Connie Willis: All Clear

Connie Willisin All Clearin alkupuolisko Black Out ilmestyi viime keväänä ja siitä arvostelu täällä. Vaikka alun lukemisesta oli noinkin vähän aikaa, pieni kertaus olisi ehkä ollut paikallaan. Tarinaan pääsi kuitenkin jälleen pian kiinni, vaikka se alkoi yhtä seinästä kuin Blackout päättyikin. Blackoutissa on sivuja viitisensataa ja All Clear pistää paremmaksi kuudellajapuolellasadalla, joten yhteensä tarinalla on pituutta reilut 1150 sivua (US HC). Melkoinen teos, eikä ainoastaan pituudeltaan, vaan myös sisällöltään. Mainitsiko joku Hugo-ehdokkuuden...?

All Clearissa tarinaa keskitytään kertomaan vuosien 1940-41 ja 1944 välillä. Pikaisesti käydään myös 2060-luvulla ja kirjan loppua kohden myös vuodessa 1995. Polly, Eileen ja Mike ovat yhä jumissa Lontoossa keskellä pommituksia, koska aikamatkustukseen käytettävät pysäkit eivät suostu avautumaan, eikä paluu Oxfordiin omaan aikaan onnistu. He yrittävät epätoivoisesti löytää toisia aikamatkaajia, joiden he tietävät ajassa ja paikassa vierailleen, jotta saisivat näiden kautta tiedon ahdingostaan pelastusryhmälle. Pollyn deadline lähestyy, ja hänen on päästävä pois Lontoosta ennen kuin VE-päivä koittaa, sillä hän on jo siinä ajassa. Päällekkäisyydet aiheuttavat konfliktia, jonka aikajatkuumo pyrkii korjaamaan ja tuhoamaan. Pollyn henki on siis vaarassa, samoin kuin Miken, eikä vaaralta säästy kukaan kenet he ovat aikamatkallaan tunteneet. Selvää ei kuitenkaan ole mitkä tapahtumat vaikuttavat mihinkin ja miten historian kulku muotoutuu.

Connie Willis kuvaa päähenkilöiden tapahtumia kiireettömästi ja toisin kuin Blackoutissa, All Clearissa tulee tunne, että hidas kerronta on paikallaan. Lukija oivaltaa sen tärkeyden siinä missä yksi päähenkilöistäkin kirjan loppupuolella oivaltaa kokemuksiensa merkityksen. Jokainen Blackoutissa irralliselta tuntuva hahmo löysi paikkansa tarinassa. Välillä monimutkainen aikarakenne pisti miettimään onko kärryillä missä mennään, mutta lopulta kaikki selkeni. Willis jatkaa tyyliään viitata muiden kirjailijoiden teoksiin (ja elokuviin) ja All Clearissa Agatha Christie on voimakkaasti esillä, niin tarinan sisällä kuin kehyksessäkin.

Vaikka Willis kuvaakin sodan rankkoja kokemuksia, niin miinuksena voisi mainita, että hän päätyy hieman romantisoimaan sota-aikaa. Kerronnan kannalta se on tietenkin hyvä ja viihdyttävää, sen puolen Willis taitaa erinomaisesti. Willisin kiitospuheista käy ilmi, että hänellä on ollut aikalaisia, sodan kokeneita naisia käytettävissä lähteenään ja kirja onkin omistettu näille arjen sankareille, joita tarinassa mainitaan. All Clearissa ei ole sellaista nasevaa huumoria, jota monesta muusta Willisin kirjasta löytyy, mutta huumori on läsnä kuitenkin arkisella tasolla mm. Hodbinin vintiöviikareissa Alfissa ja Binniessa. Kirja herättää tunteita, ja myönnän että jouduin turvautumaan myös nenäliinaan lukiessa. Blackout/All Clear on Connie Willisiä parhaimmillaan, muutamista heikkouksista huolimatta. Hän tarjoaa pientä pähkinää purtavaksi, jännitystä ja tunteita sekä lopun, jota ei pureta viimeiseen asti auki. All Clear on erinomainen lukukokemus, joka Blackoutista vain paranee. Mainitsiko joku Hugon...?

Lynn Flewelling: Glimpses

Glimpses on Lynn Flewellingin The Nightrunner-sarjaa täydentävä kokoelma novelleja. Kirja sisältää lisäksi lyhyen näytteen ensi vuonna ilmestyvästä sarjan kuudennesta kirjasta, Laura Anne Gilmanin esipuheen ja itse Flewellingilta johdannon. Kirjassa on runsaasti fanien tekemää kuvitusta. Olen lukenut Nightrunner-sarjasta neljä ensimmäistä kirjaa, viides The White Road, on vielä lukematta, mikä ei sinänsä haitannut Glimpsesin lukemista, koska kirjasen kaikki tarinat liittyvät menneisyyteen.

• Misfit
• The Wild
• By the River
• The Bond

Misfit kertoo nuoresta Seregilistä, jolla on sopeutumisongelmia Rhímineessä ja hän ajautuu homoeroottiseen suhteeseen uudessa elinympäristössään. Etsiessään paikkaansa hän päätyy velho Nysanderin oppipojaksi.

The Wild kertoo Alecin vanhempien tapaamisesta ja Alecin lapsuudesta.

By the River sijoittuu Misfitin jälkeiseen aikaan, jolloin Seregil ja Micum Cavish tapaavat ensimmäistä kertaa.

