Karel Čapek: R.U.R. - Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 12

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 11 jäi minulta väliin, mutta nyt tähän Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin vetämään kahdenteentoista haasteeseen terästäydyin mukaan. Olen lukenut viime aikoina useitakin klassikkoja, mutta valitsin tempaukseen tsekkiläisen Karel Čapekin näytelmän R.U.R., joka valmistui vuonna 1920. Näytelmän ensiesitys oli Prahassa 25.1. 1921 eli kutakuinkin 100 vuotta sitten. Suomeksi teos on ilmestynyt kokonaisuudessaan 2009. 

R.U.R. eli Rossumin universaalit robotit koostuu neljästä näytöksestä, joista ensimmäinen on alkunäytös. Rossumin tehdas on kehittänyt roboteista uuden, ihmisestä vaikeasti erotettavan version, jonka tuotanto on salaista. Ylijohtajan tytär Helena Glory saapuu tehtaalle, jossa sen johtajisto pääjohtaja Harry Dominin johdolla esittelee hänelle robotit. Helenan ällistykseksi niitä ei todellakaan erota biologisista ihmisistä, mutta pääjohtaja vakuuttaa ettei niillä ole tunteita, omaa tahtoa, intohimoja, historiaa tai sielua. Helena kapinoi, sillä hänen mielestään Robotteja tulisi kohdella kuten ihmisiä, niille pitäisi antaa vapaus tunteisiin ja rakkauteen. Vuosien jälkeen, kun Robotit ovat korvanneet ihmiset työnteossa, sillä ne ovat halpoja ja helposti massatuotannolla valmistettavia, ihmisten syntyvyys on laskenut ja maailmantalous on robottien varassa. Rossumilla tuotetaan uusi robottimalli, poikkeuksellinen Radius. On väistämätöntä, että robotit ottavat vallan, mutta yhteiskunta ei ole kuitenkaan sillä valmis. Sen huomaavat myös robotit.

R.U.R.in kieli on vanhahtavaa ja pateettista, mikä osin peittää alleen tarinan ajattomuuden. Čapek esittelee teoksessa ensimmäistä kertaa kirjallisuudessa sanan robotti. Kyseessä ei ole kuitenkaan perinteinen mekaaninen tuote, vaan ihmisen kaltainen biologinen olento, josta tänä päivänä käytettäisiin ehkä nimitystä "biomuoto", kuten Adrian Tchaikovsky omissa Dogs of War -teoksissaan (arvostelu) käyttää. Kirjan jälkisanoissa tarjotaan robotti-sanan alkuperäksi tsekkiläistä robota-sanaa, joka tarkoittaa taksvärkkiä, työtä, jonka tuotos menee yhteiskunnan hyväksi, eikä tekijä saa siitä palkkaa. Tarinan tarkoitus ei kuitenkaan ole ollut keskittyä robotteihin, vaan ihmiseen ja hänen sankaruuteensa jopa tuhon hetkellä. R.U.R. on dystopia, siitä ei ole epäilystäkään, ja ehkäpä tuo sankaruus ei näyttäydy tämän päivän valossa enää samalta, kuin sata vuotta sitten, vaan aika naiivilta. 

Isaac Asimov, joka on tunnettu omista roboteistaan, piti Čapekin R.U.R.-näytelmää huonona, mutta kiittelee sitä robotti-sanasta. Asimov on kuitenkin poiminut omiin kirjoihinsa muutakin idean tynkää kuin pelkästään yhden sanan, joten R.U.R.illa on ollut sitäkin kautta suuri vaikutus keinoihmiseen liittyvään kirjallisuuteen. Čapekin lähtökohta oli inhimillisyys, ahneus, työ vähemmillä kustannuksilla ja massatuotannolla saavutettava runsaus, jolloin ihmiset voivat vetää lonkkaa yltäkylläisyydessä. Tehdastyön kasvava vaikutus yhteiskunnassa on merkittävä osa teosta. R.U.R.issa on havaittavissa myös ajattelu, joka sittemmin tieteisfiktiossa on nostanut usein päätään. Robotteja/androideja inhimillistetään ja niille vaaditaan ihmisten kaltaisia oikeuksia. Tämä on esillä esim. paitsi Asimovin tuotannossa, myös erittäin pitkälle vietynä Annalee Newitzin 2017 julkaistussa teoksessa Autonomous (arvostelu).

R.U.R. on klassikko, jonka voisin katsoa näytelmänäkin, tosin ehkä modernimmalla kielellä.

Mervyn Peake: Gormenghast – Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 10

Klassikkohaasteen #10 kirjaksi valitsin goottilaisen kirjallisuuden klassikon Mervyn Peaken Gormenghastin (1950), joka on kirjasarjan toinen osa ja täyttää tänä vuonna 70 vuotta. Ensimmäisen osan, Titus Groanin (arvostelu) luin jo reilu kahdeksan vuotta sitten, joten on enemmän kuin aika tarttua kakkososaan. Kuten aiemminkin olen todennut, Gormenghast-trilogiaa voi pitää yhtenä merkittävimmistä genren vielä suomentamattomista klassikoista. Toivottavasti sekin ihme joskus vielä nähdään, että sarja ilmestyy suomeksi. Liitän kirjan lisäksi Kirjahyllyn aarteet 2 -lukuhaasteeseen sekä Aikamatka-lukuhaasteeseen kohtaan 22. 1950-luvulla ilmestynyt tai 1950-luvulle sijoittuva kirja.

Titus Groan, 77. jaarli (kreivi) ja Gormenghastin linnan lapsi-isäntä kaipaa vapautta, irti niistä ennalta sanelluista kahleista, joita hänen asemansa vaatii. Titus ihannoi entisen lastenhoitajansa aviotonta ja villiä lasta, kasvattisisartaan, jonka perässä hän samoilee Gormenghastin metsissä. Linnan tohtorin sisar Irma Prunesquallor on päättänyt mennä naimisiin, mutta rima puolison suhteen on korkealla. Hän kutsuu koulun opettajat valintajuhlaan ja löytääkin sopivan partnerin Bellgrovesta. Samaan aikaan Steerpike hamuaa yhä kasvavaa valtaa linnassa ja surmaa sen saavuttaakseen vahingoittuen myös itse. Irman tohtoriveli alkaa epäillä Steerpikea julmuuksista ja kertoo epäilystään myös Titusin äidille kreivitar Gertrudelle. Steerpiken tilanne käy ahtaammaksi.

Gormenghastin synkkä linna ja synkät tapahtumat saavat vastapainoa toisessa osassa. Irma Prunesquallorin naimissuunnitelmat ovat komediallisia ja Peake luo parin, joka on sekä tuskastuttavan epäonnistunut, mutta samalla ironisen huvittava. Melkein kuin kotimaisesta mustavalkoelokuvasta konsanaan. Myös koulun opettajat ovat kisailussaan varsin huvittavia, jos myös ärsyttäviä. Vuodet ovat vierineet ja Titus on kasvanut. Kirja vie hänet lapsuudesta nuoruuteen. Ailahteleva Fuchsia-sisko on lähinnä melankolinen, mutta tärkeä henkilö Titusille, vaikkakin hänen osuutensa kirjassa on pieni. Hän on kuitenkin hahmo, josta kohtaan tunsin sympatiaa ensimmäisessä osassa, eikä tilanne tässäkään muuttunut toiseksi. Minun olisi samassa suhteessa pitänyt tuntea sympatiaa myös kasvavaa Titusia kohtaan, mutta jokin puuttui. On sanottava, että ilman siskoaan tai tohtoria Gormenghast olisi tehnyt Titusista selvää.

