Hugo-ehdokkaat 2013: novellit

Aliette de Bodard: Immersion

Immersion sijoittuu samaan maailmaan kuin de Bodardin toinen tämän vuoden Hugo-ehdokas, On a Red Station, Drifting (arvostelu). Luin Immersionin pariin otteeseen, ennen ja jälkeen Red Stationin. Immersionissa on teemana kulttuurimuutos (tarinassa mainitusta kielestä päätellen kiinalainen) ja kulttuurinen itsetunto toisen kulttuurin painostuksen alla, tilanteessa jossa ollaan esimerkiksi riippuvaisia vahvemman kulttuurin edustamasta turismista. Kehitetyn tekoälyteknologian avulla pystytään muuttamaan ulkoista olemusta ja luomaan itselleen avatar sekä saamaan ohjeita kulttuurien väliseen kanssakäymiseen. Tähän keinotekoiseen ulkoasuun voi kuitenkin upota niin syvälle, että siitä irtipääsy ei ole helppoa ja tämä seikka tekee tarinasta traagisen. Immersionissa on yleismaailmallista sanomaa ja kuten arvelinkin, niin de Bodardin tarinat ovat palapelin osia. Immersionin lukeminen saa arvostamaan enemmän On a Red Station, Driftingiä ja päinvastoin. De Bodard näyttää pitävän ruokien mausteisen aromikkaista kuvailuista ja täytyy sanoa, että ajoittain sylkirauhaset reagoivat luettuun. Tarinan voi lukea ilmaiseksi täältä. Suosittelen. 

Kij Johnson: Mantis Wives

Mantis Wives jatkaa Kij Johnsonin eläinaiheisten tarinoiden sarjaa, joista suuri osa löytyy kirjailijan novellikokoelmasta, At the Mouth of the River of Bees (arvostelu). Ihastuin Johnsonin persoonalliseen ja omalaatuiseen tyyliin ja tarinoihin, mutta joukossa on myös vuoden 2010 Hugo-ehdokas Spar (arvostelu), josta en innostunut. Mantis Wives jätti samanlaisen vaikutuksen kuin Spar. Karkea, osittain epämiellyttävä, häilyvän symbolinen. Tarinan idea lienee rukoilijasirkalle ominaisen käyttäytymisen projisointi ihmiskäyttäytymiseksi, jolloin siitä tulee omituista ja sairasta, ellei sitten satu nauttimaan urospuoleisen kumppaninsa kiduttamisesta ja syömisestä. Persoonallinen tarina, mutta en ole vaikuttunut. Mantis Wives löytyy luettavaksi täältä.

Ken Liu: Mono no aware

Ne muutamat tarinat, jotka olen Ken Liulta lukenut, ovat kaikki tunnemaailmaltaan kaihoisia ja siinä mielessä myös vahvasti vetoavia. Mono no aware (selitettynä wikipediassa) ei ole poikkeus. Hiroto on universumin viimeinen japanilainen, avaruusaluksessa matkalla maapallolta viimeisten pelastuneiden joukossa kohti uutta asuttavaa planeettaa. Hän ei enää muista paljoa kulttuuristaan, eikä moni muukaan nuorista matkaajista omistaan. Muistoista tulee idealisoituja. Kerronnassa on haikeutta ja herkkyyttä. Välillä minun makuuni ehkä liian kanssa. Silti muistojen ja nykyisyyden (tulevaisuuden) vuorottelemassa tarinassa on vetoa ja se on onnistunut sankarikertomus. En ole tainnut lukea Liulta yhtään huonoa tarinaa. Mono no aware on luettavissa ilmaiseksi täällä.


Tänä vuonna on siis vain kolme tarinaa kisaamassa novellien Hugo-voitosta. Minun järjestykseni äänestyksessä on Immersion, Mono no aware ja Mantis Wives.

