Iain M. Banks: Muista Flebasta

Olen yrittänyt tänä vuonna tutustua pikkuhiljaa genren merkittäviin teoksiin, jotka ovat minulta vielä lukematta. Sillä perustein lukulistalle ponnahti Iain M. Banksin alunperin vuonna 1987 englanniksi julkaistu Muista Flebasta (Consider Phlebas), jonka löysin kirjaston hyllystä erinomaisesti palvelleen näköisenä. Muista Flabasta on Kulttuuri-sarjan avauskirja, joka on saanut nimensä T.S Eliottin runosta:

Phlebas the Phoenician, a fortnight dead,
Forgot the cry of gulls, and the deep sea swell
And the profit and loss.
A current under sea
Picked his bones in whispers. As he rose and fell
He passed the stages of his age and youth
Entering the whirlpool.
Gentile or Jew
O you who turn the wheel and look to windward,
Consider Phlebas, who was once handsome and tall as you.
-T.S. Eliot: The Waste Land (Autio maa) 

Muista Flebastan tarina sijoittuu Kulttuurin ja idiriläisten sodan ajalle. Kulttuuri on laajalle levittäytynyt humanoidien sivilisaatio, joka luottaa teknologiaan ja koneisiin. Sen yhteiskuntajärjestyksen huipulla ovat tekoälyt, Mielet, joiden tietokapasiteetti ylittää ihmiskapasiteetin ja jotka käytännössä johtavat Kulttuuria. Kulttuurin bio-elämänmuodot elävät pitkään ja olivat mukavuudenhaluisia. Heidän keskuudessaan on erilaisia statuksia ja he ovat jakautuneet erilaisiin alayhteisöihin. Kulttuurin järjestelmää kuvataan sosialistisena. Mielet omaavat kliinisen halun puhdistaa linnunrata, saada se toimimaan tehokkaasti, ilman tuhlausta, epäoikeudenmukaisuutta ja kärsimystä. Kulttuuri ei yleensä sodi, paitsi puolustustarkoituksessa. Idiriläiset puolestaan ovat ääriuskonnollisia alieneita. Estääkseen heidän aatteensa leviämisen Kulttuuri on sotinut idiriläisia vastaan vuosikausia, tuloksettomasti. Bora Horza Gobuchol on idiriläisten puolella taisteleva muuttuja, lähes sukupuuttoon kuolleen humanoidilajin edustaja, joka lähtee etsimään yhtä taistelussa kuolleelle planeetalle kadonnutta Mieltä. Horzan etsintämatkaan sisältyy useita vaarallisia vaiheita, kuten tulitaistelu kristallitemppelissä, lihava kannibaali ja mieleen vaikuttava vauriopeli, ennen kuin hän vihdoin pääsee kielletylle planeetalle, jossa hänen oman lajinsa edustajia yhä asustaa.

Muista Flebastaan mahtuu tarinan aineksia vaikka muille jakaa, ja todennäköisesti vaikutteita on otettukin. Myös Banks tuntuu saaneen vaikutteita sieltä täältä, ei pelkästään kirjan nimeen. Kirjassa on muodonmuuttajia, avaruusolioita, avaruusaluksia ja teknologiaa, robotteja, omalaatuisia kulttuureja ja uskontoja, pelottavan vaaralliselta kuulostava peli, uskomattomia planeettoja ja maisemia. Tarina ei pääse pitkästyttämään hetkeksikään, sen verran nopeasti tapahtumat siirtyvät hetkestä toiseen, paikasta toiseen. Alkupuolella kirjaa kohtaukset tuntuvat hieman loppuosaa enemmän episodimaisilta ja irrallisilta. Esimerkiksi kannibaalin kohtaaminen ei tunnu liittyvän kirjan muihin tapahtumiin lainkaan, mutta kuvaa kyllä kuinka monenmuotoista elämää Banksin luomasta maailmasta löytyy. Yhdessä tarinan kohdassa saattoi kuvitella olevansa Titanic-laivan kyydissä, vaikka valtamerialuksella ei mitään tekemistä kirjan kanssa olekaan. Maailmankuvaus ei ole ainoa erinomaisesti hoidettu puoli Muista Flebastassa, vaan myös avaruusalukset ja niiden toiminnallisuus onnistuu kiehtomaan, olematta liian kliinisesti tekninen.