Kuten Titus Groanin yhteydessä pelkäsin, Steerpiken rooli muuttui karmaisevaksi. Eläydyin joihinkin kohtauksiin voimakkaasti ja yksi lause Steerpiken tekojen yhteydessä ei jätä minua rauhaan. Peaken edelleen verkkainen kerrontatapa on hienon kuvaavaa ja kieltä on nautinto sekä lukea että kuunnella. Nykynäkökulmasta se on ehkä vanhahtavaa, mutta pidin siitä kuitenkin erittäin paljon.

Gormenghastin tarina on muunnettu moneen muotoon, radiokuunnelmaksi, tv-sarjaksi, teatteriesitykseksi ja oopperaksi. Tarina on inspiroinut useita kirjailijoita, kuten M. John Harrisonia, Michael Moorcockia, China Mievillea ja George R.R. Martinia. Löysin juutubesta koko 4-osaisen tv-sarjan ja aloitin katsomisen silläkin uhalla, että se on kirjan lukemisen jälkeen surkea pettymys. Näyttelijöinä sarjassa on mm. Jonathan Rhys Meyers, Celia Imrie, Ian Richardson, Christopher Lee, Richard Griffiths, John Sessions, Fiona Shaw, Zoë Wanamaker, Stephen Fry ja Martin Clunes. Eli iso kaarti erinomaisia näyttelijöitä. Valitettavasti tv-sarja osoittautui todellakin karmeaksi kokemukseksi, enkä saanut katsottua sitä lopulta kuin vajaa puoli tuntia. Jotkut teokset on parempi kokea vain kirjallisina.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osan 10 koonti

Kirjabloggaajien 10. klassikkohaasteeseen ilmoittautui mukaan 29 osallistujaa. Tähän postaukseen voi kommenttikenttään laittaa linkin omaan klassikkopostaukseensa, jotka sitten kerään listaksi ja lukuvinkiksi yhteenvedon kera haasteen päätyttyä 31.1. Somessa käytetään tunnusta #klassikkohaaste ja kaikenlainen klassikkopöhinä on suotavaa.

Seuraavan klassikkohaasteen #11 vetää Jane Kirjan jos toisenkin -blogista.

Lista luetuista klassikoista haasteessa #10:

Douglas Adams: Linnunrata - Bibliofiilin päiväunia

Jane Austen: Kasvattitytön tarina – Tarukirja

Ray Bradbury: Fahrenheit 451 – Oksan hyllyltä

Charlotte Bronte: Kotiopettajattaren romaani – Lasisipulissa

Emily Brontë: Humiseva harju - Kaikkia värejä

Octavia E. Butler: Aamunkoitto – Yöpöydän kirjat

Geoffrey Chauser: Kanterburyn tarinoita - Jokken kirjanurkka

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut – Tuulevin lukublogi

Anne Frank: Anne Frankin päiväkirja – Tuijata

Elizabeth Gaskell: North and South – Kirjojen pyörteissä ja Jotakin syötäväksi kelvotonta

Natalie Goldberg: Luihin ja ytimiin - Nannan kirjakimara

Ernest Heminway: Kenelle kellot soivat – Kirja vieköön!

Patricia Highsmith: Carol – Todella vaiheessa

Zora Neale Hurston: Their Eyes Were Watching God – Kirjaluotsi

John Irving: Kaikki isäni hotellit – Kirjan jos toisenkin

Shirley Jackson: We Have Always Lived in the Castle – Kartanon kruunaamaton lukija

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista - Kirjan pauloissa

Maria Jotuni: Huojuva talo – Kirjakaapin kummitus

D.H. Lawrence: Lady Chatterleyn rakastaja – Kirjasähkökäyrä

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen – Luettua elämää

Mary Marck: Eevan luokka - Kirjojen elämänmullistava taika

L.M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla - Kirjakaapin avain

Vladimir Nabokov: Lolita - Donna mobilen kirjat

Tytti Parras: Jojo – Kulttuuri kukoistaa

Mervyn Peake: Gormenghast - Taikakirjaimet

Jules Verne: Majakka maailman laidalla – Kuunnellut äänikirjat

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva – Aukeamia

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä – Kirsin Book Club

Kalle Päätalo: Nuoruuden savotat

Kalle Päätalo: Miinoitettu rauha

Kalle Päätalo: Reissutyössä

Kalle Päätalo: Hyvästi Iijoki

Kalle Päätalo: Kirjeitä Iijoelle

Ritva Ylönen: Kirjailijan elämä

Antti Heikkinen: Kallio-poika

Klassikkohaasteen kierroksella 10 luettiin 35 klassikkoa 29 eri blogissa. Kalle Päätalo -teema teki kirjailijasta luetuimman tällä kertaa ja myös Elizabeth Gaskellin North and South pääsi kahden lukijan listalle. Kiitos osallistujille ja kohti uusia klassikoita heinäkuussa!

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 10

© Niina/Yöpöydän kirjat

Klassikkokirjat kiinnostavat yhä! Kirjabloggaajien klassikkohaaste on edennyt 10. kierrokselle. Heinäkuun viimeisenä päivänä päättyi edellinen klassikkohaaste ja perinteiseen tapaan seuraava alkaa heti perään ja päättyy puolen vuoden kuluttua eli tällä kertaa 31.1.2020.

Olen osallistunut kolmannesta haasteesta lähtien, mutta seurannut heti alusta alkaen kiinnostuneena mitä klassikoita bloggaajat valitsevat ja lukevat. Osa kirjoista on ollut tuntemattomia ja osa hyvinkin tuttuja. Oma ajatukseni on pyrkiä löytämään spefikirjallisuuden moninaisista lajityypeistä ne teokset, jotka ovat vaikuttaneet genreen, yli genrerajojen ja jopa muihin taidelajeihin. Klassikkojen ei tarvitse olla populaarisia.

Klassikkohaasteen viralliset säännöt:

1. Valitse klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea, ja ilmoita valinnastasi tämän postauksen kommenttikenttään. (Voit myös vain ilmoittaa osallistumisestasi haasteeseen ja päättää klassikon myöhemmin.)

2. Lue valitsemasi klassikko.

3. Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.1.2020. Linkitä postauksesi koontipostaukseen, jonka julkaisen blogissani edellisenä päivänä.

4. Kehu itseäsi: selätit klassikon - ja ehkä jopa nautit siitä!

5. Toista kohta neljä useasti!

Voit osallistua myös ilman blogia. Jätä silloin tieto lukemastasi klassikosta haasteen koontipostaukseen ja kerro ajatuksesi kirjasta. Somessa käytetään tunnistetta #klassikkohaaste.

Haasteeseen voi ilmoittautua milloin vain, kunhan klassikkopostaus ilmestyy 31.1. Kirjaa saa vaihtaa kesken kaiken tai voit valita kirjan myöhemminkin, jos tarvit miettimisaikaa. Apuja klassikon valintaan saa mm. aiempien klassikkohaasteiden koonneista.

Aiemmat klassikkohaasteet:

Osa 1: Reader, why did I marry him (Omppu Martin)

Osa 2: Tuijata. Kulttuuripohdintoja (Tuija Takala)

Osa 3: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä (Marile)

Osa 4: Yöpöydän kirjat (Niina T.)

