Adrian Tchaikovsky: Guns of the Dawn

Adrian Tchaikovsky on kirjailija, josta olen ollut tietoinen vähintään 10 vuotta. En vain ollut kiinnostunut hänen 10-osaisesta Shadows of the Apt -sarjastaan. 2015 ilmestyi standalone Guns of the Dawn, jonka tänä vuonna päätin ottaa luettavakseni ihan vain kirjailijaan tutustuakseni. Koin totaalisen yllätyksen. Liitän kirjan Aikamatka-lukuhaasteeseen kohtaan 9. Sota-ajasta kertova kirja.

Denland ja Lascanne ovat olleet sopuisat naapurimaat, mutta nyt Denlandin kuningas on surmattu ja he syyttävät siitä naapureitaan. Syttyy sota, joka vaatii lascannelaisia sotilaita enemmän ja enemmän, eikä kuninkaan maagitkaan riitä. Myös naiset kutsutaan sotaan ja yksi heistä on nuori säätyläisnainen Emily Marshwic, jonka veli ja isosiskon aviomies ovat jo sodassa. Sotaa käydään soisella alueella, jossa suokansa on sotivien joukkojen välissä. Kumpikaan ei halua vahingoittaa kolmatta osapuolta, mutta sodalla ei tunnu tulevan loppua. Emily joutuu tahtomattaan vaa’ankielen asemaan.

Pääyllätys kirjassa oli kertojaääni, joka tulvahti päähäni kuin Jane Austenin romaanista. Teoksen päähahmo on alussa elizabethbennetmäinen kodin ylläpitäjä, kun miehet ovat sodassa. Hänen turhamainen pikkusiskonsa ajattelee vain ulkonäköään ja sopivia kosijoita, joille flirttailla ja isosisko on raskaana oleva kodin hengetär. Reilu 650-sivuinen kirja etenee yli sata sivua ennen kuin naiset kutsutaan sotaan. Sitä ennen on tutustuttu sopiviin miesehdokkaisiin tai antimiesehdokkaisiin ja kuninkaaseen. Sota on kuvausta paitsi taisteluista, sotastrategiasta ja niiden lukuisista käänteistä, myös kuvausta ystävyydestä ja kumppanuudesta mitä raskaissa olosuhteissa syntyy. Sodan kuvaus ei pääse missään vaiheessa pitkästyttämään, sen verran moninaisia sen tapahtumat ovat.

Emily on itsenäinen hahmo, mutta ei liian täydellinen ollakseen ärsyttävä. Kirjassa on kuitenkin romanttisiin aspekteihin liittyviä kuvioita, jotka saivat minut jännittämään joudunko nakkaamaan kirjan kuvainnollisesti seinään. Onneksi Tchaikovsky osoittautui sen verran herkäksi tilanteen tunnistajaksi, että teki lopulta erinomaisia ratkaisuja. Osa niistä ei välttämättä yllättänyt, mikä sinänsä ei haitannut lukukokemusta. Annan joka tapauksessa kirjailijalle papukaijamerkin siitä miten hän saatteli tarinan loppuun.

Guns of the Dawn on varsin vetävä kirja, joka minulle oli jotain muuta kuin osasin edes odottaa. Se herätti halun tutustua Tchaikovskyn muihin teoksiin, joita hänellä tuntuu riittävän jopa neljän kirjan vuosivauhtia. Keskityn näin alkuunsa ainakin yksittäisiin kirjoihin ja katson, josko myöhemmin sarjatkin alkaa kiinnostaa. Voin suositella Guns of the Dawnia vaivattomasti. Älkää antako nimen hämätä liikaa.

Lokakuu 2019 luetut #2

Edgar Allan Poe: Kauhutarinoita

Tämä Poen Kauhutarinoita-kirja löytyy 2008 julkaistuna äänikirjana ja on sisällöltään lyhyempi versio kuin 1995 julkaistu samanniminen paperiversio. Äänikirja sisältää novellit: Korppi, William Wilson, Amontillado-tynnyri, Kuilu ja heiluri, Ligeia, Punaisen kuoleman naamio ja Usherin talon häviö. Kaikki nämä olivat ennestään tuttuja muista lukemistani kokoelmista, mutta nyt ensi kertaa kuuntelin luettuna. Olipa formaatti sitten mikä tahansa Poe on mestari, edes lukija ei saanut turmeltua tarinoita, vaikka Korpin tykkään lukea kuitenkin mielummin tekstinä.

Neil Gaiman: Pohjoisen mytologia

Pohjoisen mytologia (2019) oli lukulistallani siitä lähtien, kun se ilmestyi palkintoehdokaslistoille (Norse Mythology, 2017). Suomennos ilmestyi kohtalaisen nopeaa ja vieläpä äänikirjana, joten kuuntelin sen. Useat myytit Odinista, Thorista, Lokista ja Ragnarökistä ovat jo ennestään tuttuja esim. Villy Sørensenin Ragnarök, jumalten tuho -kirjasta (arvio), mutta Gaiman toi esille uusiakin puolia ja varsin Thor on tässä teoksessa hyvinkin erilainen kuin monissa muissa versioissa. Kiinnostava kirja ja annos huumoria mukana.

