Anne Leinonen: Metsän äiti

Anne Leinosen Metsän äiti on tuore teos, se ilmestyi reilu viikko sitten. Luin esittelytekstin ja tarina alkoi kiinnostaa. Tarkastelin kansikuvaa, ja pidin sitä yhtenä parhaista vähään aikaan nähdyistä. Kansi on pelottava ja kiehtova. Etenkin ylösalaisin oleva Ä-kirjain värisytti. Siinä oli jotain pahaenteistä, ja sitten katse kiinnittyikin sumussa seisovaan hahmoon.

Riina palaa työskentelemään kotiseudulleen Vihainperän kylään, jonka menneisyydessä tapahtunut nuoren naisen murha painaa yhä hänen muistoissaan ja vaikuttaa kylän ilmapiiriin. Murhaaja saatiin kiinni, mutta oliko sittenkään kyseessä oikea henkilö. Riina näkee näkyjä tulevasta ja menneisyydestä, vaan hänelle itselleenkään ei ole selvää mitä ne tarkoittavat. Näkyjen näkeminen on suvun painolasti, hänen seonnut äitinsä liittyy niihin jotenkin. Kyläläiset vaikenevat ja jopa kehottavat Riinaa lähtemään pois. Mutta metsä vaatii kuitenkin sovitusta.

Tarina kulkee pääosin nykyisyydessä, mutta välillä poiketaan menneissä vuosissa, alkaen 1960-luvulta. Päähenkilö Riina on hieman alisuorittaja, joka itsekin arvioi omaa menestymistään. Hyvin inhimillinen hahmo siis. Hänen ja äitinsä välinen suhde korostaa kriittisyyttä, mikä lopulta kuitenkin nostaa esille myös hahmon vahvuuden ja itsenäisyyden. Riinan suku, sen oudot ja metsään vahvasti kiinni olevat naiset ovat kirjan suola, mutta kerronnan tyyli nousi ylitse kaiken muun.

Minua pelotti hemmetisti lukiessani kirjaa. Kirosin itseäni, että menen lukemaan tällaista teosta yötä vasten, mutta kun kerran varhain iltasella aloitin, en voinut sitä lopettaakaan ennen kuin viimeinen lause oli luettu yhden jälkeen yöllä. Metsän äiti yllätti jännittävyydellään. Toki tiesin Leinosen kyvyn pukea asioita tiiviiseen tunnelmaan, joka koskettaa monesti jopa pelkistetyllä tavalla, mutta en osannut odottaa pelkoa. Näin muutama päivä sitten kirjailijan luonnehtivan, että Vihainperässä on jotain twinpeaksmäisyyttä ja täytyy myöntää, että näin kyllä on. En itse ollut aikoinaan kovin innostunut Twin Peaksista, elin voimakkainta ”realismin aikakauttani” juuri silloin, mutta sarja jäi mieleen aika lähtemättömästi ja se oli pelottava. Joten sillä odotuksella voi tähänkin teokseen käydä käsiksi.

Koin huvittavana kuinka ahdistavan tutulta Riinan kotiympäristö tuntui lapsuusmuistojeni pohjalta, lehtipinkat, vaatteet, raanu ja kerniliina muiden mukana, mutta myös positiivisesti luonto, suot, metsät, hiljaiset tiet. Sanat tuntuivat todellisen aistittavilta ja mytologia oli mukana tarinassa saumattomasti, joskin lopun kierre oli sitten uuskummallinen. Voin ongelmitta suositella Metsän äitiä eteenpäin luettavaksi. Vahvatunnelmainen suomalainen kirja. Ja Ä-kirjainkin selittyy.

Finncon 2016 -raportti

2016 Finncon eli tieteis- ja fantasiakirjallisuuteen painottuva tapahtuma järjestettiin Tampereella viime viikonloppuna 1.-3.7. Ohjelmia tuli käytyä läpi ja tässä lyhyt kooste niistä mihin minä päädyin kuuntelemaan tällä kertaa.

Koskapa useimmiten coneihin osallistumiseni syynä ja houkuttimena ovat nimenomaan kunniavieraat, niin pyrin käymään kuuntelemassa heidän ohjelmiaan, ellen sitten ole nähnyt kyseistä kirjailijaa jo ennestään. Tämän vuoden kirjailijakunniavieraina olivat walesilainen Jasper Fforde, amerikkalainen Catherynne M. Valente ja suomalainen Anne Leinonen. Kaikilta on tullut luettua jotain. On writing -paneelissa kirjailijat kertoivat Saara Henrikssonin vetämänä mm. omista töistään, miksi heistä on tullut kirjailijoita ja mikä inspiroi heitä.