Ken Liu: The Man Who Ended History: A Documentary

Ken Liun The Man Who Ended History: A Documentary on yksi tämän vuoden Hugo-ehdokakkaista pienoisromaani-kategoriassa. Kirjailija on ehdokkaana myös novelli-kategoriassa (arvostelut). Nimestäkin voi päätellä, että tarina on kirjoitettu dokumentin muotoon. Se sisältää käsikirjoitusosioita, haastatteluja ja lausuntoja ja aiheena on toisen maailmansodan aikana tehdyt biologiset ja lääketieteelliset kokeet japanilaisessa tutkimusyksikössä, Unit 731:ssa. Googlatessa selviää vaivattomasti, että kyseessä on todellinen paikka ja Liun tarina pohjautuu todellisiin tapahtumiin. Pienoisromaani on julkaistu Panverse Three -kokoelmassa (kansikuva vieressä).

Tarinan päähenkilö, historioitsija ja hänen fyysikko-vaimonsa ovat kehittäneet mahdollisuuden päästä todistamaan historian tapahtumia vierailevana katselijana (kvanttifysiikkaa, ei varsinaista fyysistä aikamatkailua). Ongelmana on, että kussakin menneisyyden tapahtumassa voidaan vierailla vain kerran ja sen jälkeen se on historiasta poispyyhitty. Kukaan ei pysty siihen hetkeen enää palaamaan uudestaan. Yksikkö 731:een lähdetään todistamaan tapahtumia, koska Japani salasi ja jätti tunnustamatta sotarikoksiaan, ja myönnettyään ne vihdoin yli 50 vuoden jälkeen, ei historioitsijan mukaan pyytänyt niitä anteeksi uhrien omaisilta. Yksikään yksikön vangeista ei selvinnyt elossa.

Ken Liun tarina on synkkää ja surullista luettavaa. Välillä heräsi kysymys mihin me tarvitsemme fiktiota, kun ihmiskunnan menneisyyden ja tulevaisuudenkin todellisuus peittoaa tavallisen pulliaisen mielikuvituksen mennen tullen. Mutta vastaus löytyy tietenkin heti. Liun tarina saa pohtimaan historiankirjoitusten todenperäisyyttä ja niiden todistusarvoa. Ja entä jos todellakin olisi vain yksi mahdollisuus todistaa jonkun tapahtuman kulku? Kenet sinne lähetettäisiin todistajaksi? Jonkun uhrin omainen, jolla olisi viimeinen mahdollisuus jättää hyvästit läheiselleen tai saada varmistus kadonneen kohtalosta vai puolueeton asiantuntija, ja mikä tekisi asiantuntijasta tarpeeksi puolueettoman esim. sotarikostapauksessa? Kuinka laajalti historia pitäisi tarkistaa uudelleen (ja samalla tuhota lopullisesti) ja olisiko pian kaikki maat tuomittavina jos mistäkin syystä? The Man Who Ended History: A Documentary on aiheensa puolesta loistava tarina, mutta toteutus on ajoittain hidas ja olisin ehkä tyytynyt vielä lyhyempään ja ytimekkäämpään kirjoitukseen. Silti pienistä heikkouksista huolimatta eläydyin tarinaan voimakkaasti, sillä sen on tarkoituskin herättää tunteita. En tiedä onko The Man Who Ended History: A Documentary rakenteellisesti ja kirjoitustyylillisesti paras tähän mennessä lukemistani pienoisromaaniehdokkaista, mutta aiheensa vuoksi se ainakin on rankin. Täytyy myös mainita, että Ken Liun tämän vuoden Hugo-ehdokkaissa on havaittavissa positiivisesti erilainen ajattelumaailma ja lähtökohta kuin valtaosassa länsimaisissa tarinoissa, vaikka kirjailija on amerikkalainen. Ehkä hän on saanut pidettyä kiinni kiinalaisista juuristaan toimimalla myös kääntäjä. The Man Who Ended History: A Documentary löytyy luettavaksi pdf-tiedostona täältä.

Hugo-ehdokkaat 2012: novellit

Käynnistän tämän vuoden Hugo-ehdokkaiden arvioinnin novelli-kategorian tuotoksilla (short stories).

