Neil Gaiman & Chris Riddell: Fortunately, the Milk

Vuoden alusta alkoi Yöpöydän kirjojen vetämänä Uudelleen luettua -lukuhaaste, johon en ole vielä ehtinyt yhtään kirjaa tälle vuodelle lukea, mutta nytpä tulee ensimmäinen. Luin Neil Gaimanin kirjoittaman ja Chris Riddellin kuvittaman lastenkirjan, Fortunately, the Milk, ensimmäisen kerran 2015 ekirjana. Luin sen uudelleen 2016 ja nyt siis vielä kerran, kun en ehtinyt aiemmin blogata siitä. Kirjasta on tulossa loppuvuodesta suomenkielinen versio nimeltä Onneksi oli maitoa.

Äidin ollessa työmatkalla, lapsoset tarvitsevat aamumuroihinsa maitoa, jonka isä on unohtanut ostaa. Niinpä iskä lähtee kipaisemaan kauppaan maidon ostoon ja tenavat jäävät odottamaan. Odotus kestää kauan ja palatessaan isällä on kerrottavanaan melkoinen tarina.

Fortunately, the Milk on pirtsakka pikku tarina, jossa Gaimanin mielikuvitus lentää melkoisissa korkeuksissa aikamatkustaja-dinosauruksen, wumpireiden ja merirosvokuningattaren seurassa, puhumattakaan joistain vihreistä otuksista. Onneksi ennen seikkailuun joutumista oli maitopurkki ostettuna, vaikkakin se on vaarassa kadota seikkailun tiimellyksessä. Gaiman käyttää sanoja nokkelasti ja vaikka tarina on selkeästi lapsille suunnattu, on sitä myös aikuisen hauska lukea. Ja katsoa uppoaako isän selostus lapsille vai ei.

Neil Gaiman on Fortunately, the Milkin jälkeen työskennellyt Chris Riddellin kanssa uudemman kerrankin, The Sleeper and the Spindle -pienoisromaanin yhteydessä (arvostelu). Soisin näkeväni senkin suomennettuna, sillä se on hieman aikuisemmille suunnattu. Riddelliltä olen lukenut myös pari Ada Gootti -kirjaa (arvostelut), mutta varsinkin The Sleeper and the Spindlessä pidin erityisesti hänen kuvituksestaan. Fortunately, the Milkissä kuvitus on hieman hullunkurista, ja toimii tarinan luonteen huomioiden hyvinkin. En kuitenkaan erityisesti ihastunut. Se muistuttaa liikaa Ada Goottien kuvitusta.

Kirja on sellainen ok-välipala-luettava aikuiselle, sillä siinä on vain vajaat 130 sivua kuvituksineen.

Chris Riddell: Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit

Chris Riddellin Goth Girl -sarjan ensimmäinen kirja Ada Gootti ja hiiren haamu (arvostelu) oli ihan hauska uusi tuttavuus kaikkine kuvituksineen ja sana/nimileikkeineen, joten otin luvun alle myös toisen osan, Goth Girl and the Fete Worse than Death (2014), joka on ilmestynyt vasta myös suomeksi nimellä Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit (2016). Lainasin suomennoksen kirjastosta, sillä siinä on jälleen sellainen pikkukirjanen lisukkeena takakannessa, jota englanninkielisessä ekirjassa ei ole mukana.

Tällä kertaa Ghastly-Gormin linnassa valmistaudutaan täydenkuun kekkereihin, jonne saapuu mm. kuuluisia taiteilijoita, musikantteja ja Glum-Stokers, ei niin hilpeä transylvanialainen karnevaali lepakkosirkusryhmineen. Kuuluisat kokit, kuten myrtyneen näköinen Gordon Ramsgate kokkaavat kilpailuhenkisesti omia erikoisuuksiaan, mutta Ada on huolissaan kamaripalvelijansa Marylebonen tulevaisuudesta. Jotain outoa on taas kehitteillä taustalla ja Adan synttäritkin on tulossa, vaan mahtaako kukaan edes muistaa niitä.

Ei nämä Ada Gootti -kirjat tarinoina tunnu kovin hääppöisiltä, mutta yksityiskohtia on sen verran kiva bongailla, että viihdyin pääosin kakkoskirjan parissakin. Muutamia hyviä oivalluksia löytyy, kuten D-mail (dove-mail, suom. puluposti) ja kuin suoraan laulusta:

"Bundels of parsley, sage, rosemary and thyme from Scarborough Fair hung on lengths of string from the ceiling together with a Siphon & Garfunkel, an instrument for blending buttermilk"

Kirjan lopussa alkoi kuitenkin tuntua, ettei jaksa enää innostaa kovinkaan paljoa. Aikuiselle lukijalle tarina itsessään ei anna haastetta, ja kuvitus sekä sana/nimileikit kantavat vain tietyn ajan. Saattaa mennä aikansa, ennen kuin tartun kolmanteen Ada Gootti -kirjaan, joka minulla on jo ekirjana, mutta käännöksille en koe enää tarvetta. Tässä osassa lopun kirjanen ei tarjonnut oikeastaan mitään lisäarvoa. Jätän Adat suosiolla nuoremmille lukijoille, joille uskon olevan sarjasta paljonkin enemmän iloa. Itse asiassa toivon, että vanhemmat löytävät tämän sarjan ja lukevat ja katselevat sitä yhdessä lastensa kanssa. Yksityiskohtien ymmärtämisestä ja selittämisestä sekä lukukokemuksen jakamisesta on tuplasti iloa.