The Bond vie seuraamaan mitä tapahtuu Seregilin ja Alecin ensimmäisenä yönä rakastavaisina.

Novellit ovat tarkoitettu täydentämään Seregilin ja Alecin tarinaa niiltä osin mitä varsinaisessa sarjassa ei ole kerrottu suoraan. Kirja on selvästi julkaistu fanien toiveesta. Tällaisen ei-fanin näkökulmasta yksikään tarinoista ei ole erityisen merkittävä. Ei-fanilla tarkoitan, että luen mielelläni Flewellingin kirjoja, sillä ne ovat viihdyttävää ja kevyttä fantasiaa, mutta hän ei kuulu suosikkikirjailijoihini. Tähän syynä on lähinnä, että koen Flewellingin olevan ajoittain liian lähellä sitä rajaa, joka tekee hänen tekstinsä fanfictionmaiseksi. Tietenkin on hienoa, että kirjailija fanittaa omia hahmojaan, mutta se vie hieman kriittisyyttä tekstistä. Flewelling on kuitenkin luonut maailman, joka kiehtoo, ja se onkin hänen kirjojensa paras puoli. Itse asiassa hänen kolme Tamír Triad -kirjaansa, jotka sijoittuvat aikaan ennen The Nightrunnereita, on kokonaisuutena parempi.

Glimpses ylittää fanfictionmaisuuden rajan hienoisesti. Ehkäpä osittain sen vuoksi, että se sisältää fanien fanfiction-piirroksia. Misfit on epätasainen tarina, osittain kuvataan hyvinkin yksityiskohtaisesti joitain tapahtumia ja sitten pompitaan viikko/lause-tyylillä. Silti siinä on ehkäpä The Nightrunner-sarjan kannalta eniten lisäarvoa taustatietona. Ehein ja kiinnostavin tarinoista on mielestäni By the River, joka onnistuu kuvaamaan tunnelmaa ja jossa on hyvä loppu. Myös Alecin vanhempiin liittyvässä The Wildissa on samaa tunnelmaa. Kirja sisältää muutamia yksityiskohtaisia seksikohtauksia, jotka toivat mieleen Bearin ja Monetten A Companion to Wolvesin, jossa seksi oli itseasia ja tarinaa oli hieman rakennettu sen ympärille kehykseksi. Misfit olisi voinut olla erinomainen novelli, jos se olisi enemmän keskittynyt oppipojaksi tulemiseen kuin seksikokemukseen, joka johti tilanteeseen. Fanit varmaankin tykkäävät kirjasta sellaisenaan ja heille se onkin pääasiassa tarkoitettu kuvineen päivineen.

Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus

Andrzej Sapkowskin Viimeinen toivomus on The Witcher – noituri -sarjan tänä syksynä suomeksi julkaistu ensimmäinen osa. Sarjan nimeen on jätetty englanninkielinen osa käsittääkseni markkinointisyistä, sillä sarjan pohjalta on luotu tunnettu The Witcher -tietokonepeli, jonka varmaankin toivotaan osaltaan houkuttelevan kirjalle lukijoita (ostajia), kai. Minä en ole peli-ihmisiä, ja kuulin pelistä vasta sen jälkeen kun tieto käännösaikeesta ilmoitettiin. Minulle kirjailijan nimi tuli tutuksi Sapkowskin voittaessa David Gemmell Legend-palkinnon sarjan englanninkielisellä kakkososalla vuonna 2009. Luettuani Viimeisen toivomuksen kuulin, että sarjasta olisi tehty tv-sarjakin 2000-luvun alkupuolella. Ei aavistustakaan onko sarjaa nähty Suomen tv:ssä. Alkuperäiskielinen teos on julkaistu 1993.

Kirja koostuu kuudesta tarinasta, joita yhdistää välitekstit nimellä Järjen ääni. Kirja myös alkaa ja päättyy Järjen ääniin. Näissä osioissa valotetaan päähenkilön noituri Geraltin taustaa ja motiiveja, kun erilliset tarinat keskittyvät enemmän seikkailuihin, ja ilman niitä kirja olisi lähinnä kokoelma novelleja. Tällaisenaankin kirjan rakenne on löyhä, mutta minua se ei ainakaan haitannut lainkaan. Ensimmäisessä tarinassa, Noiturissa, Geralt palkataan hankkiutumaan eroon tappavasta stryksistä. Ongelmana vain on, että kyseessä on kirottu kuninkaan tytär, eikä kuningas halua tämän kuolevan. Noituri on hyvä johdanto Geraltin maailmaan ja mytologioihin. Vaikkakaan itse noiturin ammatin saloja ei paljasteta, niin tarinassa saadaan kuva Geraltin erityisominaisuuksista. Toinen tarina, Totuuden siemen vie Geraltin kartanoon, jonka isäntä on hirviö. Hirviöllä seuranaan on kaunotar, mutta kaikki ei välttämättä ole sitä miltä näyttää. Pienemmässä pahassa Geralt tapaa vanhan velhotuttavansa (noiturit ja velhot eivät ole ylimpiä ystävyksiä), joka on paossa häntä jahtaavaa kirottua tyttölasta. Kysymys hinnasta johdattaa Geraltin salapuvussa juhliin, jossa päätetään prinsessan kohtalosta. Vastassa on runsaasti yllätyksiä. Kahdessa viimeisessä tarinassa Geraltilla on seuranaan runoilijatrubaduuri Valvatti. Maailman ääressä he saapuvat ihmisten kylään, josta haltiat on ajettu pois aikaa sitten. Kylää häiriköi pahulainen, josta pitäisi päästä eroon, mutta kylän Viisaus ei sitä oikein kannata. Viimeisessä toivomuksessa Valvatti vapauttaa hengen ja loukkaantuu. Geralt joutuu turvautumaan voimakkaan Yennefer-velhon apuun ja toiveitakin ehditään hengelle esittämään, yllättäviäkin.

