyyksiin saakka. Finin ja Carsonin tukikohdassa hyörii keimaileva C.J. Tull, jonka vaatetus osoittaa vetäytymisalttiutta. Paikalle matkustaa myös Evelyn Parker, socioexozoologi, joka ihannoi suunnattomasti kuuluisaa tutkijakaksikkoa, joiden seikkailuja on voinut maassa seurata enemmän tai vähemmän totuudenmukaisissa holokuvissa. Evin tutkimusalana on lajien pariutumisriitit, mikä tuo oman mielenkiintoisen mausteen Finin ja Carsonin normaaleihin maantieteellisiin ja geologisiin tutkimusrutiineihin. Tuntemattomia alueita kartoitetaan usealla eri tasolla, eikä aina se mitä löydetään takaa onnellista tulevaisuutta.

Willis on kirjoittanut Uncharted Territoryn, kuten muutkin tähän mennessä lukemani, kevyellä ja huumoripitoisella tyylillään. Tosin nämä tänä syksynä lukemani kirjat ovat saaneet miettimään, että näennäisen keveyden takana onkin sanomaa, satiiria ja ironiaa. Kun huumori puretaan pois, Willisin teksti ei olekaan niin kilttiä kuin voisi kuvitella. Uncharted Territory oli lumoavaa luettavaa tutkimusmatkailun osalta. Vaikka tarinassa ei suuria käänteitä tapahdukaan, oivallukset tulivat pikkuhiljaa, ja ainakin yksi oivallus kolautti päätä ja sai tarkastelemaan millaisella asenteella luin kirjaa. Pidin verkkaisesta planeetan kuvauksesta, mm. paikalliset eläimet olivat kiinnostavia, etenkin sohvaperuna - ainakin nimeltään. Henkilöhahmot sen sijaan eivät saaneet innostumaan, vaikka nimenomaan heidän välillään pääjuoni pyörikin. Joka tapauksessa, hyvä kirja, vaikkei sentään ihan erinomaiseksi yltänyt.

Tarkoituksena on lukea vielä pari Willisin kirjaa lähiaikoina ja sitten siirtyä muihin kiinnostaviin uutuuksiin ja hieman vanhempiinkin kirjoihinkin.