Frederik Pohl: Avaruuden portti

Frederik Pohlin Avaruuden portti (suom. 1981, alkup. Gateway, 1977) on hyllyssä pitempään viihtyneitä kirjoja, jotka otin luettavaksi viimeisimmän lukumaratonin yhteydessä. Sain silloin aloitettua kirjan ja viime yönä sitten lopetin. Kirja ei ollut erityisen nopealukuinen huolimatta, että siinä oli vain reilut 300 sivua. Saan kirjan myötä kuitattua Hugo-ehdokas -lukutavoitteestani yhden teoksen vähemmäksi.

Ihmiskunta on laajentunut asumaan maapallon ulkopuolelle, mutta elo ei missään tunnu olevan kurjuutta kummempaa. Sattuman oikusta ihmiset kuitenkin löysivät Heecheeksi kutsuttujen muukalaisten hylätyn avaruusaseman ontoksi koverretusta asteroidista ja siitä syntyy tukikohta. Avaruusasemalta sijaitsee suuri määrä erikokoisia avaruussaluksia, joiden materiaalia ja toimintaa ihmiskunta yrittää ratkaista. Aluksille, joihin mahtuu joko 1, 3 tai 5 matkustajaa, on valittavissa tuntematon määränpää ja matka-aika. Niiden avulla prospektorit lähetetään tutkimaan mitä kohteesta löytyy. Jos matkasta selviää, voi perillä odottaa suuret löydöt tai rikkaudet. Usein matka on kuitenkin tulokseton tai jopa kuolemaksi. Tilannetta voi verrata Kalifornian kultaryntäykseen 1800-luvulla. Riskistä huolimatta useat ihmiset saapuvat tukikohtaan toiveenaan elämänlaadun parantaminen. Arvaamattomat matkat pelottavat joitain enemmän, toisia vähemmän. Tarinan päähenkilö Robinette Broadhead kuuluu ensimmäisten joukkoon.

Avaruuden portti on voittanut Nebula-, Hugo-, Locus- ja John W. Campbell Memorial -palkinnot. Siitä on optioitu tv-sarja 2017, mutta en tiedä onko se edennyt optiota pidemmälle. Kirja on monella tapaa erinomainen. Sen rakenne on mielenkiintoinen, koostuen päähenkilön istunnoista tekoälypsykiatrin kanssa, missä saadaan kuva hänen persoonastaan ja halustaan tukahduttaa ahdistavia asioita. Hän käy tavallaan kamppailua konetta vastaan, joksi hän Sigfrid-psykiatria korostaen kutsuu.

Toinen kerrontalinja paneutuu tukikohtaan ja Robinetten elämään siellä, hänen ihmissuhteisiin ja voimakkaasti pelkoon, mitä hän tuntee sitä työtä kohtaan, jonka vuoksi hän tukikohtaan yleensäkin tuli. Tämä pelko ja hahmon päättämättömyys on painostavaa lukijalle. Koska toinen kerrontalinja vihjaa jostain mitä on tapahtunut ja mitä taustalla on, toista linjaa lukee siinä mielessä, että jotain kehitystä tapahtuu, mutta miten. Tarinan kaari pitää näin jännitystä yllä.

Tekstin joukossa on satunnaisesti sivun mittaisia osioita pääasiassa tukikohdan ja sen ihmisten arjesta. On esimerkiksi sekalaisia seuran- tai tiedonhakuilmoituksia. Näissä koskettavaa on varsinkin yhteyksien etsiminen kotiplaneettaan koti-ikävän vuoksi. Osioissa esitellään tukikohdan toimintoja ja sääntöjä sekä heechee-aluksia ja esineitä. Heecheet ovatkin kirjan suuri mysteeri.