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Suomennos ja alkuperäinen teos, Machines Like Me, ilmestyivät molemmat tänä vuonna. McEwan ei ole muistaakseni minulle tuttu kirjailija ennestään, enkä tiennyt mitä odottaa tältä teokselta. Luettuani kirjan, en vieläkään oikein tiedä mitä ajatella siitä. Lähtökohtaisesti vaihtoehtohistoriallinen tarina ihmiskunnasta, jossa voi ostaa itselleen androidin kotikäyttöön, on kiinnostava, vaikkakaan ei kovinkaan kumouksellinen niin kuin kirjaa mainostetaan. Robotithan ovat olleet inhimillisiä jo kauan tarinoissa, kuin androiditkin. En ihan päässyt kiinni miten tarinassa yritettiin pohtia mikä tekee ihmisestä ihmisen. Tästä aiheesta on parempiakin versioita kehitetty aiemmin. Hahmot olivat mielestäni tylsiä, joten kirja jäi vain ”tulipahan kuunneltua” tasolle.

V. E. Schwab: Tummenevat varjot

Luin kesällä Schwabin Magian syvempi sävyn (arvio), joka aloitti Shades of Magic -trilogian. Uutuusteos Tummenevat varjot (A Gathering of Shadows, 2015) on siis kakkososa. Tämä tarina alkoi sekä hahmollisesti että juonellisesti hieman kliseisesti, mutta Schwab on vetävän kevyt kirjoittaja (oli mukava tavata hänet Dublinin Worldconissa elokuussa), joten lukeminen rullaa. Trilogian toinen osakin on viihdyttävä taikuuskisoineen ja kivoine asuineen, mutta idean omaperäisyys on niin ja näin. Silti Lontoon eri kasvot ja tarinan kehityskaari niiden välillä kiinnostavat niin paljon, että pidin lukemastani. Viimeinen osa kuuluu lukulistalle.

Cixin Liu: Synkkä metsä

Synkkä metsä on Muistoja planeetta maasta -sarjan kakkososa, joka on alun perin ilmestynyt vuonna 2008. Ensimmäinen osa Kolmen kappaleen probleema (arvio) oli varsin kiehtova ja omalaatuinen lukukokemus ja odotin kakkososalta paljon. Odotukset eivät täyttyneet täysin, sillä koin kirjan ajoittain tylsemmäksi ja jaarittelevammaksi. Varsinkin päähenkilö Luo Ji on lähes sietämätön välillä. Ajoittain tarina taas etenee ja jännite kasvaa, joten kokonaisuus jäi plussan puolelle. Täytyy sanoa, että Liun tyyli on kuitenkin hyvin kiinalainen, ja länsimaiseen scifiin tottuneena tässä kerrontatavassa on oppikoulu käytävänä. Tällä kertaa se oli vaativampaa kuin ensimmäisessä osassa. Viimeinen osa on kuitenkin ehdottomasti lukulistalla.

Claire North: Touch

Luin loppiaisen lukumaratonissa Claire Northin (alias Catherine Webb, alias Kate Griffin) The Serpent -pienoisromaanin, enkä oikein tiennyt mitä ajatella siitä. Siksipä en arviota siitä kirjoittanut. Sen sijaan otin luettavakseni kirjailijan Touch-teoksen vuodelta 2015. Tai oikeastaan kuuntelin sen – ajomatkoilla Jyväskylän Finnconiin.

Touch kertoo Kepleriksi nimetystä ”aaveesta”, joka syntyi kauan sitten väkivaltaisen kuoleman seurauksena. Hän on olemassa muiden ihmisten kehoissa, jotka on ottanut haltuunsa ihokontaktin kautta. Vain kosketus ja hän siirtyy toiseen ihmiseen, jättäen menneen henkilön ilman muistikuvaa mitä on tapahtunut. Hänen kaltaisiaan on muitakin. Yksi heistä, Galileo, jäljittää häntä, haluaa tuhota hänet. Mutta onko se edes mahdollista, sillä aaveet elävät ikuisesti, Keplerkin on ollut olemassa useita satoja vuosia. Hän lähtee etsimään jäljittäjiään väkivalta ja kuolema koko ajan kintereillään.

Ensinnäkin on pakko myöntää, että vaikka pidän äänikirjoista siinä mielessä, että ne mahdollistavat lukemisen ajotilanteissakin, niin minun kohdallani lukija vaikuttaa paljon siihen pidänkö kirjasta. Jotkut lukijat ovat erinomaisia, heihin ei kiinnitä paljoakaan huomiota, mutta Touch-kirjassa ilmeikäs lukija ärsytti mennen tullen, varsinkin naishahmojen äänillä, vieden huomiota pois itse tekstistä. Huomasin kuunnellessani ajattelevani ääntä, en sitä mitä ääni sanoi.

Tarina on kuitenkin kiehtova, mutta sen sisälle pääsyyn menee jonkin aikaa, sillä North avaa kuviota pikkuhiljaa, eikä heti alussa ole selvää mistä on kyse. Uhka ja omanlaisensa synkkyys ilmestyy mukaan kuitenkin heti. Tunnelma syntyy hahmoista, jotka eivät koskaan pysty elämään täysin omaa elämäänsä, vaan joutuvat sopeutumaan ottamansa kehon sosiaalisiin elinympäristöihin, mikä luonnollisestikin aiheuttaa outoja tilanteita.

Kepler on vuosisatojen aikana kehonvaihdoissa menettänyt sukupuolisen identiteetin. Sillä ei ole väliä, koska olemassaolon edellytys on aina valita elävä ihminen. Ihmiseen siirtyminen on ajan varastamista toiselta ihmiseltä, ja vaikka Kepler pyrkii pitämään huolta valitsemastaan kehosta, on edessä aina kysymys moraalisesta oikeutuksesta. Ja se vaikuttaa aaveiden omakuvaan, etiikkaan, moraaliin ja kaikkeen mitä he ovat, itsekkäästi valintojaan tehden. Pohdittavana oli mikä on oikeutettu aika varastaa toisen ihmisen elämää ja rakastaako kukaan aavetta toisen ihmisen sisällä.

