Ian Tregillis: Something More Than Night

Ian Tregillisin Milkweed Triptych -trilogia oli kiinnostava kokonaisuus (Bitter Seeds, The Coldest War, Necessary Evil), jonka perusteella päätin lukea kirjailijalta jatkossakin tulevat teokset. Standalone-teos Something More Than Night ilmestyi vajaa vuosi sitten 2013, jolloin myös aloitin sen lukemisen. Sain kirjan loppuun elokuussa.

Joku on murhannut arkkienkeli Gabrielin ja Jerikon pasuuna on kateissa. Taivas on kriisissä. Ihmisten pariin sopeutunut enkeli, Bayliss, nappaa lähitulevaisuuteen sijoittuvasta Maasta Gabbylle sijaisen, joka sattuu olemaan tyttöystävästään eronnut Molly. Maapallolla hommat on heikosti hoidettu, sillä sotainen ihmiskunta on tuhonnut satelliittinsa, eikä uusia saada enää avaruusromun vuoksi paikoilleen. Mollyn veli on huumeaddikti, jolla välillä menee paremmin, välillä huonommin. Mollya Baylissin päätös ei ilahduta, sillä sehän tarkoittaa – no, junan alle jäämistä. Ja vieläpä ongelmaisen veljen silmien alla. Kuolleena oleminen ei ole helppoa, säännöt eivät ole selvät ja Metatron huutaa aika lujaa, jos jotain tulee tehtyä väärin. Vaan pikku hiljaa Molly sopeutuu ja alkaa uumoilla, että Gabrielin murhan takana onkin jotain mutkikasta. Tuoreen enkelin on aika ryhtyä toimeen.

Something More Than Night ei ole helppo kirja. Tarinana itsessään se ei ole vaativa, vaikka siinä juonikuvio kiemurteleekin, mutta Tregillis käyttää englanninkieltä sen tyyppisesti, että minulla teki välillä tiukkaa. En ymmärtänyt kaikkia lauseita ja slangisanoja ja sanontoja vilisi, varsinkin Baylissin osioissa. Something More Than Night on nimittäin enkelimytologialla runsaskätisesti höystetty noir dekkari Dashiel Hammettin ja Raymond Chandlerin jalanjäljissä. Bayliss kuvittelee olevansa jonkin sortin Philip Marlowe, puhuu samaan tyyliin ja kohtaa samanlaisia sattumuksia. Tekstin tyylistä johtuen lukeminen kesti kauan. Kun oli jumittanut johonkin, niin ei halunnut kovinkaan innokkaasti jatkaa.

"I pulled out a stool for flametop. “Park the body. Bite an egg.”
“What the hell are you talking about?”
“Sit down. Have something to eat.”
“Why don’t you talk like a normal person?”
“I’m not a person. Neither are you, any longer.”
“Do all ‘angels’”— she put scare quotes around that—“ talk like you do?”
“Nah. Most of the others are old fluff."

Puitteet ovat hienot. On enkelikuoroa, stigmoja, langenneita enkeleitä ja tietenkin Jumalan ääni. Enkelit eivät ole kivoja ja kilttejä, vaan juonia punotaan sellaisella aikakäsitteellä mikä ihmisnäkökulmasta on käsittämätön. Vaikka lukeminen oli välillä vaivalloista, niin juoni oli loppujen lopuksi melkoisen ovela ja kiinnostava. Hahmoista en pitänyt. Bayliss, kuten esikuvansakin, on tietyn aikakauden ja tyylilajin stereotypia ja ärsyttävä. Vaikka kuinkakin tarkoituksella. Mollyssa on potentiaalia, mutta hänkin jää aika pelkistetyksi. Kirjan lopusta pidin, siinä oli tregillismäisyyttä, jos nyt yhden trilogian perusteella niin voi sanoa.

Paremmalla keskittymiskyvyllä ja laajemmalla englanninkielen taidolla lukukokemus olisi voinut olla antoisampi. Tai sitten noir dekkari -tyyli ei yksinkertaisesti vain kiehtonut minua tarpeeksi, vaikka yleensä pidänkin tujumman otteen enkeleistä. Mutta jos jotakuta tyylilaji ja teema yleensä kiinnostavat, niin siitä vaan, tässäpä sopiva kirja. Itse siirryn odottelemaan Tregillisiltä seuraavaa teosta, jonka pitäisi ilmestyä ensi vuonna, ja joka on jälleen sarjan aloitus. The Mechanical vaikuttaa juonikuvauksen perusteella clockpunkilta.

Kirjan kansikuvan syvän punaisissa siivissä jotain vastustamatonta!