Kirjan esittelyssä sanotaan, että tarinat ovat saaneet vaikutteita puolalaisesta maagisen realismin perinteestä, mutta koskapa en valitettavasti puolalaisia perinteitä juurikaan tunne, niin huomasin enemmänkin mm. Grimmin saduista eli muokatuista saksalaisista kansantaruista saadut vaikutteet ja tehdyt parodioinnit. Tunnistin mm. Lumikin, Tuhkimon, Tittelintuuren, Tähkäpään, Kaunotar ja Hirviön ja pullonhengen, jotka olivat muuttaneet muotoaan osaksi Sapkowskin tarinoita. Viimeinen toivomus on täynnänsä hurttia huumoria, joka puri minuun. Toisaalta, kirjasta löytyy myös vakavahenkisempää pohdintaa pahan perimmäisestä olemuksesta. Onko hyvä aina oikeastaan hyvä ja mikä oikeuttaa hyvän julmuuden. Hirviöiden ja myyttisten otusten kirjo on suuri, ja vastaan tuli sellaisiakin otuksia, joista en ole aiemmin kuullut. Liekö ne sitten puolalaisia alkuperältään.

Geralt itsessään on sopivan harmaa hahmo, ja minusta on hienoa, että kirjailija uskaltaa tehdä päähenkilönsäkin välillä huumorin kohteeksi. Olisin kuitenkin kaivannut enemmän tietoa Geraltin taustasta, pysähdystä kuvaamaan sitä millaisia vaikutuksia hänen noituriksi tulemisellaan on hänen persoonaansa. Osin vilautettiin rankkojakin kokemuksia, mutta ne jäivät vilahduksiksi. Ehkäpä myöhemmissä osissa päästään tarkempaan tarkasteluun. Kirjan kääntämistä on tukenut Instytut Książki - ©Poland –käännösohjelma, joten käännös on tehty suoraan puolankielisestä versiosta. En osaa puolaa, enkä ole nähnyt englanninkielistä versiotakaan, mutta oletan, että käännös on hyvä. Ainakin minulle välittyi nasevan sanailun huumori. Jos hieman synkemmät satutarinat, aikuistyylin huumori kuksauttamisineen ja novellimainen tyyli kelpaa, niin Viimeinen toivomus on juuri sopiva kirja luettavaksi. Toivottavasti myös seuraava osa suomennetaan.

Connie Willis: Remake

Connie Willis -putkessani toiseksi viimeisenä kirjana, ennen tämän syksyn uutuutta All Clearia, luin vuonna 1994 ilmestyneen Remaken. Remake on sekin ollut Hugo-ehdokkaana, mutta se ei liene yllätys. Pikaisen tilastotarkastelun mukaan Willis on ollut Hugo-ehdokkaana 23 kertaa ja hänellä on 10 voittoa. Remake on Willisin kunnianosoitus vanhoille Hollywood-filmeille. Kirja on omistettu Fred Astairelle.

Remake tuo näytille dystopisen lähitulevaisuuden Hollywoodin, jossa elokuvia tehdään uusintoina, digitoimalla vanhoja elokuvia ja niiden tunnettuja tähtiä yhä uudelleen ja uudelleen. Uusia näyttelijöitä ei ole, ja samat tutut kasvot kiertävät tuotannossa kerta toisensa jälkeen. Elokuville, joiden loppu ei ole onnellinen, muokataan digitaalisesti vaihtoehtoinen loppu. Tom on runsaasti stimulantteja käyttävä opiskelija, joka muokkaa elokuvia uusiksi. Alis on nuori nainen, jonka suurin intohimo ja päämäärä on päästä tanssimaan elokuviin, kunhan ensin opettelee tarpeeksi hyväksi tanssijaksi. Tomin ja Alisin polut kohtaavat ja heitä yhdistää rakkaus vanhoihin elokuviin, vaikka Tom pitääkin Alisin unelmia mahdottomuuksina.

Remake muistuttaa tavallaan itsekin Hollywood-elokuvaa, siinä on paljon ajoittaisia tunnelmia All about Evestä, Casablancasta, musikaaleista ja monista mustavalkoajan elokuvista. Remake on tulvillaan elokuvamaailmaa, ja sen lukeminen ei ole helppoa, jos ei tunnista ainakin suurinta osaa mainituista teoksista. Kun Willis pistää Tomin puheeseen heiton: "Now if you'll excuse me, Nurse Ratched ...", menee jippo ohi, jos ei ole sattunut katsomaan Yksi lensi yli käenpesä -elokuvaa. Tomin apuna ja tietolähteenä tarinassa toimii Heada, jonka jonkinmoisena esikuvana on Hollywood-toimittaja ja insider Hedda Hopper. Olen katsonut aikoinaan melkoisen määrän klassikkoelokuvia ja jopa musikaaleja sekä dokumentteja klassikoista ja musikaaleista. Ja minä en oikeasti pidä juurikaan musikaaleista (enkä westerneistä) muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. En ymmärrä steppaamisen hienoutta ja Fred Astaire, Gene Kelly, Ginger Rogers, Doris Day jne. saavat minut nykyisin mitä todennäköisimmin vaihtamaan kanavaa. Tai saisivat, jos heidän elokuviaan esitettäisiin. Siksipä en osannut nauttia kirjan annista toivotussa määrin ja siitä miksi Connie Willis kirjan kirjoitti. En ole koskaan ymmärtänyt kuinka hieno elokuva Casablanca on, vaikka pidänkin Citizen Kanea mestariteoksena. Olen kyllä kovasti vastaan mielikuvaa, että Tuulen viemää päättyisi uudelleen muokattuun Rhettin ja Scarlettin sanailuun:

