Roger Zelazny: Kujanjuoksu

Roger Zelaznyn Kujanjuoksu (Damnation Alley, 1969, suom. 1990) on ollut pitkään lukulistallani ja sen myötä vihdoin sain myös pitkään roikkuneen aakkoshaasteen päätökseen. Kirjain Z on täytetty. Olen lukenut Zelaznylta kahdeksan kirjaa viime vuosikymmenellä, mutta blogistani löytyy ennestään vain Eye of the Cat -teoksen arvio vuodelta 2011.

Amerikan manner on ydinsodan jäljiltä saastunut ja vain erittäin harvat pystyvät kulkemaan sen halki ja pysymään elossa. Hell Tanner on viimeisin Helvetin Enkeleistä ja pääsee sovittamaan rikoksiaan kuuden hengen retkueeseen, jonka tulee viedä lääketarvikkeita Kaliforniasta ruton riivaamaan Bostoniin. Matkan varrella riehuu niin ydinkatastrofin jälkeiset luonnonilmiöt kuin järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuoliset ihmisetkin. Perille pääsy ei ole kiveen hakattu.

Kujanjuoksu kuvaa yksinkertaisimmillaan matkantekoa dystooppisessa Amerikassa ja kohtaamisia olosuhteissa, joissa kukanenkin yrittää selvitä parhaansa mukaan. Kirjan takakansitekstissä kuvataan Hell Tanneria kyyniseksi yksinäiseksi sankariksi. Minä jätän pois sanan "sankari". Tanner on rikollinen, enemmänkin antisankari, ja vaikka Zelazny on pyrkinyt pinnan alle kirjoittamaan hahmolle arvostamiseen kelpaavia piirteitä, hahmo ei silti ole miellyttävä. Pidän rosoisista piirteistä, mutta raiskaustuomio ei tällä kertaa vedä puoleensa.

Kujanjuoksussa on selkeää 60-luvun road-henkisyyttä, paketoituna science fiction -kääreeseen. Se kuvaa poikkeuksellisen yksilön suhdetta yhteiskuntaan ja hänen kapinallista asennettaan tavanomaisuutta kohtaan. Tannerin yksinäisen suden persoona tulee hyvin esille tarinassa, joka vastaavanlaisena heijastuu myöhemmin esimerkiksi Mad Maxin tyyppisissä elokuvissa. Itse asiassa kirjan pohjalta on tehty suoraankin elokuva, mutta sen käsikirjoitus poikkesi kirjasta sen verran paljon, ettei Zelazny hyväksynyt ratkaisuja ja pyysi nimensä poistettavaksi elokuvan yhteydestä.

Amerikan jäljellä olevat osavaltiot ovat kirjassa selkeästi erillisiä alueita, joista osalla menee paremmin, osalla, kuten Bostonilla, taas heikommin. Näiden ihmisasutusten välissä on aika huvittavasti mutatoituneita jättihämähäkkejä ja skorpioneja sekä superhurrikaaneja. Vaikka nämä ovat tarinallisesti kiinnostavia vastuksia matkan varrella, ne ovat myös epäuskottavia ylilyöntejä, kun vastapainona haetaan varsin realistisesti psykologista yhteiskunnan ulkopuolisuutta. Sinänsä säteilyn aiheuttamat kauhuskenaariot eivät poikkea tässä siitä miten usein 50-60 -lukujen fiktiossa asiaa käsitellään. Kirjan naishahmo on sitten enimmäkseen "tyttö", vaikka hänellä on nimikin. Tämäkin aika tyyppilinen ilmiö ajankohdan genrekirjallisuudessa.