Osa 5: Tekstiluola (Tuomas)

Osa 6: Kirjapöllön huhuiluja (Heidi P)

Osa 7: Unelmien aika (Johanna)

Osa 8: Tarukirja (Margit)

Osa 9: Tuntematon lukija (Hande)

On edelleen lukuisia klassikoita, joita en nolokseni ole lukenut, mutta tällä kertaa lähden kokeilemaan Mervyn Peaken goottiklassikko Gormenghastia.

Antoisia lukuhetkiä klassikoiden parissa!

Mukaan ilmoittautuneet:
Aukeamia - Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva
Bibliofiilin päiväunia - Douglas Adams: Linnunrata: Viisiosainen trilogia
Donna mobilen kirjat - ?
Jokken kirjanurkka - Geoffrey Chaucer: Canterburyn tarinoita
Kartanon kruunaamaton lukija - ?
Kirjakaapin avain - L. M. Montgomery: Runotyttö maineen poluilla
Kirjakaapin kummitus - Maria Jotuni: Huojuva talo
Kirjaluotsi - ?
Kirjan jos toisenkin - John Irving - Kaikki isäni hotellit
Kirjan pauloissa - Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista
Kirjasähkökäyrä - ?
Kirja vieköön - Ernest Hemingway: Kenelle kellot soivat
Kirjojen elämänmullistava taika - Mary Marck: Eevan luokka
Kirjojen pyörteissä - ?
Kirsin Book Club - Kalle Päätalo - useita kirjoja

Kulttuuri kukoistaa - Erich Fromm: Rakkauden vaikea taito (tai mahd. jokin muu)

Kuunnellut äänikirjat - Jules Verne
Lasisipulissa - Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
Luettua elämää - Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
Nannan kirjakimara - ?
Oksan hyllyltä - Ray Bradbury: Fahrenheit 451
Sunnuntaisatuja - Herman Hesse: Lasihelmipeli
Tahaton lueskelija - Edgar Allan Poe: Novelleja
Taikakirjaimet - Mervyn Peake: Gormenghast
Tarukirja - ?
Tuijata - ?
Tuntematon lukija - ?
Tuulevin lukublogi - Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut
Yöpöydän kirjat - Octavia E. Butler: Aamunkoitto (ehkä)

Kate Wilhelm: Where Late the Sweet Birds Sang – Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 9

Tuntematon lukija -blogin vetämän klassikkohaasteen # 9 kirjakseni valitsin toistaiseksi tuoreimman klassikon, jonka haasteisiin olen lukenut. Kate Wilhelmin Where Late the Sweet Birds Sang on sekin kirjoitettu toki jo 43 vuotta sitten (1976). Kirja sai Hugo-palkinnon 1977, mikä teki Wilhelmistä siihen mennessä toisen naispuoleisen kirjailijan Ursula K. Le Guinin jälkeen, jolle voitto äänestettiin. Kirja on sittemmin julkaistu SF Masterwork -sarjassa. Minulla oli käytössä äänikirjaversio. Where Late the Sweet Birds Sang edustaa postapokalyptista science fictionia ihmiskloonausteemalla.

Ihmiskunta on menossa kohti vakavaa ympäristökatastrofia, globaalia saastumista ja tauteja, sekä niiden seurauksena taloudellista romahtamista. Sähkömagneettisessa säteilyssä on tapahtunut muutoksia, joihin ihmiskeho ei reagoi tarpeeksi nopeasti, mikä aiheuttaa lisääntymisongelmia. Syrjäisessä virginialaisessa paikassa rikas David Sumner tiedeorientoituneen perheensä kera perustaa salaa täysvarustellun laboratorion, jossa on kloonauksen avulla tarkoitus pelastaa ihminen täystuholta. Alku näyttää lupaavalta, kun ympärillä ihmiskunta katoaa, kloonit kehittyvät lisääntymiskykyisinä. Ongelmia on kuitenkin tulossa. Kloonien ajatukset itsestään, ihmisyydestä ja lisääntymisestä eriytyy kehittäjiensä ajatuksista. Molly-klooni ja hänen poikansa Mark ovat avainhahmot ihmisen tulevaisuuden suunnassa.

Puuttumatta tarkemmin siihen, kuinka mahdollista tai todennäköistä tieteellisesti Wilhelmin kuvaama katastrofi kloonaamisprosesseineen olisi, on kirjan teema kuitenkin innostanut kirjailijoita ennen tätäkin teosta, mutta erityisesti jälkeenpäin. Wilhelmin kaltaiset uuden aallon scifikirjailijat toivat genrekenttään kuitenkin uutta näkemystä. Kloonaus on erityisesti esillä sellaisissa huomiota herättäneissä teoksissa kuin Ishiguron Ole luonani aina (arvostelu), Levinin The Boys from Brazil (suomeksi  Mengelen pojat, elokuva Brasilian pojat) ja tietty Huxleyn Uljas uusi maailma. Tv-sarjapuolella Orphan Black on tyylipuhdas edustaja.

Where Late the Sweet Birds Sang on välillä epäloogista telepatia- ja joukkokäyttäytymiskehityksineen ja ajoittain puuduttava kloonihahmojen persoonattomuuden osalta, mutta ihmisen eloonjäämistaistelu ja loppukehitys sinänsä on inspiroivaa ja toivoa herättävää. Kuunnellessani tarinaa äänikirjana, epäilin välillä tipahtaneeni aikakehityksessä, sillä katastrofit tapahtuivat melkoista vauhtia ja yhtä-äkkiä olinkin jo seuraamassa kloonin vaiheita ja sitten hänen lapsesta aikuiseksi kasvavan poikansa vaiheita. Välillä teki mieli hakea kirjoitettu teksti käsiin, mutta luotan siihen, että aikajana todellakin oli kirjassa hyppivä, eikä keskittymiseni vain välillä kadonnut.

Kirjan teema sisältää kysymyksen mikä tekee ihmisestä ihmisen. Yksilöllisyyden korostaminen on yksi seikka, mikä tulee voimakkaasti esille, ja myös luovuus, kyky ymmärtää ja ratkaista asioita, nähdä niiden merkitykset moniulotteisesti. Olettaisin, ettei kloonauksessa kyvyt sinänsä katoa, sillä kloonikin on kuitenkin ihminen, ellei tapahdu manipulaatiota. Vaikka monet asiat kirjassa jäivät pohdituttamaan nimenomaan ovatko ne mahdollisia tai edes järkeviä, huomasin silti pitäväni kirjasta kohtalaisesti. Katastrofin jälkeisessä maailmassa on paratiisin haikuja. Uskon teoksen osuneen ilmestymisajankohtanaan juuri oikeanlaiseen saumaan, sillä samana vuonna ilmestyi myös aiemmin mainittu The Boys from Brazil. Valitettavasti olin liian nuori huomioimaan millaista keskustelua yhteiskunnassa 70-luvun alkupuolella kloonauksesta käytiin. Ensimmäinen nisäkäshän saatiin kloonattua vasta 1996 ja tiettävästi yhtään ihmistä ei vielä tänä päivä ole kloonattu.

Mitä tahansa science fiction -klassikkolistaa selaillessa on helppo huomata, että kovin montaa naiskirjailijaa sinne ei ole saatu mahtumaan. On aika luoda vaihtoehtolistoja ja nähdä genrekirjallisuuden historiaa uusin silmin. Ihmisellä pitäisi olla se kyky.

PS: Liitän kirjan mukaan Kirjasähkökäyrä-blogin Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen, sillä teos on odottanut lukuvuoroaan vuodesta 2012 lähtien yhtenä Hugo-ehdokas -lukutavoitteeni kirjana. Lisään kirjan mukaan myös Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.