Jäin miettimään jätinkö pitämättä yhdestäkään hahmosta sen vuoksi mitä hän oli ja mitä valintoja hän teki ja sitten selitti tekemisiään, vai jäikö fiilis päälle lukijan ärsyttävyydestä. Kun joku hokee korvaan vihaisena fuck you, fuck you, fuck you tai tinkaa do you love me, do you love me, do you love me, on kokemus luettuna erilainen kuin kuunneltuna. Oletan, ettei hahmojen ollut tarkoitus olla sympaattisia, mutta uskon, että tarina olisi uponnut erilailla tekstinä kuin kuunneltuna. Tarinan idea ja sisältö olivat kaikesta huolimatta ajatuksia herättäviä. Voisin vaikka suositella ekirjana.

V.E. Schwab: Magian syvempi sävy

V. E. Schwabin maaliskuussa julkaistu käännös Magian syvempi sävy (A Darker Shade of Magic, 2015) aloittaa Shades of Magic -trilogian, joka on maailmalla aiheuttanut ilmeisesti jonkin verran fanitusta. Nuorille aikuisille suunnattu trilogia valmistui muutama vuosi sitten, joten ihan samaan faniryntäykseen Suomessa ei ehditty, mutta hyvä, että reagoitiin joka tapauksessa.

Magian syvempi sävy sijoittuu Lontooseen George III:n (joka suomeksi halutaan kääntää Yrjöksi) aikaan 1819. Itse asiassa Lontoita on kolme, joista hulluksi kuninkaaksi kutsutun George III:n ja meidän Lontoo on Harmaa, savuinen ja magiaton. Päähenkilö Kell on yksi harvoista Antareista, verimaagikoista, jolla on kyky matkustaa eri Lontoiden välillä. Hänen koti-Lontoonsa on Punainen, täynnä magiaa, jossa Kell asuu adoptoituna kuningasparin ja prinssin kanssa. Valkoista Lontoota hallitsee kaksoset Athos and Astrid Dane, jotka janoavat lisää oman Lontoonsa kuihtuvaa magiaa ja sen myötä valtaa. Aikoinaan oli neljäskin Lontoo, tuhoutunut Musta Lontoo, joka yhä on tapahtumien taustalla. Kell törmää Harmaassa Lontoossa nokkelaan taskuvarkaaseen Lila Bardin, joka janoaa puolestaan seikkailua, irtipääsyä nykyisestä elämästään. Ja se järjestyy Kellin seurassa Lontoiden välisessä valtapelissä.

Lontoo on loistava paikka magialle ja mielikuvituksellisille ala-, oheis- ja rinnakkaismaailmoille, minkä ovat todistaneet aiemmin jo mm. Neil Gaiman, J.K. Rowling ja Ben Aaronovich. Schwabin Lontoot sopivat hyvin lisäkortena kekoon. Värein erotetut kaupungit ja esimerkiksi Thames magian lähteenä ovat varsin kiehtovia ja kukapa ei haluaisi asua Schwabin punaisessa Lontoossa siinä missä käydä ostoksilla Rowlingin Lontoon Diagon Alleyssakin. Magian syvemmässä sävyssä maailmanluonti onkin ehkä se olennaisin osa, vaikka selvästi onkin vajaavaista, koska yksi osa kokonaisuudesta puuttuu eli Musta Lontoo. Se ei kuitenkaan ole huolestuttavaa, sillä onhan kyseessä sarjan ensimmäinen osa ja eiköhän salaperäiseen puuttuvaan Lontooseen vielä palata jatko-osissa. Kirjailija on kehittänyt maailmaansa sopivaa magiaa, joka toimi ja oli kehityskelpoinen.

Kell on tyypillinen menneisyyden omaava (minulla on aavistus tästä menneisyydestä), erikoislahjakas nuori mies. Lila Bard on nokkela selviytyjä, joka haluaa pärjätä omillaan ja teeskentelee ajoittain olevansa miespuoleinen. Hänellä on oma taustansa käytökseen. Kellin kohdalla syvyyttä syntyi jonkin verran hänen kohdatessa kuningas Georgen (mikä oli hieno alku kirjalle) ja kasvatusveljensä Rhyn. Lilallekin oli yritystä syvyyteen, vaikka ei toiminut tehokkaasti. Olisiko turhaa toivoa, että tässä kirjasarjasta selvittäisiin ilman jonkin sortin paritusta? Hahmot eivät yltäneet ihan odotusten tasolle, mikä oli kirjan ikävin pettymys. Juonen pohjustus kesti pitkään ja lopulta, kun tapahtumat vierähtivät käyntiin, ne vyöryivät yli eikä niistä oikein löytynyt omaperäisyyttä. Mustavalkoisuus ei ole kiehtovaa. Jälleen pistän toivoni siihen, että tarina kehittyy mutkikkaammaksi ja täyteläisemmäksi seuraavissa osissa.

Trilogian toinen osa, Tummevat varjot, on ilmestymässä lokakuun puolessa välin. Se kuuluu ehdottomasti lukulistalle.