Perjantai oli osaltani lyhyt, sillä On writingin jälkeen kävin katsomassa vain The Shadow Seamstress (2015) -lyhytelokuvan (n. 17 min.), joka oli 30-luvulle sijoittuva fantasiatarina ompelijattaresta, jonka mielipuolinen liikemies vangitsee toteuttamaan pelottavaa suunnitelmaa. Filminpätkän oli ohjannut Nick Gillespie ja vaikka vähän jäykähkösti koko homma oli toteutettu, niin viihdyin vallan mainiosti sen tummissa tuunelmissa. Kauhua mikä kauhua.

Lauantaina missasin avajaiset ja matkalla kuuntelemaan Jasper Fforden The Writer’s Journeyta, huomasin olevani Suomalainen mytologia -paneelissa, jossa fanikunniavieras Eeva-Liisa Tenhunen, Anne Leinonen, Tiina Raevaara ja Juha Jyrkäs jutuskelivat. Kuuntelin hetken ihan kiinnostavaa keskustelua (näitä päällekkäisiä ohjelmia, joista olisi voinut valita, oli monta), ja lähdin kohti Ffordea.

Mitä kyseisen herran puheista jäi eniten mieleen, oli ettei hän niinkään kokenut kirjoittavansa genreä, vaan jotain mikä häntä itseä kiinnosti. Hän ei ollut erityisen kiinnostunut fantasiasta, vaan kirjallisuudesta yleensäkin. Saman asian ilmaisi aikoinaan J.K. Rowling ja sai kohtalaisesti buuauksia genrefandomista. Minusta Fforden (ja Rowlingin) ajatusmaailma on luonnollista, sillä olen itsekin lukenut kirjallisuutta, kunnes vasta 2000-luvun alussa tiedostin lukevani myös genresuuntautuneesti ja suuntautuvani sitä kohti enenevässä määrin. Fforden motto tuntui olevan ”write better books”, joka sopii ohjeeksi ja vastaukseksi moniin kysymyksiin. Nappasin puheen jälkeen signeerauksen omaan The Eyre Affairiini.

Seuraavaksi Johan Anglemark haastatteli Catherynne M. Valentea, jonka klassisen kirjallisuuden opinnot heijastuvat myös hänen kirjallisessa tuotannossaan. Valente saa minulta paljon pisteitä siitä, ettei hän halua alentaa kirjallista tasoa lapsille suunnatuissa teoksissaan, vaan mielummin nostaa vaatimuksia ikäryhmiin nähden ja käyttää monipuolista kieltä. Se on havaittavissa Satumaa-sarjassakin. Tolkienhan tuon upgradaus-ajatuksen esitti jo aiemmin, kauan sitten, ja se on yhä ajankohtainen.

Hugo-paneelin käyn kuuntelemassa aina kun vain se mahtuu matkustusaikatauluun ja nyt mahtui reippaasti. Hugo-kategorioista löytyy tänä vuonna ihan hyviä ehdokkaita ja sitten niitä surullisen rupuja. Jukka Särkijärven johdolla omat kommenttinsa ehdokkaista lausuivat Jukka Halme, Carolina Gómez Lagerlöf ja Tommy Persson. Täytyy nostaa hattua niille panelisteille, jotka olivat lukeneet short story ja novelette -kategoriat, joihin minä en taida koskea. Eikä panelistien mielipiteiden jälkeenkään tuntuisi olevan tarvetta. Best Related work -kategorian arvioita odotin ehkä eniten ja niistä ei panelisteilta löytynyt kehuja. Tommylle ja Carolinalle extrapisteitä Sevenevesin luku-urakastaan. Jälkimmäisen mukaan Anathemiin verrattuna se on tylsä.

Kirjasta näytelmäksi: Teemestarin kirja oli ehdoton ohjelmanumero, sillä kävin viime helmikuussa katsomassa Kulttuuriosuuskunta Kajeen teatterisovituksen kirjasta Tampereella ja halusin kuulla miten kirjailija Emmi Itäranta koki esityksen ja miten käsikirjoittaja/näyttelijä Sanna Majanlahti muokkasi kirjan lavalle. Keskustelu oli molemmin puolin kiinnostava. Kuulen vähemmän teatteripuolen haastatteluja, joten Majanlahden kertomat yksityiskohdat siitä miten kirjan eri kohtauksia lähestyttiin, oli tuoretta. Ehdottomasti yksi tämän vuoden Finnconin minulle osuvimmista ohjelmista.