"But Rhett, I love you"

"Frankly my dear - I love you, too"

Törmäsin vanhaan Connie Willisin haastatteluun, jossa hän sanoi tehneensä valtavasti taustatyötä Remakea kirjoittaessa, eli katselleensa leffoja. Se näkyy kirjassa ja tavallaan on erittäin kunnioitettavaa, että hän on saanut mahdutettua melkoisen määrän elokuviaknoppeja niinkin lyhyeen tarinaan kuin Remake on, ja vieläpä siten, että ne soljuvat tekstissä luonnollisesti. Silti, aiheesta johtuen, Remake ei ole minun suosikki-Willisini, vaikkakin olen tyytyväinen, että tulin lukeneeksi sen.

Sheri S. Tepper: Portti naisten maahan

Kuultuani viime talvena positiivisen kommentin Sheri S. Tepperin Portti naisten maahan -kirjasta, kirjailijan nimi jäi pyörimään mieleeni. Kun sitten kirja tuli vastaan divarissa, ostin sen ja toisenkin Tepperin kirjan, Ruohojen maan, tutustuakseni niihin paremmalla ajalla. Kirjat ovat lojuneet järjestelemättömien kirjojen pinossa, mutta nyt Operaatio "Kirjahyllyjen järjestelyn" päätteeksi, otin Portti naisten maahan -kirjan luvun alle (parin Connie Willisin kirjan välipalaksi).

Vuosisatoja sitten ydinsota tuhosi laajoja alueita Pohjois-Amerikasta ja mahdollisesti myös muualta maapallolta, vaikka siitä ei tarkempaa tietoa olekaan. Lintuja ei enää ole, suurin osa eläinlajeista on tuhoutunut, vain kirjoista löytyy tietoa menetetyistä. Monet alueet ovat yhä kuumia, niiden säteilypitoisuus tappavaa. Jäljelle jääneet ihmiset ovat muodostaneet lajiutuneen yhteiskunnan; naiset asuvat Naisten maassa, muurien sisällä kaupungeissa ja hoitavat kaiken ruokahuoltoon, alkeelliseen tekniikkaan, koulutukseen, lääketieteeseen ym. yhteiskunnan toimintaan liittyvät asiat. Kaupunkien ulkopuolella asuvat miehet, soturit, joiden tehtävä on suojella kaupunkeja. Heidän arkensa kuluu urheillessa ja taisteluharjoituksissa. Vuosittain järjestetään pariin otteeseen karnevaalit, jolloin naiset ja miehet juhlivat yhdessä ja juhlien tiimellyksessä hoituu ihmissuvun jatkaminen. Poikalapset luovutetaan miesten huomaan viiden ikäisenä ja he saavat tehdä 15-vuotiaana valinnan jäävätkö kunniakkaasti miesten joukkoon, vai palaavatko häpeällisesti naisten maahan. Jotkut palaavat, suurin osa jää.

Tepperin Portti naisten maahan tuo mieleen useita teoksia. Antiikin kreikan mytologian hyödyntäminen tarinassa vie ajatukset Ursula Le Guinin Laviniaan (arvostelu), Naisten maa johdattaa Charlotte Perkins Gilmanin Herlandin muistoihin (arvostelu) ja yleinen naisnäkökulma Joanna Russin feministisiin teoksiin (On Joanna Russ). En vertaile näitä kirjailijoita toisiinsa, mutta teokset saivat ajatukset siirtymään hetkittäisesti mainitsemiini teoksiin tietyn kohtauksen tai tunnelmansa ansiosta. Tepperin postapokalyptinen teos tuo verkkaisen arkisesti esille Stavian, naisen elämän kolme erilaista ajanjaksoa; lapsuuden, naiseuden seksuaalisuuden kehittymisen ja äitiyden. Jokaiseen liittyy niin saamista kuin luopumistakin, eikä ymmärryksen ja viisauden syntyminen ole yksinkertaista ja kivutonta. Tavallaan yhden ihmisen kehityksen kautta Tepper peilaa myös tuhon jälkeisen yhteiskunnan kehittymistä sen kirjassa esiintyvään nykymuotoon.