Ian Tregillis: Necessary Evil

Ian Tregillisin Milkweed Triptych -sarjan päätöksen aika koitti, kun kolmas kirja Necessary Evil ilmestyi huhtikuussa. Hieman jännitti etukäteen, miten Tregillis saa pidettyä langat käsissään niin, että erinomaisesti Bitter Seedsistä (arvostelu) alkanut vaihtoehtohistoriatrilogia saa tyydyttävän päätöksen. Edellisessä kirjassa, The Coldest Warissa (arvostelu) jäätiin katastrofaaliseen cliffhangeriin, joka vaati lopullisia ratkaisuja. Kirjailija onnistui viemään tarinan hienosti kunnialla loppuun, mutta jotain jäi kaivertamaankin.

Necessary Evilissa palataan takaisin vuoteen 1940, jossa Gretelin suunnitelmien mukaan on tarkoitus yrittää muuttaa tapahtumien kulkua uudessa aikalinjassa siten, että vältytään Eidolonien lopullisilta teoilta. Raybould Marsh kohtaa nuoremman itsensä ja pyrkii paitsi pelastamaan oman tulevaisuutensa perheensä kanssa, estämään myös Götterelektrongruppenin toiminta. Gretel ei kuitenkaan kerro Marshille kaikkia ennenäkyjään, joten tehtävä osoittautuu arvaamattomaksi.

Silloin tällöin käy niin, että tarinaa lukiessa ei ole samaa mieltä kirjailijan kanssa miten haluaisi kullekin hahmolle käyvän. Harvemmin tapahtuu niin, että on tyytyväinen kirjailijan ratkaisuihin ja sitten kirjailija menee ja seuraavassa kirjassa kirjoittaa suurin piirtein kaiken uusiksi, luo vaihtoehtohistoriaa vaihtoehtohistoriasta, ja edellisen kirjan luoma tyytyväisyyden tunne lakaistaan jalkojen alta huis hiiteen. Tregillis tekee niin. Ainakin minulle. Ehkä sulateltuani kirjaa seuraavan vuoden, pidän sitä loistavana ratkaisuna, nyt päällimmäisin tunne on suru joidenkin hahmojen puolesta. Mikä ehkä kertoo kirjailijan onnistuneen vaikuttamaan. Ei Milkweed Triptych -sarja tähänkään mennessä mitään ilottelua ole ollut, joten linja pitää loppuun saakka. Tregillis kirjoittaa erinomaisen tasalaatuista, soljuvaa tekstiä.

Necessary Evil on täynnä toimintaa, kun tapahtumat saavat käänteitä toisensa jälkeen. En tiedä millaisella systeemillä kirjailija on itse pysytellyt kärryillä aikajanassa tapahtumien ajoittamisessa, mutta vaikka olin ainakin kerran hieman hämmentynyt, niin päätin luottaa, että yksityiskohdat ovat kohdillaan. Tregillis kertoo John Scalzin blogissa trilogian suunnittelusta seuraavaa:

"But the hardest part of writing Bitter Seeds (and the sequels) was plotting around Gretel. Every single thing she says or does (or doesn’t say, or doesn’t do) comes about because of her knowledge of the future. Which meant I had to know the second and third books of this trilogy in painful detail before I could begin to write Bitter Seeds."

En ole aiemmissa osissa ollut täysin innostunut kaikkien henkilöhahmojen kuvauksesta, mutta kun niitä on sulatellut ja miettinyt pidemmän ajan, niin hahmoista löytää piirteitä, jotka ovat selvästi tarkkaan pohdittu ja onnistuneesti toteutettu. En ollut tajunnutkaan kuinka jotkut olivat salaa päässeet ns. ihon alle. The Coldest Warissa Klaus keräsi sympatioitani ja nyt avautuivat silmäni Gretelille. Tregillis on luonut mielenkiintoisen sosiopaatin, jonka kohdalla on kuitenkin pakko nähdä myös tausta. Kirjailija kertoo Gretelistä:

"There were times when I wondered if I’d made Gretel too powerful. She is, after all, the one character who knows (almost) everything I know about the trilogy. It’s a little bit odd, writing a character who continually threatens to blow up the book from inside. Hell, sometimes she knew things before I knew them. It was eerie."

Gretelin avulla luodaan lukijalle tietoinen epävarmuus mitä seuraavaksi tapahtuu, sillä kaikki langat eivät selvästikään ole näkyvissä. Siksipä minua jäi vaivaamaan, kun muutamat tapahtumat menivät lopulta läpi kohtalaisen kivuttomasti ilman suurempia yllätyksiä, vaikka hintaa niissäkin maksettiin ihmismenetyksien muodossa. Loppuratkaisu on mielenkiintoinen, mutta ei ehkä kaikkein omaperäisin. Elokuva-puolella varsinkin vastaavanlaisia on tullut vastaan eri puitteissa. Silti olen siihen tyytyväinen.

