Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Hävityksen jumala (A God in Ruins 2015) oli ehdottomasti tämän vuoden lukulistalla, sillä Kate Atkinsonin Elämä elämältä (arvostelu) ja Ihmiskrokettia (arvostelu) olivat rakenteeltaan ja kerronnaltaan vastustamattoman tyköönsä vetäviä. Hävityksen jumala on Elämä elämältä -teoksen rinnakkaisteos, ja se kertoo Ursulan pikkuveljen, Teddy Toddin, tarinan yhdessä mahdollisessa aikalinjassa. Kirjailija on valinnut linjan, joka ei ole sama kuin yksikään Ursulan kohtaloissa kuvatuissa.

Tarina kertoo eri aikakausissa vuorotellen Teddyn varhaisesta elämästä aina sen viimeisiin hetkiin, kuvaten Teddyn sodassa kokemat vaiheet, perheen ja sukupolvien kehittymisen vuosikymmenien vaihtumisen myötä. Teddyn lisäksi äänen saavat hänen vaimonsa Nancy ja tytär Viola, mutta tarinassa ovat mukana monet muutkin Elämä elämältä -kirjassa esitellyt paikat ja hahmot, myös Ursula.

Atkinson on mestari kuvaamaan arkista elämää. Hänen hahmonsa eivät koskaan ole täydellisiä, vaan omien vaikuttimien kautta, oman aikakautensa muovaamia ihmisiä omine haluineen ja näkemyksineen. Jotkut ovat toista ärsyttävämpiä, kun tarinan sisälle päästään heidän ajatustensa siivittämänä. Varsinkin Viola ja hänen asenteensa ahdisti välillä, mutta nimenomaan sen vuoksi, että olen tavannut muutaman ”violan” tosielämässä.

Hävityksen jumala sortui kohdallani siihen, minkä mainitsin Elämä elämältä -kirjan arviossa; tavallisuuteen. Tarinan arkisuus ja tavallisuus alkoi haukotuttaa, enkä kokenut samanlaista vetoa Teddyn elämän parissa kuin koin Ursulan ja Fairfaxien parissa aiemmissa lukemissani kirjailijan teoksissa. Toki Atkinson teki taas laadukasta työtä ja taustamateriaalia oli hyödynnetty kiitettävästä, mutta tällä kertaa esimerkiksi lainaukset kirjallisuudesta tuntuivat päälleliimatuilta, enkä osannut odottaa moista.

Tarinassa oli omanlaista imua ajoittain, mutta vasta loppu sykähdytti. Se toi mieleen miksi ihastuin Atkinsonin aiempiin teoksiin. Ja liikutti myös. Ei ihmiselämää voi käydä läpi ilman, että se vaikuttaisi lukijan sisimpään ennen pitkää. Ei silloin kun kertojalla on lahja, kuten Atkinsonilla on. Hävityksen jumala ei nouse Elämä elämältä tai Ihmiskrokettia -kirjojen tasolle, mutta olen iloinen että se tuli luettua. Genrelukijallehan tämä oli pitkälti mainstreamteos, mutta toki pienellä nyrjähdyksellä ajan virrassa.

Kate Atkinson: Ihmiskrokettia

Viime joulukuussa tuli luettua Kate Atkinsonin suhteellisen tuore Life After Life (arvostelu), joka on tänä keväänä ilmestynyt myös suomeksi nimellä Elämä elämältä. Jokin kirjan tyylissä jäi sen verran kutkuttamaan, että otin kirjailijalta lukulistalle toisenkin kirjan, kirjaston hyllyssä vastaantulleen Ihmiskrokettia. Human Croquet ilmestyi alunperin 1997 ja käännös 1998. Kirja menee brittiläisen maagisen realismin lokeroon, jos sen johonkin haluaa yleensä lokeroida. Suomessa käytettäisiin ehkä reaalifantasian käsitettä kuvaamisessa ja genretermien kaihtajat suosisivat todennäköisesti postmodernismia, mutta yhtä kaikki, kyse on tarinasta, jossa todellisuuteen linkittyy fantasian piirteitä.

Isobel Fairfaxin ja hänen veljensä Charlesin nuoreen elämään on lähtemättömästi vaikuttanut heidän äitinsä Elizan katoaminen. Isäkin lähti pois kuvioista vuosiksi ja lapset jäivät isoäitinsä ja nurkuvan Vinny-tädin hoidettaviksi. Fairfaxin suvulla on pitkä historia, aina Lythen metsäisen uudisasutuksen ajoilta Ardenin talon vaiheisiin, jolloin kadun varrella on jäljellä enää muutamia puita. Sukuun liittyy kirous ja monelaisia mutkia suvun historiaan on mahtunutkin. Elämänlangat eivät ole kulkeneet suorinta tietä ja yhden jos toisenkin taustalla on luurankoja kaapissa. Vaikka Isobelin veli haaveilee avaruusolioista, rinnakkaistodellisuuksista ja aikamatkailuista, niin Isobelin itsensä kohdalle osuvat ne oudoimmat kokemukset, joista ammentaa maailmankuvaa. Lukijan pohdittavaksi jää, onko elämä kuin Shakespearen näytelmää, komediaa tai tragediaa.