Lauantai-iltapäivän viimeisenä ohjelmana näin Sadut – portti kauhun maailmaan, jolta myös odotin paljon. Keskustelijoina olivat Artemis Kelosaari, Juha Jyrkäs ja Lucilla Lin. Hieman jäi aihepiirin käsittely kliiniseksi muistelemiseksi, ero satujen ja esim. 1700-1800 –luvun kauhutarinoiden välillä ei tullut käsitellyksi, eikä kahden lajin keskinäisestä suhteesta saatu kunnon otetta (ero on kuin vereen piirretty viiva, kuten Jyrkäs taisi todeta). Ehkä minulla oli väärät odotukset. Valenten yhteydessä oli puhetta lapsille suunnattujen tarinoiden tasosta ja sama tuli esille satujen yhteydessä, jotka ovat oikeasti alunperin pelottavia ja raakoja. Mielestäni ne ovat kuitenkin tärkeitä ihmisen kehitykselle nuoressa vaiheessa ja jäänkin (huumorimielessä) ihmettelemään millainen vaikutus on Puhahilkka-sadulla tuleville sukupolville, jos mummo pistetäänkin vain kaappiin sen sijaan, että susi syö hänet?

Sunnuntaina Kisu Leikomaa haastatteli Jasper Ffordea, joka oli (jälleen) hauskaa kuultavaa. Olen jättänyt ”lehtimieselkeet”, joten en kirjoita kenenkään sanomisia enää sen kummemmin ylös. Minusta Kisu käsitteli hienosti kaikki Fforden sarjat läpi ja toi niistä tärkeimmät pointit esille, mitä kirjailija itse sitten höysti ja laajensi tarinoinnillaan. Erityisesti haluaisin lukea Fforden esiintymisten jälkeen Nursery Crimes -kirjat, ja kas kummaa, ehdin The Big Over Easyn aloittaakin jo ennen Finnconia, joten siitä on hyvä jatkaa.

Hetkeksi pistäydyin kuuntelemassa Petri Hiltusen alati suosittua esiintymistä ja tällä kertaa aiheena oli Flesh for Fantasy. Kyllä lihaa nähtiin. Öljytyssä muodossa lähinnä. Lähdin salista siinä vaiheessa, kun tappajaheinät hyökkäsivät ja siirryin kuuntelemaan Synkeänpimeää, jossa Jukka Halme ja Aleksi Kuutio käsittelivät grimdark-fantasian lähtökohtia ja suosion syitä. Joe Abercrombie, itse Lord Grimdark, oli luonnollisesti hyvin esillä keskustelussa, mutta muitakin kirjailijoita mainittiin, kuten Mark Lawrence (kiinnostaa), K.J. Parker (kiinnostaa) ja Michael R. Fletcher (kiinnostaa). Alkujuuriteoksista otettiin esille Mervyn Peaken Gormenghast (Titus Groan), David Gemmelin Legenda (arvostelu) ja Glen Cookin Musta komppania (joka odottaa lukupinossa edelleen). Suosion syitäkin pohdittiin yhteiskunnallisesta tilanteesta johtuvaksi, periaatteella synkät ajat, synkät tekstit, mutta enpä tiedä. Ehkä laajassa mittakaavassa. Itselläni on taipumusta pitää enemmän karheista kuin pehmeistä tarinoista riippumatta ollaanko taantumassa vai ei. Jos grimdark onkin painumassa hieman taka-alalle tällä hetkellä, niin huhut kertoo, että cyberpunk olisi nousussa. Ei ihan valoisa subgenre sekään.

Koko Finnconin viimeinen ohjelma minun osalta oli Markku Soikkelin Mitä tieteiselokuvista kannattaa tietää? Esityksen runko myötäili Soikkelin Tieteiselokuvan käsikirjan sisältöä aina mykkäelokuvan ajan lyhytfilmeistä nykypäivän digitekniikkatuotantoihin. Aihe on mielenkiintoinen ja ostin esityksen jälkeen kirjan omaksi, kuten useimmat nykyisin julkaistavat genreen liittyvät kotimaiset tietokirjat. Taiteellisesti merkittävistä scifi-elokuvista Soikkeli mainitsi venäläisen Aelitan (1924) , englantilaisen Tulevia aikoja (1936) ja saksalaisen Metropoliksen (1927). ”Oikeasti unohdettu klassikko” eli The Hellstrom Chronicle (1971) alkoi kiinnostaa ja hieman muistelen, että olisin sen nähnytkin. Youtubesta ainakin tuntuu löytyvän.

Jälleen kerran Finncon oli antoisa tapahtuma, kiitos siitä kaikille järjestäjille ja esiintyjille! 2018 sitten Turkuun, mutta välissä worldcon Helsingissä.

Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja & The Otherling and Other Stories

Kuuntelin viime vuoden Archipelaconissa, kun Anne Leinonen luki näytteen Pienen rasian jumala -novellistaan. Ostin samoin tein Pienen rasian jumala ja muita novelleja -kokoelman (2015) silloin itselleni, mutta pääsin lukemaan sitä vasta myöhemmin, yhdessä Kuoriaskirjojen julkaiseman englanninkielisen novellikokoelman The Otherling and Other Stories (2015) kanssa. Lukeminen osui erinomaisesti ajankohtaan, jolloin harkitsin Hugo-ehdokkaiden nimeämisiä, myös suomalaisia kelpoisia silmällä pitäen. Anne Leinosen novelleista kaksi ylsi minun Hugo-nimeämisten joukkoon. Onko kumpikaan niistä saanut tarpeeksi paljon muidenkin ääniä päästääkseen varsinaiseksi ehdokkaaksi nähdään sitten huhtikuun lopulla, kun ehdokaslistat julkistetaan. Toivon luonnollisesti, että on. Pienen rasian jumala ja muita novelleja -kokoelma sisältää nimikkonovellin lisäksi 8 muuta kertomusta.

• Pienen rasian jumala
• Talo jota ei näe
• Kutsuvat sitä kuolemaksi
• Nahat
• Sanojen mahti
• Ken vainajia muistelee
• Tuonenkalma, surmansuitset
• Tilastollisesti syyllinen
• Oliverin kirja

Nimikkotarina kertoo pienestä pojasta Felixistä, joka kohtaa oudohkon vanhan miehen (kuunnellessani tarinan lukemista reaktioni oli tähän yääh!) ja katoaa kotoaan, jolloin huolestunut äiti hälyttää etsivän poikaa etsimään. Kertomuksen kehys on dystopisessa maailmassa, jossa ihmisille voidaan luoda keinomuistoja ja jossa jättikokoiset jumalat käyskentelevät reservaatissa. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä mitä suoraviivaisesti voisi kuvitella, vaan Leinonen todellakin tarjoaa tarinassa uuskummaa rasiakaupalla lapsen ehdoilla. Talo jota ei näe on rakkaustarina vanhemman miehen ja nuoren naisen välillä. Tarinan tunnelmassa on ahdistavuutta ja epävarmuutta rakkauden teoista ja sanoista huolimatta. Loppua kohden lukija ymmärtää miksi. Pidin novellista paljon, koska se tuntuu pukevan jotain normaalimaailmasta outoon ympäristöön, jolloin se on ja ei ole tuttua. Se jäi haamukuvaksi mieleen seuraavan novellin ajaksikin, mikä vaikutti siihen, että Kutsuvat sitä kuolemaksi ei uponnut kovinkaan hyvin. Tarinassa on uuden ja vanhan sekoitusta, kuten monissa muissakin, science fictionia kansanperinteellä tai sitten toisin päin. Novelli ei ole helpoimmasta päästä ja se vaatisi varmaankin uudelleen luvun. Minusta tuntui, kuin olisin tipahtanut keskelle tarinaa, joka on jo jonkin aikaa edennyt.

Nahat kolahti. Se on ahdistava, se on outo, se on loistava kertomus Veitasta, joka kantaa tarinoita ja tietoja ihollaan. Kylään saapuessaan suoritetaan nahanluontirituaali, joka Nahoissa on tällä kertaa poikkeuksellinen. Sanojen mahti on tieteistarina, mutta pakostikin alkaa huomata novelleihin ilmestyviä kauhuelementtejä. Sanojen mahdissa esitellään kissan hahmoissa esiintyvä alienlaji, jonka saapuminen maapallolle tuntuu onnenpotkulta. Näiden lääketuotteen nimeen viittaavien prosakkien toiminta saa ihmiset onnekkaiksi ja onnelliseksi, mutta taustalla on jotain muuta, mikä ennen pitkää selviää kertojaäänenä olevalle suurlähettiläälle, joka itse on Maasta poistunut. Entisenä kissan omistajana (tai omaisuutena) pidän erityisesti siitä, että olennot ovat saaneet juurikin kissan hahmon kirjailijan kynästä. Lisäksi loppu on pelottavan onnistunut. Ken vainajia muistelee on sitten puhtaasti kauhutarina, jossa juuri kuollut Maaret ei jätä jäljelle jäävää Lauria rauhaan ja syykin selviää pikkuhiljaa. Kauhutarinat eivät aina ole pelottavia, vaan ehkä pikemminkin traagisia, ja tässä on kumpaistakin.