Shirley Jackson: The Haunting of Hill House - Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 8

The Haunting of Hill House on Shirley Jacksonin kauhukirjallisuuden klassikkoteos vuodelta 1959. Sitä ei ole koskaan suomennettu, päinvastoin kuin toinen kirjailijan teos We Have Always Lived in the Castle (1962, suom. Linna on aina ollut kotimme), joka sekin sai käännöksen kuitenkin vasta viime vuonna (arvostelu). Luin teoksen osana kirjabloggaajien klassikkohaastetta #8, jota tällä kertaa veti Tarukirja-blogi. Linkistä löytyy myös muiden blogien klassikkokirjapostaukset.

Tohtori Montague on yliluonnollisten ilmiöiden tutkija ja erityisen kiinnostunut Hill Housen vanhasta talosta, jossa kerrotaan kummittelevan. Hän päättää asettua taloon tutkimaan ilmiötä ja kutsuu paikalle myös talon nykyisen omistajan perillisen Luken ja Theodoran ja Eleanorin, joilla on taustassaan yliluonnollisia kokemuksia. Nelikko asettuu taloon, josta palveluväki poistuu ennen pimeän tuloa. Pian talo osoittautuu maineensa mukaiseksi.

Hill House on pelottava paikka omituisine arkkitehtuureineen ja itsestään sulkeutuvine ovineen. Jackson hivuttaa paikan tunnelman askel askeleelta tarinan keskiöön ja hahmoihin, niin että lopulta aloin epäillä olivatko hahmot lähtökohtaisesti jotenkin vinksahtaneita, vai oliko kaikki talon vaikutusta. Luin kirjaa aikataulullisesti aika myöhään yötä myöten ja tunnustan pelänneeni joitain kohtauksia. On jokseenkin tyydyttävää kun kirjailija on niin taitava, että vaikka tarina aiheuttaa epämiellyttäviä tuntemuksia, se on samalla vaikuttavaa. Hahmojen päänsisäisten ajatusten muuttuminen ja kieroutuminen verrattuna heidän ulkoiseen käyttäytymiseen tulee erinomaisesti esille.

Kirjassa toistuu Linna on aina ollut kotimme kaltaisesti syrjäänvetäymisen tarve ja eristäytyminen, sekä ihmisten synkkä puoli ennemminkin kuin positiivisuus. Korrektiuden rikkominen ja pahansuopuus on käsin kosketeltavaa. Olen vaikuttunut Jacksonin tyylistä kuvata asioita, kuin ne olisivat hämmentävän luonnollisia, vaikka samalla tuntuu, että jossain vaiheessa sietokyky saattaa ylittyä. Jännitin kirjan loppua hieman, sillä se olisi voinut olla lässähdys, mutta se olikin vain omituinen. Täyden kympin lukukokemus The Haunting of Hill House ei ollut, mutta olipahan kuitenkin erinomaisesti käytettyä ajanvietettä. Suositeltava klassikko.

Minulla on ennestään pari novellikokoelmaa kirjailijalta, ja nyt hankin loputkin ekirjana tai äänikirjana saatavilla olleet teokset. Aion ehdottomasti tutustua kirjailijan tuotantoon enemmänkin, sekä myös elämäkertaan.

Isaak Asimov: Itse jumalat - Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 7

Isaak Asimov on iso nimi science fictionissa ja hänen vuonna 1972 julkaistu The Gods Themselves, joka suomennettiin 1974 nimellä Itse jumalat, saavutti Hugo-, Nebula- ja Locus-palkinnot. Se kertoo kirjan suosiosta ja arvostuksesta ja aika on tehnyt kirjasta sitä myötä klassikon. Monen vuoden aikomukseni lukea kirja sai vihdoin toteutuksen, kun valitsin sen Unelmien aika -blogin vetämän kirjabloggaajien klassikkohaasteen teoksekseni. Klassikkohaaste on järjestyksessään seitsemäs. Luin kirjan suomennoksen, joka löytyy omasta hyllystä.

Kirja jakautuu kolmeen osaan, jotka on alun perin julkaistu omina osinaan sf-lehdissä, mutta koottu yhtenäiseksi teokseksi. Ensimmäisessä osiossa ollaan Maassa suuren kriisin jälkeisessä ajassa, jolloin maan taloudellinen ja ekologinen tila on romahtanut. 2070 säteilykemisti Frederick Hallam huomaa volframinäytteensä muuttuneen ja tutkimusten jälkeen sen todetaan olevan plutonium-186:a, jota ei luonnollisesti voi maapallolla esiintyä. Käy ilmi, että rinnakkaistodellisuudessa oleva yhteiskunta vaihtaa alkuaineet keskenään energiantuotannollisista syistä, mikä johtaa suuren keksinnön elektronipumpun syntymiseen. Tämä mahdollistaa halvan ja puhtaan energiatuotannon maapallolle ja mullistaa elämänlaadun. Hallam saa keksinnöstä kunnian ja valtaa, vaikka hänen osuutensa asiaan on vähäinen. Fyysikko Lamont ja arkeologi Bronowski toteavat, että rinnakkaismaailman keksintö ei olekaan niin turvallinen kuin voisi luulla, mutta asian todistaminen Hallamia tukeville taholle on lähes mahdotonta.

Toisessa osassa mennään rinnakkaismaailmaan, jonka aurinko on kuolemassa. Maailmassa elää kahdenlaisia olentoja, kiinteitä ja pehmeitä, joista jälkimmäiset jakautuvat järjikköihin, tunteikkoihin ja emoisiin, jotka muodostavat perheen. Osassa kuvataan miten tämä ihmiskunnasta poikkeava yhteiskunta toimii ja sen kautta päästään asian ytimeen, miksi heidän motiivinsa ja aikeensa ovat energianvaihdossa Maan kanssa. Kolmas osa johdattaa planeettamme Kuuhun, jossa uudisasukkaat ja paljasjalkaiset lunalaiset ovat luoneet uuden yhteiskunnan. Maan ja Kuun välit eivät ole parhaimmassa kuosissa, kun entinen säteilykemisti Denison saapuu Kuuhun. Lunalaisen Selene Lindströmin avulla hän ryhtyy todistamaan pitkäaikaista teoriaansa, että elektronienvaihto rinnakkaismaailman kanssa on vaarallista. Tällä kertaa vastuksena on myös yhteiskuntien välinen poliittinen tilanne.

Ensimmäinen osa, joka on nimetty ”Tyhmyyttä vastaan…”, on luonteeltaan teknissävyinen ja sisältää tieteellistä selitystä, kuinka elektroninvaihto rinnakkaismaailman ja Maan välillä toimii. Selitys elektronien vajeesta tai ylimäärästä sekä niiden vaikutuksista toimii tarinallisesti, vaikka tieteellinen tausta sille onkin kuvitteellinen, koska ¹⁸⁶Pu:a ei ole olemassa. Tekstissä on havaittavissa huumoria ja erityisesti yhteydenottoyritykset rinnakkaismaailmaan ovat kiinnostavia, joskin jäävät hieman taustalle. Hahmot jäävät persoonattomiksi, mistä syystä mieleeni jäi lähinnä Halla ärsyttävyytensä vuoksi.