Portti naisten maahan on feministinen kirja (toivon, että nyky-Suomessa sanalla on jo realistinen ja suvaitseva tulkinta). Se ei saarnaa asiasta, vaan on pikemminkin Le Guinin Lavinian tapaan hiljaisella tavalla kuuluva. Voisiko Naisten maata sitten oikeasti olla olemassa, vai kehittyisikö meille pikemminkin Mad Max -elokuvien jatko-osien kaltainen sotainen ja vahvin hallitsee -maailma? Siinäpä riittää itse kullekin miettimistä mihin uskoo ja mitä toivoo. Tepper onnistuu hieman myös kyseenalaistamaan "totuuksia", jotka hän itse kirjassa luo liittyen biologiaan ja genetiikkaan, mutta muutamissa kohdissa hänen otteensa lipsahtaa. Kritiikkiä herättää varmasti homoseksualismin poistaminen yhteiskunnasta hormonaalisen raskauden aikaisen häiriön parantamisella. Hormonihäiriöteoria on ollut lääketieteessä esillä todellisuudessakin, mutta teoriaksi se on jäänytkin. Teorian ottaminen mukaan tarinaan, on hienoinen virhe Tepperiltä, mutta toisaalta kyse on yhdestä lauseesta ja se asettuu postapokalyptisen maailman ajattelutapaan yleisellä tasolla. Connie Willisin kirjoja juuri lukeneena, Tepperin teos tuntui kovin huumorintajuttomalta komedianäytelmästä huolimatta, ja ehkäpä myös tarkoituksellisesti. Uskon, että ydintuhon jälkeenkin jäljelle jäävässä elämässä olisi huumoria tai ainakin tarve sille arjen puurtamisen ja selviytymisen keskellä. Jos ei muuten niin mielenterveyden ylläpitämiseksi. Siitä huolimatta Portti naisten maahan on erittäin suositeltava lukukokemus.

Connie Willis: Uncharted Territory

Tutkimusmatkailijat Meriwether Lewis ja William Clark ovat ilmeisesti innoittaneet useita kirjailijoita tarinoihinsa, näin ainakin Ken Scholesin The Man With Great Despair Behind His Eyes -novelliin (kokoelmassa Long Walks, Last Flights and Other Strange Journeys) ja oletan, että myös Connie Willis on saanut vaikutteita kaksikolta Uncharted Territoryssa.

Findriddy ja Carson ovat tutkijoita kartoittamassa vieraan planeetan vielä laajalti tuntemattomia alueita. Heidän seurassaan on planeetan alkuperäisasukas Bult, ja toimintaa ohjaa tiukat säännöt mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Kaksikko ei saa mm. nimetä paikkoja kolonialismin hengessä, eli maan asukkaiden nimien tai paikkojen mukaan, opettaa maan tapoja tai kieltä paikallisille, tuoda edistynyttä teknologiaa sekoittamaan planeetan omaa kehitystä. Heidän pitää olla varovaisia, etteivät vahingoita planeetan flooraa ja faunaa, ja Bult pitää huolta, että jokaisesta väärästä liikkeestä saa sakkoa. Äärimmäisyyksiin saakka. Finin ja Carsonin tukikohdassa hyörii keimaileva C.J. Tull, jonka vaatetus osoittaa vetäytymisalttiutta. Paikalle matkustaa myös Evelyn Parker, socioexozoologi, joka ihannoi suunnattomasti kuuluisaa tutkijakaksikkoa, joiden seikkailuja on voinut maassa seurata enemmän tai vähemmän totuudenmukaisissa holokuvissa. Evin tutkimusalana on lajien pariutumisriitit, mikä tuo oman mielenkiintoisen mausteen Finin ja Carsonin normaaleihin maantieteellisiin ja geologisiin tutkimusrutiineihin. Tuntemattomia alueita kartoitetaan usealla eri tasolla, eikä aina se mitä löydetään takaa onnellista tulevaisuutta.

Willis on kirjoittanut Uncharted Territoryn, kuten muutkin tähän mennessä lukemani, kevyellä ja huumoripitoisella tyylillään. Tosin nämä tänä syksynä lukemani kirjat ovat saaneet miettimään, että näennäisen keveyden takana onkin sanomaa, satiiria ja ironiaa. Kun huumori puretaan pois, Willisin teksti ei olekaan niin kilttiä kuin voisi kuvitella. Uncharted Territory oli lumoavaa luettavaa tutkimusmatkailun osalta. Vaikka tarinassa ei suuria käänteitä tapahdukaan, oivallukset tulivat pikkuhiljaa, ja ainakin yksi oivallus kolautti päätä ja sai tarkastelemaan millaisella asenteella luin kirjaa. Pidin verkkaisesta planeetan kuvauksesta, mm. paikalliset eläimet olivat kiinnostavia, etenkin sohvaperuna - ainakin nimeltään. Henkilöhahmot sen sijaan eivät saaneet innostumaan, vaikka nimenomaan heidän välillään pääjuoni pyörikin. Joka tapauksessa, hyvä kirja, vaikkei sentään ihan erinomaiseksi yltänyt.

Tarkoituksena on lukea vielä pari Willisin kirjaa lähiaikoina ja sitten siirtyä muihin kiinnostaviin uutuuksiin ja hieman vanhempiinkin kirjoihinkin.

Connie Willis: All Seated on the Ground

Connie Willisin All Seated on the Ground voitti parhaan pienoisromaanin Hugon vuonna 2008. Se julkaistiin ensin Asimov's Science Fiction -lehdessä ja myöhemmin Subterranean Pressin kovakantisena painoksena (kansikuva oik.).

While shepherds watched their flocks by night, all seated on the ground, the angel of the Lord came down, and glory shone around.

