George R.R. Martin: The Ice Dragon (uusi kuvitettu painos)

Olen lukenut George R.R. Martinin The Ice Dragonin pari kertaa aiemmin ja kuunnellut kertaalleen äänikirjana. Kirjoitin ajatuksiani varsinaisesta tarinasta heinäkuussa 2011, ja pidän tätä lapsille suunnattua novellia edelleen kiehtovana myös aikuisille. Suosittelen lukemaan. Kirjasta on ilmestynyt uusi painos, jossa on jälleen kuvitus mukana, mutta tällä kertaa kuvittajana on espanjalainen Luis Royo. Royo on veteraani fantasia/science fictionkuvittaja, jonka tyyli on tummempi kuin aiemman painoksen englantilaisen Yvonne Gilbertin. Gilbert on oudosti esitelty lähinnä lastenkirjakuvittajana, vaikka hänen meriittilistallaan on myös mm. Frankie Goes to Hollywoodin älppärin vähemmän lapsille suunnattu kansikuva. Joka tapauksessa kun näitä kahta The Ice Dragonin kuvitusta vertaa, niin Gilbertin piirustusjälki on pehmeämpää ja perinteisemmin lapsille suunnatun näköistä. Eron huomaa jo kansikuvista.

Tavallaan pidän ensimmäisen version kuvista enemmän, sillä se on se versio minkä kautta tarinaan tutustuin. Gilbertin kuvien tasossa on kuitenkin vaihtelua, eikä keskiaikaisuuskaan taida olla ihan vakio. Piirustusten vaaleudessa ja selkeydessä on oma plussansa, silmät erottavat yksityiskohtia paremmin. Alla olevat ovat juuri sellaisia.

Vastaavasti Royon versio Adarasta ja hänen isästään on tummempi, mutta toisaalta siinä on voimakas tunnelma. Kuva on yksi selkeimmistä. Useimmiten tummuus hävittää yksityiskohtia.

Uudesta painoksesta julkaistiin ennakkoon mainoskirjoituksia, joissa oli mukana Royon piirtämiä luonnoksia, joiden perusteella kiinnostuinkin hankkimaan ekirjan. Luonnokset olivat kuitenkin hieman erinäköisiä kuin varsinaisesti kirjaan päätyneet versiot. Esimerkiksi alla vasemmalla oleva luonnos jäälohikäärmeestä viehättää minua eri tavalla kuin kirjaversio, joka puolestaan on kyllä kuvaavampi ja rankempi. Siinä on voimaa ja synkkyyttä eri mittaluokassa, mutta toisaalta luonnoksessa alun perin unenomaisuus houkutteli.

Luonnosten joukossa esiteltiin myös kuvia, jotka eivät päätyneet kirjaan lainkaan. Adaran kuvan tausta on hyvin lähellä asettelultaan ylläolevaa jäälohikäärmekuvaa, joten on ymmärrettävää, ettei sitä ole mukana. Silti pidän itse Adarasta ja on ihan mukava, että kuva on ollut esillä joka tapauksessa.

En ole ihan varma vieläkö Gilbertin kuvittamaa The Ice Dragonia saa muuten kuin käytettynä. Royon versio on kuitenkin erinomainen sekin, ja itse tarinahan on taattua GRRM-laatua. Kannattaa lukea talven kylmänä iltana.

Sheridan Le Fanu: Carmilla ja muita kertomuksia

Tämän vuoden euroconissa, Shamrokonissa (coniraportti) yhtenä teemakirjailijana oli irlantilainen Sheridan Le Fanu (1814-1873), joka oli yksi merkittävimmistä viktoriaanisen ajan kauhukirjailijoista. Le Fanu kirjoitti paitsi goottilaista kauhua, myös mysteeritarinoita ja irlantilaista mytologiaa hyödyntäviä kertomuksia. Valmistautuessani Shamrokoniin luin kirjailijalta Savukeitaan kauhuklassikot -sarjassa julkaistun kokoelman, Carmilla ja muita kertomuksia (#1, 2012), jonka neljä novellia ovat alunperin vuosilta 1851-1872. Kokoelman alussa lyhyessä esipuheessa esitellään kirjailija. Tämä on toinen Savukeitaan klassikkosarjan kirjani, heinäkuussa luin Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa (arvostelu).

