Sakyo Komatsu: Japan Sinks

Joskus käy niin, että sitä hankkii jonkin kirjan hyllyynsä jostain sillä hetkellä olennaiselta tuntuvasta syystä, ja sitten unohtaa kirjan olemassaolon. Sakyo Komatsun Japan Sinks (Nihon Chinbotsu, 1973, engl. 1976) on yksi niistä kirjoista, joka on odottanut hyllyssäni ties kuinka monta vuotta. Sain luettua kirjan vihdoin tammikuussa ja nyt viisi kuukautta myöhemmin kirjoitettua jopa arvion siitä. Kirjasähkökäyrä-blogissa on käynnissä Kirjahyllyn aarteet -haaste, jossa luetaan omia kirjoja pois pölyttymästä, joten siihen haasteeseen osallistun tällä kirjalla.

Pieni saari Japanin eteläpuolella katoaa jäljettömiin yhden yön aikana. Omalaatuinen tutkija, joka uskoo vahvasti vaaran signaaleihin, muuttolintujen ja kalojen katoamiseen, ja hänet lähetetään tutkimaan Japanin ilmatieteenlaitoksen syvänmeren sukellusveneellä merenpohjaa mukanaan insinööri Onodera. Jokin merenpohjassa resonoi aiheuttaen sarjan maanjäristyksiä, jotka raunioittavat muun muassa Tokion. Todokoro uskoo, että Japani on vajoamassa syvyyksiin. Onko mitään tehtävissä?

Japan sinks pohjautuu siihen faktaan, että Japanin saariryhmä sijaitsee viiden mannerlaatan törmäysvyöhykkeellä ja on laattatektonisesti erittäin aktiivisella alueella eli siellä esiintyy usein maanjäristyksiä ja toimivia tulivuoria. Tässä kirjassa esitetään hypoteettisesti tilanne, että Tyynenmeren laatan alla vaipan konvektiovirtauksessa tapahtuu muutos, mikä aiheuttaa Japanin saariston vajoamisen meren alle (subduktio Filippiinien laatan alle).

Laattatektoninen malli: Taira, A., Tectonic Evolution of the Japanese Island Arc System, Annual Review of Earth and Planetary Sciences (2001), vol.29, 109-134.

Japan sinks kuuluu katastrofikirjallisuuteen, joka elokuvaksikin on taipunut. Elokuvissa on nähty paljonkin vastaavanlaisia, enemmän tai vähemmän onnistuneita, kuten Dante’s Peak, Armageddon, The Day After the Tomorrow, The Deep Impact, Tulivuori, Twister jne. Ja kaikissa niissä on amerikkalaiseen tapaan sankareita, jotka tekevät yltiömäisiä tekoja pelastaakseen ihmisiä tuholta. Japan sinks on kuitenkin japanilainen teos ja vaikka se onkin populaarinen teos, siinä näkyy japanilainen mentaliteetti ja tapa työstää asioita. Tutkija, joka tunnistaa vaaran merkit, taistelee jonkin aikaa tuulimyllyjä vastaan, ennen kuin ryhdytään tosissaan tutkimaan tilannetta ja luomaan mallia siitä mitä on tapahtumassa.

Kirjassa on kohtalaisen paljon selittävää tekstiä, esimerkiksi vaipan konvektiovirtauksesta ja laattatektoniikasta, mikä on tarinan kannalta olennaista, mutta joillekin lukijoille se voi aiheuttaa pitkästymistä. Komatsun teksti ei ole kovin mukaansa tempaavaa, vaan etenemisen vuoksi lukiessa pitää olla halu tietää mitä tapahtuu. Tarinassa on osuutensa tieteelliselle ja kansainvälisellekin poliittiselle kädenväännölle, sillä eihän sellaista uhkaa, että noin 120 miljoonaa asukasta sisältävä maa häviää kartalta, pidetä salassa. Ja luonnollisesti evakuoitaville ihmisille on löydettävä vastaanottajat. Planeettamme luonnonvoimat ovat suuruudeltaan jotain mihin ihmisellä ei ole vastavoimia. Jos on mahdollista paeta, se on ainoa keino selvitä. Pahinta siinä on kaupanteko, mikä maa ottaa vastaan kuinkakin paljon ja millaisia ihmisiä.