Nancy Fulda: Movement

Hannah on nuori nainen, joka kokee ajan eri tavoin kuin muut ihmiset. Hänen tilaansa kutsutaan ajalliseksi autismiksi, sillä hän ei kykene kommunikoimaan normaaliin tapaan. Hannahin korviin muiden puhe on kuin sääsken surinaa. Kun muut kommunikoivat sekunneissa ja minuuteissa, Hannahille menee päiviä ja jopa viikkoja ajatusten ja vastausten laatimiseen. Hannahilla on kuitenkin tanssimisen lahja ja hän havainnoi ympärillään olevaa nopeasti muuttuvaa maailmaa omalaatuisesta näkökulmasta. Kun Hannahin vanhemmat harkitsevat lääketieteellistä operaatiota muuttaakseen tyttärensä normaalimmaksi, Hannah itse joutuu kamppailemaan saadakseen ajatuksensa ja mielipiteensä kuulluksi.

Nancy Fulda on minulle täysin tuntematon kirjailija, mutta tämän novellin myötä aion tutustua myös hänen muihin novelleihinsa tulevaisuudessa. Movement on vahva tarina erilaisuudesta ja sen antamista mahdollisuuksista. Hannah on mielenkiintoinen hahmo ja tavallaan haluaisin uppoutua hänen maailmaansa enemmänkin, mutta en ole varma olisiko pidemmässä tarinassa yhtä paljon hohtoa kuin novellimittaisessa. Movementissa on hienoinen nuorille suunnatun tarinan sävy ja se on tasapainoinen alusta loppuun saakka. Pidän koko novellista, mutta erityisesti sen lopusta. Movement on julkaistu Asimov’s Science Fiction 3/11 -numerossa ja sen voi lukea ilmaiseksi täällä (pdf).

Ken Liu: The Paper Menagerie

Jackin äiti on morsiankatalogista valittu. Jackin isä haki hänet Kiinasta. Vaikka hän ei puhu juurikaan englantia, hänellä on erikoinen lahja tehdä pojalleen origameja ja antaa niille henki. Lapsena Jack ihastelee paperisia eläinhahmoja ja äitiään, mutta kun hän kasvaa isommaksi ja kokee kaveripiirin painostuksen, häntä alkaa ärsyttää äidin alkuperä ja kielitaidottomuus. Hän ajautuu äidistään kauemmas.

The Paper Menagerie on kaunis ja koskettava tarina pojan ja äidin suhteesta, äidinrakkaudesta, mutta myös lapsen kokemasta erilaisuudesta ja halusta olla kuten muut. Lapsen ja aikuisen maailmankuvat ja käsitykset ovat erilaisia ja vain ajan myötä ne ehkä kohtaavat, jos ei ole liian myöhäistä. Pidän tarinan loppupuolta hieman ylitunteellisena ja ehkä jopa osoittelevana, vaikka en usko sen olleen tarkoitus. Ei hassumpi novelli, mutta koskapa en ole Ken Liulta muuta lukenut (vielä), en osaa sanoa onko tämä hänen parhaimmistoa vai keskitasoa. Novelli ilmestyi Fantasy & Science Fiction -lehden numerossa 3-4/11 ja on luettavissa täällä (pdf).

Mike Resnick: The Homecoming

Jordanin ja Julian poika, Philip ilmestyy pitkästä aikaa kotiin vierailulle. Julia sairastaa dementiaa, eikä keskustelu hänen kanssaan ole kovinkaan helppoa. Mutta helppoa ei ole Jordanillekaan pojan paluu. Hän ei ole koskaan hyväksynyt Philipin ratkaisua muuttaa itseänsä ja matkustaa vieraisiin maailmoihin ja hylätä perheensä, normaali tulevaisuus ja koko maapallo. Nyt ikääntynyt Jordan joutuu kohtaamaan jälleen poikansa valinnat ja arvioimaan ne uudelleen.

Jälleen tarina vanhempien ja lasten suhteesta ja sen vaikeudesta, kun toiveet eivät kohtaa. Resnick kirjoittaa myös koskettavasti dementiaan sairastuneesta henkilöstä ja näin dementiaa sairastaneen äidin tyttärenä tuntuukin, että pääosin hänen kuvauksensa vaikuttaa aidolta. Välillä tosin sairaus tuntuu päälleliimatulta, mutta ehkä se johtuu, että tarina on vain ajallisesti lyhyt väläys. Resnick onnistuu tarinansa sanomassa hyvin, mutta verrattuani sitä kahteen edellä luettuun, se jää auttamatta tunnelmassa jalkoihin. Novelli on julkaistu Asimov’sin numerossa 4-5/2011 ja sen voi lukea niin ikään online (pdf).