• Vihreää teetä (Green Tea, 1872)
• Carmilla (Carmilla, 1871)
• Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä (An Account of Some Strange Disturbances in Aungier Street, 1851)
• Lapsi joka lähti haltijatarten matkaan (The Child That Went with the Fairies, 1870)

Vihreää teetä on hitaasti jännittyvä ja auki keriytyvä kauhutarina pastori Jenningsistä ja tämän karmivasta seuralaisesta. Tarinaa lähestytään kertojan esittelemän asiantuntijakertojan, tohtori Martin Hesseliuksen analyyttiseen sävyyn. Tarinan sisältöä ja sen psykologista puolta on hyödynnetty paljonkin myöhemmässä kauhukirjallisuudessa. Voin kuvitella jopa George R.R. Martinin saaneen inspiraatiota Vihreästä teestä omaan Apinakuuriinsa (The Monkey Treatment, kokoelmassa Songs the Dead Men Sing). En kuitenkaan niele kertojan antamaa loppuratkaisutulkintaa. Le Fanu jättääkin siihen tyylillään selkeän mahdollisuuden epäillä.

Aikana ennen Bram Stokerin Draculaa, venäläisten upyyrien jälkimainingeissa, Le Fanu kirjoitti Carmillan, tarinan naispuoleisesta vampyyrista. Hesseliuksen tarina-arkusta nousee tällä kertaa tapaus Laurasta, joka lapsena näkee pelottavan unen makuuhuoneessaan vierailevasta naisesta. Myöhemmin onnettomuuden vuoksi hänen talouteensa saapuu tyttö, Carmilla, joka muistaa nähneensä saman unen. Tytöistä tulee ystävykset, vaikka Carmilla käyttäytyykin kokolailla oudosti ja naapurustossa tapahtuu kummia. Carmillakin on hidastempoinen, vihjaileva tarina, joka on inspiroinut myöhempiä vampyyritarinoita (mm. Anne Ricen Vampyyrikronikat), eikä vähiten sen sisältämän seksuaalisen viitekehyksen vuoksi. Mistä tahansa Le Fanu on tarinaansa inspiraationsa saanutkaan ja miten pitkälle tahansa vampyyrimyytin juuret ajoittuvatkaan, tämä on yksi niistä, joka tarjoaa goottilaista vampyyrikauhua nykypäivän lukijallekin suositeltavassa muodossa. Vieressä oleva kuva on tarinan lehtijulkaisusta 1872, kuvittajana Michael Fitzgerald.

Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä on kummitustarina Dublinilaisesta vanhasta talosta, jonne opiskelijaserkukset muuttavat asumaan, vain todetakseen, ettei elo ole kovinkaan levollista seinien sisällä. Aiempien asukkaiden joukossa on ollut mm. hirttotuomarina tunnettu Horrocks, joka itsekin päätyi hirteen. Tarina on tyyliltään jonkin verran edeltäviä kepeämpi sisällöstään huolimatta ja loppu melkeinpä huvittava.

Lapsi joka lähti haltiatarten matkaan on eniten irlantilaissävyinen. Siinä on satumaisuutta, perinteistä haltiatarinaa, jota löytyy mm. skotlantilaisesta 1200-luvun Thomas the Rhymerista (Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka). Tarina on surullinen ja haikea.

Tämän kokoelman perusteella ei vielä saa kunnon käsitystä Le Fanun tuotannosta, mutta se on erittäin hyvä alku, sillä jokainen tarina on ehdottomasti klassikko ja esikuvana myöhemmille kirjailijoille. Goottilaisen kauhun saralla olen lukenut Le Fanun aikalaiselta, amerikkalaiselta Edgar Allan Poelta ehkä vaikuttavampiakin ja psykologisesti mestarillisia teoksia (Steampunk: Poe), mutta voin hyvin suositella näitäkin.

Luin Shamrokonia odotellessa toisenkin novellikokoelman kirjailijalta ja aloitin Uncle Silas –teosta. Enköhän palaa niihin myöhemmin.

Magdalena Hai: Susikuningatar

Magdalena Hain Gigi ja Henry -trilogian viimeinen osa, Susikuningatar ilmestyi syyskuussa ja silloin se tuli myös luettua. Odotukset olivat korkealla, sillä ihastuin kahteen ensimmäiseen osaan, Kerjäläisprinsessaan (arvostelu) ja Kellopelikuninkaaseen (arvostelu).