Toinen osio, ”… itse jumalatkin…”, onkin luonteeltaan sitten hyvin erilainen ja suorastaan yllättävä. Asimov lähtee kuvaamaan alienperheen ydindynamiikkaa ja heissä kytevää erilaisuuden kaipuuta. Yhteiskunta seuraa sääntöjä, joita ei sen kummemmin ole tiedostettu miksi. Vaikka osassa innostutaan välillä omituisesti tuomaan esille alienien nolostuttavaa masturbointia, siinä siitä huolimatta kuoritaan erinomaisesti ja jopa trillerimäisesti auki kuvio, joka yllättää. Osa on selkeästi rullaavampi ja kiinnostavampi lukea kuin ensimmäinen.

Kolmas osio, ”… taistelevat turhaan?”, pyrkii löytämään loppuratkaisun tarinalle samalla kun kuvaa Kuuhun syntynyttä yhteiskuntaa. ”Rinnastin” Kuun painovoimattomuuden kuvauksen Arthur C. Clarken vastaavanlaiseen Uhka avaruudesta -kirjassa (arvio) lähinnä huvittavana. Näillä scifi-mestareilla on todellakin akilleen kantapäänsä. Olin silti varsin tyytyväinen tarinan kehitykseen ja energiantuotannon loppuratkaisuun, mutta sitten jostain ihmeen syystä Asimov antaa Maa-Kuu –poliittisen jännitteen rikkoa väärällä tavalla uskottavuuden. Kun puhutaan Kuun siirtämisestä pois radaltaan Maan tukahduttavasta läsnäolosta ja ilmineerataan, ettei Maa sitä tarvitsekaan oikeastaan ja samalla keskitytään laskeskelemaan kaikenlaisia fysiikan lainalaisuuksia, unohdetaan mikä merkitys Kuulla on maapallolle oikeasti. Siis miten olisi kuun aiheuttaman painovoiman vaikutus vuoroveteen, mikä mahdollistaa elämää ja rannikkojen sijainnin siellä missä ovat, tai vaikutus maapallon kiertonopeuteen, mikä saa aikaan noin 24-tunnin vuorokauden ja suhteellisen vakaat sääolosuhteet, tai vaikutus maan akselin kulman vakauteen, jonka ansiosta meillä on vuodenajat, eikä esim. 42 vuotta kesää ja saman verran talvea. Näiden puuttuminen olisi aika katastrofaalista elämälle, puhumattakaan, että olisi öisin pirun pimeää koko ajan.

Tässä vaiheessa siis tipahdin lopullisesti kirjan logiikasta. Ehkä se kaikki epämääräinen selitys elektronivuodoista ja kosmisesta munasta jossain vaiheessa teki tyhjäksi painovoiman merkityksen, vaikka siitä muussa yhteydessä kyllä jaksettiin puhua, mutta minä en sitä vain ymmärtänyt. Mea culpa. Tai ehkä ei olisi pitänyt tarttua kiinni moiseen yksityiskohtaan, sillä olihan se marginaalisen lyhyt episodi kirjan kokonaisuudessa. Joka tapauksessa niin kävi ja jäin harmittelemaan kirjan viimeisiä sivuja. Tarinallisesti loppuratkaisu toki löytyi, ja se oli ideana ihan hyvä.

Olen iloinen, että luin kirjan suomeksi, jossa hän-sana ei ilmennä sukupuolta. Kuulemani mukaan englanniksi rinnakkaismaailman olentojen yhteydessä käytettiin she/he-pronominia, eikä ole vaikea arvata kumpaa Asimov käytti ei niin älykkäiden tunteikkojen kohdalla ja kumpaa päätöksentekijöiden ja huoltajien yhteydessä.

Kaiken kaikkiaan, kirjassa oli aikakautensa asenteita ja loogisia omituisuuksia, mutta myös kiinnostavaa yritystä luoda erilainen alien-tyyppi, jossa on jotain älykkään traagista. Asimov onnistui kuvaamaan myös tiedeyhteisöä piikkikkään terävästi, tarkoitti sitä tai ei. Denisonin tarinassa on todellinen jälki, joka onneksi ei huku taustalle. Itse jumalat on lukemisen arvoinen teos. Tiedän, että kukin lukija kokee sen painottaen eri asioita.

Alfred Bester: Määränpäänä tähdet - Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 6

Kirjabloggaajien kuudes klassikkohaaste on määränpäässään ja on aika kertoa minkälainen kokemus nyt luettu kirja oli. Haastetta veti Kirjapöllön huhuiluja -blogi, kiitos siitä!, ja oheisesta linkistä pääsee katsomaan mitä muut lukijat ovat lukeneet.

Minun valintani tällä kertaa oli Alfred Besterin Määränpäänä tähdet (The Stars My Destination, myös Tiger! Tiger!, 1956), joka julkaistiin suomeksi 1978. Kirjasta on monenlaisia määritelmiä ja sitä on joissain sanottu klassikkoteokseksi, mutta oli se sitä todellisen määritelmän mukaan tai ei, se on kyberpunk-kirjallisuuden edelläkävijä ja vaikuttaja, ja esittää useita konsepteja, joita myöhemmin on tieteiskirjallisuudessa ja muissa medioissa hyödynnetty. Olen aiemmin lukenut Besteriltä varhaisemman Murskattu mies -teoksen (arvostelu), jonka klassikkostatus on ehkä selkeämpi, mutta hyväksyn tälle kirjalle statuskriteereiksi myös julkaisun SF Masterworks -sarjassa ja Tähtivaeltaja-lehden 1900-luvun tieteiskirjallisuuden TOP50 -listalle pääsyn vuonna 2000.

Eletään 2400-lukua, jolloin jaunttaus eli henkilökohtainen teleportaatio on kaikkien hallittavissa. Uusi tapa liikkua paikasta toiseen, jopa rajoituksineen, on suistanut maailmantalouden ja sosiaalisen käyttäytymisen kaosmaisille raiteille ja vapaata liikkumista vastaan joudutaan suojautumaan voimakkaasti. Jaunttaus oli tuhonnut sisäplaneettojen ja ulkokiertolaisten välisen markkinoiden tasapainon ja oli syntynyt sota. Gully Foyle, joka ei ole mairittelevan kehuttava hahmo, päinvastoin, jää loukkuun hyökkäyksessä pääosin tuhoutuneeseen avaruusalukseen. Kun hänen riemukseen saapuneet pelastajat hylkäävätkin hänet tuntemattomasta syystä, päättää Foyle pelastautua itse ja kostaa hylkääjilleen. Kostoretkestä tulee moninainen, eikä kohde välttämättä ole se, jota hän luulee jahtaavansa.

Suhtautumiseni Määränpäänä tähdet -kirjaan on kahtiajakautunut, kuten monien vanhempien teosten kohdalla. Idea on hieno, jaunttaus on erinomainen keksintö, jonka negatiivisetkin puolet on huomioitu. Telepatia on kiinnostava aihe sf-kirjallisuudessa, joka on hieman kärsinyt tosin inflaatiosta. Ehkä sitä ylikäytettiin jossain vaiheessa, mutta ei vielä silloin, kun Bester teoksensa julkaisi. Gully Foyle on rohkealla tavalla epämiellyttävä hahmo, anti-sankarityyppiä, mutta tarpeeksi toiminnallinen, ettei ole tylsä ja muutkin hahmot ovat enemmän ja vähemmän juonikkaita tai kieroutuneita.