Kansikuva on ok kokonaisuudessaan, mutta ihmettelen, että kun kirjassa kuvataan ajoneuvo melkoisen tarkkaan, esimerkisi renkaiden lukumäärä, niin miksi kannen tekijä on päättänyt kuvittaa oman mielensä mukaan. Häiritsee. Kujanjuoksu on kiinnostava teos jopa ristiriitaisuudessaan. Loppu on hersyvän humoristinen, mistä tulee lisäpisteitä. Kirja ei varsinaisesti kolahtanut, mutta kuuluu jälleen kerran siihen joukkoon, joka on hyvä lukea genretuntemuksen vuoksi.

Philip K. Dick: Ubik

Jatkoin Oraakkelin kirjan (arvostelu) jälkeen Philip K. Dickin tuotannon lukemista kahden kirjan verran. Ubik on vuonna 1969 julkaistu science fiction kertomus, joka suomennettiin 1994.

Tarinassa eletään 1990-lukua ja ihmiset ovat asuttaneet kuun. Telepatia on suurta bisnestä ja telepatiaa käytetään myös vakoilu ja rikollismielessä. Psyykkisen tunkeutumisen kohteeksi joutuneen yrityksen johtaja ja tärkeä bisnesmies pyytää apua Glenn Runciterilta, jonka oma yritys on erikoistunut psi-asiantuntijapalveluiden tarjoamiseen. Runciter kerää joukon erikoisominaisuuksia omaavia henkilöitä kohtalaisen tuttuun tehtävään, mutta homma ei etenekään kuten pitää ja Runciter kuolee. Kaikkien ihmetykseksi maailma alkaa muuttua ja taantua ajassa taaksepäin ja Runciterilta ilmaantuu omituisia vihjeitä ja viestejä tehtävästä henkiin jääneille. Oma roolinsa tilanteessa on Runciterin kauan sitten edesmenneellä vaimolla, joka elää puolielämää Vaalittujen Vainaiden Moratoriossa jäisessä usvavaahdossa ja toimii yhä puolisonsa neuvonantaja välillä herätettynä. Ja mikä on ihmeaine nimeltä Ubik?

Ubik on kiehtova kirja, joka pitää sisällään käänteitä ja ihmeentuntuakin sopivassa suhteessa. Se kulkee Alfred Besterin Muskatun miehen (arvostelu) viitoittamalla telepaattipolulla. Tarinan kaari on jännittävä ja muistuttaa monelta osin muutamia Dickin tarinoiden pohjalta sovitettuja toiminta- ja scifielokuvia. Myös Ubikia on yritetty sovittaa elokuvaksi, mutta projekti ei ole edennyt koskaan käsikirjoitusvaihetta pidemmälle. Vaikka tarina kuvaakin nykyaikaan nähden menneisyyttä, se on kuitenkin hyvin futuristinen syväjäädytettyine ihmisineen, jotka herätetään keskustelemaan protonifasonien johdattamien signaalien kautta, sekä psikenttineen ja anti-psivarontajärjestelmineen.

Ubikissa on myös monia omituisuuksia ja epäloogisuuksia. Alussa merkittävän roolin saanut menneisyyden muuttaja jää loppujen lopuksi vaille kunnon merkitystä ja ubik itsessään on vähintäänkin symbolinen. Lopusta tulee vähän hölmistynyt olo. Dickin ajatusmaailma juoksee välillä omissa sfääreissään, eikä kaikkia lankoja ole välttämätön sitoa tarinan juoneen, vaan ne voi jättää hieman leijumaan. Ubik on tavallaan uni, painajainen jos niin tulkitaan. Se on mielestäni tähän mennessä lukemistani Dickin teoksista parhain, mutta silti en voi väittää mitenkään innostuneeni tekstiin ja tyyliin. Minulla on tunne, että pitäisi enemminkin tulkita kirjailijaa kuin kirjaa. Luin myös Dickin Anna kyynelten tulla, pyysi poliisi -teoksen, mutta siitä myöhemmin erillisessä blogikirjoituksessa.