On kulunut kolmisen vuotta Kellopelikuninkaan tapahtumista. Matkalla kohti Umbroviaa, Gigi on jäänyt Pariisiin joksikin aikaa opiskelemaan taistelutaitoja mestari Oniwakan johdolla valmistautuakseen Susikuningattaren tehtäväänsä. Edessä on väistämättä yhteenotto vallananastaja Andros Luopion kanssa. Onneksi lähellä ovat uskolliset ystävät Henry ja Mussovits, mutta ihmissusien kunnioitus ja uskollisuus on ansaittava muinaisesta valasta huolimatta, sillä Gigissä virtaava varcolacien veri ei vakuuta läheskään kaikkia asettumaan hänen tuekseen, kun kyseessä on Umbrovian kohtalo.

Susikuningatar teki sen jälleen. Kuten aikaisemmatkin, myös viimeinen osa on persoonallinen ja yllätyksellinen. Ihmissuhteet toimivat, eikä mukana ollut nuorille suunnattujen kirjojen tavanomaisuuksia ja imelyyksiä. Gigissä on syvyyttä, joka sai minut kunnioittamaan hahmoa entistä enemmän. Kuvitteellisessa steampunkmaailmassa on kuohuvaa historiaa, kuohuvaa nykyaikaa, tuskaa ja kauneutta, jotka kaikki vaikuttavat aidolta. Samalla mukana on pelottavia mysteereitä ja yliluonnollisuutta, joka jää sinne jonnekin, kihelmöimään. Ihmiskohtaloita jää auki, tulevaisuus on edessä, mutta kuka tietää millaisten polkujen varrella ja päässä. Kun sain kirjan loppuun, olin hetken hämmentynyt kaikesta mikä jäi ilman päätöstä, mutta muutamien viikkojen sulattelu toi etäisyyttä yksityiskohtiin ja kokonaistunnelmaksi jäi haikeus ja kaipaus. Kunnes muistui taas mieleen jokivarren heitteikön paalutus -juttu ja hörähdin nauruun.

Susikuningatar oli lukukokemuksena hyvin henkilökohtainen. Pariisi-osio ei minua varsinaisesti innostanut, vaikka mestari Onikawassa olikin ainesta vaikka mihin. Minulle Umbrovian matkan tunnelmallisin osa oli Unkari ja Karpaatit, sillä olen itse matkustanut noissa maisemissa opiskelujeni alkuaikoina syksyn kirpeydessä hirvien kiimajahtien ja villisian metsästyksen aikaan. Huimat nousut vuorten kapeita rinneteitä, basalttipylvässeinämät, erämaamökit pihanuotioineen, hirvien mylvintä pimeydessä, kuolleita villisikoja kuorma-auton avolavalla. Minkä jälkeen laskeutuminen pustalle romaniperheiden joukkoon, pienelle markkina-alueelle. Länsimaisten nuorten joukon ilmestyminen keskelle tiivistä heimoyhteisöä sai aikaan epäluuloja ja jopa vihamielistä käyttäytymistä. Kaikki nuo kokemukset ja tunnelmat nousivat esiin eri kohdissa Susikuningattaren lukemista.

Romanit ovat kiehtova lisä kirjan hahmoissa, etenkin erikoinen Simza-tyttö, mutta varcolacit ovat huikeita. Niiden tavat ja kulttuuri, yliluonnolliset elementit ja kehityshistorian raadollisuus on parasta mitä vähään aikaan on vastaan tullut tätä lajia kuvaavassa kirjallisuudessa. Hitto soikoon. Steampunk-maailma on entistä tuhdimpi kellopelisotilaineen ja ilmalaivoineen, mikä vain tekee kokonaisuudesta värikkäämmän ja monisyisemmän. Ajoittain ehkä oli hieman ähkyä kaikesta, mutta vaikka Susikuningatar on lähes 450 sivun mittaisena sarjan pisin kirja, se ei ollut yhtään liian pitkä. Tarinaa olisi voinut lukea pidemmältikin.

Entä nyt? Todella vaiheessa -blogin Anna kävi Turconessa kuuntelemassa Magdalena Hain ajatuksia, ja kiinnostavaa on, että jotain tarinaa voisi olla mahdollisesti jossain vaiheessa tulossa Gigin ja Henryn maailmasta. Itseäni kiinnostaisi enemmän miltä maailma näyttäisi 60 v. Gigin silmin ja miten maailman tapahtumat ovat Umbroviaa kohdelleet, mutta ilmeisesti Susikuningattaren jälkeiseen aikaan ei kirjailija aio palata. Mitä sitten onkin jatkossa tulossa, se varmastikin on tsekkaamisen arvoista. Todella vaiheessa –blogin lisäksi Susikuningatar on luettu ja tykätty myös Kujerruksia-blogissa.