Necessary Evil ei paljasta kaikkea maailmasta, enkä yhtään ihmettelisi, jos jonain päivänä kirjailija kirjoittaisi lisää esimerkiksi Eidoloneista. Sarjan yksi onnistuneimmista piirteistä on ollut yhdistää tieteellistä teknologiaa ja magiaa tarinaan saumattomasti ja uskottavasti toisen maailman sodan realistisessa ympäristössä. Tämä sarja ansaitsisi tulla suomennetuksi. Ehkä kolmenkymmenen vuoden kuluttua sitten?

Kirjan lopussa on luettelo kirjailijan käyttämistä lähdekirjoista ja netistä löysin vielä Civillian Reader -blogin vierailijakirjoituksen siitä mistä Tregillis sai inspiraationsa Götterelektroniin ja tohtori von Westarpiin. Mielenkiintoista luettavaa.

Ian Tregillis: The Coldest War

Ian Tregillisin esikoiskirja ja The Milkweed Triptych -sarjan ensimmäinen kirja Bitter Seeds (arvostelu) osoittautui vangitsevaksi lukukokemukseksi, samoin kuin "esiosa", What Doctor Gottlieb Saw -novelli. Meni pari vuotta ennen kuin kakkososa The Coldest War julkaistiin, mikä ei johtunut siitä, etteikö kirja olisi ollut valmis, vaan koska kirjailijalla oli ongelmia kustannustoimittajansa kanssa. Sarjan kolmas osakin Necessary Evil on ollut valmis jo pari vuotta ja se julkaistaan toivottavasti ilman sen enempiä viiveitä ensi vuoden huhtikuussa.

Liitän The Coldest Warin mukaan science fiction -haasteeseen kategoriaan 9. eli vaihtoehtohistoria, siitä huolimatta, ettei kirjaa voi pitää yksiselitteisesti science fictionina, sillä se sisältää yliluonnollisia fantasiaelementtejä. Kirjan sisältämän teknistieteellisen puolen vuoksi kelpuutan sen toistaiseksi kuitenkin mukaan. Jos loppuvuoden aikana luen jonkun selkeästi sf-vaihtoehtohistoriakirjan, korvaan sillä tämän valinnan.

Reilut 20 vuotta Bitter Seedsin tapahtumien jälkeen, keväällä 1963, vallitsee kylmä sota Neuvostoliiton ja Britannin välillä ja tohtori von Westarpin luomat Götterelektrongruppen superihmiset päätyvät Englantiin ja omille tahoilleen sodan haavoja parantelemaan siirtyneet Raybould Marsh ja Will Beauclerk joutuvat jälleen palaamaan uudelleen perustetun salaisen Milkweed-organisaation palvelukseen. Paljastuu, että jokin tai joku tappaa brittien aiemmin sodassa apuna käyttämää vähäistä velhokaartia. Hallitus on kuitenkin jo varautunut tulevaisuutta varten korvaamalla heitä. Tai Milkweed ainakin kuvittelee varautuneensa tulevaisuuteen, mutta Gretelillä on edelleen omat suunnitelmansa ja hän tanssittaa kaikkia pillinsä mukaan tahtoivat nämä sitä tai ei. Marsh ja Will yrittävät selvitä perheidensä ongelmien, Gretelin juonittelujen ja Eidolon-henkien yltyvän voiman puserruksessa, kun heille alkaa pikkuhiljaa selvitä mitä on tapahtumassa ja mitä se heiltä vielä vaatii.

Jos Bitter Seeds teki vaikutuksen, niin The Coldest War ei jää siitä paljoa jälkeen. Synkkätunnelmainen tarina on ajoittain rankan säälimätön hahmoilleen. Tregillis ei anna juuri hymyilemisen aihetta, Amerikassakin kärsitään lamasta ja presidenttinä on Nixon. Venäjällä vankina olleiden übermenschien kohtelut kertovat karua kieltä hyväksikäytöstä ála von Westarp, ilman todellista ihmisarvoa, eivätkä Götterelektrongruppen porukka tässä kirjassa tunnu enää niin ylimaallisilta kuin edellisessä osassa. Bitter Seedsissa jäin kaipaamaan henkilöhahmoille lisää tunneskaalaa ja vaikka Gretelin veli Klaus, joka yhä on yksi näkökulmahahmoista, ei edelleenkään ole tunnemaailmaltaan kaikkein värikkäimpiä hahmoja, paljastaa hän itsestään silti omalla tavallaan paljon. Kirjailijan ansioksi on ehdottomasti luettava, että hänen hahmonsa eivät ole yksiselitteisesti mitään tiettyä tyyppiä. Pahimmistakin hahmoista löytyy itsekästä epätoivoa, joka jopa herättää myötätuntoa, kun tietää heidän taustansa. Ja Gretel… parempi kun en sano mitään Gretelistä, puren vain hampaitani yhteen. Lukekaa itse millaiseen saavutukseen kirjailija pääsee tämän hahmon kanssa.