Oletko ajatellut, kuinka paljon joululauluissa esiintyy tuhoa ja väkivaltaa sisältäviä sanoja? Connie Willis osoittaa että näin on. Avaruuden alienit ovat laskeutuneet Denveriin yliopiston kampukselle ja seisoa jököttävät siellä sen kummemmin kommunikoimatta. Yhteyttä on yritetty toki saada, heille on soitettu teemaa Ensimmäisen asteen yhteys -elokuvasta ja puhuttu jos minkäkinlaisia tervehdyssanoja. Eri alan asiantuntijat ovat tehneet kaikkensa saadaakseen altairilaisiksi päätetyt vierailijat reagoimaan. Yhdeksän kuukautta on kulunut ja joulu lähestyy, kun lehtijuttuja avaruusolioista huumorimielessä kirjoittanut Meg Yates kutsutaan mukaan kommunikointitiimiin. Kun alienit viedään ostoskeskukseen esittelykierrokselle, tapahtuu outoa. He istuutuvat. Siitä alkaa kuumeinen selvittely mihin vieraat reagoivat ja miten se auttaisi jatkokommunikoinnissa. Meg saa selvittelyavukseen kuoronjohtaja Calvinin. Mitenkäs ne joululaulujen sanat asiaan liittyvätkään?

All Seated on the Ground on erinomaisen hauska pieni tarina, joka pitää tiukasti otteessaan. Ajoittain olin suorastaan malttamaton tietämään kuinka tarina päättyy. Willisin mm. To Say Nothing of the Dogissa ja Bellwetherissäkin (arvostelut) kylvämä huumori loisti ajoittain myös All Seated on the Groundissa. Pariin otteeseen sai nauraa ääneen seuratessa salapoliisityön etenemistä. Tarina oli ovelasti rakennettu siten, että alussa ilmenevät asiat ovat merkittäviä lopussakin. Pari karikatyyrihahmoa eivät sinänsä häirinneet, vaikka olivatkin äärimmäisiä rooleissaan, mutta toisaalta, kuten olen jo aiemminkin todennut, todellisuudesta löytyy hyvinkin karikatyyrisiä hahmoja, mitenkään erityisemmin liioittelematta.

Ehkä olisi ollut osuvampaa lukea All Seated on the Ground vielä lähempänä joulua, mutta nytkin siitä sai irti vuodenaikaan liityvää tunnelmaa. Ehdottomasti helppo tarina suositeltavaksi: lukekaa nyt tai joulun alla... All Seated on the Ground löytyy kokonaisuudessaan ihka ilmaiseksi Asimov'sin sivulta.

Connie Willis: Inside Job

Inside Job on Connie Willisin kirjoittama pienoisromaani, joka voitti vuonna 2006 Hugon kyseisestä kategoriasta. Tarina julkaistiin alunperin Asimov's Science Fiction -lehdessä ja piakkoin sen jälkeen Subterranean Pressin kovakantisena erikoispainoksena (kansikuva vas.).

Rob on The Jaundiced Eye -lehden journalisti-kriitikko-aknostikko H.L. Menckeniä ihaileva kustannustoimittaja. Hän on skeptikko, jonka tavoitteena on paljastaa New Age -kanavoijat, jotka huijaavat ihmiset uskomaan muinaisten ihmisten puhuvan heidän kauttaan. Suurten showesitysten ohessa myydään kaikenlaista talismaani- ja horoskooppikrääsää isolla rahalla. Kildy, julkisuudesta vetäytynyt entinen hollywoodnäyttelijä, on pestautunut Robin avuksi lehteen. Hän antaa Robille vihjeen erikoislaatuisesta tapauksesta, huijarikanavoijasta nimeltä Ariaura, jonka sessioissa näyttäisi tapahtuvan jotain outoa. Niinpä Rob Kildyn avustuksella ryhtyy selvittelemään missä mitassa huijausta tapahtuu ja kuka huijaa ketäkin.

“Nobody ever went broke underestimating the intelligence of the American people.” -H.L. Mencken

Yllä olevalla lainauksella alkava Inside Job ei mielestäni ole parasta Willisiä, johtuen ehkä aiheesta, mutta enpä voi sanoa tarinaa huonoksikaan. Se sijoittuu ehkä Willis-mitta-asteikolla sinne keskivaiheille. Vaikka tarina on kerrottu kevyellä, humoristissävytteisellä tyylillä, kirjailija on tarttunut aiheeseen, johon jotkut suhtautuvat hyvinkin vakavasti. Spiritismi, henkien yhteydenotot, uudelleensyntymiset jne. ovat varsinkin Amerikassa aihe, johon miljoonat uskovat. Heille Willisin kirja ei varmaankaan ole ykköslukusuosikki. H.L. Menckenin lainaukset ja osuus tarinassa pakotti minut tarkistamaan kenestä on kyse, sillä henkilö ei ollut ennestään tuttu. Tarinan sisältöön tuli täytettä ja eloa, kun Mencken sai todelliset kasvot. Tosin vasta jälkeen päin. Vaikka kyseessä onkin fiktiotarina lähitulevaisuudessa, se on sidottu todellisilla ihmishahmoilla ja tapahtumilla lähihistoriaan. Shirley MacLaine ja Uri Keller puhututtivat myös Suomessa, varsinkin kun jälkimmäinen kävi taivuttelemassa lusikoita meidänkin televisiolähetyksessämme.

Inside Job on sivunkääntäjä ja pienoisromaanina se on siten nopealukuinen ja viihdyttävä. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen, etenkin kun sen voi lukea Asimovsin sivulta ihan ilmaiseksikin.