Kuten Elämä elämältä -kirjassakin, myös Ihmiskroketissa on hämmentävää vetoa. Hahmot ovat tavallisia ja uskottavia, mutta silti niin outoja, että he viehättävät. Atkinson avaa kunkin elämää vähän kerrallaan, valottaa tapahtumien monimutkaista kulkua yllätyksellisesti ja maanläheisesti, ja jopa koskettaen. Tarinassa on kohdilleen osuvaa tilannehuumoria leikitellen muun muassa rinnakkaistodellisuuksien, toden ja fantasian, rajamailla. Juuri huumori on tarinan suola, mutta ei kuitenkaan itsetarkoitus ja siksi se toimii.

"Ei mistään ei tule mitään, ellei sitten maailman alku. Näin se alkaa, sanasta, ja sana on elämä. Tyhjyys muuttuu jättiläismäisen sähikäisen voimasta, joka sallii ajan sarastaa ja mielikuvituksen alkaa.

Ensimmäiset vedyn ja heliumin ytimet kehittyivät miljoonia vuosia myöhemmin atomeiksi ja taas miljoonia vuosia myöhemmin molekyyleiksi. Maailmankausia kuluu. Avaruuden kaasupilvet alkavat tiivistyä linnunradoiksi ja tähdiksi, joiden joukossa on aurinkomme. Vuonna 1650 arkkipiispa James Ussher arvioi teoksessaan Annals of the World että Jumala loi Taivaan ja Maan lauantai-iltana, 22. lokakuuta, vuonna 4004 eKr. Muiden arvioit ovat epämääräisempiä ja sijoittavat alun noin neljän ja puolen miljardin vuoden taakse."

Ihmiskroketissa ja Elämä elämältän tarinoissa on paljon samoja elementtejä ja kerronnan keinoja. Jopa hahmoista löytyy tuttuutta. Lukiessa jouduin ajoittain palauttamaan mieleen, että Ihmiskrokettia on kuitenkin kirjoitettu 16 vuotta aiemmin, ja niinpä kirjailija onkin ammentanut uusimmassa kirjassaan tästä teoksesta ideoita, vaikka oma kokemukseni hahmottuu väärässä järjestyksessä lukemisen kautta. Samojen ideoiden toistuminen ei kuitenkaan haittaa liikaa, sillä loppuratkaisu on omanlaisensa, ja tässä tapauksessa olin siihen tyytyväinenkin. Ihmiskroketista voi oivaltaa kirjailijan käyttäneen useita brittikirjallisuuden klassikoita inspiraationaan, mutta kutoneen ne osaksi omaa tarinaansa uusin värein.

Kirja on jaettu useisiin tulevaisuus ja menneisyys -lukuihin. Huumorin ohessa minua kiehtoi tarinassa eniten historiaosuudet ja salaisuuksien paljastumiset, joista osaan liittyy erinomaista ilkikurisuutta. Samoin kuin kirjan nimeen, joka on lähtöisin seurapelistä. Ja huhtikuun 1. päivään, joka on Isobelin syntymäpäivä. Atkinson ei anna päähahmolleen liikaa etuisuuksia sen mukaan mitä tämä kokee. Monissa fantasiatarinoissa kun tietäminen tekee hahmoista usein superihmisten kaltaisia taitureita, ei hämmentyneitä ja rajoittuneita elinympäristönsä vaikutuksessa.

Atkinson leikittelee ajalla, metsillä ja keijuilla luoden mielikuvia, joista oman pääni sisällä kehittyi välillä lennokkaitakin teorioita. Tarinan alku ja loppu kiertyvät tunnelmallisesti toisiinsa. Ihmiskrokettia on erinomainen lukukokemus, ei täydellinen, mutta suositeltava.

Kate Atkinson: Life After Life (Elämä elämältä)

Jostain netin syövereistä bongasin (jälleen kerran) kiinnostavan kuvauksen kirjasta, mikä sai minut ostoksille ja kohtalaisen pian lukupuuhiin. Whitbread-palkitun Kate Atkinsonin aiempaa tuotantoa löytyy usean kirjan verran suomennettuna ja myös hänen tänä vuonna ilmestynyt, järjestyksessään yhdeksas kirja, Life After Life on tulossa ensi keväänä suomeksi nimellä Elämä elämältä. Lionsgate on hankkinut teoksen elokuvaoikeudet ja käsikirjoittajatkin on valittu.