Vaikka tarina etenee Horzan seurassa ja näkökulmassa hyvää vauhtia, se sisältää silti myös seesteisempiä pohdinnallisia kohtia. Kulttuurin itsekriittiset ja jopa itseinhoiset välitutkiskelut luovat kuvaa sivilisaatiosta, jonka mukaan sarjakin on nimetty. Vaikka väliluvut selvästikin ovat taustaa, ne tuntuvat kirjan muihin tapahtumiin nähden merkittäviltä. En voi olla ajattelematta, että Muista Flebasta -kirjaa voi arvioida lopullisesti vasta kun on lukenut myös myöhemmät osat. Muista Flebasta on kuitenkin itsenäinen kirja ja sen tapahtumat saavat tyydyttävän päätepisteen. Kirjan lopussa on laajempi katsaus Kulttuurin ja Idirinin sotaan. Muista Flebasta ei ehkä ole täydellinen kirja, mutta se on joka tapauksessa mielikuvituksen loistavaa kirjoa, vauhdikkaita tapahtumia ja avaruusoopperan raikuvia sointuja. Kirja on sopivan raadollinen ja uskottava, ainoastaan tunnepitoisemmat herkät kohtaukset eivät tunnu toimivan riittävällä tasolla. Pidän erityisesti siitä, että Banks ei säästele hahmojaan. Aion ehdottomasti lukea Banksin muitakin teoksia, varsinkin kun sain vihjailuja siitä, että Kulttuuri-kirjat tästä vielä paranevat.

Octavia E. Butler: Aamunkoitto

Octavia E. Butler oli yksi sf/f-genren harvoista tummaihoisista kirjailijoista. Tänä päivänä heitä on jo useitakin, mm. Nalo Hopkinson, Nnedi Okorafor, N.K. Jemisin ja David Anthony Durham. Silti joukko ei ole vieläkään suuren suuri. Butler lienee useille näille nykykirjailijoille tiennäyttäjä, ainakin Hopkinsonille. 1988 julkaistu Dawn ja sen vuonna 1990 tehty käännös Aamunkoitto on Xenogenesis -trilogian ensimmäinen osa.

Maapallo on pohjoisilta osilta kylmä ja asuinkelvoton maailmansodan jäljiltä. Vain muutamia ihmisiä on pelastunut kun avaruudesta saapuneet Oankalit katsoivat heidän olevan pelastamisen arvoisia. Oankalit tekevät DNA-vaihtokauppaa. He ovat jalostaneet oman perimänsä huippuunsa, eikä geeneissä ole enää tarpeeksi vaihtelua. Heidän ainoa mahdollisuus selviytyä tulevaisuudessa on käyttää toisen lajin geenejä saadakseen perimäänsä diversiteettiä. Lilith Iyapo on yksi pelastetuksi tulleista ihmisistä. Pitkä tumma nainen ei kuitenkaan muitta mutkitta pysty hyväksymään oankalien omavaltaisuutta, nämä kun muuttavat Lilithin kemiaa ja soluja tämän ollessa nukutettuna, vaikkakin parantavat myös Lilithiltä syövän ja antavat hänelle vahvistavia ominaisuuksia. Oankalit ovat muutenkin ihmisistä poikkeavia. Lonkeroinen ulkonäkö ja mies- ja naissukupuolen lisäksi kolmas sukupuoleton ooloi-ryhmä aiheuttavat kovasti sopeutumisvaikeuksia. Ooloit ovat Butlerin kirjassa sukupuolten linkki toisiinsa. Aikaa myöten Lilithin tehtäväksi jää sopeuttaa myös muita pelastettuja ihmisiä oankaleihin ja heidän ehtoihinsa, jotta he jälleen pääsisivät takaisin Maahan. Mutta oankalit haluavat muutakin kuin vain hyödyntää ihmisten DNA:ta lajinsa sisällä. He haluavat yhdistää Oankalit ja ihmiset.

