Robin Hobb: Assassin's Fate

Selasin blogiani ja huomasin, että olen unohtanut kertoa lukukokemukseni Robin Hobbin Fitz and the Fool -trilogian viimeisestä kirjasta Assassin’s Fate (2017), vaikka luin sen jo viime kesänä. Kirjasta olisikin ollut mahdotonta blogata heti, sillä kirja päättää Fitzin ja Foolin yli 20-vuotisen tarinan, joka alkoi kohtaamisesta Assassin’s Apprenticessä (1995). Se on fanille rankka paikka.

Fitz jatkaa matkaansa Clerresiin päämääränä kostaa kaapatun läheisensä menetys ja Narrin saama kohtelu. Kostomatka muuttaa kuitenkin muotoaan uusien kohtaamisten ja muiden tavoitteiden vaikutteesta. Välillä ratkaisut tuntuvat katoavan näköpiiristä. Elolaivat kohtaavat lohikäärmeet ja niiden miehistö joutuu uusien haasteiden eteen. Matka vaatii kaikilta suuria uhrauksia, jotta vanhat ja uudet vääryydet saadaan oikaistua, mutta ennen kaikkea se ratkaisee Fitzin ja Narrin kohtalon.

On se niin vaikea kuvata kirjan sisältöä siten, ettei paljasta tärkeitä asioita. Robin Hobb on aina saanut minut itkemään ja sai nytkin. Jopa tällä hetkellä, kun lukemisesta on kulunut puoli vuotta, en voi välttyä liikuttumiselta. Hobb on kirjoittanut hahmonsa ja maailmansa niin ihon alle, että tarinan vaikutus on aina suuri. Pelkäsin sarjan viimeistä kirjaa juuri sen vuoksi, etten tiennyt miten reagoisin siihen. Suru ja kaipuu tuli, mutta eihän näitä teoksia mikään vie meiltä pois. Niihin voi palata aina myöhemminkin.

Kirjassa on useita käänteitä ja tapahtumia, jotka kirpaisivat. Tuli tunne, että haluaisin säilyttää asiat sellaisena, kuin ne ovat olleet ja rakkaiksi käyneet. Vaan näinhän sen piti mennä, kuin kirjailija sen kirjoitti. Hobb on eräässä toisessa trilogiassaan kirjoittanut lopun, joka oli pikkuisen liian ”onnellinen” minun makuuni. Tässä hän kirjoittaa lopun, jonka tavallaan toivoinkin, vaikka ei se minua ”onnelliseksi” tehnytkään. Tällä kertaa kirjassa verkkaiset hetket eivät häirinneet, vaan olivat kaikki ihan paikallaan. Been hetkien rankkuus söi aikalailla. Hobb tiesi mitä teki.

Matka on päättynyt. Kakkososan jälkeen minulla oli halu lukea aiemmat trilogiat uudelleen, mutta juuri nyt olen seesteisessä ”antaa ajan kulua” –tilassa. Ehkä jonain päivänä. Seuraavaksi Hobbilta saadaan Lindholm-materiaalia. Olen valmis.

Robin Hobb: Fool’s Quest

Viime elokuussa ilmestynyt Robin Hobbin Fitz and the Fool -sarjan kakkoskirja, Fool’s Quest (2015) tuli luettua (vasta) nyt tammikuun alkajaisiksi. Tarina jatkuu siitä mihin edellisessä kirjassa, Fool’s Assassinissa (arvostelu) jäätiin.

Narri on kuvioissa jälleen ja parivaljakko kuroo auki pikkuhiljaa välissä olleiden vuosien tapahtumia. Narrilla on vakava aikomus, minkä hän toivoo Fitzin toteuttavan kanssaan, oli se sitten miten realistinen tahansa. Kun Fitzille valkenee hänelle läheisen henkilön joutuneen kaapatuksi, hänen päämääräkseen nousee ensisijaisesti saada henkilö takaisin ja turvaan. Yllättäen kumpaisenkin tavoite näyttää kietoutuvan toisiinsa ja menneisyyden tapahtumat ja paikat palaavat jälleen ajankohtaisiksi.