John Scalzi: Shadow War of the Night Dragons, Book One: The Dead City (prologi)

Hupaisa tarina, ja käsittääkseni vaikka nimi antaakin ymmärtää, niin tämä ei ole kirjan prologi, vaan aprillipäivän pilaksi kirjoitettu novelli. Jos jollakulla on muuta tietoa, niin paljastakoon sen kommenteissa. Lisäksi "kirjan" nimi on koottu genressä yleisimmin käytetyistä sanoista (joihin kuuluu muuten myös "song" ja "dream", joista ainakin toista on käytetty kuvitteellisen trilogian kolmannen osan nimessä), joten kliseyden huipusta on siis huumorimielessä kyse. Tarinassa viljelläänkin "It Was a Dark and Stormy Night" -lausetta kyllikseen ja pimeää on, eikä yölohareita ole olemassakaan, eikä tarinassa päätä eikä häntääkään, paitsi että on. Kyllähän Scalzin novelli hauskuuttaa ja kolmen aiemmin luetun jälkeen se on selkeästi erilainen. Nokkelaa ja huvittavaa tekstiä on varmasti vaikea kirjoittaa, mutta Scalzi taitaa sen lajin ainakin tässä pläjäyksessä. Shadow War of the Night Dragons, Book One: The Dead City julkaistiin siis viime vuonna huhtikuun ensimmäisenä päivänä Tor.comin sivulla ja sieltä sen voi yhä lukea.

E. Lily Yu: The Cartographer Wasps and the Anarchist Bees

Tarina ampiaisyhdyskunnasta, joka hajotetaan ja jäljellä olevat siirtyvät uuteen paikkaan. Lähiseudulla sattuu olemaan myös mehiläisyhteiskunta, joka nyt joutuu ampiaisten vaatimusten kohteeksi ja alistumaan heidän sääntöihin ja määräyksiin. Syntyy vallankumouksellisia ajatuksia.

Yun tarina on kiehtova. Syntyneet mielikuvat kartografiampiaisista, jotka tekevät kauniita ja tarkkoja karttoja pesäpaperiinsa kasviväreillä ja kirjoittavat paikannimet mikroskooppisen pienillä mandariinikiinan merkeillä ovat fantastisia. Kirjailijan valinta käyttää päähahmoina eläinhahmoja ei sinänsä ole uusi, mutta en muista lukeneeni ampiaisista ja mehiläisistä tässä roolissa aiemmin. Olen kritisoinut joskus eläinhahmojen ihmisenkaltaistamista (jos tehdään, niin tehdään sitten kunnolla). Tässä tarinassa on kyse enemmänkin eläinyhteisön ihmisenkaltaistamisesta kuin yksittäisten eläinten. Lisäksi tarina ei ole vain pörriäisistä vaan kyseessä on hierarkinen ja poliittinen yhteiskuntakertomus. Olen näkevinäni tarinassa kannanoton. Novelli on julkaistu Clarkesworld-lehden huhtikuun numerossa 2011 ja tämän linkin kautta sen voi lukea.

Kokonaisuutena kategorian novellit ovat jokseenkin helppoja ja riskittömiä valintoja, tasaisia ja hyvin kirjoitettuja. Yhdenkään kohdalla ei tule ristiriitaisia tuntemuksia, eikä yksikään tarina ihastuta huippuunsa, ärsytä, kiihdytä tai herätä ylenmäärin ajatuksia. Pidän kaikista novelleista, ne ovat miellyttävää luettavaa. Vaikka toki aiheissa oli vaikeitakin asioita, niin niiden käsittely jäi leppoisaksi. Kaipasin ehkä enemmän särmää. Joka tapauksesta näistä se voittaja valitaan ja minä äänestän todennäköisesti joko Nancy Fuldan tai E. Lily Yu:n novellia. Netissä lukemistani kommenteista päätellen arvioisin suureen yleisöön purreen huumorin, mutta katsotaan mikä lopputulos on.