Butler luo varsin mielenkiintoisen asetelman kahden lajin keskelle ja havainnoi ihmislajin monet käyttäytymistavat, kun vastaan tulee tilanne, jolloin ihminen ei olekaan se lajien kuningas, kaikkivoipa hallitsija. Aamunkoitossa ihminen on altavastaaja, joka pakotetaan ajattelemaan mikä on hänelle itselleen parasta, ja kuinka pitkälle vastarintaa voi tai kannattaa tehdä. Oankalit ovat uhkaavia siitäkin huolimatta, että heillä on ratkaisuja moniin ihmiskunnan vitsauksiin, niin fyysisiin kuin psyykkisiinkin. Ratkaisujen seurauksena ei kuitenkaan enää ole ihmiskuntaa sellaisena kuin me sen tunnemme. Tämä vaihtoehto ei ole helppo valinta. Butlerin tarkoituksena lienee ajaa kirjallaan sanomaa suvaitsevaisuudesta niin rotujen kuin sukupuoltenkin välille.

Ihmiset ovat Aamunkoitossa kaikessa inhimillisyydessään ja pelossaan hieman negatiivisesti kuvattuja. Lilith on onnistunut hahmo, sillä hän sopeutuu tilanteeseen, mutta ei ilman vastarintaa, eikä sen jälkeenkään ole aivan samaa mieltä valloittajiensa kanssa. Hän on tavallaan orja, mutta yrittää selviytyä. Tämä tilanne tekee hänestä ulkopuolisen myös omiensa joukossa, sillä hän on muutoksien jälkeen tarpeeksi erilainen, ettei häntä enää hyväksytä ihmisten joukkoon mukisematta. Butler yrittää tuoda paljon ajatuksia esille, mutta Aamunkoitto jää hieman keskeneräiseksi. Se on liian pelkistetty, jotta pääsisi kunnolla pohtimaan mitä kaikki merkitsee. Jälleen kerran kirjassa on huomattavissa myös aikaleima. Neuvostoliitto oli vielä olemassa kirjan kirjoittamishetkellä ja poliittinen USA-Neuvostoliitto -vastakkainasettelu näkyy kirjassa häiritsevästi. Ehkä myös henkilöhahmojen asenteet kuvaavat aikakautta, sillä jokin saa minut uskomaan, että tänä päivänä kirjoitetut hahmot olisivat erilaisia.

Butler on ollut rohkea valitessaan päähahmokseen tummaihoisen naisen ja aiheekseen lajien välisen kanssakäymisen, jossa on seksuaalista jännitettä. Aamunkoitto ei kuitenkaan pääse oikein vauhtiin, jotain jää puuttumaan ja siksi toivonkin, että jatko-osat Puolipäivän riitit ja Imago tuovat tarinaan tarvittavaa lisäpotkua. Lukiessani Aamunkoittoa en voinut olla ajattelematta vasta luettua Robin Hobbin Megan Lindholmin Drum Machine -novellia. Molemmat tarinat tähtäävät samanlaiseen erilaisuuden, monipuolisuuden sekä yksilöllisyyden hyväksymiseen, mutta lähestymistavat ovat hyvinkin erilaiset.

Kirjan kansi muuten rupeaa ärsyttämään sen jälkeen kun on hetken lukenut kirjaa. Kuvan naisella ei ole mitään tekemistä tummaihoisen ja siten normaalisti tummasilmäisen päähenkilön kanssa. Mistä ihmeestä on ollut kyse, kun tuollainen kansi on hyväksytty. Aivan kuin kannentekijä ei olisi lukenut kirjaa (mikä ei tietenkään ole mitään uutta).

Pat Cadigan: Mielenpeli

Tämä ei ole varsinaisesti Pat Cadiganin Mielenpeli-kirjan arvostelu, sillä sen olen kirjoittanut jo aiemmin tänä vuonna luettuani alkuperäiskielisen version The Mindplayers. Arvostelu löytyy täältä.