Jälleen kerran joudun kuitenkin pohtimaan kirjan naiskuvaa. Jaunttauksen myötä yhtiöiden liikesalaisuuksien lisäksi myös ihmisten henkilökohtainen turvallisuus on heikentynyt. Tämän kirjailija on nähnyt vaikuttavan naisten osalta siten, että hän on luonut viktoriaanimaisen siveysilmapiirin, jossa naiset on suljettu koteihin vaikeasti saavutettaviin ikkunattomiin sokkeloihin, koska he ovat raiskausuhan alaisia (mikä on kirjassa todellinen uhka, ei pelko). Yltiömäiset suojelutoimet koskevat oletettavasti enemmänkin varakkaita henkilöitä, sillä ne maksavat. Melkoinen epäluottamuslause kuvatun maailman miehiä kohtaan, minkä Bester asettaa myös päähahmolleen taakaksi. Miten tällainen tilanne kyberpunkmaailmassa kuvattaisiin nykynäkökulmasta? Ehkä naiset eivät olisi vain suojelun kohteita vaan myös aktiivisia itsensä suojelijoita? Olisiko uhka sitä mittaluokkaa, mikä kirjassa on kuviteltu olevan? Muutamia vuosia sitten olisin ehkä voinut kuvitella suoria vastauksia, mutta maailma on muuttunut asenteiltaan. 

Määränpäänä tähdet ei nouse minusta Murskattu mies -teoksen tasolle, eikä myöskään niiden kirjojen joukkoon, jotka tekevät erityisemmin vaikutuksen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että se oli lukemisen arvoinen ja genretuntemuksen vuoksi merkittävä teos tutustuttavaksi. Näitähän riittää.

Robert W. Chambers: Keltainen kuningas - Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 5

Robert W. Chambersin vuonna 1895 julkaistun The King in Yellow -novellikokoelman sanotaan innostaneen H. P. Lovecraftia Cthulhu-mythoksen luonnissa. Koska Lovecraft on ollut blogissani esillä tänä vuonna muutenkin, on jokseenkin sopivaa, että otin Chambersin Keltaisen kuninkaan (suom. 2014) osaksi kirjabloggaajien viidettä klassikkohaastetta, jota isännöi Tekstiluola-blogi. Keltainen kuningas oli 2015 Tähtifantasia-palkintoehdokkaana, ja se sisältää 10 novellia.

• Maineiden paikkaaja (The Repairer of Reputations)
• Naamio (The Mask)
• Lohikäärmeen pihalla (In the Court of the Dragon)
• Keltainen Merkki (The Yellow Sign)
• Demoiselle d'Ys (The Demoiselle d'Ys)
• Profeetan paratiisi (The Prophets’ Paradise)
• Neljän tuulen katu (The Street of the Four Winds)
• Ensimmäisen ammuksen katu (The Street of the First Shell)
• Niittyjen neidon katu (The Street of Our Lady of the Fields)
• Rue Barrée (Rue Barrée)

Neljä ensimmäistä novellia ovat kauhukertomuksia tai oikeastaan ns. weird fictionia, outoja tarinoita, jotka sisältävät salaperäisen näytelmäteoksen, jonka mukaan kirja on saanut nimensä. Tämä teos ajaa lukijansa epätoivoon ja hulluuteen kohdattuaan sen sivuilla yliluonnollisen ja pahaenteisen kuninkaan  ja Hänen Carcosa-maailmansa, jonka taivaalla riippuvat mustat tähdet ja kaksi aurinkoa laskee Hali-järveen.

Maineiden paikkaaja sijoittuu New Yorkiin 1920-luvulle ja kertoo Hildred Castaigne -nimisestä nuoresta lupaavasta miehestä, joka onnettomuuden jälkeen muuttuu oudompaan suuntaan, tietenkin luettuaan häiritsevän näytelmän. Kokoelman ensimmäisenä tarinana se hieman läpsäisee rasismillaan nykylukijaa kasvoihin, mutta siitä huolimatta on mitä karmaisevin ja erinomaisen kehityskaaren omaava kertomus.

Naamiossa tärkeimmät elementit ovat kolmiodraama ja uusi keksintö, neste, joka muuttaa siihen upotetun kappaleen kiveksi. Keltainen kuningas on tässä romanttisessa weird-tarinassa vain viite.

Lohikäärmeen pihalla Keltaisen kuninkaan lukenut mies etsii mielenrauhaa kirkosta, mutta kohtaa oudon urkurin. Keltaisessa merkissä taiteilijaa ja hänen malliaan riivaa valkoista matoa muistuttava kirkon yövahti. Demoiselle d'Ys on kummitustarina, jossa mies eksyy toiseen ulottuvuuteen ja rakastuu. Luin tarinan enemmänkin aikamatka/rinnakkaismaailman mielikuvana.

Profeetan paratiisista alkaen tarinat muuttuvat lähinnä romanttisiksi kertomuksiksi taiteenkylläisessä boheemisessa Ranskassa, johon tosin sotakin jättää jälkensä. Profeetan paratiisi koostuu lyhyistä palasista, joita en oikeastaan ymmärtänyt, enkä niistä kovin kiinnostunutkaan. Neljän tuulen kadussa taiteilijaa johdattaa kissa ja Ensimmäisen ammuksen katu on sotatarina Pariisin piirrityksestä. Niittyjen neidon katu on romanttinen tarina boheemista amerikkalaisesta Pariisissa, kuten myös Rue Barrée.

Loppupuoliskon yliromanttisuus ei innostanut minua lainkaan, vaikka novellien ajan ja tunnelman kuvaus on kohdallaan. Kokonaisuutena kokoelman alku on huomattavasti kiehtovampi ja ensimmäinen tarina Maineiden paikkaaja ylivoimaisesti paras. Myös Keltainen merkki toimi pelotteena. Vaikka suurin osa kokoelmasta oli pettymys, olen iloinen, että Keltaisen kuninkaan -myytti on nyt tullut tutuksi. HBO:n True Detective -sarjan ensimmäinen kausi, josta pidin, sisälsi runsaasti viitteitä Chambersin luomaan hahmoon ja maailmaan, vaikken sitä siloin katsoessa tuntenut.  Aion katsoa kauden uudelleen nyt paremmilla taustatiedoilla.

Liitän Chambersin novellit klassikkohaasteen lisäksi mukaan myös novellihaasteeseen.

 

Arthur Conan Doyle: The Lost World - Kadonnut maailma - Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 4

Kirjabloggaajien neljännen klassikkohaasteen kirjaksi valitsin Arthur Conan Doylen vuonna 1912 julkaistun The Lost World -teoksen, joka ilmestyi suomeksikin vuonna 1916 nimellä Kadonnut maailma. Sherlock Holmes -tarinoistaan erityisesti tunnettu Doyle oli mukana pönkittämässä ja näyttämässä tietä myöshäisviktoriaanisella ajalla kehittyneen Lost World -alagenren syntyä H. Rider Haggardin Kuningas Salomonin kaivosten jalanjäljissä. Sittemmin mm. Michael Crichton kulki Haggardin viitoittamaa tietä Kongossa ja Doylen viitoittamaa tietä Jurassic Parkissa. Kadonneen maailman -konsepti on ollut suosittu erityisesti myös elokuvamaailmassa, jossa menestystä ovat niittäneet mm. aihetta sivunneet Indiana Jones -elokuvat. Tietenkään ei voi unohtaa Atlantiksen tarinaa hyödyntäneitä kirjailijoita, käsikirjoittajia, taiteilijoita ym., jotka ovat saaneet myöhemmin syntyneen evoluutioteorion risteämään jopa Platonin kreikkalaisen mytologian kanssa. Doylen The Lost World ja suomennos Kadonnut maailma ovat molemmat ladattavissa ekirjana Project Gutenbergistä. Suosittelen hyödyntämään palvelua. Klassikkohaasteen emäntänä toimi tällä kertaa Yöpöydän kirjat -blogi (linkistä löytyy linkit moniin muihin luettuihin klassikoihin).