Tregillisin teksti on ykkösosan lailla myös sarjan kakkososassa tasaisen koukuttavaa, ilman liikoja suvantovaiheita, vaikkakin alussa käydään läpi kunkin osapuolen tilannetta, ennen kuin tapahtumat todenteolla käynnistyvät. En kokenut päivittämistä kuitenkaan liian hidastempoisena, sillä tarina on hypännyt ajassa vuosikymmeniä edelliseen kirjaan nähden ja oli tarpeellista saada tietää missä mennään. Tarina etenee koko ajan ja loppua kohden tunnelma tiivistyy entisestään. Tregillis jopa yllättää. Loppu on suorastaan erinomainen. En osaa edes arvata miten tämä tarina saa päätöksensä ja siksipä viimeisen kirjan odottamisesta tuleekin jännittävän tuskaisaa.  

The Coldest War on pienoisesta toistuvuudestaan huolimatta yksi vuoden mielenkiintoisimmista lukemistani teoksista. Hieno näyte Tregillisiltä jälleen kerran tarinankertojan lahjasta. Tämä kirjailija on ehdottomasti seuraamisen arvoinen. Oli kiva bongata kirjailijan viitteet omaan kotikaupunkiinsa upotettuna fiktion sekaan. Kirjan kannesta sen verran vielä, että tyyliä muutettiin ensimmäisen kirjan jälkeen. Pidin John Jude Palencarin taiteilemasta Bitter Seedsin kannesta paljon! Se on mustan humoristinen ja erilainen. Jotain mitä ei juuri nähdä massakansituotannossa. Kakkoskirjankin kansi oli jo valmiina, mutta sitä ei siis käytetty, kun mentiin nykyiseen yllä nähtävään tyyliin. Vieressä kuitenkin se piirros, jonka olisi alun perin pitänyt olla kannessa. Nyt sitä käytetään toisaalla.

Science fiction -haaste

Ian Tregillis: Bitter Seeds ja What Doctor Gottlieb Saw

Bitter Seeds on Ian Tregillisin esikoiskirja, joka aloittaa Milkweed Triptych -sarjan (trilogian siis). What Doctor Gottlieb Saw on sarjan maailmaan sijoittuva novelli, jonka tapahtumat ajoittuvat noin 1,5 vuotta ennen Bitter Seedsin ensimmäistä lukua. Novellin voi lukea joko ennen kirjaa tai sen jälkeen. Itse luin novellin Bitter Seedsin jälkeen ja molemmat tuotokset luin e-kirjoina (ePub).

Vuonna 1920 kolmella eri taholla joukko lapsia johdatetaan kohtaloaan kohti. 19 vuotta myöhemmin heidän polkunsa risteävät toisen maailmansodan myötä. Raybould Marsh on brittiläinen salainen agentti, joka huomaa jotain outoa olevan tekeillä saksalaisten keskuudessa. Saatuaan käsiinsä syrjäisellä farmilla kuvatun filminpätkän, jossa esitellään joukko saksalaisia nuoria yli-inhimillisine ominaisuuksineen, alkaa salainen Milkweed-organisaatio ryhtyä selvittämään saksalaisten übermenschien salaisuutta ja varustautumaan näitä vastaan. Kuvioon astuu Marshin opiskeluaikainen ystävä Will Beauclerk, jonka tehtävänä on valjastaa perinnöksi saatu kyky kommunikoida ja työskennellä Eidolonien kanssa isänmaansa palvelukseen. Eidolonit ovat ajan ja paikan ulottumattomissa olevia olentoja, henkiä, joiden viha ihmisiä kohtaan ei rajoitu saksalaisiin, mutta jotka vastapalvelua vastaan ovat oivallisia aseita sodassa.