Muutamia huomiota suomenkielisestä versiosta kuitenkin tuli mieleen. Suomennos on kokonaisuutena ok, se tuo mielestäni esille Cadiganin tekstin rytmin ja tietynlaisen rentouden. Kirja vilisee termejä, joita ei sanakirjoista suoraan löydy, ja ne - ainakin minun mielikuvani mukaan - ovat enemmän tai vähemmän haaste kääntäjälle. Dreamfeedereistä on tullut suomeksi unensyöttäjiä, belljarrereista purkintajia, thrillseekereistä kiihkontajia ja pathosfindereista lauhduntajia. Kaikki näistä ei ole kovinkaan kuvaavia käännöksia ja esim. lauhduntaja ei sanana kerro alkuperäisen termin tavoin tehtävätyyppiä. Joka tapauksessa suomennos istuu tekstin keskelle, eipä siinä mitään.

Eniten minua käännöksessä oudoksuttaa Allien lempinimi. Deadpan Alliesta on tullut Salamieli Allie. Anteeksi vaan, mutta ei hyvä! Dirty Work -novellin suomennoksessa esiintynyt Pokka-Alliekin kuulostaa paremmalta. Tekstissä on tosin kohtia, jossa deadpan esiintyy yksikseen, ja pokka ei niissä sovi tekstiin, mutta silloin olisi voinut käyttää esim. synonyymia pokerinaama tai muuta vastaavanlaista. Salamielessä on vähän erilainen kaiku.

Näistä käännöksen yksityiskohdista huolimatta Mielenpeli on erinomainen kirja suomeksikin luettuna (englanniksi parempi). Ja Finnconissa jo kerrottiin, että samaisella viikolla ilmestyneestä kirjasta on otettu jo kolmaskin painos. Aika moni on siis Allien löytänyt, mikä ilolla todettakoon.

---------------------------------

Deadpan Allie -novelleista vielä mainittakoon, että Nearly Departed on novelliversio Mielenpeli-kirjan Kitta Wren tapauksesta.

Pat Cadigan: Mindplayers ja Deadpan Allie -novellit

Pat Cadigania kehutaan Cyberpunkin kuningattareksi, joten oli aika ottaa selville mistä ansioista titteli on saatu, varsinkin kun kirjailija on tulossa tänä kesänä Suomeen Finnconiin (jos Eyjafjallajökull sallii).

Mindplayers on Cadiganin ensimmäinen kirja, joka pohjautuu ilmeisestikin hänen aiemmin kirjoittamiinsa Deadpan Allie -novelleihin. Olen lukenut novelleista kaksi (en tiedä tarkalleen kuinka monta niitä on kaikkiaan, mutta kaksi on vielä tulossa lätäkön takaa), joten niistä lyhyesti kirjan arvostelun jälkeen.

Mindplayersin kertojahahmo on Allie Haas, joka jää kiinni laittoman, psykoosin aiheuttavan madcapin käytöstä ja vaihtoehtona kuivapesun jälkeen on joko aivopoliisien käsiin joutuminen tai ryhtyminen ammattimaiseksi mindplayeriksi. Allie valitsee jälkimmäisen. Mindplayereita on useanlaisia ja heillä kaikilla on hieman erilainen tehtävä, mutta peruskonsepti on sama kaikissa rooleissa; mindplayer ottaa yhteyttä asiakkaidensa mieleen positiivisessa tarkoituksessa. Dreamfeederit ovat unelmienruokkijoita, belljarrerit rentouttajia, thrillseeker auttaa löytämään innostuksen aiheet ja pathosfinderien, joka myös Allie on, tehtävänä on auttaa mm. erityylin taiteilijoita löytämään tie takaisin luomisvoimaan.