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Huomasin syksyllä 2016 kotikaupunkini kirjastossa Lukuopas-palvelun, josta pystyi tilaamaan itselleen lukusuosituksia. Päätin kokeilla olisiko kirjastolle antaa minulle jotain uutta luettavaa, jota en ollut itse hoksannut. Toiveeni olivat: mielellään naisen kirjoittamaa spefia, EI romantiikkaa ja yhteiskunnallinen teema olisi aina plussaa. Minulle suositeltiin: Atwoodin Orjattaresi (arvostelu), Beukesin Zoo City (arvostelu), Butlerin Aamunkoitto (arvostelu), Ishiguron Ole luonani aina (arvostelu), Itärannan Teemestarin kirja (arvostelu), Kayn Kesäpuu, Lunden Mehiläisten historia, Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, Turtschaninoffin Maresi (arvostelu) ja Williamsin Aavekauppiaan tytär (arvostelu). Hienoja suosituksia kaikki, on helppo yhtyä niihin. Olin kuitenkin lukenut suurimman osan näistä. Maja Lunden Mehiläisten historia (Bienes historie, 2015) oli minulta mennyt kuitenkin ohi, joten Lukuopas teki asiansa ja niinpä kirja siirtyi odottamaan vuoroaan. Vuoro tuli nyt, kun kirja julkaistiin viime vuonna englanniksi (The History of Bees) ja se on siten Hugo-nimeämiskelpoinen. Halusin tietää onko teos nimeämisen arvoinen.

Mehiläisten historia koostuu kolmesta näkökulmakerronnasta eri aikakausina. Vuonna 1857 kunnianhimoisen tutkijan Williamin ura tyssää suuren perheen perustamiseen ja elannon hankkimiseen kauppiaana. Masennukseen taipuvainen isä löytää kuitenkin mehiläisten tarkkailusta ja uuden pesämallin kehittämisestä entisen intohimon palon. Vuonna 2007 mehiläisfarmari George kamppailee ylläpitääkseen tilaansa, vaikka työlle ei hänen pojastaan tunnu löytyvän jatkajaa. Suuri mehiläiskuolemien aalto käy läpi koko maailman ja pian Georgen ongelmat ovat kaikkien ongelmia. Mehiläiset katoavat maailmasta. Vuonna 2098 Tao työskentelee pölyttäjänä. Kiinalaiset ovat korvanneet mehiläiset lukuisilla ihmisillä. Tao toivoo omalle pojalleen parempaa tulevaisuutta rapistuneessa maailmassa, mutta toive tuntuu turhalta, kun poika vieläpä sairastuu ja katoaa.

Mehiläisten historia on ankeaa luettavaa, mutta silti se tempaisee mukaansa raskaisiin ihmiskohtaloihin. Ensin tarinat tuntuvat erillisiltä, mutta lukemisen myötä syntyy pian käsitys, että ne kietoutuvat yhteen ja loppua kohden linkit selviääkin. Kaikissa yhteistä ovat mehiläiset. Kahdessa varhaisemmassa tarinassa niiden käyttäytymisen tutkimus ja kasvatus ja tulevaisuuden tarinassa miltä maailma näyttää ilman mehiläisiä. Lunde on luonut melkoisen dystooppisen maailman pelkästään mehiläisten kadosta ja antaa sille selityksenkin, joka ei ihan aukoton ole. Mehiläisten merkitys kukkivien kasvien ja puiden pölyttäjänä on kuitenkin kiistaton, puhutaan 80-90 %, ja jos se määrä pölyttäjiä katoaa, vaikutus on suuri koko maanviljelylle ja marjojen ja hedelmien tuotannolle. Kirjassa käsitellään oikeaan ongelmaan liittyviä seikkoja fiktiivisin keinoin sitomalla ne perheisiin ja etenkin vanhemman ja lapsen suhteeseen. Vaikka kirjan loppu on aavistettavissa jo kohtalaisen varhaisessa vaiheessa, ei se pilaa tarinan tehoa.

Kirja ei alleviivaa ja on aika hienovarainen syissä ja ratkaisuissa. Mehiläisten kadosta ei voi syntyä onnellista loppua, jos joku sellaista kuvittelee tapahtuvan ennen kirjan aloittamista. Lunden kirjassa on voimakkaasti mukana alakulo, samalla tavalla kuin Ishiguron Ole luonani aina -teoksessakin ja muutamassa muussa minulle suositellussa kirjassa. Ihmiset ovat aitoja niin käyttäytymisessään kuin tunteissaankin. Vaikka korostan teoksen dystooppisen maailman tilaa ja tunnelmaa, on mukana kuitenkin valonpilkahdus, jonka vuoksi kirjan lukemista ei kannata pelätä liian ankeana. Onko kirja sitten uskottava ja pitääkö meidän oikeasti huolestua yksipuolistuneen viljelyn, torjunta-aineiden ym. syiden vuoksi maailman ruuantuotannosta? Itselleni USA:n lisääntynyt maissin tehoviljely ja siihen johtaneet syyt ovat herättäneet kapinaa jo vuosikausia, mutta vaikutusmahdollisuudet ovat vähäiset. Omalla tavallaan Lunden kirjassa on samaa henkeä fiktiivisessä muodossa kuin Rachel Carsonin ei-fiktiivisessä Silent Spring -teoksessa.

Mehiläisten historia teki minuun hiljaisen vaikutuksen kerronnallaan ja olen toistaiseksi valmis nimeämään sen Hugo-ehdokkaaksi, vaikka tiedän, että se ei tule läpi menemään jo pelkästään siksi, että se on käännöskirja, eikä iso osa äänestäjistä lue käännöskirjoja.