Kage Baker: Nell Gwynne's Scarlet Spy

Nell Gwynne's Scarlet Spy on laajennettu versio Kage Bakerin pienoisromaanista The Women of Nell Gwynne'sistä. Itse pienoisromaanin lisäksi kirja sisältää lyhyen novellin nimeltä The Bohemian Astrobleme. Koskapa olen The Women of Nell Gwynnesin arvostellut jo aiemmin, en toista mielipiteitäni tässä, vaan ne voi lukea täältä. Olin huojentunut, ettei tarvinnut ostaa samaa pienoisromaania kahteen kertaan voidakseen lukea uuden version sisältämän novellin, vaan novelli on julkaistu jo aiemmin Subterraneanin osittaisessa verkkolehdessä.

The Bohemian Astrobleme jatkaa Bakerin The Company -sarjaa eli steampunk-tarina sijoittuu viktoriaaniselle ajalle, jossa aikakaudelle tuntemattomien keksintöjen kanssa hääräilee Gentlemen's Speculative Society. Nyt ryhmä törmää harvinaiseen tektiittiin, jolla on mielenkiintoisia keksinnöissä hyödynnettäviä ominaisuuksia, kun se yhdytetään etikkahapon kanssa. Niinpä GSS lähettää pari jäsentään Itä-Eurooppaan selvittelemään mistä saada lisää tuota arvokasta ja upeaa raaka-ainetta, ja pian huomataan, että selvittelytyössä tarvitaan myös Nell Gwynne'sin Lady Beatricen apua.

The Bohemian Astrobleme on hauska ja novellina onnistunut pieni tarina, jossa on hieman salapoliisitarinan henkeä ripauksella luonnontieteitä. Koskapa tarina sisältää The Women of Nell Gwynne'sissä esitellyn Lady Beatricen, se sopii mainiosti pienoisromaanin kylkiäiseksi uudessa painoksessa, joka on nimetty yksinomaan hänen mukaansa. Jos ei ole lukenut vielä kumpaakaan tarinaa, suosittelen ehdottomasti hankkimaan tämän uuden painoksen (ilmestyy parin viikon sisällä), mutta jos omistaa jo pienoisromaanin, niin novellin voi lukea erikseen Subterraneanin sivulta.

Connie Willis: D.A.

Connie Willisin D.A. on Subterranean Pressin julkaisema novelli J.K. Potterin kuvituksella varustettuna. Täytyy sanoa, etteivät tämän tyyliset valokuvakuvitukset kiehdo minua juurikaan, mutta lyhyessä teoksessa ne antavat mukavasti täytettä.

Theodora Baumgarten on nuori nainen, joka tulee valituksi IASAn avaruuskadettikouluun. Ongelmana on vain se, ettei hän ole sinne haluamassa tai edes pyrkinyt, kun puolestaan kaikki muut hänen opiskelutoverinsa tekevät melkein mitä vain päästäkseen koulutukseen. Hakkeriystävänsä avustuksella Theodora lähtee selvittämään mistä on kyse ja miksi vastentahtoinen opiskelija väenväkisin raahataan kouluun, joka ei häntä edes kiinnosta.

D.A. (kirjainyhdistelmän merkitys selviää novellissa) on vauhdikas tarina. Pidän sitä nuorille aikuisille suunnatuksi, mutta mikään ei taaskaan estä vanhempia aikuisiakaan sitä lukemasta. Avaruuskertomukseksi novellin tekniikan kuvaus ei ole erityisen tarkkaa tai edes merkityksellistä, mikä ei Willisin tärkein pointti yleensä olekaan, mutta pienoisella huumorilla höystettynä tarina on viihdyttävä ja hauska. Mukava pieni välipala, jonka lukee muutamassa tunnissa.

Tämän myötä heräsi into lukea lisää Willisia tänä syksynä.

Jo Walton: Farthing

Pari vuotta sitten lukemani Jo Waltonin Tooth and Claw oli loistava teos. Olen viitannut teokseen muutaman kerran puhuessani lohikäärmeistä fantasiakirjallisuudesta. Farthing on vaihtoehtohistoriaa ja salapoliisiromaani. Molemmat kirjat ovat hyvin brittiläisiä, Tooth and Claw janeaustenmaiseen tyyliin ja Farthing agathachristiemäiseen.

Poliitikko, tuleva pääministeri, Sir James Thirkie löytyy murhattuna juhlien päätteeksi Farthingin maalaiskartanossa, jonka omistaa päähenkilön Lucy Eversley Kahnin vanhemmat. Yläluokkaisen perheen tytär on mennyt naimisiin juutalaisen kanssa ja on siksi äitinsä ja muiden aikalaisten paheksuma. Tarina sijoittuu vuoteen 1949, kahdeksan vuotta sen jälkeen kun Sir James neuvotteli briteille rauhan Hitlerin Saksan kanssa. Hitler mellastaa yhä mantereen puolella ja Saksan sota Venäjää vastaan jatkuu edelleen. Juutalaiset ovat Euroopan paarialuokkaa, ja vaikka Englannissa ei olekaan "työleirejä", niin heihin suhtaudutaan sielläkin alemmuudentuntoisesti. Maanalaiset juutalaisjärjestöt salakuljettavat juutalaisia Euroopasta turvaan Kanadaan ja Brasiliaan. Yhdysvallat ei heitä huoli. Sir Jamesin murhaa saapuu tutkimaan toinen päähahmo, poliisitarkastaja Carmichael. Kaikki todisteet viittaavat siihen, että Lucyn juutalainen aviomies, David on tehnyt murhan, mutta Carmichael huomaa yhden jos toisenkin läsnäolijan salailevan jotain.