Mindplayer kytkeytyy toisen henkilön mieleen silmien kautta. Tulevaisuuden maailmassa, jossa kaikenlainen mielipeli tuntuu olevan kohtalaisen normaalia (jos mikään tässä kirjassa yleensäkään on normaalia), useimmilla ihmisillä on keinotekoiset silmät, jotka kytketään näköhermoihin. Kun silmä pullautetaan ulos, voi paikalle kytkeä mielenlukupiuhat. Kätevää, eikö totta! Aluksi ajatus, että ihmisen ajatuksia ja mielikuvia voisi lukea näköelinten kautta (tai yleensäkään minkään elimen kautta), tuntui erikoiselta; miten abstrakteihin mielikuviin, muistoihin ja mielleyhtymiin voisi päästä fyysisesti käsiksi, jopa imeä ulos ihmisestä. Mutta kävipä niin, että Cadiganin tarina imi itseensä sisälle, ja pian ajatuksen hyväksyi mukisematta.

Kirjassa vietetään kohtalaisen paljon aikaa eri henkilöiden pään sisällä ja dialogia käydään sekä puhuen, että ajatusten siirrolla. Allien asiakkaat vaikuttavat oudoilta, mutta samalla kiehtovilta, sillä pääkopissa ollaan irti maailmasta ja monet kohtaukset tuntuvat unenomaisilta. Luin joitain kohtia useaan kertaan, sillä ne eivät tuntuneet aukeavan kerralla, ja se kannatti. Kirjasta sai enemmän irti. Mindplayers ei ole nopeatahtista luettavaa, eikä siitä löydy vauhdikkaita tapahtumia. Sen sijaan ainakin minut kirja sai ajoittain pysähtymään ja pohtimaan. Vaikka hahmona Deadpan Allie ei kaikkein monipuolisin olekaan, niin silti hänestä jäi aivoihin jälkikuva, joka ei suostu poistumaan.

Mindplayersin luettuani minulle tuli suuri tarve saada lukea lisää Alliesta, ja onneksi kokoelmistani löytyi kaksi novellia, jossa hän myöskin on. Lunatic Bridge -novelli on sisällytetty hieman muunnettuna, mutta pääosin kuitenkin samana, Mindplayersiin. Helpoiten novellin löytänee Ellen Datlowin editoimasta The Omni Book of Science Fictionin numerosta 5 (1987). Novellissa Allie saa asiakkaakseen pitkäikäisen muusikkoparivaljakon Coorin ja Lamin toisen puoliskon. Parin erottua Coor on kadonnut kykynsä luoda musiikkia ja niinpä hän palkkaa avukseen pathosfinderin. Tarina tuntui kokonaisuutena paremmalta novellissa kuin osana kirjaa, mutta se saattoi johtua jälleen kerran siitä, että kyseessä oli toinen lukukerta samalle tarinalle ja siitä sai enemmän irti. Muutamat kirjasta puuttuvat yksityiskohdat toivat mukanaan lisäväriä.

Dirty Work -novelli lienee viimeisin (v. 1989) Deadpan Allie -novelleista ja se on suomennettukin Ei vain verestä -vampyyriantologiassa (alkup. Blood is Not Enough) nimellä Likainen juttu. Novelli löytyy myös Cadiganin Dirty Work -kokoelmasta. En ole lukenut suomenkielistä versiota, mikä sinänsä olisi mielenkiintoista etenkin termistön vuoksi. Tiedän kuitenkin, että Deadpan Allie on kääntynyt Pokka-Allieksi. Vaikka kyseessä onkin vampyyriantologia, on Dirty Work hyvin epäperinteinen vampyyritarina, lähinnä temaattinen. Dirty Workissa Allie ottaa hieman vastoin tahtoaan työtehtävän kuuluisan holotaiteilijan auttamiseksi ja kohtaa taiteilijan asunnolla mitä erikoisempia taiteilijaa hännysteleviä henkilöitä ja taiteilijalle hyvin läheisen empaatikon. Kaikki ei tietenkään suju ihan Allien toiveiden mukaisesti ja edessä on yllätys. Novellin luettuani en tiedä olisiko pitänyt kiittää Pat Cadigania vai kirota hänet. Päätin kiittää, koska tarina oli erinomainen, shokkialoitus etenkin. Viimeistään sen luettuani, Deadpan Allie jäi ikuisesti päähäni.