Erittäin suositeltava kirjasarja.

Marko Hautala: Kuokkamummo

Kun ensimmäisen kerran kuulin kanssabloggaajilta Marko Hautalan Kuokkamummosta, en suunnitellut sen lukemista. Paperikirjan ostaminen ei houkutellut. Mutta sitten kirja ilmestyi nenän eteen e-versiona, jolloin ostopäätös oli paljon helpompi. Niinpä hankin ja jopa luin kohtalaisen pian. Kotimainen kauhukirjallisuus on minulle suht tuntematon laji, mitä nyt kesäkuun lukumaratonin yhteydessä luin Ruumiittomat-antologian (arvostelu) ja muutaman novellin Jussi Katajalan Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita -kokoelmassa (arvostelu) voisi sellaiseksi luokitella, kuin myös Pasi Ilmari Jääskeläisenkin tuotannossa. En tunne toistaiseksi Hautalan muita teoksia.

Lähiön nuoret kokoontuvat pommisuojaan pelottelemaan toisiaan urbaanilegendalla Kuokkamummosta, kuten Maisankin nuoruusvuosina, eikä kukaan halua kertoa julkisesti mistä on kyse. Nyt Maisa palaa kotimaisemiinsa aikomuksena tehdä perinteestä väitöskirjatutkimuksen ja yrittää houkutella maahanmuuttajataustaisen Sagalin puhumaan. Miksi perinne elää yhä? Onko kyseessä kultti vai jotain muuta? Samuel Autiolla on nuoruuden muistoja tyttöystävästään Juliasta, jotka vaivaavat häntä, eikä hän saa kunnolla otetta elämästään. Onko Kuokkamummo todellakin pelkkää legendaa, ja miksi lapsia yhä katoaa salaperäisesti, kuten aikoinaankin. Kaiken keskipisteenä tuntuu olevan vanha Bondorffien huvila, jonne meno on kielletty, mutta kenties myös välttämätöntä.

Kuokkamummo on väristyttävä tarina. Siinä on kaikki ne ainekset, joilla lapsina toisiamme peloteltiin ja enemmänkin. Meidän kylässä oli vanha-Maija, joka kuoleman jälkeen tuli ja aukaisi autioksi jääneen kotinsa oven, jos vain uskalsi kiertää talon kolme kertaa ja koputtaa ovelle kolme kertaa. Kukaan ei uskaltanut, joten emme tienneet mitä olisi tapahtunut sen jälkeen. Kuokkamummo herätti uinuvat lapsuudesta mukana kulkeutuneet pelon muistikuvat, kuten kunnon kauhutarinan kuuluukin. Se on punottu kokoon onnistuneesti tunnettuja kauhuelementtejä hyödyntäen ja olettaisin sen olevan kotimaisessa genrekentässään myös omaperäinen, vaikka en asiasta tarkemmin olekaan tietoinen.

Jännitysmomentit ovat siis kohdillaan ja kieli kuvailevaa. Mukana on myös ”mutta”. Samoin kuin Stephen Kingin Painajaisessa (arvostelu), rivouden tuominen tekstiin ei valitettavasti tee siitä parempaa. Toki se aiheuttaa lisä-ällötyksen, mutta pidän sitä itseasiassa halpana tapana, jollain lailla negatiivisena siihen nähden miten tarinan tunnelma muuten kehittyy. Periaatteessa vertausta Kingin tyyliin voisi kai pitää positiivisena seikkana, mutta tämän yksilön henkilökohtaisessa lukemiskokemuksessa se ei ole sellainen. Kokemusta on nykykauhusta (mm. Adam L.G. Nevill), jossa elementtiä ei ole käytetty tehokeinona.

Tapahtumien taustoittaminen aikakausivaihteluina tuo rankkuutta, perhekuvailuissa on kosketuspintaa toisiinsa enemmänkin, ja melkein koin tekstin kuin tv-kuvan ajallisina värisävyn vaihteluina. Kuokkamummon teksti on visuaalista. Ehdottomasti parempi kokonaisuus kuin edellinen arvioimani kauhukirja, Lotzin Kolme.