Vaikka sisarukset Klaus ja Gretel eivät olekaan ihan arjalaisen ihanteen mukaisia saksalaisia, he ovat kelvanneet tohtori von Westarpille epäinhimillisten kokeilujen kohteeksi ja selvinneet siitä. Heistä on tullut Götterelektrongruppen superihmisiä; Klaus kykenee muuttumaan massattomaksi ja kulkemaan kiinteiden esineiden läpi. Gretel on omituisempi tapaus. Hänelläkin on erikoiskyky, mutta hän ei tunnu olevan käskystä tai väkivalloinkaan hallittavissa. Kun viholliset kohtaavat sodassa, käytettävät keinot tulevat joskus kalliimmaksi kuin niiden käyttämättä jättäminen, ja silti ollaan vasta maksamisen alussa.

Ian Tregillis luonnehtii Bitter Seedsiä steampunkvaihtoehtohistoriaksi. Kuvaus taitaa olla ihan kohdillaan. Lukiessa tuli monia mielleyhtymiä: tohtori von Westarp muistutti niin tohtori Mengeleä kuin tohtori Moreautakin ja übermenschit X-menin porukkaa. Kun kirja päättyi ymmärsi kyllä miten nuo mielleyhtymät syntyivät, mutta kuitenkin tarina ja hahmot olivat sen verran omalaatuisia ja ennenkaikkea mukaansa tempaavia, että yhtäläisyydet eivät haitanneet. Ajoittain olin jopa yllättynyt siitä, kuinka tarina todellakin imaisi sisäänsä ja yhtäkkiä huomasi lukeneensa 100 sivua tuosta vain. Useat luvut päättyivät cliffhangereihin ja silloin tällöin käytiin välinäytöksissä katsomassa tilannetta muiden kuin henkilöhahmojen näkökulmasta.

Kirjassa ei ollut oikeastaan lainkaan hitaampia kohtauksia tai epätasaisuuksia. Vaikka näkökulma vaihteli pääosin Marshin, Willin ja Klausin välillä, vaihtaminen hahmosta toiseen sujui saumattomasti. Jokaisella hahmolla on oma äänensä. Marshin ja Klausin kerronnan läpi paistaa kuitenkin hienoinen tunteettomuus, olisin odottanut ainakin Klausille enemmän tunneskaalaa. Will onnistui siinä suhteessa paremmin. Gretel on tarinan mielenkiintoisin ja samalla ärsyttävin hahmo, joka tullee jatko-osissa vielä enemmän esille. Kirjan tunnelma on ajoittain hyvinkin raaka ja synkkä. En ehkä reagoinut joihinkin kohtauksiin niin voimakkaasti kuin kirjailija toivoo lukijoiden reagoivan, mutta pistettäköön se paatuneisuuden piikkiin.

Kun googlasin sarjan nimen (en tiennyt mistä kasvista oli kyse ja miksi), vastaan tuli yllättäen myös artikkeli, jossa kerrottiin kyseisen kasvin siementen olleen tehokäytössä toisen maailmansodan aikana pelastusrenkaiden ja -liivien täyttömateriaalina. Niiden sanottiin olleen merkittäviä, koska suuri osa taisteluista käytiin merellä. Tämän tiedon myötä kirjan nimi yhdistettynä sarjan nimeen ja kirjan tapahtumiin saa laajemman merkityksen. Bitter Seeds päättyy tavalla, joka antaa uumoilla suuntaa tapahtumien kulusta. Vaikka kirja ei ihan täysosuma olekaan, niin se on yksi tämän vuoden mielenkiintoisimpia luettavia. Kakkoskirjalta The Coldest War on lupa odottaa paljon.

Kun tarina alkaa kysymyksellä "Do you suppose it’s possible to murder God?", ainakin minun mielenkiintoni on herätetty. Tänä vuonna Tor.comin sivulla julkaistu novelli What Doctor Gottlieb Saw sijoittuu Milkweed Triptychin maailmaan ja kertoo tapahtumista ennen sarjan alkua. Tapahtumapaikkana on saksalaisen tohtori von Westarpin farmi, jossa psykoanalyytikko Gottlieb työskentelee yli-ihmisten parissa. Gretel tuottaa hänelle erityisesti päänvaivaa. Novelli valottaa lisää Gretelin hahmoa ja toimii Bitter Seedsin Klausin näkökulman vastapainona. Novellissa kerrotaan myös tarkemmin yhdestä kuolintapauksesta, johon kirjassa viitataan ja siten se täydentää varsinaista kirjan tarinaa.

Novellin voi lukea ilmaiseksi Tor.comin sivulta ja vaikka ladata omalle koneelle tai lukulaitteelle ja katsoa miten Tregillis itse kullekin sopii. Olen iloinen, että Tor jakaa näitä novellejaan myös ePubina.