Robinette on ärsyttävä päähenkilö, ei oikeastaan millään tasolla miellyttävä, mutta yllättävän rehellisesti kuvattu. Pidän hahmon lapsuusaikaisiin sisäisiin ongelmiin liittyvää ratkaisua pinnallisena ja kohtalaisen vanhentuneena. Se ei selitä mielestäni hahmon pelkuruutta, eikä oikein muutakaan. En pidä hahmon pelkuruutta negatiivisena asiana, päinvastoin, se on hyvä väri tarinalle. En vain pidä logiikasta sen tulkinnalle. Sen sijaan jos se ratkaisu jätetään pois ja käsitellään pelkästään lopun ahdistusta matkoihin liittyen, on käänne tai paljastus suorastaan nerokas. Kun tarinan myötä tajuaa tutkimusmatkojen vaarat, pelon käsite avautuu aidosti.

Toinen asia mikä sai reagoimaan positiivisesti tekstissä oli heecheet ja heidän mysteerisyys. Pohl pitää tarinan heidän osalta tasolla, joka kutkuttaa minua suunnattomasti. Salamyhkäisyys, ihmisten rajallinen tietämys, kaikkea ei selitetä, eikä kirjan hahmot tiedä yhtään enempää kuin lukijaakaan. Nämä asiat toimivat Avaruuden portissa kympillä.

Avaruuden portti kokonaisuutena jäi positiiviseksi lukukokemukseksi. Minulle loppu oli kuitenkin antikliimaksi. Ei oikein mitään kunnon lopetusta. Silti suosittelen tutustumaan kirjaan. Se on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Humphrey Carpenter: J.R.R. Tolkien: elämäkerta

Aina silloin tällöin luen elämäkertoja, yleensä tiedemaailmaan liittyen, mutta myös muiden merkkihenkilöiden. Genreblogissani olen arvostellut muutamia kirjailijoiden elämään ja elämäntöihin liittyviä teoksia, kuten Hope Mirrlees, Joanna Russ ja Jack Vance ja nyt on vuorossa yksi tunnetuimmista genrekirjailijoista: J.R.R. Tolkien, jonka syntymästä on tänä vuonna kulunut 120 vuotta. Humphrey Carpenterin kirjoittama elämäkerta julkaistiin alun perin vuonna 1977 ja suomeksi 1998. Kirjasta on ilmestymässä uusintapainos lähikuukausina. Kyseessä on ns. virallinen elämäkerta, johon kirjoittaja on saanut materiaalin ja tuen Tolkienin perheeltä. Tolkien ei teoksen mukaan itse täysin hyväksynyt elämäkertoja, ainakaan kirjallisuuden tutkimuksessa.

”Yksi voimakkaimmista mielipiteistäni on”, hän kirjoitti kerran, ”että kirjailijan elämän tutkiminen on täysin turha ja väärä lähestymistapa hänen teoksiinsa”.

John Ronald Reuen Tolkienin Taru sormusten herrasta on yksi minuun voimakkaimmin vaikutuksen tehnyt kirja (luin trilogiana). Siksipä oli mielenkiintoista huomata, kuinka tavanomaista elämää sen kirjoittaja on elänyt. Tolkien on tehnyt arkisia ratkaisuja, perustanut perheen, luonut akateemista uraa sen kummemmin matkustelematta tai seikkailematta. Tolkienin lahja oli hänen kykynsä ymmärtää kieliä ja kiinnostuksensa mytologioihin ja kansantaruihin. Näin suomalaisena voi tuntea huoletta ylpeyttä suomen kielen ja kansalliseepoksemme Kalevalan vaikutuksesta Tolkienin kirjalliseen tuotantoon.

Arkisen elämän valopilkkuina Tolkienille näyttää olleen miesten keskiset keskustelut, Inklings-kirjallisuusryhmän kokoontumiset ja etenkin ystävyys toisen kuuluisan kirjailijan C.S. Lewisin kanssa. Vaikka ystävyys sittemmin viileni, on Tolkien selvästi hakenut tasoistaan älyllistä seuraa. Perhe-elämä ei pystynyt tuota tarvetta tyydyttämään tai korvaamaan. Kirjassa korostuu usein Tolkienin olleen henkilö, jonka ajatuksenjuoksua kaikki eivät ole kyenneet ymmärtämään, jos vaikka epäselvästä puheesta selvää saivatkin.