The Lost World – Kadonnut maailma on tarina toimittaja Edward Malonesta, joka lähtee toteuttamaan rakastamansa naisen sankaruusihanteita. Hän pyrkii haastattelemaan professori Challengeria, joka on surullisenkuuluisa Etelä-Amerikan seikkailukertomuksestaan, minkä mukaan hän on tavannut tieteellisesti tuntemattomia tai jo sukupuuttoon kuolleita lajeja. Kukaan ei tunnu uskovan häntä ja todisteet ovatkin heikonlaiset, joten Challerger haastaa tarpeeksi rohkeita miehiä toteuttamaan matkan uudestaan. Mukaan ilmoittautuvat hänen pääepäilijänsä, professori Summerlee, Amazon-seikkailija John Roxton, sekä tietysti Malone. Kumppanukset matkaavat Brasilian halki ja paikallisten apureiden kanssa löytävät kuin löytävätkin basalttisen ylänköalueen, joka on vulkaanisen toiminnan aiheuttaman kohoamisen vuoksi jäänyt eristyksiin muusta maailmasta ja jäänyt kehitykseltään omalaatuiseksi.

Charles R. Knightin allosauruksia

The Lost World on varsin vetävä seikkailukertomus, jossa on näkyvissä aikakautensa asenteet ja mielikuvat. Doyle on hyvinkin oppineen tuntuinen tekstissään ja pyrkinyt varmastikin huomioimaan viimeisimmät tieteelliset uutiset paleontologian ja luonnontieteiden alalta darwinismia myöten. Ihmisen ylivertaisuus muiden lajien suhteen korostuu, vaikka ihmisetkin itsessään jaetaan eri tasoisiin. Siinä missä myöhemmät tarinat ovat pudottaneet ihmislajin kehittymisen pois dinosaurusten aikakaudelta, Doylen tarina keskittyy pitkälti alkuihmiseen ja puuttuvaan renkaaseen apinoiden ja ihmisen välillä. Seikkailuun mahtuu toki lukuisia eläinhavaintoja ja yhteenottoja outojen otusten kanssa, ja ehkäpä Doyle on käyttänyt aikalaisten dinosauruskuvittajien, kuten Charles R. Knightin piirroksia tekstinsä inspiraationa. Vieressä oleva kuva allosauruksista on tosin julkaistu muutamia vuosia myöhemmin kuin Doyle eläintä kirjassaan kuvasi, ja on sittemmin todettu virheelliseksi. Knightin piirroksia on kuitenkin käytetty pohjana, kun The Lost Worldista tehtiin elokuvaversio. Kirjasta itsestään löytyy kuvitettujakin versioita.

Doylen teksti on välillä jopa satiirista, kun hän kuvaa kahden professorin välisiä kinasteluja ja Malonen suhdetta Gladysiin. Professoristyypit ovat varsin hurjapäisiä ja karkeita henkilöitä. Challenger on kuvattunakin parrakas ja härkämäinen hahmo. Kirja päätyy siten, että tarina voisi saada jatkoakin. Doyle kirjoitti muutaman tarinan, jossa Challenger esiintyy, mutta ei palannut enää kadonneeseen maailmaan itse myöhemmin. Se jäi muiden harteille.

The Lost Worldista on tehty useita elokuvia ja ainakin yksi tv-sarja, jonka jaksoja yritin katsoa Youtubesta. Sir Arthur Conan Doyle's The Lost World -tv-sarjaa tehtiin kolme tuotantokautta 1999-2002, mikä hämmästyttää suuresti. Luovutin itse ensimmäistä jaksoa (tai monesko lie) katsoessani, sillä sen verran kamalaa näyttelemistä siinä oli tarjolla. Mukana on jotain outoja henkilöitä ja jokin alien-hahmo, joka ei ainakaan minulla mene läpi minkäänsorttisen evoluutiovaiheen ihmishahmona. Mutta kun kerran sarja on tehty ja sitä ilmeisimmin on joku katsonutkin, niin liitän klassikkoteokseni samoin tein myös Paperilta ruutuun -lukuhaasteeseen.

Luettuani kirjan katsoin sen pohjalta tehdyt samannimiset elokuvat vuosilta 1925 ja 1960. Vuoden 1925 mykkäelokuvaan oli kuvattu tervehdys itse kirjailijalta. Oli mukavaa nähdä liikkuvaa kuvaa Doylesta. Elokuvassa oli useita animaatioin toteutettuja kohtauksia pterosauruksista, sauropodeista ja tyrannosauruksista, jotka kömpelyydestään huolimatta olivat varsin uskottavia mustavalkoisessa filmissä. Tarinan sisältö noudatteli pääsääntöisesti kirjaa, vaikka yksityiskohdissa ja varsinkin lopussa oli lukuisia muutoksia. 1960 tehdyssä elokuvassa oli huvittavia dinosauruksia, hampaattomia iguanoja ja krokotiili, jotka taistelivat keskenään. Nauroin ääneen katsellessani näitä kauhistuttavia kohtauksia. Tyrannosaurus Rex ei ihan vakuuttanut. Molemmissa elokuvissa oli kirjasta poiketen matkalla mukana nainenkin. Varsin hauskoja pläjäyksiä katsoa, ainakin pätkittäin. Vuosien 1992, 1998, 2001 ja 2005 elokuvia en vaivautunut etsimään käsiini, vaikka jonkinlainen muistikuva minulla on, että Bob Hoskinsin tähdittämän 2001 version olisinkin jo nähnyt ennestään.

Dinosaurusten taistelu vuoden 1925 The Lost World -elokuvassa

Dinosaurusten taistelu vuoden 1960 The Lost World -elokuvassa

Sir Arthur Conan Doylen The Lost World on genrensä erinomainen alkutaipaleen edustaja, joka on vaikuttanut laajalti ja yhä tänä päivänäkin on varsin lukukelpoinen klassikko, jopa suomennoksena, vaikka kieli on melkoisen vanhahtavaa. Myöhäisempää 1940-luvun suomennosta ei kannata lukea, sillä se on lyhennetty versio.

Vuoden 2017 lukuhaasteet (päivitetty)

Tänä vuonna rajoitan massiivisia lukuhaasteita, mutta silti olen osallistumassa muutamiin matalankynnyksen haasteisiin.

Ensimmäisenä niistä erääntyy kirjabloggaajien Klassikkohaaste 31.1.2017, jonka organisoijana on Yöpöydän kirjat. Klassikkohaaste on järjestyksessään neljäs ja minulle toinen. Olen jo alustavasti valinnut kirjan, jonka luen, mutta saatan tässä lähiviikkoina muuttaa vielä mieleni.

Toukokuun 7. päivään asti on aikaa osallistua Reader, why did I marry him? -blogin järjestämään novellihaasteeseen, jossa on tarkoituksena lukea tietysti novelleja ja blogata niistä. Olen haasteen jo aloittanut lukemisen osalta, mutta en ole vielä ehtinyt yhdestäkään tuottaa tekstiä blogiin asti. Aikaa on reilusti jäljellä.

Yöpöydän kirjoissa on toinenkin haaste, johon osallistun eli Uudelleen luettua -lukuhaaste. Tässä on aikaa vuoden loppuun asti lukea jo ennestään luettu kirja, jonka haluaa lukea uudestaan, ja niitähän minulla riittää. Jo yhdellä kirjalla on mukana ja uskoisin lukevani vähintään sen verran uusiksi tänäkin vuonna. Mahdollisesti useammankin.