Joe Abercrombie: Puolikas sotaa

Puolikas sotaa (Half a War, 2015, suom. 2016) päättää Joe Abercrombien Särkynyt meri -trilogian. Viimeiseen osaan on jälleen nostettu uusi päähahmo, Skara, Throvenlannin prinsessa, jonka perheen Isoäiti Wexenin johdattama suurkuningas tuhoaa. Skara pääsee karkuun ja päätyy Isä Yarvinin kokoamaan liittoutumaan Gettlannin kuningas Uthilin ja Vansterlannin Grom-gil-Gormin rinnalle. Valmistautumattomasta prinsessasta tulee kuningatar ja hänen on löydettävä toiset keinot selvitä sodasta kuin kuuluisat taistelijat. Raith on Gromin joukkojen tappeluherkkä rämäpää, joka joutuu itselleen poikkeukselliseen tehtävään suojelemaan Skaraa. Hänen kamppailunsa käydään odotusten ja tahdon välillä. Yarvin pelastama mastoissa kiipeilevä Koll on aikuistumassa ja seuraamassa isä Yarvin jalanjäljillä veljeksi. Päätös ei muun taistelun tiimellyksessä ole kuitenkaan helppo, sillä seppämestari Rinillä on kumma vaikutus hänen tuntemuksiinsa. Isä Yarvi juonii ja kutoo verkkojaan, mutta mihin kaikkeen ne ulottuvat ja ovatko vaikutukset sittenkään hänen hallittavissa.

Trilogian päätöskirja antaa enemmän sitä, mitä Abercrombielta odotin kahdessa ensimmäisessä osassa. Se on rosoisempi ja hahmot yhä enemmän aikaisempien teosten kaltaisia elämässä rämpijöitä, joista löytyy hitunen hyvää ja epäitsekkyyttä, jotta he ainakin yrittävät päätyä oikeankaltaisiin ratkaisuihin, vaikka se ei ominta aluetta olisikaan. Puolikas sotaa käydään juonimalla ja oikeilla päätöksillä oikeaan aikaan, mutta toinen puoli on verta ja suolenpätkiä. Niitä riittää tässä kirjassa. Pohdiskelin kokonaisuutta ja Yarvin hahmon muutoksen uskottavuutta trilogian edetessä, enkä ole ihan vakuuttunut, vaikka olenkin sinänsä tyytyväinen, että hän on hyvin ristiriitainen hahmo. Abercrombie uskaltautui poistamaan hahmoja kuvioista roppakaupalla ja jotenkin toivon, että ne jotka jäivät henkiin ja joiden tulevaisuus jäi auki, eivät palaisi kuvioon kovin suuressa roolissa tulevissa teoksissa.

Kirjan parasta antia on Abercrombielle tyypillinen hahmojen sanailu ja juonen monet käänteet ja yllätykset. Tapahtumat ovat nopeatempoisempia kuin edellisissä teoksissa, joissa matkanteko oli yksi aspekti. Nyt tuntuu, että hahmot siirtyivät paikasta toiseen melkoisen pikaisesti. Haltia-aseet saavat minulta pitkän miinuksen. Sama kehityssuunta oli nähtävissä yksittäisessä Red Country -kirjassa (arvostelu), mutta siinä se sopi maailman kehitykseen, tässä tuli vähän kuin puskista, jostain menneisyydestä. Joka tuntui tulevaisuudelta. Siitä huolimatta Puolikas sotaa on mielestäni kelpo trilogian päätös ja sen paras osa. Jään odottamaan Abercrombien seuraavaa siirtoa ja sillä välin ehdin varmaankin jossain välissä lukea hänen koottuja novellejaan.

Joe Abercrombie: Halki puolen maailman

Ja bloggaaminen jatkuu tauon jälkeen. Luin Joe Abercrombien Shattered Sea -trilogian ensimmäisen kirjan, Half a King, englanniksi vuonna 2014. Silloin kirja ei tehnyt niin suurta vaikutusta, kuin Abercrombien aikuisille suunnatut kirjat, vaikka ihan sujuva lukukokemus oli kyseessä. Sittemmin kirja on käännetty suomeksi nimellä Vain puoliksi kuningas, kuten Särkynyt meri -sarjan loputkin osat. Luin ennen joulua kirjan uudestaan suomennoksena ja sen jälkeen vuonna 2016 käännetyn kakkososan Halki puolen maailman (Half the World, 2015).

Halki puolen maailman pääosassa on Thorn-niminen nuori naishenkilö, jota Äiti Sota on puraissut ja hänellä on kova hinku tulla soturiksi. Onnettoman sattuman jälkeen tulee mutkia matkaan ja Thorn päätyy isä Yarvin sekalaiseen seurueeseen, joka matkaa puolen maailman halki haaliessaan liittolaisia Getlannilla suurkuningasta vastaan. Joukossa mukana on väkivahva soturioppilaskaveri Brand, joka kaikesta koulimisesta huolimatta on enemmän Isä Rauhan kannalla. Tapahtumat saavat pohtimaan hyvän ja pahan tekojen värivivahteita.

Vain puoliksi kuningas ei ehkä tuntunut toisella lukukerralla sen paremmalta tai huonommalta kirjalta kuin aiemminkaan, mutta se palautti kuitenkin hahmot muistiin. Halki puolen maailman jakoi sekin tuntemuksia, sillä toisaalta Abercrombien tapa ja tyyli tehdä hahmoista niin ristiriitaisia, että se on välillä suorastaan loistavaa, ja toisaalta kirjassa on paikon nuorten kirjan naiivius läsnä. Yarvi alkoi lähennellä pikku hiljaa Ensimmäinen laki -sarjan Gloktaa, mutta hieman erilaisesta lähtökohdasta ja näkökulmasta. Pidän tätä hyvänä kehityksenä, vaikka se tekee hahmosta ehkä vähemmän pidettävän. Thorn oli pelkistetysti aika väritön ja mitäänsanomaton, mutta vahvana naishahmona muuten positiivinen. Kirja valitettavasti alleviivasi minun makuuni ehkä liikaakin nais-miesroolien päälleenkääntämistä (liikaa yritystä, Joe), mutta en voi pitää sitä liian häiritsevänä, sillä sujuvaa kerrontaahan tarina oli. Olen pitänyt Abercrombien kirjoista paljonkin, kuten kirja-arvioistani voi huomata, mutta tämä YA-sarja ei kolahda samalla tavalla. Vaikka kuinka haluaisin.