Voimakkaan itsekritiikin omaavan kirjailijan kirjoittamiseen liittyvät kohdat ovat lähes tuskaisaa luettavaa, niin jahkaileva ja katkonainen Tolkienin työskentely tuntuu olleen. Mutta tuskin deadlinen tavoitteluista olisi syntynyt sitä mitä Tolkien jälkeensä jätti. Tolkienin teokset ovat tarvinneet sen pohjatyön mikä on vuosikausia kypsynyt hänen päässään ja akateemisella urallaan. Tosin sama jahkailu oli kirouksena myös hänen akateemisessa työssään. Allegorioita inhoava ja välillä ristiriitaisia mielipiteitä lausunut Tolkien on ehkä itsensä kohdalla ollut oikeassa siinä, että kirjailijan elämän kautta ei kannata arvioida tämän kirjallista tuotantoa, mutta ainakin minusta oli kiinnostavaa saada tietää ne hänen elämässään eteen tulleet seikat, jotka sittemmin siirtyivät mielikuvituksen värjääminä klassikoihin, joita yhä tänä päivänä luetaan ja arvostetaan. Ja sitä paitsi, välillä lapsenomaiseksi huumoriltaan heittäytyvä kirjailija vaikuttaa hyvinkin hobittimaiselta.

Carpenterin J.R.R. Tolkien: elämäkerta on oivallinen teos tutustua fantasiakirjallisuuden isäksi kutsutun kirjailijan elämään, vaikka kirja sisältää jonkin verran toistoa muutamissa kohtaa, kun puolestaan monia seikkoja ei oikeastaan käsitellä pintaa syvemmältä. Tolkienin läheisten ystävien sodassa menetyksen merkitys ja vaikutus hänen elämäänsä jää mm. vaivaamaan, eikä kirjailijan tunnepuolta juurikaan aukaista. Ehkä kirjailija ei jakanut tuntemuksiaan herkästi. Rivien välistä voi lukea monia asioita hänen vaikeasta lapsuudestaan ja avioliittonsa myöhemmistä vaiheista. Vaikka Tolkien onkin ollut perheenisänä läsnä, hänen suhteensa vaimoonsa vaikuttaa erilliseltä ja etäiseltä (tai sen kuvan elämäkerrasta saa, vaikka vaimo oli hänen suuri rakkautensa). Ehkä se oli tyypillistä brittiyliopistopiireissä muutenkin. Tolkienin kirjallisen uran pääpiirteet tulevat kuitenkin hyvin esille.

Christopher Tolkien, J.R.R. Tolkienin nuorin poika, joka hoitaa nykyisin Tolkienin perikunnan omaisuutta ja julkaisee isänsä kirjoituksia postuumisti, on astunut viime viikolla esiin ja antanut haastattelun ranskalaiselle Le Monde -lehdelle, josta Examiner julkaisi osia englanniksi. Lehden mukaan Christopher Tolkien sanoutuu irti Peter Jacksonin ohjaamista Taru sormusten herrasta -elokuvista, sillä ne eivät ole sama tarina mitä Tolkien kirjoissaan kertoi. Samoin hän epäilee käyvän tulevan Hobitti-elokuvan kanssa. Vaikka luin TSH-kirjat ennen elokuvia ja pidin niitä loistavina, pidin myös Jacksonin visuaalisesti näyttävistä elokuvista. Valmistaudun parhaillaan Hobitti-elokuvaan lukemalla kirjan uudelleen. Arvostelu tulee lähiaikoina.

T.H. White: The Candle in the Wind ja The Book of Merlyn

T.H. Whiten The Once and Future King -saagan neljäs kirja The Candle in the Wind julkaistiin vuonna 1958 osana kokoelmaa. MaraArthurtonin viimeisellä neljänneksellä alkoi jo saagaväsymys painaa, mikä vaikutti myös lukuintoon.