Penelope Farmer: Charlotte Sometimes

Jo Walton on siitä vekkuli kirjailija, että hän aktiivisesti mainostaa ja suosittelee muiden kirjoja, jopa omissa kirjoissaan. Among Others (arvostelu) on lukusuosituksia bongaavan aarreaitta ja My Real Childrenistäkin (arvostelu) minulle jäi käsiini yksi teos, jota en voinut ohittaa: Penelope Farmerin Charlotte Sometimes. Ja miksi tämä vuonna 1969 julkaistu nuortenkirja pysäytti? Vastaus: 1) The Cure. Olin 80-luvulla bandin suuri fani, mutta enpähän tiennyt/kiinnittänyt huomiota, että arvion lopussa videona nähtävä Charlotte Sometimes perustui kirjaan. Nyt, reilu 30 vuotta biisin jälkeen ja 45 vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen olen jälleen tietomurusta viisaampi. 2) Kirjan nimi on fantastinen!

13-vuotias Charlotte Makepeace saapuu sisäoppilaitokseen ja jakaa makuuhuoneen useamman tytön kanssa. Seuraavana aamuna herätessään, hän huomaa olevansa samassa paikassa, mutta eri ajassa. Hän on siirtynyt nukkuessaan ajassa taaksepäin yli 40 vuotta, ensimmäisen maailman sodan loppuvaiheisiin vuoteen 1918, jossa hänet tunnetaan nimellä Clare ja jossa hänellä on pikkusisko nimeltä Emily, oman ajan Emman sijaan. Oikea Clare on ottanut hänen paikkansa tulevaisuudessa. Jonkin aikaa tytöt vaihtavat elämää keskenään joka toinen päivä ja asiat alkavat hieman sekoittua. Kunnes Clare ja Emily päätetään siirtää läheiseen kartanoon asumaan ja päiväoppilaiksi. Vahingossa muuttopäivänä Claren kengissä onkin Charlotte ja jouduttuaan pois sisäoppilaitoksesta ja siellä olevasta sängystään, Charlotte jää jumiin menneisyyteen.

"By bedtime all the faces, the voices had blurred for Charlotte to one face, one voice... The light seemed too bright for them, glaring on white walls, white sheets and bedcovers."

Charlotte Sometimes on aikamatkustuskertomus. Se on nuorille suunnattu, mutta aikuislukijakaan tuskin turhautuu, sillä kirjassa on tummia piirteitä, kypsyyttä ja aikuista mieltäkin askarruttavaa pohdintaa. Kirjailija on tosissaan onnistunut erottamaan aikuisen maailman ja nuoren maailman ajatustyylit, mikä tulee erityisesti esille ClareCharlotten asuessa kartanossa, jonka omistajien poika Arthur on kuollut sodassa. Liekö johtuu omasta puolivuosisataisesta elämänkokemuksesta, mutta hetkelliset kuvaukset ja välähdykset nuoren ja aikuisen kanssakäymisestä, niiden herättämistä ajatuksista tuntuu osuvan muistikuvien kautta nappiinsa. Pidän siitä, että Charlotte itsekin välillä epäilee omaa identiteettiään, hänen tilanteessaan olisi ihme, jos ei epäilisi, varsinkin kun hänen ympärillään kukaan ei juurikaan tunnu huomaavan hänessä eroa väärässä ajassa.

Charlotte Sometimesin kohdalla pysähdyin (jälleen) pohtimaan, mitä lapsi tai nuori tästä kirjasta saa irti. Olisiko kirja vaikutukseltaan niin onnistunut, jos olisin lukenut sen nuorena? Lukukokemus olisi ainakin erilainen. Hieman kirjasta tulee mieleen Octavia E. Butlerin Kindred (arvostelu), jossa myös päähenkilö joutuu menneisyyteen. Molemmissa tarinoissa todellisen maailman historia vaikuttaa voimakkaasti tapahtumiin, Butlerilla toki on mukana myös rotukysymykset.