Viimeaikaiset uutiset kertovat, että mummo on lähdössä mustine kielineen ja kuokkineen englanninkielistä maailmaakin matkaamaan, joten ei muuta kuin tuulta purjeisiin ja menestystä, Granny Hatchet! Toivottavasti pääset valkokankaalle saakka. Kävisin kyllä pelkäämässä lisää.

Ian Tregillis: Something More Than Night

Ian Tregillisin Milkweed Triptych -trilogia oli kiinnostava kokonaisuus (Bitter Seeds, The Coldest War, Necessary Evil), jonka perusteella päätin lukea kirjailijalta jatkossakin tulevat teokset. Standalone-teos Something More Than Night ilmestyi vajaa vuosi sitten 2013, jolloin myös aloitin sen lukemisen. Sain kirjan loppuun elokuussa.

Joku on murhannut arkkienkeli Gabrielin ja Jerikon pasuuna on kateissa. Taivas on kriisissä. Ihmisten pariin sopeutunut enkeli, Bayliss, nappaa lähitulevaisuuteen sijoittuvasta Maasta Gabbylle sijaisen, joka sattuu olemaan tyttöystävästään eronnut Molly. Maapallolla hommat on heikosti hoidettu, sillä sotainen ihmiskunta on tuhonnut satelliittinsa, eikä uusia saada enää avaruusromun vuoksi paikoilleen. Mollyn veli on huumeaddikti, jolla välillä menee paremmin, välillä huonommin. Mollya Baylissin päätös ei ilahduta, sillä sehän tarkoittaa – no, junan alle jäämistä. Ja vieläpä ongelmaisen veljen silmien alla. Kuolleena oleminen ei ole helppoa, säännöt eivät ole selvät ja Metatron huutaa aika lujaa, jos jotain tulee tehtyä väärin. Vaan pikku hiljaa Molly sopeutuu ja alkaa uumoilla, että Gabrielin murhan takana onkin jotain mutkikasta. Tuoreen enkelin on aika ryhtyä toimeen.

Something More Than Night ei ole helppo kirja. Tarinana itsessään se ei ole vaativa, vaikka siinä juonikuvio kiemurteleekin, mutta Tregillis käyttää englanninkieltä sen tyyppisesti, että minulla teki välillä tiukkaa. En ymmärtänyt kaikkia lauseita ja slangisanoja ja sanontoja vilisi, varsinkin Baylissin osioissa. Something More Than Night on nimittäin enkelimytologialla runsaskätisesti höystetty noir dekkari Dashiel Hammettin ja Raymond Chandlerin jalanjäljissä. Bayliss kuvittelee olevansa jonkin sortin Philip Marlowe, puhuu samaan tyyliin ja kohtaa samanlaisia sattumuksia. Tekstin tyylistä johtuen lukeminen kesti kauan. Kun oli jumittanut johonkin, niin ei halunnut kovinkaan innokkaasti jatkaa.

"I pulled out a stool for flametop. “Park the body. Bite an egg.”
“What the hell are you talking about?”
“Sit down. Have something to eat.”
“Why don’t you talk like a normal person?”
“I’m not a person. Neither are you, any longer.”
“Do all ‘angels’”— she put scare quotes around that—“ talk like you do?”
“Nah. Most of the others are old fluff."

Puitteet ovat hienot. On enkelikuoroa, stigmoja, langenneita enkeleitä ja tietenkin Jumalan ääni. Enkelit eivät ole kivoja ja kilttejä, vaan juonia punotaan sellaisella aikakäsitteellä mikä ihmisnäkökulmasta on käsittämätön. Vaikka lukeminen oli välillä vaivalloista, niin juoni oli loppujen lopuksi melkoisen ovela ja kiinnostava. Hahmoista en pitänyt. Bayliss, kuten esikuvansakin, on tietyn aikakauden ja tyylilajin stereotypia ja ärsyttävä. Vaikka kuinkakin tarkoituksella. Mollyssa on potentiaalia, mutta hänkin jää aika pelkistetyksi. Kirjan lopusta pidin, siinä oli tregillismäisyyttä, jos nyt yhden trilogian perusteella niin voi sanoa.