Helmikuussa 1910 syntyy lapsi, joka kuolee ennen ensihenkäystään. Helmikuussa 1910 syntyy lapsi, joka on vaarassa kuolla, mutta selviää täpärästi hengissä. Tarina seuraa Ursula Toddia, joka elää 1900-luvun alkuvuosikymmenet yhä uudestaan ja uudestaan. Hän kohtaa kuoleman eri muodoissa, erilaisten ja eri pituisten elämänkulkujen jälkeen ja jokainen alku on uudenlaisen, vaihtoehtoisen tien kulkemista. Onko Ursulalle annettu toinen tai kolmaskin mahdollisuus elää elämänsä oikein, tehdä oikeita valintoja ja vaikuttaa jopa maailmanhistoriaan?

Life after Lifessa on jotain selittämättömän vetävää. Ursulan elämän kuvaukset ovat arkisia ja välillä tavallisuus rupeaa haukotuttamaan. Juuri siinä vaiheessa Atkinson kääntää kuitenkin tarinan kulkua ja sitten taas ollaan silmät ymmyrkäisenä uudesta vaihteesta. Kirjailija on selkeästi tehnyt taustatyötä, sillä ajan hengen, varsinkin sota-ajan, pystyy aistimaan tarinasta, tosin ei ehkä niin vahvasti kaikilta osin kuin esim. Graham Joycen The Year of the Ladybirdissa (arvostelu), joka sijoittuu henkilökohtaisesti tutummalle 70-luvulle. Joistain Lontoon sota-ajan kuvauksista, etenkin St Paulin katedraalin palovahdista, tulee mieleen Connie Willisin Blackout (arvostelu) ja All Clear (arvostelu).

Jokainen uudestaan eletty hetki on vaihtoehtoinen todellisuus, jossa samat ihmiset ovat merkitykseltään erilaisissa rooleissa. Hallitsevat luonteenpiirteet pysyvät kuitenkin kutakuinkin vakioina. Jotkut elämistä ovat rankkoja ja ahdistavia, jotkut puolestaan ruusuisempia. Pidin eniten niistä, jotka tapahtuvat Englannissa, olivatpa ne kummanlaisia tahansa. Hitlerin ja Eva Braunin sekoittaminen tarinaan tuo jännitystä ja merkitystä tarinalle, mutta minusta se juonilinja on hieman kliseemäinen, liian usein käytetty. Luvun alussa on tärkeää katsoa aikamerkintä, sillä muuten saattaa hukata tarinan kulun. Kerronta pomppii edestakaisin ajassa, eikä aina juonellisessa järjestyksessä. Silti lukeminen ja kärryillä pysyminen on kohtalaisen helppoa – kunhan vain kiinnittää huomiota vuosilukuun.

Minulla jäi lukemisen jälkeen ahdistunut olo. Tarinan ihmiset ja eläimet pääsevät salaa pinnan alle. En ollut loppuun ihan tyytyväinen, se ei toiminut minulle siinä määrin kuin olisin toivonut. Elämä elämältä kuitenkin näyttää hyvin, miten monella tavalla tarinan voi kirjoittaa. Kirjailijallakaan ei ole välttämättä yhtä polkua, jota pitkin kulkea. Ehkä olisin voinut valita jonkin toisista lopuista, joka olisi tyydyttänyt. Vaikka tiesin luvun aikana, että seuraavassa luvussa tilanne on erilainen, Atkinson vakuutti minut kuitenkin juuri sillä hetkellä kiinnittämään huomiota sen hetkiseen todellisuuteen, sen aitouteen. Välillä mietitytti olisiko mitään syytä elää elämäänsä uudelleen, jos se olisi aiempaa pahempi. Takeita paremmasta kun ei ole. Toisaalta, entä jos muistaa aiemmat elämät edes häilyvästi (déjà vu) ja voisi hyödyntää niistä saatuja kokemuksia?

Minulla on ekirjassa alempi kansikuva, joka sekin miellyttää silmää, mutta koska ihastuin Ursulan syntymäkotiin Fox Corneriin ja sen pihamaalla vierailevaan kettuun, niin valitsin pääkansikuvaksi suloisen vaihtoehtoisen kettukannen. Atkinsonilta voisi lukea jatkossa vielä vaikkapa Ihmiskrokettia-kirjan, ja jos Elämä elämältä ilmestyy jonain päivänä elokuvana, niin ehdottomasti haluan nähdä sen.