Kirjassa on mielenkiintoinen teema hyvän ja pahan harmaudesta, minkä odotan kehittyvän kolmannessa osassa. Uskon tämän osa-alueen olevan vahvinta Abercrombieta tässä sarjassa. Niinpä Puolikas sotaa on lähiajan lukulistalla sekin.

N.K. Jemisin: The Fifth Season

N.K. Jemisinin The Fifth Season (2015) tuli luettua jo heinäkuun puolella, mutta en ole päässyt matkoiltani bloggaamaan siitä. Kirja on parhaillaan Hugo-ehdokkaana. Olen lukenut Jemisiniltä aiemmin jonkusen novellin ja The Inheritance-trilogian avauskirjan, niin ikään Hugo-ehdokkaana olleen, The Hundred Thousand Kingdomsin (arvostelu), jolle en oikein lämmennyt, enkä sen jatko-osia lukenut. The Fifth Season aloittaa uuden trilogian nimeltä The Broken Earth. Minulla on teos sekä ekirjana että äänikirjana ja luin sen puoleksi käyttäen kumpaakin formaattia.

Tarinan maailma on monien seismisten tapahtumien, ”seasonien”, koettelema yhtenäinen Stillnesiksi kutsuttu manner kaukaisessa tulevaisuudessa. Ihmiskunta on pienentynyt katastrofien kautta vuosisatojen aikana, mutta joillekin on kehittynyt kyky hallita maankamaraa, hillitä järistyksiä ja estää jopa magmasäiliöiden purkautumista tulivuorina. Näitä henkilöitä eli orogeeneja pidetään vaarallisena ja kyvyn omaavat lapset piilotetaankin usein maailmalta, surmataan tai lähetetään erityisopetukseen heihin erikoistuneiden vartijoiden ja opettajien valvottaviksi. Tarinaa kerrotaan orogeenin näkökulmasta kolmessa juonilinjassa, nuoren Damaya-tytön, jo koulutusta saaneen Syeniten ja aikuisen Essunin.

Jemisinin The Fifth Season on erinomainen kirja. Se onnistui koukuttamaan yli 500 sivullaan koko tarinan ajaksi. Aluksi erilliset juonilinjat kytkeytyivät toisiinsa onnistuneella ja ehkä jopa yllättävällä tavalla loppua kohden. Olin kiinnostunut eniten Damayan vaiheista eli mitä lapsi, jolla on pelottava erityiskyky kokee kun vihdoin pääsee ja oppii käyttämään kykyään, mutta joka silti on yhä uhka. Lisääntymisikäisen Syeniten matka vanhemman ja orogeenina vahvemman mieshenkilön kanssa kuvasi ehkä eniten ympäröivää maailmaa, sen suhtautumista ja elintapoja syventäen tarinan maailmankuvaa, joka on kieltämättä kiehtova ja karmaisevakin. Essun, vanhemman naishenkilön traaginen kokemus muuttui kiinnostavammaksi loppua kohden.

Tarinassa käytettiin uudella tavalla fantasiaelementtejä, sen maailma tuntui omaperäiseltä ja tuoreelta ja jonkin verran salamyhkäiseltä. Kaikkia seikkoja ei ensimmäisessä kirjassa paljastettu, vaikka aika hyvän kuvan tilanteesta saikin. Erityisesti geologina voin sanoa, että kirja on yksi parhaista mitä olen lukenut, jossa kuvataan geologisia tapahtumia tai niihin liittyviä kytköksiä fiktiivisesti. Kirja ei herättänyt minussa suuria tuntemuksia, mutta muutama kohta ravisteli epämiellyttävästi. Hahmot vetosivat ja herättivät kiinnostusta, joten päinvastoin kuin Jemisinin aiemman trilogian kanssa kävi, tämän sarjan toinen osa tulee varmasti lukulistalle. Osa kaksi eli The Obelisk Gate ilmestyy jo ensi viikolla.

The Fifth Season oli viimeinen Hugo-ehdokaskirja, jonka ennätin saada loppuun ennen äänestysajan päättymistä. Se nousi omalla äänestyslistallani ykköseksi ennen Naomi Novikin Uprootedia (arvostelu), josta myös pidin ja jolla on jo plakkarissa Nebula, Locus Fantasy ja Mythopoeic-palkinnot. Saa nähdä puolentoista viikon kuluttua miten käy Hugo-palkintojaossa. On joka tapauksessa hienoa, että ehdokkaana tänä vuonna on ollut romaanikategoriassa näin laadukkaita teoksia.

Lois McMaster Bujold: Penric's Demon

Penric's Demon on alun perin Lois McMaster Bujoldin vuonna 2015 omakustantama pienoisromaani, joka julkaistiin kustannusyhtiön kautta tämän vuoden puolella. Olisin todennäköisesti ohittanut ekirjan ilman Hugo-ehdokkuutta, sillä Bujold ei aiemmin ole tehnyt vaikutusta. Penric's Demon sijoittuu kirjailijan 2000-luvun alkupuoliskolla julkaiseman World of the Five Gods -sarjan maailmaan, mutta toimii hyvin yksittäisenä tarinana ilman taustatietoja. Näin ainakin luulen, sillä minulla ei ole sarjasta lukutaustaa tarinalle.