Paremmalla keskittymiskyvyllä ja laajemmalla englanninkielen taidolla lukukokemus olisi voinut olla antoisampi. Tai sitten noir dekkari -tyyli ei yksinkertaisesti vain kiehtonut minua tarpeeksi, vaikka yleensä pidänkin tujumman otteen enkeleistä. Mutta jos jotakuta tyylilaji ja teema yleensä kiinnostavat, niin siitä vaan, tässäpä sopiva kirja. Itse siirryn odottelemaan Tregillisiltä seuraavaa teosta, jonka pitäisi ilmestyä ensi vuonna, ja joka on jälleen sarjan aloitus. The Mechanical vaikuttaa juonikuvauksen perusteella clockpunkilta.

Kirjan kansikuvan syvän punaisissa siivissä jotain vastustamatonta!

Sarah Lotz: Kolme

Loppukesästä/alkusyksystä on tullut luettua monta kauhuksi luokiteltavaa kirjaa ja yksi ensimmäisistä taisi olla eteläafrikkalaisen Sarah Lotzin Kolme (The Three, 2014), joka ilmestyi elokuussa suomeksi, ja vain muutamia kuukausia aiemmin englanniksi. Kirjaa hehkutettiin maailmalla etukäteen ja juonikuvaus vaikuttikin sen verran kiinnostavalta, että otin kirjan lähes heti luettavaksi. Luin kirjaa lentomatkoilla napapiiriltä Dubliniin.

Musta torstai - eri puolilla maapalloa neljä matkustajakonetta putoaa lähes yhtäaikaisesti, eikä niiden putoamissyistä olla yksimielisiä. Kolmesta turmakoneesta jää henkiin kustakin vain yksi henkilö, lapsi. Neljännestä koneesta ei tiedetä selvinneen ketään, mutta puheet ja häly käynnistyvät ja epäillään, että neljäskin lapsi olisi jossain hengissä. Media on liekeissä vuosisadan uutisesta ja selvinneiden lasten omaiset kuin kuolleidenkin omaisetkin joutuvat melkoisen ryöpytyksen ja jahdin kohteeksi. Syntyy uskonnollisia lahkoja ja selityksiä etsitään milloin ilmestyskirjasta, milloin ufoista.

Tarinaa kerrotaan erilaisten medioitten kautta koostuvana journalistisena tarinana. On haastatteluja, internetkeskusteluja, kirjeitä, mutta myös näkökulmaa uskonlahkolaisten ja turman uhrien omaisten kertomusten sävyttämänä. Kolme on koostettu samalla tyylillä kuin Max Brooksin Sukupolvi Z: Zombisodan aikakirjat (arvostelu), Lotzin maannaisen Lauren Beukesin Zoo City (arvostelu) tai Daniel H. Wilsonin Robopocalypse (arvostelu) ja ainoastaan Beukes näistä saa homman oikeasti toimimaan siten, että kaikki erilaiset osiot ovat yhtä kiinnostavia. Ehkä Kolme kuvaa sensaatiomedioiden ja erilaisten uskomusten järjetöntä tapaa käsitellä asioita siten, että se sopii niistä kiinnostuneiden maailmankuvaan, mutta ainakaan kritiikki ei onnistu, jos kirjailija on sen sellaiseksi tarkoittanut. Se on hampaaton.

Kolme oli pettymys. Se ei toiminut, jännittänyt tai mitään muutakaan, mitä suitsutettiin. Paranormaaliosuus nosti niskavilloja yhden kerran, mutta siihen se jäikin. Tarinan rakenteessa oli liian paljon kikkailua, että olisi päästy ehjään kokonaisuuteen ja tarinan kaaren onnistuneeseen jännittymiseen. Itse juonesta jäi paljon auki, mikä sinänsä olisi ollut ihan ok, jos olisi ollut kunnon luut, jotka muuten olisi kannatelleet tarinaa. Vaan kun ei ollut. Lentokoneiden rysähdyksistä selvinneet lapsetkin tuntuivat välillä jäävän jalkoihin, mikä on tietenkin luonnollista, jos haluttiin keskittyä median ja ihmisten käyttäytymiseen jännitystarinan sijaan. Jos haluttiin, niin mielestäni ei olisi pitänyt.