Huh. Olipas jälleen kirja Hobbilta, joka puristi ja liikutti. Useamminkin kuin kerran tuli luettua tarinaa eteenpäin pala kurkussa. Hobbin aiempien sarjojen tapahtumat olivat varsinkin loppua kohden voimakkaasti mukana nykytilanteessa ja olin mykistynyt, kuinka nostalgisia fiiliksiä kirja nostatti. Haluaisin niin lukea uudelleen The Farseer, The Liveship Traders ja The Tawny Man -trilogiat, jos aikaa vain riittäisi. Narrin vaiheet kuljettivat minua kuin vuoristoradassa, välillä alakuloisena, välillä henkeä pidellen innostuneena. Olen jo näkeväni mihin Hobb tarinan vie sarjan viimeissä osassa, mutta en silti uskalla odottaa mitään. Fitzin saama nostatus puolestaan sekä innosti, että ehkä jollain tasolla myös harmitti. Niin se teki Fitzille itselleenkin. Ja jälleen kerran, teki mieli välillä potkia vauhtia vanhaan jäärään.

Tarinassa oli kohtia, joita en ollut uskoa todeksi, että pääsin lukijana ne jälleen kokemaan. Teksti imi kuin matkakivet ja heitti välillä tunnettuun ja välillä hieman tuntemattomampaan, enemmän tai vähemmän henkisesti valmiina ottamaan vastaan mitä tulee. Täytyy kyllä myöntää, että tällä kertaa tarinan verkkainen eteneminen söi kärsivällisyyttä enemmän kuin Fool’s Assassinissa, sillä kaappauksen selviäminen ja siihen reagoiminen oli minun makuun turhan verkkaista. Vaan Hobb päätti kypsytellä tapahtumia. Yli 768 sivun verran.

Viimeinen kirja, Assassin's Fate, on vielä tulossa, mutta siihen menee aikaa yli vuosi. Armon aikaa. Sitten Fitzin ja Foolin tarina on loppu. Ei tule olemaan helppoa jättää jäähyväisiä.

Loncon 2014 -raportti

Ensimmäinen worldconini, Loncon3, on takana. Kuten odotettavissa oli, ohjelmaa oli tarjolla enemmän kuin tarpeeksi ja välillä piti ehtiä myös syömään ja nukkumaan. Saavuin Lontooseen perjantaina, joten torstain ohjelmat jäi näkemättä ja perjantainakin meni aikaa kiertelyyn ja ihmettelyyn. Ehdin pistäytyä kuuntelemassa Robin Hobbin, K.A. Laityn, Marike Nijkampin, Lynda Ruckerin ja Gillian Polackin jutustelua fantasiasta ja keskiaikaisuudesta ja hakea nimikirjoituksen Pierre Peveliltä, minkä vuoksi olin raahannut Kardinaalin miekat (arvostelu) mukanani. Pevel oli otettu suomalaisesta painoksesta ja antoi minulle nimmarin lisäksi pienen paperikukkasen. (Klikkaamalla kuvia saa suuremmaksi)

Intialaisen ruuan jälkeen kävin suuressa auditoriossa kuuntelemassa London Symphony, Royal Philharmonic ja London Philharmonic -orkestereista koostetun Worldcon Philharmonic Orchestran konsertin, jossa vierailevana tähtenä esiintyi upeaääninen sopraano Sarah Fox. Ohjelmaan kuului sovituksia elokuva- ja pelimusiikeista, kuin myös klassikkoja joita on aikanaan pidetty "tulevaisuuden musiikkina". Mukana olivat John Williamsin Superman ja Star Wars, Grainerin ja Goldin Doctor Who -teema (tietysti!), Dvořák, Shimomuran Kingdom Hearts, Star Trek, Ives, Stravinsky ja Holstin Mars ja Jupiter. Suurimman vaikutuksen teki sovitus Tan Dun Crouching Tiger Conserton The Eternal Vowsta, joka selloineen hiipi piilotettuun sielun sopukkaan ja kantoi pois todellisuudesta. Käsittämättömän upea esitys! (Aavistuksen mistä puhun saa kuuntelemalla YouTubesta: Tan Dun: The Eternal Vow). LonConin kunniavieras Iain M. Banks ei tunnetusta syystä itse ollut läsnä, mutta hänen kunniakseen oli mukana runsaasti ohjelmaa ja myös konsertissa kuultiin Gary Lloydin In Memoriam-sävellys The Bridge, Banksin samannimiseen kirjaan pohjautuen.

Lauantaiaamu alkoi kolmituntisella vuorolla Helsinki in 2017 -bidpöydän ääressä, jossa pyrittiin antamaan tietoa kaikille haluaville aikeista saada worldcon Helsinkiin vuonna 2017 (tiedon lisäksi jaettiin mm. karkkia ja otettiin valokuvia). Ilahduttavasti ihmiset olivat kiinnostuneita ja tunnelma oli rento ja hauska. Samassa yhteydessä mainostettiin myös naapureiden kanssa Archipelaconia, johon Lonconissa varmistui kolmanneksi kunniavieraaksi George R.R. Martin. Helsinki-tiimiä ja pohjoismaista fandomia on pakko ihailla innostuksesta ja yhteistyöstä.

Kuvauksesta päätellen ajattelin, että Being a Fan of Problematic Things olisi voinut olla kiinnostavakin paneelikeskustelu siitä, miten suhtautua jos kirjailija/käsikirjoittaja osoittautuu seksistiseksi, homofoobikoksi, äärijoksikin, jne, mutta silti hänen teoksistaan on pitänyt ja haluaisi yhä pitää. No, kyllähän jokainen keskustelija löysi jotain ongelmallisia asioita ja niistä sitten puhuttiin yleisellä tasolla, mutta koko ajan oli tunne, ettei päästä asian ytimeen. Ehkä aihe on vaikea. Toisaalta, puolet ajasta en edes kuullut mistä puhuttiin. Äänentoisto oli surkea ja porukat joutuivat toistuvasti pyytämään panelisteja joko puhumaan kovemmalla äänellä tai edes mikrofoniin. Turhaan. Tämän jälkeen olikin vuorossa pitkä, pitkä, pitkä, pitkä jonotus Tim Powersin Anubiksen portit -kirjaan (arvostelu) pohjautuvaan teatteriesitykseen, jonka ensi-ilta oli Lonconissa. Kirja on mitä mainioin ja odotukset olivat korkealla. Halukkaita esitykseen riitti ja välillä epäilytti mahtuvatko kaikki halukkaat sisälle saliin. Taisi mahtua (alla kuva yleisöstä ja lavasta). Esitys osoittautui kuitenkin pettymykseksi ja ensimmäisen puolen tunnin sisällä kävi tasainen virta salista ulos. Itse luovutin reilun puolen tunnin jälkeen ja kiertelin ympäriinsä esittelyjen ja myyntipöytien parissa.

Näytillä oli muutamia teoksia, jotka perustuvat Iain Banksin kirjoihin. Banksin tuotantoa tuntevat tunnistanevat mistä on kyse (kuvat alla). Myös Megan Lindholmin (aka Robin Hobb) Wizard of the Pigeons oli saanut oman tilansa ja muutamia muistopenkkejä oli siellä täällä, mm. Diana Wynne Jonesille. Olipa paikalla myös eläviä kyyhkyjä omistajineen.

Vastaan tuli myös pari dalekia, joista toinen soitti kaikkea muuta kuin tuhoamista enteilevää letkeää havaijilaismusakkia.

Näyttelyssä oli hieno dystopinen pienoismalli, pelottava robotti ja nukkeasetelma (jotka liittyvät johonkin mitä en tunnista). Käytävillä törmäsi cosplay-asuihin (ja Patrick Rothfussiin, joka ei ollut cosplayasussa) ja viheriöllä taisteltiin viimeiseen mieheen/naiseen saakka.

Kiertelyn jälkeen olin jälleen jonossa noin 20 minuuttia ennen esitystä. Yritys oli kova päästä katsomaan paneelikeskustelua, jossa olivat sekä Robin Hobb että Patrick Rothfuss, mutta niin kävi, että alle kymmenen ihmisen päässä sali täyttyi, enkä päässyt sisälle. Ensimmäinen opittava asia worldconissa: jos haluat suosittuihin ohjelmiin, varaudu tulemaan jonottamaan paikkaa vähintään puoli tuntia aikaisemmin. Minusta oli käsittämätöntä, että kaksi vetovoimaista kirjailijaa pistetään paneeliin kohtalaisen pieneen saliin. Tykkäsin kyttyrää, mutta ei auttanut kuin mennä kohti uusi haasteita. Meet the New King, Same As the Old King -paneelin jonossa olinkin sitten jo ajoissa ja pääsin kuuntelemaan Juliet E. McKennaa, Joe Abercrombieta, Delia Shermania, Peter V. Brettiä ja Rjurik Davidsonia. Keskustelussa lähestyttiin humoristisesti monarkistista fantasiaa, ja pohdittiin fantasioissa usein esiintyviä kuninkaallisia sekä aatelisia ja myös miksi yleensä niin taitavat velhot eivät käytä kykyjään esimerkiksi kunnon viemaröintijärjestelmän loihtimiseen. Jälleen kerran totesin Abercrombien ja McKennan olevan loistokkaita esiintyjiä, jotka olisi mukava saada Suomeenkin käymään.

Ilta päättyi naamiaiskilpailuun, jossa osallistujat esittelivät asunsa pienimuotoisella esityksellä. Hienoja asusteita oli mukana ja alla kuvia osasta niistä.

Sunnuntaina odotellessani uutista vuoden 2016 worldcon-paikan valinnasta (Kansas City) kävin kuuntelemassa Geoengineering – threat or salvation? -esityksen, joka oli tiedekategoriassa (ilmastonmuutos). Esitys ei oikein tyydyttänyt, sillä Francis Pope halusi jostain syystä ylistää erään tiedemiehen ja jonkun täysin tuntemattoman brittilordin sanomisia, eikä henkilöpalvontakultti ole koskaan oikein iskenyt minuun, vaikka itsekin arvostan joitain tiedemaailman esikuvia (myönnettäköön tässä heti Marie Curie). Aihe herätti keskustelua, sillä joukossa oli selvästikin joitain asiaa tuntevia ja mielipiteitä omaavia henkilöitä läsnä. Becoming Historyssa Peter Higgins, Elizabeth Hand, Graham Sleight, John Clute ja Christopher Priest keskustelivat Kate Atkinsonin Life After Life -kirjan (arvostelu) pohjalta fantasian ja lähihistorian yhteensopivuutta. Myös Priest, Higgins ja Hand ovat viimeisissä kirjoissaan sijoittaneet tarinansa 1900-luvun historiallisten tapahtumien sekaan. Keskustelu oli mielenkiintoinen, vaikka aluksi mikrofonien äänentoisto ja salin istuinjärjestely siten, ettei panelisteja juuri keskiosasta tai takaa nähnyt, olivat pilata koko homman. Clute kuitenkin pelasti keskustelun ehdottamalla, että jokainen puhuja nousee aina seisomaan, niin kaikki näkevät heidät. Yleisö taputti. Pisteitä Clutelle.

 Elizabeth Hand ja John Clute

 Peter Higgins ja Christopher Priest

Sitten taas pikaisesti jonottamaan, tällä kertaa Robin Hobbin haastatteluun, ja pääsinkin kohtalaisen eteen istumaan. Jane Johnson haastatteli ja Hobb vastaili. Aluksi käytiin läpi hieman kirjailijan henkilökohtaista taustaa, ja sitten lähinnä hänen Hobbina kirjoittamiaan teoksia ja luomiaan hahmoja. Hobb on omalla tavallaan enigmaattinen henkilö, mutta hänen vastauksistaan huokuu elämänkokemus ja viisaus. Olen todella iloinen, että oli vihdoin mahdollisuus nähdä hänet ihan elävältä. On se erilaista kuin nähdä videohaastattelu.

SF and the English Summerissa Jo Waltonin, Christopher Priestin ja Caroline Mullanin oli tarkoitus keskustella prof. Euan G. Nisbetin kera perinteisestä englantilaisesta säästä, sen näkyvyydestä ja roolista fantasiakirjallisuudessa sekä ilmastonmuutoksesta liittyen aiheeseen. Säästä puhuttiinkin, mutta tämä oli jälleen keskustelu, missä harhailtiin ihan muissa maissa kuin Englannissa, eikä asian ydintä tuntunut oikein löytyvän, vaikka esim. Priestin The Adjacentissakin (arvostelu) on taustalla melkoiset ilmastolliset muutokset Britteinsaarilla, ja niistäkin olisi voinut jotain jutun juurta saada aikaiseksi. Tulipahan kuunneltua, odotin kyllä enemmän.

The Darkening Garden -paneeliin menin ihan ja vain Lisa Tuttlen vuoksi. Olin missannut kaikki hänen tähän astiset ohjelmansa ja halusin edes yhden nähdä ja pyytää nimmarin kirjaan, jota olin raahannut kolme päivää mukanani odottaen tilaisuutta. Tuttle ei ollut järjestetyissä nimikirjoitustilaisuuksissa mukana. Paneelissa keskusteltiin John Cluten The Darkening Garden: A Short Lexicon of Horror -kirjan pohjalta kauhugenren neljästä vaiheesta (sighting, thickening, revel, aftermath), niiden seuraamisesta ja poikkeamisista tyylilajissa. Tuttlen lisäksi keskustelijoina olivat Paul March-Russell, Paul Kincaid, Helen Marshall ja Nina Allan, joista viimeisin osoittautui omaperäisine mielipiteineen selkeäksi ja suorasanaiseksi argumentoijaksi. Myös Tuttle oli positiivinen yllätys keskustelijana. Äänentoistokin toimi loistavasti. Ja sain Tuttlelta nimmarin lentävän lauseen ja siipien kera Windhaven-kirjaan, joka on hänen yhteistyöteoksensa George R.R. Martinin kanssa. Wheee.

Nina Allan ja Lisa Tuttle

Sunnuntain päätti Hugo-gaala, joka veti paljon porukkaa, mutta tyhjiäkin paikkoja sivustoilla oli vielä jäljellä. Gaala sujui hyvin, oli juonnoltaan onnistunut, eikä kukaan pitänyt ylipitkiä muistelopuheita tai kertonut vitsejä, joita vain sisäpiiriläiset ymmärtävät. Palkinnot tuntuivat menevän oikeisiin osoitteisiin yleisön reaktioista päätellen. Gaalan jälkeen tapasin vielä Westeros.orgin Elion ja Lindan ensimmäistä kertaa livenä, vaikka muuten olemme olleet tekemisissä toistemme kanssa harvakseltaan jo kahdeksan vuoden ajan. Westeros kokosi kasaan aikoinaan The Ring of Ice and Firen, johon myös oma Tulen ja jään laulu -fanisivustoni kuului.

Hugo-palkitut yhteiskuvassa

Cory Doctorow ja Dan Weiss & David Benioff

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niinpä sunnuntai oli worldconini viimeinen päivä. Oli ehdottomasti kokemisen arvoinen tilaisuus, ja vaikka tekniikka välillä pettikin aiheuttaen harmistusta ja paneelien pituudet olivat mitä sattuu, eikä välillä ehtinyt jonottamaan tarpeeksi ajoissa joihinkin ohjelmiin, paljon enemmän jäi vaa’assa positiiviselle puolelle. Iso osa siitä oli suomalaisen fandominkin ansiota. Kaksi seuraavaa worldconia onkin sitten Pohjois-Amerikassa, ja epäilen, ettei niihin tule lähdettyä. Kannatusjäsenyys on toki jo Sasquaniin hankittu ja ehdottomasti aion äänestää ensi vuonna Helsinkiä vuoden 2017 worldcon-paikaksi. Ehkä siitä tulee worldconini nro 2.