The Candle in the Windin tapahtumat sijoittuvat Arthurin hallintokauden viimeisille hetkille. Morgausen ja Arthurin poika Mordred vihaa isäänsä. Velipuolensa Agravainen kanssa hän ajaa Lancelotin ja Gueneverin suhteen julkituomista ja tuomitsemista ja lopulta he onnistuvatkin päämäärässään, tosin juonen lopullisiksi uhreiksi joutuvat sellaiset joiden ei olisi pitänyt. Arthurin menneisyydestä paljastuu teko, jonka seurauksena hän on kantanut syyllisyyden tuskaa läpi elämänsä. Kun Arthur joutuu taistelemaan Ranskassa Gueneverin kanssa karannutta Lancelotia vastaan kunniasta, Mordred nousee valtaistuimelle sijaiseksi. Arthur palaa Englantiin pysäyttämään poikansa valtaanpyrkimykset kohtalokkain seurauksin.

The Candle in the Wind on synkkä ja pohdiskeleva kirja. Se on Arthurin tilintekoa elämästään ja mikä meni pieleen hänen idealistisen Pyöreän pöydän ja rauhan aatteen valtion toteuttamisessa. Hän pohdiskelee ihmisluontoa ja Merlynin oppeja. Mordredin ja Agravainen kieroon kasvaneet luonteet ja niiden vuoksi Morgausen poikien välirikko ja kunkin kohtalo synkentää kirjan tunnelmaa ennestään. Samalla kun White on muuttanut tyyliään vielä filosofisemman tutkiskelun suuntaan pohtien valtiopolitiikkaa, hän karkottaa minua lukijana kauemmas. Toki Arthurin loppuvaiheet ovat kiinnostavia, mutta en jaksa innostua valtio-opista tai kommunismin ja bolshevismin tai minkään muunkaan ismin pohjan perukoiden pohtimisesta. Kohtalaisen merkityksellisen osuuden kirjan lopussa saava keskustelu Arthurin ja palvelijapojan välillä herätti epäilyksen, että kohtaukseen liittyy jotain taustaa ja Wikipediasta selvisikin, että kyseinen Tom-poika on Whiten kunnioittava nyökkäys Le Morte d’Arthur -teoksen kirjoittajalle Thomas Malorylle.

The Candle in the Wind jätti haalean tunnelman The Ill-Made Knightin (arvostelu) jälkeen ja saagan päätösosaksi se on vain tyydyttävä.

The Book of Merlyn julkaistiin reilusti varsinaisen The Once and Future King -tetralogian jälkeen, vasta vuonna 1977 kun kirjailija T.H. White oli jo kuollut.

Merlyn palaa takaisin kuvioon ennen Arthurin ja Mordredin viimeistä taistelua ja päättää Arthurin koulutuksen samalla tyylillä mitä käytti ensimmäisessäkin kirjassa, The Sword in the Stonessa (arvostelu). Arthur pääsee jälleen eläinhahmoissa pohdiskelemaan sodan syitä ja miksi rauhaisan valtion aatetta on vaikea toteuttaa. Arthur käy läpi reaalimaailman aatesuuntausten ja esimerkkien kautta läpi eettisiä ja poliittisia ajatuksia. Vaikka tarinassa henkilöt saavatkin aikaan rauhan, ratkaisevaan osaan nousee käärme.

White kirjoitti The Book of Merlynin alun perin Toisen maailman sodan aikaan, eikä saanut sitä silloin julkaistuksi. Tämä on ymmärrettävää, sillä kirja on selkeästi pasifistinen, kuten oikeastaan koko ajatus Arthur-saagan taustalla. Vaikka White käyttää kirjan tarinoissa samaa taktiikkaa opetuksessa kuin ensimmäisessä kirjassa, niihin aiemmin liittynyt huumori pysyy kadoksissa. White ottaa kirjoituksensa ja sanomisensa vakavasti ja pohjaa ne entistä tiukemmin Maloryn teokseen.

The Book of Merlyn on kaikesta viisaudestaan huolimatta ajoittain tylsää luettavaa. Kaiken syvällisen pohdinnan jälkeen, ihmisluonteen yli marssii kuitenkin sattuma - käärme. Ellei sitten vielä kliseisemmin kyseessä ole uskonnollinen symboli. Whitelle on ehdottomasti nostettava hattua siitä, että hän on saanut hahmonsa (lukuun ottamatta naishahmoja) uskottaviksi, vaikkakaan ei ehkä pidettäviksi. Arthur tai Lancelot eivät ole suuria, erehtymättömiä ja kaikenvoivia sankareita hänen legendassaan. Hän ei myöskään ihannoi taisteluja ja tappamisen taitoa, kuten monet ritaritarinat tekevät. Excalibur ei nouse Whiten teoksessa Arthurin symboliksi, eikä voitetut sodat ole kuninkaan mitta. Saagasta puuttuu lähes kokonaan Avalonin käsite, eikä kirjassa pohdita kristinuskon ja pakanauskontojen välisiä ristiriitoja, kuten esimerkiksi Bradley tekee Avalonin usvissa (arvostelu).