Ihmissuhteet ja tapa miten ihmiset reagoivat tilanteeseen poikkeaa ehkä eniten länsimaisesta tavasta. Tulevan tuhon tiedottamista lykätään mahdollisimman pitkään ja vaikka maata koettelevat jatkuvat järistykset, ihmiset tuntuvat sopeutuvan epätoivoonsa ja ahdistukseen. Mitään paniikkia ei synny:

"The Japan Archipelago would sink within a year. The government’s announcement shocked the world, but the reaction in Japan itself was strangely calm, though it might be more accurate to say that the news has plunged the Japanese into an enervated, ominous silence. There were those who ran outside screaming, but such cases were extremely rare."

Monet kuvaukset reaktioista sopii aikakaudelle ennen internetiä, jolloin tiedonkulku ja asioiden puiminen kansainvälisesti oli huomattavasti rauhallisempaa.

Japan sinks oli lukemisen arvoinen kirja, varsinkin kun sitä pystyi peilaamaan moniin tämän päivän puhuttaviin aiheisiin ja vertaamaan mielessään vastaavanlaisiin nykypäivän näkökulmasta luotuihin tarinoihin. Kirjan taustaksi voi lukea vaikka Johanna Keskisen suomenkielisen kirjoituksen Maanjäristykset ja tektoniikka Japanissa.

Valérian ja Laureline -sarjakuva, albumit 6-11

Pierre Christinin ja Jean-Claude Mézièresin Valérian ja Laureline -sarjakuvan käsittely jatkuu pienen tauon jälkeen. Joulun aikaan kävin läpi viisi ensimmäistä ja tässä kuusi seuraavaa.

Kuudes albumi eli Isännän linnut (1987) vie Valérianin ja Laurelinen planeetalle, jota hallitsee mysteerinen isäntä ja hänen mielenviejälintunsa. Tarinan rakenne on jälleen tavanomainen; törmätään ongelmaan, johon etsitään ratkaisua. Välillä tulee köniin kunnolla, välillä vähän vähemmän. Tällä kertaa tarinan loppu on hyytävä, ja jättää odottamaan jatkoa.

Seitsemännessä albumissa, Varjojen lähettiläs (1985) kaikki avaruuden rodut kohtaavat isolla avaruusasemalla, Keskuspisteessä, ratkoen universaaleja ongelmia. On Maan vuoro ottaa neuvoston johto haltuunsa, mutta uusi tiukkaa järjestystä kaaoksen keskelle halajava suurlähettiläs kaapataan ennen kuin hän ehtii paikalle. Hänen mukanaan Valérian. Niinpä Laureline joutuu rankkaan etsintätyöhön. Heti tarinan alussa kerrotaan Keskuspisteen historiaa.
Tällaiset infot ovat sarjassa kiinnostavia ja ne syventävät maailmaa. Albumissa ehdottomia plussahahmoja ovat yrmyt, valuutan tekoon käytettävät otukset.
Pisti ihan säälittämään!

Väärennetty maailma -albumissa (1988) monistettu Valérian huomaa virheitä ajassa ja Laureline ja historioitsija Jadna jäljittävät hänen havaintojensa avulla, kuka näitä väärennettyjä maailmoja luo ja miksi. Mielenkiintoinen tarina, joka ensin hieman säikäyttää, ennen kuin huomaa jujun. Tarinassa on viittaus aiempiin Liikkuvien vetten kaupunki -albumin tapahtumiin.

Yhdeksännen tarinan, Päiväntasauksen sankarit (1985) juonessa Valérian kilpailee Maan edustajana Simlanin planeetalla kolmen muun maailman ehdokkaan kanssa voitosta kilpailussa, jossa palkintona on uuden steriilin planeetan sukupolven isäksi tuleminen. Perinteisten sankaritarinoiden aineksiin on ujutettu huumoria ja tässä albumissa Valérian sai annoksen aitoutta hahmoonsa ja herätti myös ristiriitaisia tuntemuksia. Hyvin kehitelty tarina.