Nuori juuri kihlattu lordi Penric osuu sattumalta matkatessaan paikalle, jossa iäkäs nainen on kuolemaisillaan. Nainen on Bastard-jumalan temppelin pyhiä, joka viimeisellä hengenvedollaan siirtää mystiset voimansa Penriciin. Ja sekös muuttaa Penricin elämän kokonaan toisenlaiseksi, kuin suunnitelmissa oli. Edessä on melkoinen sopeutuminen paitsi uuteen moninaiseen elämään Desdemonan kanssa, myös kohtaamaan ihmiset, joiden mielestä hän ei sovi ansiotta saamaansa asemaan.

Luin Penric's Demonin tauotettuna kahdessa erässä, mikä johtui siitä, että kokeilin välillä kuunnella tarinaa äänikirjana ja Grover Gardnerin ääni pilasi koko kokemuksen. Kesti hetken ennen kuin sain luettua tarinan tekstinä loppuun, eikä se enää tuntunut samalta kuin alkupuoli. Alussa olikin enemmän intoa ja uuden kokemista sekä jännittävä asetelma, mutta loppu ei sitten jaksanut kiinnostaa niin paljoa.  

Penric's Demon on jokseenkin kevytluonteinen, humoristinenkin ja naiivi. Se on perinteinen fantasiatarina, siinä on poika, jolla on kykyjä, mutta joka sattuman kautta saa osakseen mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä ja melkein näen silmissäni, että kommellusten ja vihamielisten kamppailujen kautta hänestä tulee Desdemonan avulla suuri velho, joka valloittaa jonkun korkea-arvoisen ladyn sydämen jne. Tätä ei tietenkään ole tapahtunut, eikä aavistustakaan, miten Bujold aikoo Penricin tarinaa oikeasti jatkaa, mutta lähtöasetelmat ovat kliseiset. Penric on hahmona mitäänsanomaton, ainoastaan Desdemonassa on potkua. Penric's Demon on kuitenkin ihan mukiin menevä, enkä näe mitään syytä miksen lukisi jatko-osaakin, Penric and the Shamania, joka ilmestyi kesäkuussa.

Onko Bujoldin pienoisromaanissa sitten Hugo-aineksia? Ehdokkuus on ok, vaikka jälleen kerran harmittelen suuresti, ettei Kai Ashante Wilsonin The Sorcerer of the Wildeeps päässyt ehdokkaaksi asti. Minusta Penric's Demon ei kuitenkaan ole paras tämän vuotisista pienoisromaaniehdokkaista, eikä ansaitse voittoa. Päädyin asettamaan äänestyksessä Sandersonin Perfect Staten ykkössijalle, Okoraforin Bintin kakkoseksi, Bujoldin Penricin kolmanneksi, Polanskyn The Buildersin neljänneksi ja Reynoldsin Slow Bulletsin viimeiselle sijalle. No awardille ei ääntä pienoisromaanien kategoriassa.

Naomi Novik: Uprooted

Naomi Novik on ennestään tuttu minulle Temeraire-sarjastaan, jota olen lukenut kolmen kirjan verran. Sarjan jatkaminen on kuitenkin jäänyt valtavan kirjatarjonnan alle jo viideksi vuodeksi. Nyt Novik on kuitenkin noussut pinnalle standalone-romaanillaan Uprooted (2015), joka voitti sekä Locus Fantasia että Nebula-palkinnot tänä kesänä. Uprooted on myös Hugo, Mythopoeic, BFSA Holdstock ja World Fantasy -palkintoehdokkaana, joten jokunen meriitti vielä saattaa matkaan tarttua. Nämä palkinnot ja ehdokkuudet antavat ymmärtää, että kirja on hyvä, joten ei sitä voinut jättää lukematta. Tai oikeastaan kuuntelematta, sillä hankin Katy Sobeyn lukeman äänikirjaversion.

Agnieszka asuu idyllisessä kylässä, jonka rajamailla kasvaa pelottava ja vaarallinen metsä. Kyläläiset luottavat voimakkaan velhon, Dragonin, voimiin pitää hirviöt ja vihamielinen taikuus pois heidän keskuudestaan, mutta hintana on luovuttaa määräajoin 17-vuotias tyttö hänelle palvelukseen kymmeneksi vuodeksi. Tytöt eivät koskaan palveluksen jälkeen enää palaa kotikyläänsä jäädäkseen. He ovat muuttuneet ja Dragonin teoista liikkuu monenlaista huhua, vaikka kukaan palveluksessa olleista tytöistä ei niitä myönnäkään. Uuden tytön valintahetki lähestyy ja kaikki ovat varmoja, että Anieszkan ikäluokasta valituksi tulee rohkea, osaava ja kaunis Kasia. Vaan toisin käy ja siitä alkaa Agnieszkan tie taikuuden maailmaan pelottavan Dragonin seurassa ja edessä on suurempia haasteita, kuin nuori nainen olisi osakseen pystynyt kuvittelemaan.