Tuonenkalma, surmansuitset jatkaa kauhulinjalla. Jo nimestä voi päätellä, että ollaan perinteisen suomalaisen tarinan äärellä, mutta tällä kertaa ihmissusimytologialla persoonallisella tavalla väritettynä. Minulle tarina oli epämiellyttävä ja vaivaannuttavakin, mikä ei tarkoita, etteikö se ollut hyvä. Leinosen kerronta onnistuu hienosti ja juuri siitä syystä koin mitä koin. Tilastollisesti syyllinen on satiiri. Ainakin minusta, sillä kokemus on osoittanut, ettei jo tilastotieteen opintojen aikana tutuksi tullut sanonta ”vale, emävale, tilasto” ole pohjaa vailla. Joka tapauksessa, eletään maailmassa, jossa ihmisten tulevaisuutta ennakoidaan pitkälti tilastojen avulla. Leon saa lapsena tietää itseensä kohdistuneesta tilastollisesta todennäköisyydestä, jonka seuraukset hän väistää. Tämä vaivaa häntä koko elämän ajan ja ohjaa kaikkia myöhempiä valintoja. Novellissa tulee ilmekkäästi esille Leonin sisäinen piina, syyllisyydentunto ja pelko, joiden kurimuksesta irtiräpiköinti vain pahentaa tilannetta. Oliverin kirjassa uusi naapuri johdattaa Oliver Twist -pojan paperisten kirjojen lumoon ja varsinkin yhdessä niistä on erittäin tärkeää tietoa. Dystopinen tarina, enkä voi olla assosioimatta tätä pienen vihjeen pohjalta Atwoodin jalanjäljille.

The Otherling and Other Stories sisältää viisi Leinosen novellia, joista kaksi on Pienen rasian jumala -kokoelmasta ja kolme Valkeita lankoja -kokoelmasta (2006).

• White Threads
• The Skinner
• The Otherling
• Oliver´s Book
• The Mastersmith

White Threads eli Valkoisia lankoja on kiehtova kertomus muistihäiriöisestä naisesta, joka välillä on kiinni todellisuudessa ja välillä romahtaa takapakkia. Tämä Schrödingerin kissan kaltainen tarina vaikuttaa aluksi oudolta, mutta loppu on loistava. Novelli, jonka päätyttyä tekee mieli taputtaa. The Otherling  eli Toisinkainen on scifitarina vieraasta olennosta, joka yrittää kovasti ymmärtää ihmisiä. The Mastersmithissä (Mestariseppä) ikääntynyt mestariseppä Valfrid valmistaa taitojensa mukaisesti laitetta, kun taustalla radiolähetyksen mukaan käydään dystopisen maailman vallankumousta. Tarina on koskettava, joskin hieman tavanomainen kaikesta kätsästä science fiction toiminnasta huolimatta. Berylliumpronssia jäin ihmettelemään, muut meni ihan täydestä.

Pienen rasian jumala ja muita novelleja on erinomainen kokoelma. Anne Leinosen tyyli on persoonallinen ja omimmillaan novelleissa. Tarinat tuntuvat täydellisiltä juuri sen pituisena kuin ne ovat ja jos jokin pysyy selittämättömänä, sen on tarkoituskin. Odotin novelleilta hyvää lukukokemusta, mutta kokemus olikin lisäksi vaikuttava sellaisella hiljaisen hiipivällä tavalla. Muutama kertomus toki jäi muiden jalkoihin, mutta jos kokoelma sisältää Talo jota ei näe, Nahat ja Sanojen mahti -tasoiset kertomukset, ei siihen voi muuta kuin olla tyytyväinen. The Otherlingissa oli lisäksi White Threads, joka nousi erityisesti esille.

Olisin halunnut nimetä Talo jota ei näe -novellin Hugo-ehdokaslistaani, mutta sitä ei tuossa englanninkielisessä julkaisussa ollut, joten ei onnistunut. Ehkä ensi vuonna, jos käännös jossain tälle vuodelle ilmestyy. Nahat/The Skinner oli ehdoton valinta listalleni ja toisen nimeämäni Leinosen novellin otin sitten Finnish Weird 2 -verkkojulkaisun annista eli Matchbox God/Pienen rasian jumala. Hieman mietitytti, miten mahtaa natiivienglanninkieliselle lukijalle välittyä käännettyjen tarinoiden tunnelma ja kirjailijan ääni. Sama mietityttää, kun itse lukee käännöskirjoja. On kuitenkin hienoa, että käännöksiä tehdään, sillä ainakin nämä tarinat ja muutkin vielä kääntämättömät Leinosen novellit ansaitsevat huomiota kielialueemme ulkopuoleltakin.