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu

Chris Riddell on tullut vastaan aiemmin ainakin vuosi sitten kun luin Neil Gaimanin The Sleeper and the Spindle -kirjan (arvostelu), josta pidin paljon. Tykästyin paitsi itse tarinan muunnokseen, myös Riddellin kuvitukseen. Viime kesänä (2015) Riddelliltä ilmestyi kokonaan omissa nimissä tehty teos suomeksikin asti, eli lapsille suunnattu Ada Gootti ja hiiren haamu (Goth Girl and the Ghost of a Mouse, 2013). Tarina on runsaasti kuvitettu, mutta tällä kertaa en niinkään ihastunut piirrosjälkeen, vaan tarinassa käytettyihin viitteisiin. Kirja pitää sisällään myös takakanteen kiinnitetyn erillisen runomuotoisen minikirjan, joka mainitaan tarinassa: Muuan hiiri muistelee. Sen on erikseen suomentanut Kristiina Drews. Liitän kirjan osaksi I Spy Challengea, kohtaan 24. Paranormal Being (haamu).

Ada Gootti on lordi Gootin ainoa lapsi ja he asustavat kahdestaan isossa Kalmatollon kartanossa. Iskä hieman laiminlyö tytärtään, jolla on tiuhaan tahtiin vaihtuvia kotiopettajattaria, ja niinpä Ada on kohtalaisen yksinäinen. Kun henkensä heittäneen hiiren haamu ilmestyy hänelle, ilmenee, että kartanossa tapahtuu jotain salakähmäistä lordin tietämättä. Ada ryhtyy hiiren kera selvittämään salaisuuksia ja ratkaisu huipentuu metaforiseen polkukisaan.

Jaana Kapari-Jatalla on erinomainen maine kääntäjänä, eikä tässäkään varsinaisesti ole valittamista hänen mielikuvituksestaan, kun hän on luonut suomenkieliset vastineet Riddellin alkuperäisille nimiväännöksille. Minulla tuli kuitenkin heti tarve tietää millaisia sanoja alkuperäisessä tekstissä on käytetty ja niinhän siinä kävi, että oivalsin jujut paremmin englanninkielisestä. Tarve nähdä alkuperäinen teksti johtunee siitä, että olen kohderyhmää vanhempi lukija.

Ada Gootti ja hiiren haamu on humoristisella otteella kirjoitettu, eikä juoni ole kovinkaan hääppöinen, mutta ilahduin hahmojen nimistä ja viittauksista muuhun kirjallisuuteen esim. kotiopettajien nimissä. Jane Korva ei ehkä kerro mitään, mutta englanniksi Jane Ear jo vihjaakin Charlotte Brontën teokseen, ja kun toisen kotiopettajattaren nimen yhdistää sen miehen nimeen, jonka kanssa hän tarinassa karkaa, niin johan hihityttää. Onpa opettajien joukossa myös eräs koira ja Mary Shellfish napatutkijan kera vieraana. Salaisia puutarhojakin löytyy kaksin kappalein. Kalmatollon nimi ehkä häiritsi suomennoksena eniten, sillä goottikartanon englanninkielinen nimi on Ghastly-Gorm Hall, joka viittaa luonnollisesti Mervyn Peaken klassiseen goottilinnaan Gormenghastiin (Titus Groan). Nuoremmalle lukijakunnalle tällä ei ehkä ole merkitystä, mutta minusta juuri nämä antoivat sen annin, että kiinnostuin myös Goth Girl -sarjan seuraavasta osasta.

Englanniksi on ilmestynyt kolme kirjaa ja pienoisromaani, jotka olen hankkinut ekirjoina. Englanninkielisessä ekirjassa ei kuitenkaan ollut mukana minikirjan tekstiä, joten sen lisän suomennoksesta sai. Seuraava suomennos eli Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit ilmestyy ensi viikolla ja harkitsen josko hankin teoksen kannatuksen vuoksi. Onhan nämä todellakin kauniita katsella laadukkaina paperisina kirjoina. Jostain syystä kuvituksessa Riddell toistaa jonkin verran itseään, enkä erityisemmin pidä juurikaan hahmojen kasvoista, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, joista kuvassa rouva Pieksene (Beat’em) edustaa yhtä. The Sleeper and the Spindlen kuvitus viehätti enemmän.