Pariisista Kassioipeiaan (1988) ollaan vuodessa 1980 ja Ranskassa, jossa tapahtuu Galaxityssä levottomuutta aiheuttava outo ilmiö. Niitä on tapahtunut muuallakin. Laureline ryhtyy jäljittämään ilmiöiden alkuperää Kassiopeian tähdistössä. Valérian törmää agenttiapurinsa kanssa kahteen ylikansalliseen yhtiöön Bellson & Gambleriin ja W.A.A.M.iin, joilla tuntuu olevan jotain tekemistä outojen tapahtumien kanssa. Pahaenteinen tarina.

Yhdestoista albumi, eli Brooklynista Kosmokseen (1989), on jäänyt minulta välistä, kun sitä ei suosiolla kirjastosta löytynyt. Vaan toivon mukaan kohta löytyy, sillä siitä on tulossa uusintapainos ensi kuussa. Luen sen sitten kun on saatavilla, sillä se sisältää loppuosan Pariisista Kassiopeiaan -albumissa alkavalle mysteerille. Ja sehän on pakko saada tietää mistä on kyse. Päivitän tähän loppuun ajatukseni albumista myöhemmin. Sen sijaan jatkoa Isännän lintujen lopun vihjeelle ei näissä albumeissa tullut.

Edit 10.5.2016: Luin vihdoin Brooklynista Kosmokseen albumin ja se oli jokseenkin pettymys jatko-osana Pariisista Kassiopeialle. Valérian kokee oudon ilmiön, päätyy Brooklyniin juutalaisyhteisöön, jossa tapahtuu maagisia asioita ja samalla Laureline puuhii toimintasankarina. Ei kovinkaan selkeää, eikä kiinnostavaakaan. Kaikenlisäksi tekstin englanninkieliset lauseet, vaikkakin kuvasivat amerikkalaisuutta toimivasti, päätyivät kuitenkin myös ärsyttämään.

Arthur C. Clarke: Uhka avaruudesta

Arthur C. Clarken Uhka avaruudesta (Rendezvous with Rama, 1973) -teosta pidetään klassikkona. Muutamista viimeaikaisista lukemistani suomennoksista poiketen, se ei joutunut odottamaan vuosikymmeniä tullakseen käännetyksi, vaan käännös ilmestyi heti alkuperäistä seuraavana vuonna. Kirja on voittanut Hugo, Nebula, Locus SF, BSFA ja Campbell Memorial -palkinnot ja todennäköisesti muitakin. Sain kirjan tilaamalla toisen paikkakunnan kirjastosta ja sekin oli hyvin luettu irtosivuversio, mutta onneksi kaikki sivut olivat sentään tallella.

Asteroidien tarkkailujärjestelmä havaitsee vuonna 2130 aurinkokuntaamme nopeasti lähestyvän kohteen, joka osoittautuu kymmeniä kilometrejä leveäksi ja pitkäksi, sylinterinmuotoiseksi tuntemattoman lajin avaruusalukseksi. Tutkimusalus Endeavour komentaja Nortonin ja miehistön kera on tarpeeksi lähellä, jotta he voivat siirtyä lyhyeksi ajanjaksoksi tutkimaan alusta, jonka kulkurata on vain hetken aurinkokunnan sisällä. Vieras alus saa nimekseen Rama ja sille saapuvat ihmiset kohtaavat ihmeellisen oudon lajin elinympäristön, joka tuntemattomuudessaan on myös vaarallinen. Epäselvää on onko aluksen tarkoitus jäädä jostain syystä planeettojemme joukkoon pysyvästi ja mahdollisesti muodostaa uhkan ihmisille vai onko se vain ohikulkumatkalla.

Uhka avaruudesta keskittyy kuvaamaan pääasiassa ihmisten tutustumista erikoiseen muukalaisalukseen ja millaisia muutoksia ja ihmeellisyyksiä aluksessa tapahtuu tuona aikana. Kuvailut ovat yksityiskohtaisia ja tuovat voimakkaasti mieleen tunnelmat, joita koin lukiessani Jules Vernen Matka maan keskipisteeseen -kirjaa aikoinaan. Kirjat ovat toki erilaisia ja sijoittuvat aivan erilaisiin ympäristöihin, mutta molemmissa on uuden ja ihmeellisen löytämisen meininki, asioita joita ei olisi osannut odottaa. Molempien maailmat ovat lähtökohtaisesti mahdottomia, vaikka Clarke kai omansa on laskenut sille mahdollisten puolelle.