Näillä mennään ainakin vuoden alkupuoliskolla.

Edit:

Olen mukana myös Karvakasan alta löytyi kirja -blogin Paperilta ruutuun -lukuhaasteessa, jossa päämääränä on lukea kirja, jonka pohjalta on tehty tv-sarja tai katsoa tv-sarjaa, joka pohjautuu kirjaan.

Yritän osallistua vielä Reader, why did I marry him -blogin aloittamaan runohaasteeseen, jossa on tarkoitus lukea itsenäisen Suomen ajan runoutta. Jospa sitä jonkin spefiaisen tähän haasteeseen löytäisi. Haaste on päivittynyt maaliskuussa 2017 jatkumaan vuoden loppuun saakka.

Aino Kallas: Sudenmorsian - Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 3

Kirjabloggaajien kolmannen klassikkohaasteen kierros on päättynyt. Tämän kertaisen haasteen emäntänä oli Marile 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogista. Minä osallistuin ensimmäistä kertaa mukaan ja valitsin teoksekseni Aino Kallaksen Sudenmorsian: Hiidenmaalainen tarina (1928). Haasteellinen kirja on minulle sen vuoksi, se sisältää kuvauksen mukaan sekä riivattua rakkautta että yliluonnollisen hahmon ja näiden yhdistelmä on aina hiertänyt minua. Ennakkoluuloistani huolimatta otin kirjan vuoden 2007 painoksen luettavakseni ja yllätyin. Sudenmorsian on klassikko monella tapaa. Se on yksi harvoista 1800-luvun ja 1900-luvun alun naisten kirjoittamista genrekirjoista, jota ei luokitella satufantasiaksi. Se on omaleimainen ja alueellista kulttuuria heijastava teos, jonka syntyy on vaikuttanut paitsi virolaiset ja balttialaiset tai laajemmin eurooppalaiset mytologiset tarut, myös kertoman mukaan kirjailijan palava rakkaus toiseen suomalaiseen kirjailijaan, Eino Leinoon.

Teos kertoo 1600-luvun Hiidenmaalla asustavasta nuoresta Aalosta, joka päätyy metsänvartija Priidikin vaimoksi ja hänestä tulee äiti. Jonkin aikaa kaikki sujuu rauhallisesti, kunnes hän kohtaa metsässä sudenhahmossa käyskentelevän Metsän hengen, Diabolus sylvarumin, ja tämän kutsusta Aalostakin tulee ihmissusi. Ennen pitkää saavutettu villiyden vapaus muuttuu nuorelle naiselle kiroukseksi ja kohtaloksi.

Ensimmäinen seikka, joka Sudenmorsianta lukiessa kiinnittää huomiota on 1600-lukua jäljittelevä vanhahtava kieli, johon sopeutumiseen menee hetki. Lopulta siitä alkaa jopa nauttia ja kiinnittää huomiota muista kielistä (eesti, latina, englanti) tulleisiin vaikutuksiin ja sanoihin. Ihmissusimyyttiin liittyvä kansanperinne, jota esimerkiksi Sabine Baring-Gould kuvaa Ihmissusien kirjassa (arvostelu), on hienosti liitetty Viron Hiidenmaan saarimiljööseen. Kallaksen ihmissusimyytissä muuntautuminen tapahtuu sudennahkan ylle pukemisen kautta, jolloin verikin vaihtuu yliluonnollisen ja demonisen prosessin kautta sudenvereksi.

Raamatulliset ja uskonnolliset seikat sekä perinteinen noitavaino ovat vahvasti läsnä tarinassa. Ihmissusius ei ole vain naisten kirous, mutta vain naisia kirjassa erityisesti ihmissusina kuvataan ja jahdataan. Kun luin alla olevan lainauksen Aino Kallaksen Päiväkirja: vuosilta 1916 – 1921:sta, minulle nousi vahvasti mielikuva symboliikasta.

“Rakastan Eino Leinoa koko myöhään kehittyneen yksilöllisyyteni voimalla. Oskarin valitsin kerran nuoruuteni rotuvaistolla, tulevien lasteni tähden, mahdollisimman terveen miehen, henkisesti ja ruumiillisesti. Hänet, sen toisen, olen valinnut yksilönä, itseäni varten, koko herkistyneen, monimutkaiseksi ja sokkeloiseksi muodostuneen henkisen elimistöni vaistolla.” (14.5.1917)

Aalo on hyvä vaimo ja hyvä äiti, ”aamuvirkku ja auttamaan altis, ei pikapuheinen eikä pensiä, ei myöskään närkästyvä, vaan hyvämielinen ja tavoiltansa tasainen kuin nurmennukka”. Toki hänellä on punaiset hiukset ja luomi, kuten merkityillä ihmisillä tarinoissa kuuluu olla. Ihmissusius on Aalon perinteisen roolin vastakohta, villi vapaus kokea ja tuntea, elää vapaana yöt ja palata rooliinsa päivisin. Kallas kuvaa Aaloa ihmissutena sellaisella palolla ja hyväksynnällä, ettei saarnat Daimonin vallasta oikeasti tunnu kiellettävältä totuudelta. Aalo ei vaikuta nykypäivän näkökulmasta demonisoidulta, vaan pikemminkin eroottisen kokemuksen vallassa olevalta, seksuaalisen puolensa löytäneeltä naiselta.

”Niin autuus, jolla ei määrää ole, ja joka ei maallisiin mahdu, tuli Aalon ylitse, ja hänen sieluunsa vuodatettiin ylönpalttinen onni, jolle ei ihmiskielessä ilmausta löydy sen ihmeellisen ja ylön runsaan riemun tautta, jolla se janoovaisen juottaa. Vaan tänä hetkenä hän oli yhtä Metsän Hengen kanssa, sen väkevän Daimonin, joka hänet sudenhahmossa oli valinnut ja valtaansa ottanut, ja kaikki rajat raukesivat heidän väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, niin kuin yhtyy kaksi kastepisaraa, eikä kenkään taida enää toista toisesta eroittaa.”

Vaikka Aalo on sutena verenhimoinen saalistaja, hän ei lakkaa välittämästä lapsestaan ja miehestään. Yhteisön laki ja kirkko tuomitsee Aalon ja vapauden huumasta tulee tragedia, toive synninpäästöstä ja varoituksen sana. Sudenmorsian on monitulkintainen ja ristiriitainen teos, sillä se on perinteisen myytin mukainen ja tuomitseva teos, mutta alta haikailee kahleiden murtamisen voima, ei ainoastaan itsellisen ja seksuaalisen naiseuden löytäminen, vaan myös normien rikkomisen tabu sukupuolesta riippumatta.

Nykypäivän fantasiassa on hyvin yleistä kuvata luontoa voimakkaana kokemuksena, yli ihmisaistien, kuten monissa Ursula K. Le Guinin teoksissa. Siksi tahtoo hukkua, ettei näin ole suinkaan aina ollut ja Kallaksen kuvaus aistien terävöitymisestä sudenhahmossa on paitsi erinomaisen väkevää, niin myös ajalleen omaperäistä. Suomalaisten luontosuhde on ollut kirjallisuudessa voimakasta ja niin se on Sudenmorsiamessakin, joskin tällä kertaa myös yliluonnollista.

Sudenmorsian on klassikko, joka kannattaa lukea avoin mielin, unohtaa ennakkokäsitykset ja katsoa pinnan alle.

Liitän teoksen mukaan myös Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen.