Roger Zelazny: Kujanjuoksu

Roger Zelaznyn Kujanjuoksu (Damnation Alley, 1969, suom. 1990) on ollut pitkään lukulistallani ja sen myötä vihdoin sain myös pitkään roikkuneen aakkoshaasteen päätökseen. Kirjain Z on täytetty. Olen lukenut Zelaznylta kahdeksan kirjaa viime vuosikymmenellä, mutta blogistani löytyy ennestään vain Eye of the Cat -teoksen arvio vuodelta 2011.

Amerikan manner on ydinsodan jäljiltä saastunut ja vain erittäin harvat pystyvät kulkemaan sen halki ja pysymään elossa. Hell Tanner on viimeisin Helvetin Enkeleistä ja pääsee sovittamaan rikoksiaan kuuden hengen retkueeseen, jonka tulee viedä lääketarvikkeita Kaliforniasta ruton riivaamaan Bostoniin. Matkan varrella riehuu niin ydinkatastrofin jälkeiset luonnonilmiöt kuin järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuoliset ihmisetkin. Perille pääsy ei ole kiveen hakattu.

Kujanjuoksu kuvaa yksinkertaisimmillaan matkantekoa dystooppisessa Amerikassa ja kohtaamisia olosuhteissa, joissa kukanenkin yrittää selvitä parhaansa mukaan. Kirjan takakansitekstissä kuvataan Hell Tanneria kyyniseksi yksinäiseksi sankariksi. Minä jätän pois sanan "sankari". Tanner on rikollinen, enemmänkin antisankari, ja vaikka Zelazny on pyrkinyt pinnan alle kirjoittamaan hahmolle arvostamiseen kelpaavia piirteitä, hahmo ei silti ole miellyttävä. Pidän rosoisista piirteistä, mutta raiskaustuomio ei tällä kertaa vedä puoleensa.

Kujanjuoksussa on selkeää 60-luvun road-henkisyyttä, paketoituna science fiction -kääreeseen. Se kuvaa poikkeuksellisen yksilön suhdetta yhteiskuntaan ja hänen kapinallista asennettaan tavanomaisuutta kohtaan. Tannerin yksinäisen suden persoona tulee hyvin esille tarinassa, joka vastaavanlaisena heijastuu myöhemmin esimerkiksi Mad Maxin tyyppisissä elokuvissa. Itse asiassa kirjan pohjalta on tehty suoraankin elokuva, mutta sen käsikirjoitus poikkesi kirjasta sen verran paljon, ettei Zelazny hyväksynyt ratkaisuja ja pyysi nimensä poistettavaksi elokuvan yhteydestä.

Amerikan jäljellä olevat osavaltiot ovat kirjassa selkeästi erillisiä alueita, joista osalla menee paremmin, osalla, kuten Bostonilla, taas heikommin. Näiden ihmisasutusten välissä on aika huvittavasti mutatoituneita jättihämähäkkejä ja skorpioneja sekä superhurrikaaneja. Vaikka nämä ovat tarinallisesti kiinnostavia vastuksia matkan varrella, ne ovat myös epäuskottavia ylilyöntejä, kun vastapainona haetaan varsin realistisesti psykologista yhteiskunnan ulkopuolisuutta. Sinänsä säteilyn aiheuttamat kauhuskenaariot eivät poikkea tässä siitä miten usein 50-60 -lukujen fiktiossa asiaa käsitellään. Kirjan naishahmo on sitten enimmäkseen "tyttö", vaikka hänellä on nimikin. Tämäkin aika tyyppilinen ilmiö ajankohdan genrekirjallisuudessa.

Kansikuva on ok kokonaisuudessaan, mutta ihmettelen, että kun kirjassa kuvataan ajoneuvo melkoisen tarkkaan, esimerkisi renkaiden lukumäärä, niin miksi kannen tekijä on päättänyt kuvittaa oman mielensä mukaan. Häiritsee. Kujanjuoksu on kiinnostava teos jopa ristiriitaisuudessaan. Loppu on hersyvän humoristinen, mistä tulee lisäpisteitä. Kirja ei varsinaisesti kolahtanut, mutta kuuluu jälleen kerran siihen joukkoon, joka on hyvä lukea genretuntemuksen vuoksi.

Charles Yu: How to Live Safely in a Science Fictional Universe

How to Live Safely in a Science Fictional Universe on Carkes Yun vuonna 2010 julkaistu esikoisteos, jonka luin alkuvuodesta. Siitä kirjoittaminen blogiin on hieman venynyt, sillä kirja ei erityisesti tehnyt vaikutusta tai edes kovinkaan kiinnostanut, mutta luin sen, koska halusin saada pitkään roikkuneeseen Aakkoshaasteeseen Y-kirjaimella alkavan kirjailijan teoksen.

Kirjan päähenkilö Charles Yu (mainittu kerran) on aikakonemekaanikko, joka korjailee keskeneräisessä Universe 31:ssä ihmisten käyttämien aikakoneiden vikoja. Hänen äitinsä elää yhden tunnin aikasilmukassa ja kadoksissa oleva isänsä ei ollut lapsuudessa kaikkein paras malli-isä. Kirjassa ei ole selkeää juonikuviota, vaan monia yksittäisiä kohtaamisia Charlesin ja eri ihmisten kesken, kuten asiakkaan Linus Skywalkerin, joka ei tahdo kestää kuuluisan Luke-isänsä varjossa elämistä. Charles joutuu aikasilmukkaan ampumalla tulevaisuuden itsensä, joka antaa hänelle ennen kuolemaansa kirjan, jonka hän kirjoittaa uudestaan olemassa olevan kirjan pohjalta, tullakseen jälleen tulevaisuudessa ammutuksi ja ojentaakseen kirjan itselleen. Charles katkaisee silmukan, etsii isänsä käsiinsä selvittääkseen välit ja lopulta tavoittelee elämänsä naista.

How to Live Safely in a Science Fictional Universe on näppärä ja hauska, sellainen nörttilukijan samaistuttava teos, jossa leikitellään ajalla ja sen ulottuvuuksilla sekä mahdollisuuksilla. Kirja on science fictiota monilla tieteen/tietotekniikan knoppikoukeroilla, osittain metatasolla ja se vaati ainakin minulta sopivan kaltaista fiilistä upota. Valitettavasti niin kävi vain ajoittain, eikä Charles jaksanut innoittaa hahmona lainkaan. Aivan kuin tämän tyyppisten nörttikuvausten aika olisi jo ohi, vaikka kirjan ilmestymisestä ei ole kuin seitsemän vuotta.

Kirja on monilta osin abstraktimainen. Termeineen ja yksityiskohtineen tarinalla on varmastikin useita esikuvia sf-genressä, ja Yu hakee esikoisromaanillaan paikkaa humoristiseltakin sektorilta. Doctor Whon ja Douglas Adamsin huumori on toistaiseksi uponnut hyvin, mutta en saanut otetta Yun vastaavaan. Sisällössä on liikaa alisuorittamista tai jotain vastaavaa. Tuli luettua, ei ollut minulle sopiva kirja, siirryin lukemaan seuraavaa teosta.

Lukuhaasteita

Kuten blogin muutamasta edellisestä kirjoituksesta näkyy, pari tämän vuoden lukuhaastetta on tullut päätökseen. Piti kerrata mitä kaikkea sitä on vielä jäljellä. Akuutein on marraskuun NeNoReMo-haaste, jonka päätin aloittaa kolmen vuoden tauon jälkeen toistamiseen, eli Neglected Novel Reading Month -haaste. Tämä on vaihtoehtohaaste niille, jotka eivät kirjoita NaNoWriMo-haasteeseen, tai lue joka ikinen päivä 30 sivua marraskuun ajan.

NeNoReMo-haasteessa tarkoituksena on lukea marraskuun aikana jokin sellainen kirja, joka on odottanut lukemista hyllyssä ainakin 5 vuotta. Minulla on näitä kirjoja kymmenittäin. Oikeasti! Koskapa minulla on kesken myös pari muuta haastetta vielä tälle vuodelle, niin yhdistän kaksi kärpästä ja valitsen NeNoReMo-kirjakseni Michael Swanwickin Rautalohikäärmeen tytär -teoksen. Se sopii myös I Spy Challenge 2015-2016 -haasteeseen paikkaamaan ammottavia aukkoja. I Spy Challenge päättyy vuoden loppuun, mutta tällä hetkellä ei näytä tilanne hyvältä. Yritän kuitenkin vielä. Varhaisempi NeNoReMo-keskustelu Risingshadowssa löytyy täältä. Twitterissä hashtag #NeNoReMo.


Kolmas haaste ja niin ikään vuoden loppuun päättyvä on Aakkoshaaste, jota on jäljellä kolme-neljä kirjaa. Se on vielä mahdollisuuksien rajoissa saada läpi tänä vuonna. Olen myös ilmoittautunut kirjabloggaajien Klassikkohaasteeseen osa 4:een Arthur Conan Doylen The Lost World -teoksella, mutta sen lukemiseen on vielä ruhtinaallisesti aikaa. Tulevaa klassikkohaastetta emännöi tällä kertaa Niina Yöpöydän kirjat -blogista.



Nyt sitten vain lukemaan. Lukuintoa kaikille, jotka ovat onnellisesti haastaneet itsensä lukemaan tai jotka muuten vain lukevat. Noinniinkuin normaalistikin.

Jeff VanderMeer: Hallinta

Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian toinen osa Hallinta (Authority, 2014) julkaistiin suomeksi syksyllä 2015. Ahmaisin ensimmäisen osan, Hävityksen (arvostelu) kesällä yhdellä istumalla ja odotukset olivat korkealla seuraavankin osan suhteen. Vaan Hallinta olikin sitten jotain muuta.

Alue X:n viimeisimmästä retkikunnasta selviytyneet jäsenet tuodaan hallituksen salaiseen laitokseen, Etelärajaan kuulusteltavaksi. Etelärajan kadoksissa olevan johtajan korvannut Control kiinnostuu erityisesti biologin käyttäytymisestä ja uskoo tämän muistavan retkikunnan tapahtumista enemmän kuin kertoo. Alue X:n laajeneminen huolestuttaa hallitusta, mutta kaikkine ristiriitaisine tietoineen, Control ei ole varma mitä häneltä salataan ja kuka salaa tai vaikeuttaa hänen työskentelyään, mikä on totta ja mikä vääristymää.

Hallinta oli minulle hyvin erilainen kirja lukukokemuksena kuin Hävitys. Hävitys oli pelottava sivunkääntäjä, kun taas Hallinta pyöri outoudessa ja oli hyvinkin uuskummaa. Alue X:n salaisuutta raotettiin kuulustelupätkien kautta, mutta tarina keriytyi auki kuin unijaksoina, joten kokonaisuuden käsittämisessä oli työtä. Kirjan sivut eivät kääntyneet itsestään, vaan lukeminen jumi useaan otteeseen. Enpä ole kohdannut vähään aikaan niin aiemmasta osasta poikkeavaa kirjaa puitteiltaan kuin Hallinta on. Ja silti se on jatkumo ykköskirjalle. Tosin jonkinlainen hyppäys kirjojen välillä oli, sillä ihan suoraan ei tarina jatkunut a:sta b:hen.

Controlin ja hänen äitinsä suhde tuntuu kitkaiselta, sitä on välillä vaikea ymmärtää ja nähdä syitä. Vasta lopussa, kun tajusin mihin mennään ja mistä on kyse, alkoi pisteitä ropista. Hävityksen yksi kiinnostavimmista osatekijöistä oli Alue X:n salaperäinen ympäristö, outo ja tuntematon. Se oli tavallaan yksi päähahmo. Eteläraja on kliininen ja ympäristönä sinänsä merkityksetön. Sen myötä jokin tärkeä elementti katoaa kakkoskirjassa. Hallinta on omalla tavallaan kiinnostava osa ja loppua kohden tiivistunnelmainen. Olen todennut aiemminkin olevani todellisen uuskumman ääressä hämmentynyt ja VanderMeer on ollut ennenkin syynä siihen.

Jos olin Hävityksen jälkeen varautunut sarjan suhteen, niin olen taatusti sitä Hallinnan jälkeenkin. Silti se viimeinen osa on pakko lukea, vaikken ihan heti ryntääkään sen kimppuun. Hitaasti ja varovasti kohti Hyväksyntää.

  Aakkoshaasteen V-kirja

Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani

Jean M. Untinen-Auel on Aakkoshaasteeni U-kirjailija, sillä ainakin suomenkielisessä vuonna 1981 julkaistussa Luolakarhun klaanissa (The Clan of the Cave Bear, 1980) kirjailijan sukunimessä esiintyy Untinen. Kuvittelin, että olin kirjan lukenut aikoinaan, mutta se ei tuntunut ennestään tutulta tekstiltä, joten päättelin nähneeni vain saman nimisen vuonna 1986 julkaistun elokuvan. Luolakarhun klaani on Maan lapset -sarjan ensimmäinen kirja ja se edustaa paleofiktiota.

Päähenkilö on Ayla, eurooppalainen varhaisnykyihminen, Cro-Magnon, joka jää orvoksi maanjäristyksen seurauksena. Luolaleijonan haavoittama, nälän ja janon näännyttämä lapsi on kuoleman partaalla, kun hänet löytää pienehkö neanderthalinihmisten klaani ja ottaa hoiviinsa, vaikka hän kuuluu Muihin. Ulkonäöltään neanderthalilaisista poikkeava Ayla aiheuttaa hämmennystä klaanin sisällä, mutta hän on myös tavoiltaan erilainen, eikä sopeutuminen uuteen ryhmään ole helppoa, vaikka heimon parantajanainen Iza ja tämän veli, tietäjä Creb tarjoavat tulisijan ja opastuksen sekä perheen läheisyyttä. Vaikeuksien kautta aikuiseksi kasvava Ayla löytää hyväksyntää ja saavuttaa aseman, vain todetakseen, että hänen polkunsa kulkee eri reittejä kuin adoptioklaaninsa.

Luolakarhun klaani on Aylan kasvutarina, jossa kuvataan fiktion keinoin tieteellisiin tutkimuksiin perustuvia seikkoja reilun 25 000 vuoden takaa myöhäispaleoliittiselta kaudelta. Kirjan parasta antia ovatkin lähinnä neanderthalinihmisten kulttuurin ja tapojen kuvaaminen, heidän ravintoonsa, lääkitsemiseen, metsästykseen, asuinalueeseensa ja sosiaaliseen käyttäytymiseensä liittyvä kuvaus. Luolakarhun klaani on patriarkaalinen yhteisö, jossa naiset tottelevat miesten pienimpiäkin oikkuja ja ovat tyytyväisiä asemaansa. Naisia toki kunnioitetaan, mutta miehet eivät sitä julkisesti erityisesti näytä. Ayla eurooppalaisena varhaisnykyihmisenä (Cro-Magnon taitaa olla tieteellisesti vanhentunut nimike tänä päivänä) on poikkeava ajatusmaailmaltaan ja myös fyysiseltä kehitykseltään. Untinen-Auel kuvaa kahden ihmislajin eroavuuksia reippaalla otteella kirjoitushetkellä vallinneiden käsitysten mukaisesti. Nykyisten tutkimusten mukaan neanderthalilaisetkin ovat ilmeisesti pystyneet muodostamaan puhetta paremmin kuin aiemmin on luultu ja heidän äänensä on ollut suuontelon muodon vuoksi korkeampi ja kimeämpi kuin nykyihmisen. Teoksen tieteellinen pohja ei ole vanhentunut liikaa, jotta se olisi haitannut lukukokemusta, mutta jäin miettimään kuinka käy tulevaisuudessa.

Luolakarhun klaanin kirjoitustyyli on kohtalaisen yksinkertaista, se ei häikäise eikä ihastuta, johtuen ehkä myös osittain suomennoksen laadusta. Ehkä olen vääränikäinen lukemaan kirjaa, sillä hahmot eivät purreet minuun lainkaan, eikä edes lievästi (tietämättään) feministinen Ayla päässyt pinnan alle. Hän on sellainen reippaan tyttösankarin ominaisuuksia omaava hahmo. Muinoin lapsista kehittyi tai heitä pidettiin aikuisena huomattavasti varhaisemmin kuin nykyään, joten 8-10 vuotiaat tytöt äiteinä ei tässäkään paleofiktiossa ole ihme. Aylassa on toki potkua, ehkä hieman korostetusti, kuten myös hänen ulkonäkönsä ”rumuutta” korostetaan moneen otteeseen. Etukäteen minulle mainittiin kirjasarjassa olevan erotiikkaa, mutta ainakin ensimmäisen osan raiskauksista oli erotiikka kaukana. Jospa sitä paleopornoa sitten ilmaantuu mukaan jatko-osissa, joita minulla ei ole kylläkään pienintäkään kiinnostusta lukea.

Kuten monesti aiemminkin, ajattelin kirjan lukemisen yhteydessä, että katson myös elokuvan. Aloitinkin Daryl Hannahin tähdittämän leffan, mutta päädyin harppomaan kohtauksista toisiin ja lopulta jätin leffan kesken, Alan Silvestrin musiikista huolimatta. Ei jaksanut. Näyttelijätyö oli kehnoa ja tarinakaan ei kirjan lukemisen jälkeen jaksanut hahmojen puolesta kiinnostaa. Tämä teos ei missään muodossa ole minun heiniäni, vaikka yleensä innostunkin paleofiktiosta.

 Aakkoshaasteen U-kirja

Brandon Sanderson: Perfect State

Kuten Alastair Reynoldsin kohdalla, myös Brandon Sandersonilta olen lukenut paria Ajan pyörä -sarjan teosta lukuunottamatta vain muutaman pienoisromaanimittaisen teoksen (arvostelut), vaikka kirjailija on kirjoittanut jos vaikka mitä. Tällä kertaa luin viime vuonna julkaistun Perfect Staten, joka on Hugo-ehdokkaana Rapid Puppets -listan painolasti takanaan. Perfect State on jälleen erilaista Sandersonia. Se on sekoitus fantasiaa ja science fictionia varsin kiehtovalla tavalla, sillä fantasia asettuu science fictionin sisälle.

Jumalakeisari Kairominas on kolmensadan vuotensa aikana ehtinyt valloittaa maailman ja oppia hallitsemaan maagisia voimia säänhallintaa lukuun ottamatta. Edessä on tiedossa tylsistymisen vuosia, mutta ylemmät voimat määräävätkin, että Kairominasin pitää mennä treffeille ja lisääntyä. Eikä se tunnu niin kiinnostavalta ajatukselta kuin voisi kuvitella, vaikka saisi itse valita seuralaisensa. Vaan kapinamielessä tehty valinta osoittautuukin erilaiseksi kokemukseksi, kun entinen voimakas vastustaja nostaa jälleen päätään.

Pidin kovasti tarinan ideasta heti kun aloin tajuta mistä on kyse. Idea onkin tavallaan suurempi kuin tarina itsessään, hyvällä tavalla vinksahtanut. Kairominassa ja treffikaveri Sophiessa on hahmoina potentiaalia ja jopa jännitettä syntyy. Lopussa on hieman liikaa yritystä, vaikka pidin yllättävistäkin juonenkäänteistä. Lukukokemuksena Perfect State ei noussut lähellekään sille ihastuksen tasolle, jonka koin Sandersonin Hugo-voittaja The Emperor’s Soulin (arvostelu) yhteydessä nelisen vuotta sitten, mutta Sanderson alkaa kuitenkin hahmottua minulle kirjailijana, joka uskaltaa vaihtaa tyylejä ja kokeilla eri alagenrejä. Ainakin näissä lyhyemmissä kirjoituksissaan. Plussaa on myös humoristinen tai ehkä jonkin verran ironinen sävy. Tarinan lukemisen jälkeen luin artikkelin, jonka mukaan Perfect State odotti valmistumistaan pitkään, sillä Sanderson ei ollut siihen tyytyväinen, eikä kaikki asettunut kohdilleen. Ehkä se näkyy hieman tarinassa.

Alastair Reynoldsin Slow Bulletsissa (arvostelu) tuntui olevan kirjailijalta yritystä siirtyä uudelle osa-alueelle tai ainakin vahvistaa jotain uutta, ja niin oli tässäkin. Perfect Statessa on jatkon mahdollisuus ja epäilen, että Sanderson tulee palaamaan tähän maailmaan uudelleen. Enkä pistäisi sitä pahakseni. Tämän vuoden pienoisromaanien Hugo-ehdokkaista on enää yksi lukematta. Sitten voin alkaa miettiä järjestystä. Liitän Perfect Staten mukaan aakkoshaasteeseeni.

 Aakkoshaasteen S-kirja

Alastair Reynolds: Slow Bullets

Kolmas Hugo-ehdokkaana oleva pienoisromaani on nyt luettu ja kaksi vielä jäljellä. Alastair Reynoldsin Slow Bullets sai jälleen kerran minut harmittelemaan, etten ole ehtinyt tutustua kirjailijan tuotantoon ennestään kuin kolmen lyhyt tarinan verran: Thousandth Night & Minla’s Flowers ja Troika, joka oli myös Hugo-ehdokkaana 2011.

Scur on sotilas, johon ammutaan hidas ja tuskallinen tappava luoti. Yrittäessään poistaa sitä hän menettää tajuntansa ja herää pitkän ajan kuluttua tuntemattomassa aluksessa tuntemattomassa paikassa tuntemattomien ihmisten keskellä. Läsnä on yksi, jonka hän tunnistaa ja se on mies, joka ampui häneen hitaan luodin. Koston sijaan Scurille ja muille aluksessa olijoille tulee muuta ajateltavaa yllättävien käänteiden vuoksi ja lisäksi aluksen tietokoneen muistista häviää koko ajan tietoa ihmiskunnasta, jonka olemassa olo on uhattuna. Aluksessa olevien on löydettävä yhteisymmärrys mikä jää eloon ja muistetuksi.

Oletin, että Reynoldsilta olisi jälleen esillä teknisiä yksityiskohtia sisältävää science fictionia, mutta tarina olikin jotain muuta kuin odotin. Lukiessa minulle jäi tunne, että kirjailija yritti hakea jonkin sortin sosiaalisen kanssakäymisen tutkailun pointtia, mutta ei ihan päässyt siihen. Muisti ja muistot nousevat tärkeiksi teemoiksi, mutta samalla päähahmo Scur asetetaan muistinsa puolesta jokseenkin epäluotettavaksi kertojahahmoksi ja hän jää lukijan luottamuksen ja uskomuksen varaan. Kuka hän todella on ja miksi hän on aluksessa? Tarinassa viitataan uskontoon ja Kirjaan, joka aiheuttaa ristiriitoja. Tämä osa kaikkine selityksineen, ei toiminut minulle. Muistikapasiteetti ja tiedon tallentamiseen liittyvät kohdatkin saivat hämmentymään. En pysynyt mukana mistä kaikki tieto alukseen tuli ja miksi se ylipäätään oli tallennettuna ja menetettävänä rikollisia täynnä olevan aluksen muistissa. Olen melkoisen varma, että joku on aiheeseen liittyen kirjoittanut pätevämpiäkin juttuja.

Tarina alkoi hyvin vetävästi, mutta koska hahmot eivät saaneet juurikaan ulottuvuutta, vaikka Scurin kohdalla oikeasti oli yritystä, ja juoni kaikista kiemuroistaan huolimatta jätti lopulta välinpitämättömän olon, Slow Bullets jäi valitettavasti kokonaisuutena pienoiseksi pettymykseksi. Ei varmaankaan parasta Reynoldsia, mutta luettava kylläkin. Ja olihan tarinassa hyvin erikoinen avaruusolentorotu, jonka toimet olivat vihollismaisia, mutta tarkoitusperät jäivät mysteeriksi. Sinänsä kiehtovaa. Slow Bullets oli mukana Rapid Puppetsin slate-listalla ja Reynolds pyysi sen poistamista. Turhaan. Vaikea tietää olisiko Slow Bullets noussut ehdokkaaksi ilman listaa. Tiedän ainakin yhden pienoisromaanin, joka olisi ansainnut paikkansa ehdokkaiden joukossa paremmin kuin tämä. Joka tapauksessa jollekin sijalle asetan Slow Bulletsin äänestyksessäni. Liitän kirjan myös mukaan aakkoshaasteeseeni.

Aakkoshaasteen R-kirja

Daniel Quinn: Ismael

Aakkoshaasteen Q-kirjailija ei ole minulle näköjään helppo pala, sillä vuonna 2011 haasteessa Quijanon Once Upon Europalle (arvostelu) ei minulta juuri kehuja herunut, eikä nyt lukemani vuonna 1998 suomeksi julkaistu Daniel Quinnin Ismael (Ishmael, 1992) kolahtanut yhtään enempää. Kirja on kuitenkin palkittu ja kehuttu. Sitä on pidetty käänteentekevänä filosofisekologisena teoksena, joka muuttaa ajattelutapaa jne. Kirjan lukijat jakautuvat jopa jyrkästi eri kannoille Ismaelin luettuaan.

Ismael kertoo miehestä, joka lehti-ilmoituksen kautta päätyy Ismael-nimisen gorillan oppiin etsimään vastausta kuinka ihmiskunta on ajautunut nykytilanteeseensa. Kirja koostuu opetusmaisesta keskustelusta, jossa Ismael esimerkkien ja kysymysten kautta yrittää saada oppilaansa purkamaan vallalla olevan sivilisaation mytologista ajattelua evoluution ihmiskeskeisyydestä. Opissa luodaan uudelleen ihmisen lajin kahtiajakautuminen jättäjiin ja ottajiin Raamatun luomiskertomukseen pohjautuen ja avataan millaisen ajattelun kautta ollaan ajauduttu lajin kehityksessä tuhoisaan vaiheeseen. Samaisen ajattelun oivaltamisen kautta voisi löytyä myös avaimet ihmiskunnan parempaan tulevaisuuteen.

Ismael on filosofinen teos, jonka tyylistä nauttinee enemmän ainetta opiskelleet kuin tavallinen tallaaja. Tarina etenee dialogimuodossa, jossa Ismael selittää ympäripyöreästi ja kysyy sitten oppilaaltaan kysmyksen tai pistää tekemään kotiläksyjä. Oppilas vastaa välillä tyyliin ”aivan”, ”kyllä”, ”ahaa”, ”en ymmärrä” tai ”taidan ymmärtää”. Joskus gorilla nälväiseen takaisin jotain älykkyyspillerin unohtamisesta tai jotain vastaavaa. Kirjassa on myös jaksoja, varsinkin kun lähdetään purkamaan Raamatun tarinan pohjalta nykyajan mytologiaa, joissa Ismael tarinoi opettavaiseen tyyliin sivukaupalla. Teksti on suoraan sanottuna tylsää. Siinä ei ole lainkaan kaunokirjallista vetoa. Asioita toistetaan kyllästymispisteeseen saakka, mikä ilmeisesti kuuluu kuvioon, kun oppilaskin (toisin sanoen lukija) on välillä hidas ymmärtämään.

Kirjoitustyylin vuoksi sanotun kiinnostavuus ja haastavuus hiipuu. Luonnontieteilijälle kirjan ajatusmaailma ihmisen evoluutioajattelun itsekeskeisyydestä ei yllätä, en kokenut saavani minkäänlaista ahaa-elämystä jättäjä-ottajalinjauksista, enkä mitään uutta ravintoa aivoille. Päinvastoin, koin kirjailijan johdattaman ajatusmaailman osittaiseksi (ehkä se kantaaottavuuden laimeus vaikutti), amerikkalaissävyiseksi, enkä ole lainkaan varma edes tieteellisten väittämien paikkaansapitävyydestä. Tosin ei minulla ole mitään halua ryhtyä muuta osoittamaan. Tarinan ratkaisulle annan ns. juonellisesti pisteitä, se on juuri niin avoin, kuin ajattelua muuttamaan pyrkivän pohdiskelun jälkeen kuuluu ollakin. Harmi, että se Raamattu ja luomisoppi pitää näköjään olla läsnä tämän kaltaisessa (amerikkalaisen kirjailijan) teoksessa, eikä evoluutiota voi yksinkertaiseksi käsitellä pelkästään tieteelliseltä pohjalta, edes filosofisesti.

Ismael ei ollut minun makuun, mutta kuten mainitsin alussa, se on saanut myös kehuja, joten tämän arvion perusteella ei ehkä kannata jättää lukematta, jos aihe kiinnostaa. Kielellisesti en kylläkään suosittele sitä kenellekään.

Aakkoshaasteen Q-kirja

Daniel Polansky: The Builders

Daniel Polanskyn The Builders (2015) on Hugo-ehdokkaana pienoisromaanikategoriassa. Se on yksi neljästä ehdokkaasta, joka oli myös Rapid Puppiesien äänestyslistalla. Syystä tai toisesta tähän kategoriaan koiranpennut nimesivät myös ns. valtavirtaehdokkaita, joista osa olisi saattanut tulla nimetyksi ilman erillisiä äänestyslistojakin. Taktikointia ehkä sekin. Joka tapauksessa Polansky on ehdokkaana ja luin tarinan. Minulla ei ollut etukäteen käsitystä kirjailijan tuotannosta.

Kapteeni on ehkä pieni, yksisilmäinen rotta, mutta aseen kera hän on kuolettava, niin ovat myös muut hänen kumppaninsa, jotka liittyvät yhteen vuosia sodan päättymisen jälkeen etsimään kostoa pettureille. Mukana ovat mm. Bonjour-niminen ranskalaisuuttaan korostava kärppä, tarkka-ampujaopossumi Boudica, Cinnabar-salamanteri, jolla on lämpimät ja ystävälliset silmät ja kasoittain ruumiita takana, Barley-näätä ja Gertrude, jota kutsutaan Underground maniksi. Heidän jälkensä on veristä.

Tämä antropomorfinen tarina menee dark fantasyn piikkiin. Siinä on lännentarinaa, jossa Kapteeni on yhtä jäätävä kuin Clint Eastwood konsanaan ja naiset yhtä tappavia kuin miehet. Polanskyn kuivan kalvakasta humoristisesta tyylistä tulee mieleen pitkälti Joe Abercrombien First Law -sarja, mutta ei yhtä hiottuna. Polansky vetää välillä hieman yli kieli poskessa -tyyliin, mikä osittain johtunee eläinhahmoista ja niihin liittyvistä piirteistä. Toistoa esiintyy, mutta se kuuluu tyyliin. Taustalla on myös vakavampi kysymys luonteesta ja kohtalonsa muuttamisesta. Hahmoja on useita mainitsemieni lisäksi ja Polansky esittelee ja kuvaa heidän niin ulkoista olemusta kuin luonnettakin värikkäästi ja karismaattisesti. Esimerkkeinä Bonsoir ja Cinnabar:

Bonsoir:

"Being both French and a stoat had resulted in a more or less constant crisis of self-identity – one which Bonsoir often worked to resolve, in classic Gallic fashion, via monologue."

 Cinnabar:

"I wonder if you’re as fast as they say,” Bessie Weasel chirruped, her hand slowly straying toward her belt.
"Wondering is free,” Cinnabar said finally, his voice soft and low. “Certainty has its price.”

Tarinan alku tuntuu hieman vahvemmalta kuin loppu, mutta keskikohdan hidastuksesta huolimatta, juoni kantaa loppuun saakka verisenä ja tyyliin uskollisena. Ilman huumoria tätä olisi rankka lukea.

"Puss and Brontë laughed merrily. They were the best of friend. One of them was likely to kill the other before long."

Minulle jäi The Buildersista ristiriitainen olo, koska vertasin sitä vahvasti Abercrombien tarinoiden tyyliin. Ja Abercrombie on yksi suosikkikirjailijoistani. Ehkä pitäisi lukea Polanskylta jotain muuta, jotta erottaisin hänen yksilöllisen äänensä paremmin. Tähän Hugo-kierroksen lukemisiin sitä en ehdi tosin tekemään. Eikä sillä olisi paljoa merkitystäkään. Pidän The Buildersia kohtalaisen hyvänä tarinana ja aion sijoittaa sen Hugo-äänestyksessä jollekin sijalle, kunhan saan muut ehdokastarinat luettua vertailtavaksi.

Aakkoshaasteen P-kirja

Nnedi Okorafor: Binti

Binti seilaili näköpiirissäni kansineen pitemmän aikaa sosiaalisessa mediassa, ennen kuin lopulta otin sen luettavaksi. Kyseessä on Nnedi Okoraforin vuonna 2015 julkaistu science fiction-pienoisromaani. Olen aiemmin lukenut Okoraforilta Who Fears Death -kirjan (arvostelu), joka herätti ristiriitaisia ajatuksia, vaikka kirjailijan omaperäisyys viehätti paljonkin. Kuten tuolloin 2011, niin myös 2016 liitän kirjailijan sukunimen alkukirjaimen perusteella kirjan aakkoshaasteeni O-kirjaksi.

16-vuotias Binti on ensimmäinen Himba-henkilö, jolle tarjotaan mahdollisuutta opiskella galaksin parhaimmassa opinahjossa, Oomzan yliopistossa. Binti suostuu tarjoukseen, joka on hänen unelmansa, vaikkakin tarkoittaa perheen jättämistä taakseen. Himbat ei muutenkaan poistu paksun saven asuinalueeltaan ja kulttuurisilta juuriltaan. Ja kyllähän Binti herättääkin huomiota matkalla yliopistoon kaikkien Khoush-ihmisten joukossa. Matka ei muutenkaan suju ongelmitta, sillä alukseen hyökkää joukko Medusen kansalaisia vaatimuksineen. Pääsy elävänä yliopistolle asti ei olekaan niin varmaa enää, ja Bintin pitää löytää itsestään ja lähtökohdistaan se voima ja viisaus, joka pitäisi hänet hengissä.

Bintissä tiede ja hengellisyys yhdistyvät mielenkiintoisella tavalla. Okorafor tuo namibialaisen heimon perinteiseen hengille puhumiseen fysiikan ja matematiikan periaatteet ja luo käsitteen ”master harmonizer”, henkilön, joka kommunikoi virtapiirien ja sähkövirran kanssa luodakseen yhtenäisyyttä ja harmoniaa apunaan astrolabi, tähtilevy. Binti on matemaattisesti lahjakas ja yliopiston tuntuu olevan tarkoituksena kehittää hänen lahjaansa sellaisena kuin se on, ei tasapäistämällä yhteen opinmuottiin. Oomzan yliopistossa opiskelee muitakin lajeja kuin ihmisiä ja se vaikuttaa hyvin innostavalta paikalta. Tieteellisesti siitä tuli hieman samankaltainen fiilis kuin fantasiapuolella Patrick Rothfussin Kuninkaan surmaajan kronikoissa.

Tarina on väkivaltainen, mutta ilman väkivaltaa ja sekaannusta ei olisi mitä harmonisoida. Tarinan teema on yhteisymmärrys, hyväksyminen ja kommunikoiminen. Maailmassa luodaan mielellään vastakohtia ja jos ei ole halua, ei konflikteihin saada yhteistä näkemystä. Toimintaa voi ohjata väärinkäsitykset ja ennakkoluulot. Ymmärryksen jälkeenkään ei ole helppoa toimia oikein. Binti on monella tapaa tarinassa koko ihmiskunnan edustaja, vaikka onkin hyvin heimosidonnainen hahmo.

Bintissä on lyhyeksi tarinaksi paljon pinnan alla. Pinnallisesti se tuntuu hieman naiivilta, nuoren tytön kasvu- ja sankaritarinalta ja kohderyhmän voisi hyvin kuvitella olevan nuorta aikuista lukijakuntaa. Tarinassa on muutamia oikomisia, jotka särähti hieman, enkä aina pidä kirjailijan ehdottomuudesta. Pinnan alta huomaa, että Okorafor tälläkin teoksella pikku hiljaa laajentaa genrekirjallisuuden rodullista, kultuurista ja termillistäkin pohjaa, mikä on erittäin tervetullutta. Toivottavasti nämä laajennukset kantavat hedelmää monin eri sävyin ja ideoin.

 Aakkoshaasteen O-kirja

Emma Newman: Planetfall

Emma Newmanin Planetfall (2015) päätyi lukulistalleni lähinnä Sarin suosituksesta Eating Muffins In An Agitated Manner -blogin hugokelpoisten kirjojen pohdintaviestissä. En ole aiemmin lukenutkaan Newmania, vaikka kirjailijalla on takanaan ainakin yksi fantasia-sarja ja novelleja. Planetfall on science fiction -teos, mutta mitään kovaa scifiä se ei ole, vaan hyvinkin humaanista lähtökohdista kirjoitettu tarina. Liitän kirjan aakkoshaasteen N-kirjaksi.

Tilanteessa, jossa Maa on ylikansoitettu ja saastutettu, Suh-Mi-niminen henkilö saa uskonnollissävytteisen viestin – kutsun kaukaiselta planeetalta, joka tarjoaa mahdollisuuden uuteen elämään. Joukko ihmisiä lähtee hänen mukanaan asuttamaan planeettaa, mukana Suh-Min ystävä Renata Ghali. Tarinaa kerrotaan Renin näkökulmasta reilut kaksikymmentä vuotta planeetalle saapumisen jälkeen, jolloin God’s City -nimiseen kaupunkiin suuren orgaanisen rakennelman lähelle sijoittunut siirtokunta on jo muovautunut rutiineihinsa. Takana on kuitenkin salaisuus, jonka vain kaksi henkilöä tietää ja joka saattaisi hajottaa olemassa olevan yhteisön, jos paljastuisi.

Newman johdattelee tarinaa leppoisasti eteenpäin luoden samalla vihjailevilla ajatuksilla ja lausahduksilla kiristyvää jännitettä. Itse juoni ei ole ihmeellinen. Tarina on ennalta-arvattava monelta osin, enkä varsinaisesti viehättynyt siitä. Maailma, jonka Newman luo, on kuitenkin kiinnostava kaikkinen edistyneine internetversioineen ja elintoimintojen seuraamisineen, samalla kuitenkin yksityisyyden suojaaminen huomioituna. Renin hahmo häiriökäyttäytymisineen on uskottava ja inhimillisen puoleensavetävä. Hahmojen välinen vuorovaikutus toimii kuten pitää, mikä on pitkälti tärkeää, kun kuvataan yhteisöä. Renin persoona toimii myös juonen kuljetuksen välineenä.

Tämä oli toinen viimeaikainen lukemani teos, jossa printtailtiin 3-D printterillä. Vaikka otanta on pieni, olen valmis jo hihkaisemaan, että vuosi 2015 toi printtaamisen scifiin. Toki tulevaisuusajattelu on tulostelua ennenkin kehitellyt, mutta ei ole omalla kohdalla tullut vastaan nimenomaan lähivuosien sf-teoksissa.

Planetfall on enemmän kuin mitä se alussa antaa ymmärtää, tarina kasvaa ja loppupuolella se onkin jo melkoisen synkkää kerrontaa. Pidin kirjasta ja nimesin sen yhdeksi omaksi hugokelpoiseksikin. Näen hyvin miksi se ansaitsisi päästä ehdokkaaksi, mutta silti en ihan myyty teoksen edessä ollut. Olen kuitenkin kiinnostunut seuraavasta Newmanin Planetfall-kirjasta, After Atlas, jonka on määrä ilmestyä marraskuussa.

 Aakkoshaasteen N-kirja