Clarke kuvaa maailmaansa myös teknisesti. Mittakaavat ovat tärkeitä ja avaruudelliseen hahmottamiseen ja painovoimaan sekä keskipakoisvoimaan liittyy suhteessa paljon kuvausta. Silti kirja ei missään vaiheessa tunnu pitkästyttävältä tai tylsältä, vaan tutkimusmatkan jännite ja kauneus pysyy koko ajan yllä ja lukijana koin olevani melkeinpä mukana Raman sisällä seikkailemassa. 

"Kapeat viivat, jotka olisivat voineet olla teitä, kanavia tai varsin kurinalaisia jokia, etenivät heikosti näkyvänä geometrisena verkkona kaikkialle, ja kauempana sylinterissä, juuri ja juuri näkyvissä, oli raita syvempää pimeyttä. Se oli katkeamaton rengas, joka vyötti tämän maailman sisäpuolen, ja Nortonin mieleen muistui yhtäkkiä Okeanos-myytti, taru merestä, joka vanhojen uskomusten mukaan ympäröi Maata.
Tämä meri oli kenties vielä kummallisempi - se ei ollut rengasmainen vaan lieriömäinen. Ennen kuin se oli jäätynyt tähtienvälisessä yössä, oliko siinä ollut aaltoja ja virtoja ja vuorovesiä - ja kaloja?
Soihtu vipatti ja sammui; ilmestys katosi. Mutta Norton tiesi kuvan pysyvän mielessään niin kauan kuin hän eläisi. Millaisia löytöjä tulevaisuudessa tehtäisiinkin, ne eivät milloinkaan voisi himmentää tätä ensimmäistä vaikutelmaa. Eikä historia voisi ikinä riistää häneltä etuoikeutta olla ensimmäinen ihminen, joka oli nähnyt vieraan sivilisaation työt."

Kaikkea kirjailija ei ole lähtenyt tarinassa selittämään, mikä on oikea ratkaisu, sillä juuri mystisyyden tunteen säilyttäminen tekee mielestäni kirjasta mestariteoksen. Uhka avaruudesta ei loista ihmishahmoilla, mutta ne ovat siedettävällä tavalla pinnallisia. Alla olevan kaltaisille hetkellisille notkahduksille ei voinut lähinnä muuta kuin hymähdellä huvittuneena:

"Komentaja Norton oli jo kauan ollut sitä mieltä, ettei naisia pitäisi ollenkaan päästää avaruusaluksiin; painottomuus vaikutti heidän rintoihinsa tavalla, joka oli liian kirotun häiritsevää. Ilmiö oli riittävän paha silloinkin kun he pysyivät paikallaan; mutta heidän lähtiessä liikkeelle ja sympateettisten värähtelyjen päästessä kunnolla vauhtiin oli jo liikaa vaatia yhdenkään lämminverisen miehen kestävän sitä."

Poliittiset ja uskonnolliset teemat ovat mukana. Kuitenkaan mihinkään syvään pohdintaan niiden kanssa ei lähdetä, vaan ne jäävät kevyiksi ja lähinnä toiminnallisiksi työkaluiksi. Hyvä niin. Parasta kirjassa on salaperäisen vihjaavat loppusanat, joista annan lisäpisteitä. Minulla ei ole aikomusta, ainakaan tällä hetkellä, lukea myöhemmin kirjoitettuja Rama-kirjoja, sillä en yksinkertaisesti halua tietää Ramasta yhtään enempää. Olen autuaan ihmeen ja selittämättömän outouden vallassa ja tyytyväinen siihen.

Uhka avaruudesta ei ole "paras lukemani kirja ikinä", hahmoissa varsinkin olisi paljon kehitettävää, mutta se on kirja, jonka lukemisesta olen erittäinen iloinen. Suosittelen kokemusta muillekin. Saas nähdä vieläkö tästä kehitellään elokuva, ainakin suunnitelmissa on (ja tietenkin 3D:nä).