Lokakuu 2019 luetut #3

Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset

Yritin aluksi kuunnella Veren ja luun lapset (Children of Blood and Bone, 2018) äänikirjana, mutta en tottunut lukijaan, joten vaihdoin tekstiksi. Se oli sinänsä hyvä ratkaisu, eikä kirja jäänyt kesken. 

Veren ja luun lapset ei ulkoisista puitteistaan huolimatta ole kovinkaan omalaatuinen, vaan se on keitetty samoista aineksista kuin monet muut nyky-YA-teokset. Päähenkilönä on nuori tyttö, Zélie, jolla on erikoiskyky ja sen vuoksi vaarassa. Hän edustaa magianhaltijoita, minkä vuoksi saa osakseen vaativan tehtävän palauttaa taikuus maailmaan. Onneksi on sidekickejä apuna. Matkan varrella löytyy myös ihastuksen kohdekin. Toki kirja on ihan kiva lukea, mutta en ole varma haluanko jatkaa sarjan kakkososaan. Toivon, että nuoremmat lukijat pitävät sarjasta enemmän, sillä he ovat varsinaista kohderyhmää.

Brandon Sanderson: Ajan sankari

Usvasyntyinen-trilogian päätösosa Ajan sankari (The Hero of Ages, 2008) ilmestyi suomeksi 2018. Pienoisen alkukankeuden jälkeen pääsin tarinaan jälleen takaisin ja Sandersonin teksti on kieltämättä sujuvaa ja vetävää. Maailmaa peittää yhä enenevässä määrin usva ja tuhka, ja epätoivo on entistä vahvempaa. Vin ja Elend, usein omilla tahoillaan, tekevät kaikkensa maailman pelastamiseksi ja tarinaan on saatu kiedottua mukavia kiinnostusta ylläpitäviä käänteitä loppuun saakka. Ja pidin lopusta. Se ei ehkä ollut loistavasti toteutettu, mutta tarinan kannalta oikea ratkaisu. Lukisin mielellään lisääkin Sandersonia, varsinkin jos joku kustantamo innostuisi suomentamaan lisää. Arviot ensimmäisestä osasta, Viimeinen Valtakunta ja toisesta osasta, Ylenemisen kaivo.

Conn Iggulden: Shiang

Shiang on Suolan valtakunta -trilogian niin ikään kakkososa (2018 ). Ykkösosan Darienin (arvio) onnistuneisuus jäi vielä mietintämyssyn alle, mutta Shiang kolisteli paremmin uusilla päähahmoilla ja herätti hienoisesti mielikuvia David Gemmelin Legendaan (arvio), ties miksi, ja aasialaisiin miekkataitoihin. Lyhyesti pelkistäen tarina sisältää pari ryhmää, joilla on eri missiot, mutta molemmat yhdistyy Shiangin ja Darienin välille. Tappeluita, taituruutta, petturuutta, taikuutta ja uskollisuutta. Kirja käynnistyy hieman hitaasti, mutta etenee loppua kohden vauhdikkaammin. 12 suvun mahdit, hallussa olevat voimat ja miten niitä käytetään, paljastuvat, mitä ykkösosassa hieman kaipailin ja uumoilinkin. Hahmot ovat kiinnostavampia kuin edellisessä osassa, joten pidin Shiangista enemmän kuin Darienista. En tiedä mitä odottaa kolmannelta osalta, mutta eiköhän Miekan mahti pääse lukulistalle jossain vaiheessa.

Dale Bailey: In the Night Wood

Dale Bailey on ennestään tuntematon kirjailija minulle ja tartuin teokseen oikeastaan halutessani lukea jotain kauhun suuntaan menevää Halloweenin kunniaksi. In the Night Woodissa (2018) lapsensa menettänyt pariskunta muuttaa vanhaan perintötaloon, jonka lähimetsässä on jotain outoa. Talon entinen omistaja kirjoitti aikanaan yhden teoksen, jota mies ryhtyy jäljittämään samalla kun nainen eristäytyy suruunsa ja käyttäytyy omituisesti ja salailevasti. Tarinasta tulee mieleen niin Shirley Jacksonin The Haunting of Hill House (arvio) kuin vanhat myyttiset sadutkin eli tarina ammentaa inspiraatiota monesta lähteestä. Kauhun ja synkän fantasian puolelle teoksessa mennään, mutta myös lapsen menetystä ja parisuhdetta sen jälkeen kuvataan. Ihan hyvä lokakuun lopun kirjaksi.