Olisin saattanut hyvinkin pitää The Once and Future Kingin -saagan kahdesta viimeisestä kirjasta enemmän, jos Whiten kirjoitustyyli ei olisi mennyt lähes esitelmän tasolle. Matkani Arthurworldiin päättyy toistaiseksi ainakin tähän. Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että vihdoin perehdyin kirjallisellakin tasolla tähän legendaariseen tarinaan ripauksen verran.

Philip K. Dick: Hämärän vartija

Ridley Scottin Blade Runner, Paul Verhoevenin Total Recall, Steven Spielbergin Minority Report - kaikki scifileffoja, joista olen pitänyt. Meni kauan ennen kuin ymmärsin näillä elokuvilla ja myös Richard Linklaterin A Scanner Darklylla olevan yksi yhteinen tekijä: Philip K. Dick. Jokainen elokuvista pohjautuu enemmän tai vähemmän uskollisesti Dickin kirjallisiin teoksiin. Näin noin vuosi sitten pätkän Hämärän vartija -leffasta, enkä kauheasti siitä innostunut, vaikka siinä käytetty rotoscope-tekniikka onkin varsin mielenkiintoinen. Päätin kuitenkin lukea Hämärän vartija -kirjan ja katsoa sen jälkeen leffan kokonaan.

Fred elää kaksoiselämää; hän on huumepoliisi, joka työtehtävissään käyttää identiteetin peittävää sekopukua ja siviilissä hän on D-huumenarkomaani Bob Arctor, joka asustelee muiden narkkisten kanssa ja on poliisin tarkkailtavana. Itse asiassa Fred tarkkailee Bobia ja kohta identiteetit alkavatkin häilyä rajojen ulkopuolelle, ei vain Fred/Bobilla vaan myös muilla hahmoilla. Niin sekopukujen pintojen alla kuin yhteiskunnan näennäistoimintojenkin alla piileksii todellinen totuus. Onko aivojen tuhoaminen tie totuuteen? Joskus ihmiset ovat pelinappuloita ja joskus pelaajat tekevät vääriä siirtoja. Väärien siirtojen hinta voi olla kohtuuttoman kova.

Hämärän vartija on monitahoinen, joskin yllättävän helposti lähestyttävä kirja. En voi erityisemmin sanoa pitäväni Philip K. Dickin kirjoitustyylistä, mutta tarinan juoni on erinomainen. Siitä löytyy scifistisiä noir-dekkarin piirteitä ja uskottavan karkeita ja häilyviä hahmoja. Eniten minulla kuitenkin tökki kirjassa huumekulttuuri. Dick kirjoittaa kyllä kokemuksen äänellä, mutta en vain saanut otetta huumesekoiluihin. Mielenkiintoisimmiksi kohdiksi muodostuivat Fredin osuudet ja niihin liittyvät tarinan yksityiskohtien aukipurkamiset. Loppu ei tullut ihan yllätyksenä, mutta silti tarinan kehittyminen päätepisteeseensä oli onnistunut.

Hämärän vartija jakaa mielipiteeni ja tuntemukseni, kuten osuvasti kirjan teemaankin sopii. Kirjoitustyyli ei ollut ihan ominta minulle, mutta tarinan juoni sen sijaan oli. Hieman on outo olo.