Neil Gaiman: The Sleeper and the Spindle ja Hansel and Gretel

Klassisten satujen uusioversioita ja muunnoksia on viime vuosina ilmestynyt yksi jos toinenkin. Minulle tuli vastaan pari Neil Gaimanin työstämää: The Sleeper and the Spindle ja Hansel and Gretel. Molemmat on julkaistu 2014.

The Sleeper and the Spindle on melkein kuin Prinsessa Ruusunen, paitsi, että siinä on mukana melkein Lumikki ja kääpiöt, sekä liuta melkein zombeja. Tarinassa on pari todella hienoa käännähdysväännähdystä alkuperäiseen Ruususeen nähden, mitkä saivat hykertelemään, ja vaikka netti on pullollaan kuvia yhdestä kiemurasta, niin vastustakaa kiusausta älkääkä guuglatko, vaan lukekaa tarina ensin. Niin minä onneksi tein. Yllätys oli mukava. Nostan hattua Gaimanille, varsinkin koko loppuosasta ja tarinan muuttamisesta tummempaan suuntaan sekä modernimmaksi naisnäkökulmasta. Tällaisia tarvitaan.

Kirjan kansipaperi on läpinäkyvää vahvaa ”voipaperia”. Materiaalilla on varmaan jokin oma kirjapainoterminsäkin, jota en tiedä. Joka tapauksessa, nukkuvan naisen kuva on kannessa ja mustat kukat + vihertävänkultaiset varret ja lehdet kansipaperissa.

Kultaus näkyy myös Chris Riddellin sisäkuvituksessa, joka on muuten mustavalkoista, mutta jokin tai jotkin pienet yksityiskohdat kullattuja. Pidin piirroksista paljon. Ne ovat upeita ja synkän energisiä, eli tukevat tarinaa erinomaisesti.

Gaiman on saanut mahdutettua tarinaan sopivasti huumoriakin:

”Have you noticed,” asked the shortest of the dwarfs, ”something unusual?” They had names, the dwards, but human beings were not permitted to know what they were, such things being sacred.

The queen had a name, but nowadays people only ever called her Your Majesty. Names are in short supply in this telling. 

The Sleeper and the Spindle on kaikessa lyhykäisyydessään onnistunut väännös perinteisistä saduista ja kuvituksensa ansiosta varsin ihastuttavaa katsottavaakin. Suosittelen.

Hansel and Gretel onkin sitten puolestaan aika uskollinen alkuperäiselle tarinalle ja koskapa olen lukenut Hannuni ja Kerttuni tosi kauan sitten, en ole varma mitä eroavuuksia tarinassa alkuperäiseen nähden yleensä olikaan. Tarinahan on todella julma; katovuodet ja nälänhätä pakottavat vanhemmat eksyttämään lapsensa synkkään metsään pariinkin otteeseen, josta nämä lopulta eksyneet rievut eivät löydä enää kotiin, vaan törmäävät piparkakkutalon, jota asuttaa noita. Noidan tarkoituksena on syödä kummatkin, mutta lapset keksivät konstin päästä karkuun ja vihdoin löytää tien takaisin kotiin. Gaiman on todennäköisesti muokannut hieman ainakin lopun tapahtumia.

Kuten kansikuvastakin näkyy, tarinan synkkyys yltää myös Lorenzo Mattottin kuvituksiin, jotka ovat kauttaaltaan hyvin mustia. Välillä saa katsoa tarkasti mitä niissä valkoisissa kohdissa erottuukaan. Kävin katsomassa Mattottin töitä netissä ja hänellä oli galleriassaan myös tämän teoksen kuvia ja kuinkas ollakaan, ne olivat yhtä lailla tummanpuhuvia, mutta valkoiset kohdat olivat kuin valoa, joka toi elävyyttä ja terävyyttä kuviin (kuten alla). Painetussa paperissa tätä ilmiötä ei näe, vaan kuvat ovat tunkkaisia ja suttuisia. Auts. Melkoinen moka painotekniikassa. Liekö piirtäjä itsekään tyytyväinen jälkeen. Ainakaan se ei tee oikeutta hänen taidoilleen.

Sinänsä kuvitus on hyvin kiehtovaa, kuin varjokuvateatteria, laajoja siveltimen vetoja. Se on pelottavaa jo ilman tarkkojen yksityiskohtien erottamistakin. En voi sanoa, että tyyli purisi yhtä hyvin kuin Chris Riddellin The Sleeper and the Spindlessä, mutta omalla tavalla se sopii tähän nimenomaiseen tarinaan – kunpa vain painojälki olisi terävämpää.

Hansel and Greteliä en oikeastaan voi suositella muuta kuin keräilykappaleeksi Gaiman-faneille.