Ei Kolme ihan turha teos ole, joku saattaa tästä pitääkin, varsinkin jos ei ole mihin verrata. Minulle ei iskenyt ja luulenpa, että tässä oli se lukukokemuksien vuoden pettymys. Harmi. En todennäköisesti katso kirjan pohjalta tehtävää tv-sarjaa, jos se toteutuu ja joskus televisioon kantautuu. Kirjan visuaalisesta ulkoasusta annan pisteitä. Musta kokonaisuus on vangitseva, joskin kirjan velttous hieman haittasi lukemista.

M.R. Carey: The Girl with All the Gifts

M.R. (Mike) Careyn The Girl with All the Gifts on jälleen niitä kirjoja, joista olen nähnyt positiivisia otsikoita (Sensational thriller! Perfect for fans of Stephen King, Justin Cronin and Neil Gaiman), mutta joiden koko arvosteluja tai juonikuvaustakaan en vaivautunut lukemaan ennen kirjan aloittamista. Niinpä minulle tuli yllätyksenä kirjan sisältö, vaikka ehkäpä Croniniin vertaamisesta olisi pitänyt vetää johtopäätöksiä. The Girl with All the Gifts julkaistiin tammikuussa 2014.

Melanie on nuori tyttö, joka elää erityisissä olosuhteissa. Hän käy koulua, mutta luokkaan hänet viedään aina sidottuna ja vartioituna, kuten muutkin aseman lapset. Melanie rakastaa kirjoja ja koulua, ja hän rakastaa ihanaa opettajaansa Neiti Justineauta, joka on erilainen kuin muut opettajat. Hän tuntuu välittävän. Tohtori Caldwell sen sijaan ei ole yhtä mukava, sillä hän saa luokkakavereita häviämään. Melanien elämä muuttuu tutusta ja turvallisesta, kun asemalle hyökätään ja pakomatka alkaa Neiti Justineaun, Caldwellin ja parin sotilaan kera. Pakomatkasta tulee Melanielle opettavaisempi kuin koulu konsanaan ja samalla ratkeaa ihmiskunnan kohtalo.

The Girl with All the Giftsissä on jotain vetävää. Teksti on sujuvaa ja helppoa, kaikenlaisille lukumassoille sopivaa. Tarinan kaari on toimiva, toimintaa ja tapahtumia on koko ajan, ja välillä voisi sanoa, että hieman pelottikin. Kauhu-genreen kai tämän kirjan laittaisinkin. Kyseessä on myös dystopia ja science fiction kertomus. Mukana on tiedettä kansantajuisesti ja tiedepuolella on selkeä todellisuuspohja. Luulenpa, että nekin jotka ei scifiä yleensä lue, saattaisivat pitää kirjasta, jos kauhu vain uppoaa.

Melanie rakkaudenkaipuussaan on omalla tavallaan surullinen hahmo. Mutta on hän myös pelottava. Hahmoissa on eroa. Justineau tuntuu onnistuneelta, Melanie ehkä on välillä rajamailla, samoin kuin sotilaat, ja Caldwell jää hieman kunnianhimoisine tavoitteineen etäiseksi. Lapsihahmon kuvaamisessa on monesti ongelmia liiallisen aikuisten ajatusmaailman tason heijastuessa läpi. Siksi heistä pitää tehdä tavallista älykkäämpiä, mikä tuntuu kliseiseltä ratkaisulta. Silti jokaisella hahmolla on omat piirteensä, joiden varassa tarina etenee. Taustalla on maailma, jota ei avata mielestäni tarpeeksi, mutta peruslähtökohdat tulevat esille esim. junkerseista, ja ehkä sen pitäisi riittää.

Kaiken kaikkiaan, ensitunnelmat kirjan lopettamisen jälkeen olivat haaleahkot: pidin kirjasta, ei siinä mitään suurempaa valittamista. Loppu oli erittäinkin onnistunut. Nyt kun lukemisesta on jo useampi viikko, niin jälkikaiut ovat positiivisempia. Kyllä tämä kirja piti otteessaan ja jos tästä tulee leffa, niin käyn katsomassa, vaikka se ehkä todennäköisesti puistattaakin. On tämä mielestäni parempi kuin esim. Max Brooksin Sukupolvi Z (arvostelu). Saa nähdä tuleeko The Girl with All the Giftsistä suomennos, on nimittäin sen sortin hypetyskirja ja tarina, jonka uskoisin jonkun kustannusyhtiön poimineen käännöslistalleen. Kannattaa tarkkailla josko näkyisi jo ensi vuoden tulevissa.

Alla vielä kirjan traileri.