Ja siinä olotilassa sitten leffaa katsomaan:

Robert Downey Jr. Barrisina, Keanu Reeves Bobina ja Woody Harrelson Ernienä 

Richard Linklaterin ohjaama Hämärän vartija seuraa Dickin kirjaa varsin uskollisesti, aina loppukrediittejä myöten. Rotoscope-tekniikka on erinomaisesti paikallaan juuri tämän kirjan sovittamisessa elokuvaksi, sillä näyttelijät näyttivät melkein itseltään, mutta ei ihan. Sekopuku on onnistunut, vaikka voisin kuvitella erikoistehosteilla saatavan aikaan vielä vaikuttavampaa jälkeä normaalikuvassakin. Hahmot olivat elokuvassa hitusen koomisempia kuin kirjassa, ja siten epäuskottavampia, lukuunottamatta Keanu Reevesia, joka onnistui roolissaan hyvin. Ehkäpä tekniikka peitti hänen yhden-ilmeen-tyyliänsä tarpeeksi.

Ehkä jonain päivänä pitäisi lukea muutkin elokuvien taustoilla olevat teokset, varsinkin nyt kun Adjustment Team-novellin pohjalta on tulossa elokuva Kohtalon valvojat, Total Recallista uudelleensovitus ja Ridley Scottilta The Man in the High Castle -kirjaan liittyvä minisarja BBC:lle.

Aakkoshaasteen D-kirja.

George R.R. Martin: Dying of the Light

George R.R. Martin aloitti Dying of the Lightin kirjoittamisen vuonna 1974. Hän jätti tarinan kuitenkin pariksi vuodeksi kesken, mutta toivuttuaan sydänsuruistaan ja rakastuttuaan uudestaan, hän kirjoitti kirjan loppuun. Kirja julkaistiin vuonna 1977 ja se on Martinin ensimmäinen kokopitkä romaani. Mainitsen tarkoituksella rippeen kirjailijan henkilökohtaisesta elämästä, koska se tuntuu vaikuttaneen myös yhteen kirjan teemoista.

Do not go gentle into that good night.
Rage, rage against the dying of the light.
-Dylan Thomas

Dying of the Light sijoittuu Martinin kehittämään Thousand Worlds -maailmaan. Dirk t’Larien saapuu Worlorn-planeetalle selvittääkseen miksi hänen entinen rakastettunsa Gwen Delvano on kutsunut hänet sinne. Dirk ei ole päässyt yli heidän erostaan ja elättelee toivetta, että Gwen – hänen Jennynsä – haluaa palata yhteen. Perillä hän joutuu pettymään kuultuaan, että Gwen on nykyisin High Kavalaan -planeetalta kotoisin olevan Jaantony Vikaryn vaimo. Dirkille kuitenkin avautuu pikkuhiljaa Kavalaanin heimojen erikoinen ihmissuhdetraditio, eikä hän ole lainkaan varma, onko Gwen lopultakaan onnellinen Jaanin kanssa. Hetken aikaa menneisyydessä kukoistanut Worlorn-planeetta on matkalla kohti galaksin reunaa ja menettämässä valonlähteensä. Se muuttuu vähitellen pimeäksi ja kylmäksi, asuinkelvottomaksi planeetaksi, jota asuttaa enää harvat ihmiset. Kuolevan planeetan punaisessa valossa nämä asukkaat käyvät omaa kamppailuaan käyttäytymiskoodien ja ikivanhojen mukanaan tuomiensa käsitysten ja traditioiden säilyttämiseksi. Dirk käy taistelunsa paitsi ulkopuolista uhkaa vastaan, myös sisäisesti itsensä kanssa.

Dying of the Light on todellinen kasvutarina, mutta siinä ei kasveta aikuisuuteen tai sankaruuteen, vaan sisäiseen oivallukseen. Martinin henkilöhahmot eivät ole yksiselitteisiä, heistä löytyy niin realistisia piirteitä todellisuudesta, että täytyy kiitellä kirjailijan tarkkanäköisyyttä. Dirk, Gwen tai Jaan eivät ole automaattisesti pidettäviä hahmoja, heitä on opittava sietämään sellaisina kuin he ovat. Varsinkin Jaanin teyn-kumppani, Garse, on hahmo, jota voisi olla kohtalaisen helppo inhotakin, mutta hänen tiettyjen piirteidensä ansioita on mahdoton kiistää.