Katherine Arden: Small Spaces

Winternight-trilogiastaan ennestään tutun Ardenin Small Spaces -tetralogian aloittava samanniminen pienoisromaani (2018) on nuorille suunnattua kauhua. Päähenkilöinä ovat äitinsä menettänyt Ollie-tyttö ja hänen kaverinsa Coco ja Brian. Heidän luokkansa luokkaretki suuntautuu maatilalle, jossa on tekeillä jotain outoa, tosin muut kuin kolmikko ei sitä huomaa. Tämä liittyy vanhaan kirjaan, jonka Ollie on saanut käsiinsä. En tiedä muista lukijoista, mutta minussa klovnit ja variksenpelättimet herättävät kylmiä väreitä. Tässä teoksessa on jälkimmäisiä ihan riittämiin ja vaikka tarina ei niin Kauhean Pelottava olekaan, niin varmasti nuorelle lukijalle tarpeeksi. Kiva Halloween välipala ja kakkososa Dead Voices on sekin tullut jo luettua.

Conn Iggulden: Darien

Conn Iggulden, joka on tunnettu historiallisista romaaneistaan, siirtyi fantasiagenreen Suolan valtakunta -sarjan avauksessa Darienissa (2017, suom. 2018). Jälleen kerran mainosteksteissä tätäkin sarjaa kaupitellaan Game of Thronesin ystäville, mikä osuu osapuilleen kohdilleen, jos vain olisi mainittu Tulen ja jään laulu, kuten vertailukohteen oikea sarjanimi kuuluu. Vaan eihän tämä oikeastaan yllä lähellekään Martinin sarjan aloitusta.

Darienin kaupunki on kahdentoista suvun johtama ja kuningas edustaa yhtä suvuista. Hän on kuitenkin heikko pelkuri, jonka Kuolemattomien armeijan kenraali Justan haluaa syöstä vallasta. Kaupungissa riehuu rutto, jonka seurauksena erikoislahjan omaava metsästäjä Elias Post menettää osan perheestään ja pelastaakseen osan, hän joutuu kenraalin kiristämäksi. Entinen sotilas Tellius opettaa orpoja poikia selviytymään ja tarjoaa katon pään päälle, kunnes vastaan tulee mykkä, mutta erikoisen lahjakas Arthur. Daw Threefold hoksaa Nancy-neitosella olevan kykyjä, joiden avulla hän voi saavuttaa pitkään himoitsemansa aarteen. He pääsevätkin yhteistöin päämäärään, mutta kohtalo päättää tehdä mutkia matkaan ja sadonkorjuuyön juhlan aikaan kaikkien polut päätyy kapinan keskelle taisteluun, jonka seurauksena ratkeaa kuka on Darienin hallitsija.

En varsinaisesti ladannut odotuksia Darienille, mutta siitä huolimatta olin ehkä hieman pettynyt kirjaan. Tarina on vauhdikas, täynnä tapahtumia toisensa jälkeen ja vieläpä monipuolisia hahmoja. Kerrontakin on sutjakkaa ja lukeminen sujuu suitsait. Jotain kuitenkin puuttuu. Tuntuu kuin Iggulden olisi yrittänyt tehdä koosteen nykyfantasian parhaimmistosta täydennettynä ripauksella Charles Dickensia ja saanut aikaan ihan kelvollista jälkeä, jonka syvyysulottuvuus on kuitenkin jäänyt vajaaksi. Justanista on tehty pahis, joka ei kuitenkaan heilauta. Arthur on traaginen hahmo, jonka pitäisi herättää hellyyttäviä ajatuksia, mutta vaikka niitä häntä kohtaan on kirjoitettu, eivät ne tuntemukset yllä lukijaan saakka. Elias Post on jokseenkin onnistunut hahmo.

Maailmanluonti on sekin laihaa, vaikka aineksia on paljonkin. Ehkä kyseessä on sarjan ensimmäisen kirjan ongelma ja tilanne parantuu toisessa osassa, kun todennäköisesti ainakin osa hahmoista ja heidän erikoisominaisuuksistaan on jo tuttuja, eikä niitä tarvi enää niin ponnekkaasti esitellä toiminnalla. Suvuista kerrottiin yllättävän vähän, minkä uskon senkin tilanteen korjaantuvan jatkossa. Sata sivua lisää olisi ollut paikallaan tämän tarinan kohdalla mehevöittämään lopputulosta. Darienin itsessään voi lukea ihan yksittäisenä kirjana, mutta toki asetelmat jäivät jatkoa kaipaamaan.

Uskoisin, että tulen jatko-osatkin lukemaan, jos ne suomennetaan, mutta odotettavien kuumalle listalle toinen osa ei pääse. Darien on kelpo lukukokemus ja voin sitä ihan hyvin suositellakin.