Kirja jättää mieleen haikean ja surullisen tuntemuksen menneestä ja menetetystä, mutta elämä jatkuu. Farmer on kirjoittanut ennen Charlotte Sometimesia kaksi muutakin kirjaa, jossa Makepeacen sisarukset seikkailevat, ja ainakin toisen niistä, Emma in Winterin (jälleen ihana kirjan nimi) haluaisin lukea. Sitä ei kuitenkaan vaikuttaisi olevan saatavilla ekirjana, vaikka Charlotte Sometimes onkin. Eikä kirjaa löydy Kirjastot.fi haustakaan, saati Lapin kirjastoista. Harmi.

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Tämä arvostelu on omistettu Matille, jota ei enää ole, mutta jolle olen kiitollinen siitä, että hän päämäärätietoisesti johdatti minut aikoinaan Ursula K. Le Guinin kirjojen pariin.

Ursula K. Le Guinin Harhakaupungin (arvostelu) jälkitunnelmissa ahmaisin heti perään Hainilaisen sarjan neljännen kirjan. Pimeyden vasen käsi on alun perin julkaistu vuonna 1969 ja se on voittanut mm. Nebula ja Hugo-palkinnot. Siksipä liitän kirjan mukaan science fiction haasteen 3. kohtaan (Hugo-voittaja). Pimeyden vasen käsi on ensimmäinen science fiction -kirja, jonka luin Le Guinilta aikanaan Maameren tarinoiden jälkeen ja se räjäytti tajunnan. Vaikka kirja oli kohtalaisen hyvin muistissa, nyt sarjan ensimmäisten osien luvun jälkeen se asettui myös paremmin hainilaisen maailman kokonaiskuvaan.

Maasta kotoisin oleva Genly Ai on Tunnettujen maailmojen liiton, Ekumeenin lähettiläs, jonka tehtävänä on saada Gethen-planeetta, jota myös Talvi-planeetaksi kutsutaan, mukaan liittoon. Gethen useine valtioineen ei kuitenkaan ole noin vain suostuteltavissa. Gethen on karu ja kylmä planeetta, jossa eletään aina vuotta 1. Sen ihmisillä ei ole kiire, arvokkuus ja kasvojen säilyttäminen ovat huomattavasti tärkeämpää kuin suorittaminen. Planeetan asukkaat poikkeavat fyysisesti muista Ekumeenin ihmisistä. He ovat suurimman osan aikaansa sukupuolettomia, mutta seksuaalisesti aktiivisessa vaiheessa voivat muuttua joko naispuoleiseksi tai miespuoleiseksi ja sitä kautta tulla joko äidiksi tai isäksi. Genly Ain lisäksi Pimeyden vasemman käden päähahmona on Karhide-valtakunnan ministeri Therem Harth, jota synnyinalueensa mukaan kutsutaan Estraveniksi. Estraven joutuu poliittiseen epäsuosioon hänen kannatettuaan Gethenin liittymistä Ekumeeniin ja hän joutuu karkotetuksi Karhidesta Orgoreynin kolhoosimaisen ajattelun valtioon. Genly kohtaa yksisukupuolisena paljon ennakkoluuloja ja hänen tarinaansa muista maailmoista erilaisine ihmisineen pidetään epäuskottavana Karhidessa, joten myös hän matkustaa Orgoreyniin täyttämään tehtäväänsä. Maanpakolainen Estraven ja Genly päätyvät yhteiselle pitkälle matkalle läpi kylmän ja jäisen planeetan. Matkalle, joka yhdistää heidän maailmansa toisiinsa laajemmin kuin he olivat odottaneetkaan.