Worlorn on tunnelmallisesti kuvattu planeetta, joka eri kaupunkeineen ja alueineen avautuu lukijalle audiovisuaalisellakin tasolla. Martinilla on jo alusta alkaen ollut hallussaan kyky luoda tekstiä, joka sopisi myös katsottavaksi. Muutamat kirjan yksityiskohdat kiehtovat niin suomalaisena kuin yleensäkin fanina. Worlorn-planeetan yksi historiallisista tutkimusmatkailijoista on astronomi Ingo Haapala, jonka mukaan Haapala’s City on saanut nimensä. Kun koostin Martinille kysymyksiä Finnconiin 2009, yksi kysymykseni koski miten hän oli tullut valinneeksi kyseisen nimen kirjaan. Valitettavasti Martin ei muistanut asiaa. Niinpä teoriani, että nimi on peräisin suomalaissyntyiseltä kanadalaiselta, joka perusti USA:ssa joulupukin maan, jäi ilman vahvistusta (ehkä minun pitäisi lähettää hänelle sähköpostia ja kysyä asiaa uudestaan...). Olennaisena osana maailmanluontia kirjassa on kulttuurien ja planeettojen historiankuvaus, joka saattaa ensin tuntua irralliselta, mutta vaikuttaa paljon hahmojen syihin ja motivaatioihin.

Kirjan loppu on puhuttanut monia lukijoita. Martinin yksi suurimmista ansioista tarinankertojana on hänen taitonsa lopettaa tarina, oli kyseessä sitten novelli tai romaani. Hienosta lopusta huolimatta Dying of the Lightissa on havaittavissa hienoista epätasaisuutta. Kirjan alkupuoli on enemmän tilanteen kuvausta ja rakentelua kuin toimintaa ja sortuu ajoittain romantisointiin. Ymmärrän sen sopivan niin kirjan maailmaan kuin kasvutarinaankin, mutta minun rajani on sen suhteen kohtalaisen matalalla, joten katson sen miinukseksi. Myös kirjan ainoa naishahmo on valitettavasti hahmoista heikoiten kuvattu. Jos rakastaminen ja sen monet kasvot on yksi teemoista, niin myös Dylan Thomasin jalanjäljissä kuolema. Kuolema on kirjassa kuin runo, planeettaa myöten.

Dying of the Lightissa, kuten useissa muissakin Martinin ennen Tulen ja jään laulu -sarjaa kirjoittamissa teoksissa, on havaittavissa piirteitä jotka toistuvat ja ovat periytyneet myös fantasiasarjaan. Kavalarien heimokäyttäytyminen muistuttaa dothrakeja etäisesti ja Bretan Braith on ilmiselvä Sandor Cleganen esiaste. Dying of the Light on erinomainen science fiction -tarina realistisilla henkilöhahmoilla ja elävästi kuvatulla (kuolevalla) maailmalla. Kirja kestää reilusti useammankin lukukerran ja itse asiassa aukesi näin tosella kerralla jopa paremmin teemojensa suhteen kuin ensimmäisellä kerralla. Kirja oli aikoinaan niin Hugo kuin British Fantasy Award -ehdokkaanakin ja sitä voisi jo melkeinpä kutsua klassikoksi. Nyt äkkiä suomennosta kehiin!

Michael Moorcock: Legends from the End of Time ja The Transformation of Miss Mavis Ming

Aloitin Michael Moorcockin The Dancers at the End of Time -sarjan lukemisen The Transformation of Miss Mavis Ming -kirjasta, ja totesin pian, että se ei ole oikea kirja päästä tarinaan sisään. Niinpä luin sarjan kiltisti järjestyksessä: Viimeisten aikojen valtiaat I, Viimeisten aikojen valtiaat II: Outo kiihko, Viimeisten aikojen valtiaat III: Laulun loppu, Legends from the End of Time ja viimeiseksi The Transformation of Miss Mavis Ming. Kolme ensimmäistä kirjaa olen jo arvostellut täällä, joten tässä kaksi jälkimmäistä. Sarjaan kuuluu vielä yksi osa, joka on myös osa Moorcockin Elricin tarinaa, Elric at the End of Time, mutta luen sen sitten kunhan olen päässyt yleensäkin Elricin saagassa vähän eteenpäin.