Uprooted on fantasiasatu. Se on synkkä ja verinenkin satu, mutta koko ajan sen sävy on pehmeä. Tarina upottaa lukijansa/kuulijansa maailmaan, joka on tuttu jo lapsuuden ajalta. Se on yhtä aikaa kiehtovan kaunis että myös pelottava. Saduissa usein metsä on pelottava elementti siellä lymyilevine hirviöineen ja niin myös Uprootedissa. Grimmin satujen tyyli tulee väistämättä mieleen ja muutenkin mielikuvat pyörivät paikan (esim. Dvernik, Olshanka) ja ihmisten (Marek, Krystyna, Danka) nimien myötä jossain Itä-Euroopan rajamailla, mitä myös Baba Jagan esiintyminen tarinassa vahvistaa. Eikä kaukana olla Robert Holdstockin Alkumetsästäkään (arvostelu), joten ei ihme, että kirja on ehdolla niin Mythopoeic kuin Holdstock-palkintoihinkin. Maailmaan kuuluu metsän ja kylien lisäksi linnoja, vuoristoseutu, virtaavaa vettä ja viljavat lakeudet. Ja kun kyseessä on taikuus tarvitaan loitsuja sekä kirjoja, joihin on kirjoitettu taikuudesta. Jopa kirottuja kirjoja.

Uprootedin taikuus on villiä, jopa tekijälleen arvoitus. Taikuus on myös kaunista ja Novik kuvailee sitä elävästi. Jäin miettimään kuinka paljon lukukokemukseeni vaikutti äänikirjan lukijan äänensävy ja tapa painottaa asioita. Sobeysta tuli Nieshka ja Sarkan, Kasia ja Marek ja moni muu. Erinomainen lukija. Etenkin hänen tapansa lausua nimet ja loitsut oli varsin kiehtovaa. Olisin toivonut taikuuteen laajempaa variaatiota, mutta sen muuntuvuudessakin oli jo hyvä alku.

Agnieszka on nuorena vahvana naisena hyvä esimerkki riippumattomaksi ja itsenäiseksi kuvatusta hahmosta. Novikille erityisesti pisteitä siitä. Ja sitten miinuksia siitä, että hahmolle kuvattu särmä ei oikein päässyt uskottavalle tasolle, vaikka sitä kerrattiin useaan otteeseen. Ehkä en ollut tarpeeksi vastaanottavainen. Joka tapauksessa tämä seikka jäi pieneksi haitaksi kokonaisuudessa. Uprooted on erinomainen kirja. Se on palkintonsa ja ehdokkuutensa ansainnut ja sille on helppo antaa ääni myös Hugo-äänestyksessä. Jos Novik joskus kirjoittaa jatkoa tähän maailmaan, mitä todennäköisimmin se päätyy lukulistalleni.

Brandon Sanderson: Perfect State

Kuten Alastair Reynoldsin kohdalla, myös Brandon Sandersonilta olen lukenut paria Ajan pyörä -sarjan teosta lukuunottamatta vain muutaman pienoisromaanimittaisen teoksen (arvostelut), vaikka kirjailija on kirjoittanut jos vaikka mitä. Tällä kertaa luin viime vuonna julkaistun Perfect Staten, joka on Hugo-ehdokkaana Rapid Puppets -listan painolasti takanaan. Perfect State on jälleen erilaista Sandersonia. Se on sekoitus fantasiaa ja science fictionia varsin kiehtovalla tavalla, sillä fantasia asettuu science fictionin sisälle.

Jumalakeisari Kairominas on kolmensadan vuotensa aikana ehtinyt valloittaa maailman ja oppia hallitsemaan maagisia voimia säänhallintaa lukuun ottamatta. Edessä on tiedossa tylsistymisen vuosia, mutta ylemmät voimat määräävätkin, että Kairominasin pitää mennä treffeille ja lisääntyä. Eikä se tunnu niin kiinnostavalta ajatukselta kuin voisi kuvitella, vaikka saisi itse valita seuralaisensa. Vaan kapinamielessä tehty valinta osoittautuukin erilaiseksi kokemukseksi, kun entinen voimakas vastustaja nostaa jälleen päätään.

Pidin kovasti tarinan ideasta heti kun aloin tajuta mistä on kyse. Idea onkin tavallaan suurempi kuin tarina itsessään, hyvällä tavalla vinksahtanut. Kairominassa ja treffikaveri Sophiessa on hahmoina potentiaalia ja jopa jännitettä syntyy. Lopussa on hieman liikaa yritystä, vaikka pidin yllättävistäkin juonenkäänteistä. Lukukokemuksena Perfect State ei noussut lähellekään sille ihastuksen tasolle, jonka koin Sandersonin Hugo-voittaja The Emperor’s Soulin (arvostelu) yhteydessä nelisen vuotta sitten, mutta Sanderson alkaa kuitenkin hahmottua minulle kirjailijana, joka uskaltaa vaihtaa tyylejä ja kokeilla eri alagenrejä. Ainakin näissä lyhyemmissä kirjoituksissaan. Plussaa on myös humoristinen tai ehkä jonkin verran ironinen sävy. Tarinan lukemisen jälkeen luin artikkelin, jonka mukaan Perfect State odotti valmistumistaan pitkään, sillä Sanderson ei ollut siihen tyytyväinen, eikä kaikki asettunut kohdilleen. Ehkä se näkyy hieman tarinassa.

Alastair Reynoldsin Slow Bulletsissa (arvostelu) tuntui olevan kirjailijalta yritystä siirtyä uudelle osa-alueelle tai ainakin vahvistaa jotain uutta, ja niin oli tässäkin. Perfect Statessa on jatkon mahdollisuus ja epäilen, että Sanderson tulee palaamaan tähän maailmaan uudelleen. Enkä pistäisi sitä pahakseni. Tämän vuoden pienoisromaanien Hugo-ehdokkaista on enää yksi lukematta. Sitten voin alkaa miettiä järjestystä. Liitän Perfect Staten mukaan aakkoshaasteeseeni.

 Aakkoshaasteen S-kirja