Pimeyden vasen käsi on klassikko ja mestariteos. Sen lukeminen toiseen kertaan on aivan yhtä upea kokemus kuin ensimmäinenkin kerta, vaikka uutuuden yllätykset puuttuvatkin. Vaikka vuosien varrella on tullut luettua genrekirjallisuutta kohtalaisen paljon, niin Pimeyden vasen käsi erottuu yhä joukosta omaperäisenä ja uskaliaana teoksena. Kirjasta on tehty tieteellisiä analyyseja ja sitä on pohdittu teemoiltaan minua älykkäämmissä päissä, joten mitään syvää luotausta kirjan teemoihin minulla ei ole tarjota. Hyvä kun saan ilmaistua edes osan kirjan herättämistä ajatuksistani. Pimeyden vasemmassa kädessä toistuu sama rakenne kuin Hainilaisen sarjan ensimmäisissä (ja myöhemmissä) osissakin: Henkilö saapuu vieraalle planeetalle, tekee matkan oppiakseen ja ymmärtääkseen. Erilaisuuden kuvaaminen ja kokeminen on vahvasti mukana ja siinä missä science fictionissa monesti pyritään oppimaan ulkoista maailmankaikkeutta, Le Guinin kirjoissa pyritään oppimaan myös ihmisen sisäistä maailmaa.

Kirjan ensimmäisellä lukukerralla en oivaltanut kuinka vahvasti Le Guinin tekstissä näkyy filosofisen taolaisuuden ykseyden sanoma. Tämä ajattelu näkyi jo Harhakaupungissakin, minkä oivalsin vasta luettuani Pimeyden vasemman käden uudelleen. Saattoipa näkyä jo sitä aiemmissakin teoksissa, en vain reagoinut siihen. Uudelleen lukiessa oli mukava huomioida myös viite Rocannonin maailmassa (arvostelu) aiemmin fantasiaelementteinä pitämiini lajistoihin. Gethenin asukkaiden sanotaan olevan hainilaisten geenimanipulaation tuotoksia, alkumateriaalina käytetty mm. yhtä Rocannonissa esiintyvää lajia. Vaikka jokainen hainilaisen sarjan kirja on itsenäinen teos ja luettavissa myös yksittäisenä, niiden välillä on taustalla hiipuva kudelma yhdistävästä universumista.

Le Guinin tapa käsitellä kirjassa sukupuolisuutta ja ihmisyyttä tekee minuun suurimman vaikutuksen. Gethenin ihmisten kyky olla sekä naisia että miehiä ja siinä välillä "vain" ihmisiä, on ajatuksena ollut aikanaan varmasti erilaista ja rohkeaa. Se on rikkonut perinteistä sukupuolirooliajattelua. Kirjaa on pidetty myös feministisenä teoksena sen sisältämän yhteiskunnallisen, sosiaalisen, poliittisen ja psykologisen otteen vuoksi. Jopa tänäkin vuonna olen lukenut sellaisia scifikirjoja, jotka ovat sukupuolikuvauksissaan epäonnistuneita (ainakin naisnäkökulmasta katsottuna) ja aikaleimallisia, mutta Pimeyden vasen käsi on yhä kuin raikas tuuli (tai ehkäpä viima?) sen suhteen. Nykypäivänä ei edelleenkään genressä ole tarjolla paljoa sellaista omaperäisyyttä mitä Le Guin yritti jo yli neljäkymmentä vuotta sitten tuoda tyylilajiin. Mutta me olemme vahvasti "terralaisia" ja kuten Le Guin tuo kirjassa esille, erilaisuuden ja erilaisen ajattelutavan sisäistäminen ja rakkauden hyväksyminen sen aidoimmassa muodossa on vaikeaa. Ehkä meidän kaikkien pitäisi kulkea henkisesti läpi Le Guinin upeasti kuvaama jäätiköityneen ja tuliperäisen mantereen matka oivallukseen.