Legends from the End of Time sisältää kolme lyhyttä tarinaa Aikojen lopusta. Ensimmäinen tarina, Pale Roses, on kirjoitettu Werther de Goethen näkökulmasta. Werther on Jherek Carnelianin lisäksi ainoa oikeasti syntynyt ja lapsesta aikuiseksi kasvanut Aikojen lopun asukas. Hän on synkkämielinen ja ahdistunut miekkonen, joka haikailee synnintunnon perään. Aikamatkaajavanhempien orvoksi jääneen tyttären avustuksella tutkaillaan Wertherin pimeää puolta. White Stars on puolestaan Lordi Sharkiiin liittyvä tarina. Jos Werther-heppu on synkeä, niin tämä lordi pistää paremmaksi. Häntä ei kiinnosta edes tavata muita asukkaita. Sattuneesta syystä hän joutuu kuitenkin suostumaan kaksintaisteluun Queensin herttuan kanssa ja se taistelu käydään sääntöjen mukaisesti. Ancient Shadowsissa tapaamme hyvin erilaisesta ajasta Aikojen loppuun saapuvan Dafnish Armatucen ja hänen poikansa, sekä Miss Mavis Mingin, joka kovin innokkaasti on lyöttäytymässä tulokkaiden seuraan.

Legends from the End of Time on tyyliltään Viimeisten aikojen valtiaiden kaltainen. Siitä puuttuu kuitenkin selkeä huumori. Sekä Werther että Lordi Shark ovat päähenkilöinä synkeitä, eivätkä kovinkaan kiinnostavia, kuten eivät olleet aiemmissa kirjoissakaan. Viimeisen tarinan Mavis Ming on lähes sietämätön. Tarinoissa on kuitenkin Aikojen lopun asukkaiden moraalin (tai moraalittomuuden) voimakasta kuvausta ja siinä mielessä se muistuttaa Viimeisten aikojen valtiaitten Laulun loppua. Legends sijoittuu ajallisesti Viimeisten aikojen valtiaiden kakkososan kieppeille, ja siinä viitataan kirjan tapahtumiin sekä Jherekiin ja Ameliaan. Kirjan lukeminen tuntuisi varmaankin kovin sekavalta, jos hahmot ja heidän taustansa eivät olisi jo tuttuja ennestään.

The Transformation of Miss Mavis Ming on suora jatko Legends from the End of Timelle. Aikamatkaaja Mavis Mingin lisäksi tarinassa tavataan mm. tohtori Volospion, Aikojen lopun asukas ja Emmanuel Bloom, maailmojen pelastaja, Messias. Bloomin saapumista Aikojen lopun pelastajaksi eivät paikalliset ota kuitenkaan kovinkaan todesta. Volospion olisi halukas saamaan hänet kokoelmiinsa, ja arvon Neiti Mavis Ming on miesten välillä pelinappulana. Mavis ei ole nimikkotarinassaan yhtä ärsyttävä kuin Legendsin Ancient Shadow -tarinassa, mutta ei häntä kovin sympaattiseksikaan voi kokea. Moorcock selittää kuitenkin kirjan alussa Mavisin ja Volospionin suhteen ongelmallisuudesta ja sen tietämyksen kautta voi todeta, että Moorcock on tarkkanäköinen kuvaaja. Tarinassa on kertojahahmo, joka kuvailuista päätellen voisi olla Karl Glogauer. Viimeisten aikojen valtiaiden Laulun lopussakin esiintyvään Una Perssoniin viitataan kehuvasti useaan kertaan ja näin herää kiinnostus tietää lisää tästä henkilöhahmosta.

Legends from the End of Time ja The Transformation of Miss Mavis Ming eivät kumpikaan yllä Viimeisten aikojen valtiaiden tasolle. Tämä johtunee siitä, ettei niiden hahmoissa nähdä kiinnostavia Jherek Carneliania ja Amelia Underwoodia. Kirjat kuitenkin täydentävät maailmankuvaa hyvin ja ovat sen puolesta mielenkiintoisia luettavia.