Ellen Kushner: Swordspoint ja The Golden Dreydl

Ellen Kushnerin Swordspoint on ensimmäinen kirja Riversiden kaupunkiin sijoittuvasta sarjasta. Kirjan toinen painos (ja sen jälkeiset painokset) sisältää myös kolme samaan maailmaan sijoittuvaa novellia: The Swordsman Whose Name Was Not Death, Red-Cloak ja The Death of the Duke. The Golden Dreydl on kuvitettu lastenkirja, joka sopii hieman vanhemmillekin lukijoille.

Swordspointin tarina kietoutuu seurapiiriin, jossa poliittisten ja henkilökohtaisten suhteiden ristiriitoja ratkotaan palkkaamalla laillinen miekkamies taistelemaan asian puolesta jopa kuolemaan saakka. Toki miekkamiehiä voi tilata vaikka häihin näytösmielessä ottelemaan, mutta kirjan päähenkilö Richard nostaa palkkaa vain vaativimmista tehtävistä, eikä ole kertaakaan vielä hävinnyt. Richardin rakastaja Alec on entinen opiskelija, kirjanoppinut, jonka taustassa on jotain salamyhkäistä. Miekkamiehen ja nuoren siniverisen suhde on täynnänsä väkivallan uhkan ja hellyyden vaihtelua, ja koko ylhäisen yhteisön juonittelut tuntuvat kiertyvän heidän ympärilleen.

Swordspoint kulkee pitkälti dialogin varassa. Seurapiirin jäsenten väliset keskustelut luovat niin taustaa kuin kuljettavat juontakin eteenpäin. Kirjassa on useita mielenkiintoisia hahmoja, etenkin päähenkilöt Richard ja Alec. Richardin ja Alecin suhde on yllättävän kirpeä, mutta samalla hellä. Alecin kieli ei aina hyväile rakastettunsa korvaa ja välillä hänen epätasapainoinen käyttäytymisensä saa suhteessa aikaiseksi jännitteitä. Kushnerin hahmot ovat pääosin kiitettävän harmaita, eivät läpeensä hyviä tai pahoja. Swordspoint ei ollut keskustelupainotteisena kirjana juuri ominta minulle, mutta ehdottomasti täytyy sanoa, että Kushner on loistava luomaan tunnelmia. Kirjan kanteenkin painettu George R.R. Martinin kehu aloituksesta pitää paikkansa ja samaan luokkaan menee myös kirjan loppukappale. Swordspointin aikana tulee eittämättä mieleen, että joskohan Lynn Flewelling on saanut vaikutteita omiin Seregiliinsä ja Aleciinsa Ellen Kushnerilta.

The Golden Dreydl on lastentarina, ja arvostelen sen eri asteikolla. Aikuiselle lukijalle se ei ole kovinkaan haastava, mutta koska juutalainen kulttuuri on minulle kohtalaisen vierasta, oli mielenkiintoista lukea siihen liittyvä tarina. Kirjan päähenkilö on nuori tyttö, Sara, joka harmittelee, etteivät he juutalaisina vietä joulua. Varsinkin joulukuusi ja koristeet kiehtovat lapsen mieltä. Hän suhtautuu perinteisen hanukan vieton leikkiin, nelisivuisen hyrrän pyöritykseen nuivasti, ja saa vanhalta tädiltään vielä epämieluiseksi lahjaksikin hyrrän. Lahja kuitenkin yllättää ja Saralla on edessä ihmeellinen seikkailu.

The Golden Dreydl on yksinkertaisesti mutta kiehtovasti kirjoitettu. Tarina sisältää arvoituksia, jonkalaisten muistan kiinnostaneen lapsena kovastikin. Eikä arvoitusten viehätys mihinkään ole aikuisenakaan kadonnut. Vaikka tarina sijoittuu uskonnolliselta taustaltaan vieraaseen kulttuuriin, se ei himmennä lopputulosta. Voin löytää siitä oman joulun ihmeen joka tapauksessa. Pitää vielä erityisesti mainita kirjan sivuissa käytetty "revitty reuna"-tyyli, joka ihastutti. Tulee olemaan mielenkiintoista kuulla millaisia ajatuksia Ellen Kushner kirjailijana tuo esille Finnconissa.