Kirjan tarinan keskellä tarjotaan myös getheniläisen maailman ymmärrykseksi kansantarutyyppisiä kertomuksia, jotka ovat hieno lisä. Norjan jäätiköllä vaeltaneena tunsin, että kirjan maailman kuvaus on tunnelmaltaan aitoa ja uskottavaa. Tiedän, että on niitä joista kirja on laajan matkakuvauksen ja filosofoinnin vuoksi tylsä. Minulle Pimeyden vasen käsi on kuitenkin yksi parhaimpia koskaan lukemiani kirjoja. Kirja, joka todisti, että science fictionia voi kirjoittaa monella tavalla, rikkoen perinteisiä käsityksiä, nousta kliseiden yläpuolelle ja saada vieläpä kauneudellaan liikuttumaan. Pimeyden vasen käsi vaatii paljon, mutta se myös antaa paljon.

Science fiction -haaste

Michael Moorcock: Katso ihmistä!

Michael Moorcockin vuonna 1969 kirjoittama Behold the Man julkaistiin suomeksi viime vuonna nimellä Katso ihmistä! Kirja on Tähtivaeltaja-ehdokkaana. Hankin kirjan jo syksyn puolella, mutta koskapa edellinen lukemani Moorcockin kirja, Maailmantuskan soturi, oli melkoinen pettymys, olen siirtänyt lukemista eteenpäin. Turhaan, sillä Katso ihmistä! osoittautui erinomaiseksi lukukokemukseksi.

Messiaskompleksinen Karl Glogauer on rakkautta kaipaava neurootikko, joka itsetunnon alemmuudessaan karkoittaa jokaisen rakastettunsa luotaan. Kun enemmän tai vähemmän sekopäinen tiedemies tarjoaa hänelle mahdollisuuden aikamatkustukseen, Karl valitsee ajankohdakseen vuoden ennen Jeesuksen ristiinnaulitsemista. Kirja kertoo tarinaa useassa eri ajassa. Välillä käydään Karlin lapsuudessa, välillä katsahdetaan hänen suhteeseensa Monicaan, joka - päinvastoin kuin Karl - järkeistää uskontoa, ja yrittää saada Karlin vakuuttuneeksi, että kristinusko perustuu myyttiin, ei tositapahtumiin.

Suuri osa aikaa vietetään seuraten Karlia kristinuskon alkuvaiheissa, missä Karl saa todeta, että mikään ei ole niin kuin hän oletti sen olevan. Aikamatkustus tekee tarinasta kuitenkin monitasoisemman. Vaikka Karl ei ohjeiden mukaan saakaan puuttua historian tapahtumiin, onko hänen osuutensa kuitenkin välttämätön historian syntymiseen? Onko kristinusko olemassa, koska se on ihmisten toive, Karlin toive? Moorcock ei anna suoria vastauksia, mutta jokainen lukija voi tulkita omalla tavallaan.

Glogauerin lapsuuteen liittyvät kuvaukset ovat kohtalaisen rankkoja. Moorcock on onnistunut vangitsemaan täydellisesti 60-luvun ilmapiirin ja tuo esille myös lapsen hyväksikäyttöön liittyviä seikkoja, mikä puhuttaa tänä päivänäkin. Vaikka lapsuuden tapahtumat sijoittuvatkin Lontooseen ja Karl on juutalainen, minulle tuli mielikuvia katolilaisesta Irlannista. Tarinan myötä tuntuu, että Glogauerilla on maailman synnit niskassaan jo syntyessään.

Katso ihmistä! on käännöksenä hieman eri tuntuinen kuin alkuperäiskielellä, johtunee kääntäjän käyttämästä puhekielestä. Käännös on kuitenkin hyvä. Michael Moorcockin Katso ihmistä! on psykologisesti vaikuttava teos, vaikka epäilenkin ettei se aihepiirinsä vuoksi ole kaikkien mieleen, joillekin jopa vastenmielinen. Päähenkilökään ei ole rakastettava, enkä missään tapauksessa pystynyt samaistumaan häneen, mutta tarinakehys ylittää tällä kertaa itse hahmot, ja tekee kirjasta hyvän.