Farthingissa on kaikki brittiläisen salapoliisitarinan ainekset; on joukko yläluokkaisia ja poliittisestikin aktiivisia henkilöitä, palvelijoita, jotka näkevät ja kuulevat kulissien takana, useita mahdollisia syyllikseksi epäiltyjä, joista yksi epäilyttävän ilmeinen. Puuttuu vain viiksiään vahaava belgialainen salapoliisi tai tarkkanäköinen vanhempi maalaiskylän rouvashenkilö ratkomasta juttua. Waltonin pääpoliisikaan ei ole ihan tyypillinen pahvipää, mitä monesti salapoliisiromaaneissa tarjoillaan. Farthingin asetelmissa on poliittista valtapeliä ja Euroopan vaihtoehtoinen historia tekee siitä epätyypillisen. Ihmisten seksuaalinen käyttäytyminen on myöskin hieman poikkeavaa valtavirtadekkarista (tosin en ole aikoihin lukenut uutta brittiläistä dekkarikirjallisuutta).

Vaikka Farthing onkin tapahtumaympäristöltään kiinnostava, niin se jää tunnelmaltaan hieman vajaaksi. En päässyt sisälle hahmoihin. Tarinaa kerrotaan kahdesta näkökulmasta; Lucyn näkökulma on minä-muotoinen ja Carmichaelin kolmannessa persoonassa. Lycyn asema on mielenkiintoinen, sillä hän periaatteessa kuuluu yläluokkaiseen etuoikeutettuun ryhmään, mutta kapinoi sitä vastaan, ja on nyt ns. vertaistensa hylkimä. Asema on selvä alusta alkaen. Carmichaelin tilanne avautuu pikkuhiljaa ja sen merkitys kasvaa tarinan myötä. Valitettavasti hahmot ja heidän käymänsä keskustelut paljastavat ja selittävät liikaa pitkin matkaa ja varsinainen kliimaksi jää latteaksi. Ehkä kirjan ei ole tarkoitus ollakaan christiemäinen dekkari, jossa lopussa on huipennus, jolloin lukija joko yllättyy tai voi onnitella itseään siitä, että arvasi murhaajan oikein. Ehkä kirjan tarkoitus on kertoa ennakkoluuloista ja ahdasmielisyydestä, nurkkakuntaisuudesta ja siitä millainen ihmisluonto on. Farthing tarjoaa mm. Lucyn isän hahmossa kirjan ehkäpä ankeimman hetken loppupuolella.

Farthing ei yllä Tooth and Clawn tasolle tarinankerronnassa. Waltonin Farthingissa luoma vaihtoehtoinen maailma on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen, että aion lukea kirjailijan muutkin vaihtoehtohistoriateokset, Ha'penny ja Half a Crown sekä myöhemmässä vaiheessa myös Sulien-kirjat.

Vaskikirjat jatkaa

Kun reilu vuosi sitten ensimmäisen kerran kirjoitin pienkustantamo Vaskikirjojen ongelmallisesta tilanteesta (Pelastakaa Vaskikirjat!), niin vielä oli mahdollista kirjamyynnilläkin pelastaa yritys. Toisin kuitenkin kävi, ja myynti ei riittänyt. Tämän vuoden elokuussa kustannustoimittaja ilmoitti sitten päätöksestä lopettaa toiminta vuoden loppuun mennessä.

Vaskikirjojen viimeisimmän uutisen mukaan toiminta kuitenkin jatkuu:

Vaihteeksi positiivisia uutisia Vaskikirjojen tulevaisuudesta: kustantamon toiminta jatkuu näillä näkymin ensi vuoden puolellakin!

On nimittäin ilmaantunut tahoja, jotka ovat halukkaita ostamaan Vaskikirjojen nimen, liiketoiminnan ja varaston sekä jatkamaan kustantamon toimintaa jossain muodossa. Voi olla, että Vaskikirjojen liiketoimintamalli ja kustannuspolitiikka muuttuvat, eikä ole varmaa, onko Vaskikirjojen nykyisellä kustannustoimittajalla enää osaa tai arpaa uusitussa yrityksessä, mutta todennäköisesti siis Suomessa on vuoden päästäkin kustantamo nimeltä Vaskikirjat.

Lisätietoja yrityskaupasta tulee sitten kun asiat varmistuvat loka-marraskuun aikana.

Joku siellä ehkä nyt miettii, että oliko Vaskikirjojen taannoinen lopettamisilmoitus pelkkä markkinointikikka, mutta ei se todellakaan ollut sitä. Elokuussa näytti varmalta, että Vaskikirjoilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa kokonaan, enkä tosissani uskonut, että kukaan olisi tarpeeksi hullunrohkea jatkamaan toimintaa. Mutta loppujen lopuksi useampikin taho oli kiinnostunut Vaskikirjojen hyvämaineisesta brändistä. 

Tämä on tietenkin hyvä uutinen. On mielenkiintoista seurata mitä uutta toimintaa pienkustantamon kohdalla tapahtuu, vieläkö saamme fantasian ja scifin suomentamattomia merkkiteoksia, vai jotain ihan muuta. Tänä päivänä julkaistaan kaupallisesti kokeiluarvoista steampunk-kirjallisuutta (Priest, Carriger, Tidhar jne), joka voisi menestyä käännettynä Suomessakin, eikä Vaskikirjojen nimikään olisi ristiriidassa liikaa genren kanssa. Mutta Vaskikirjojen ostajalla on varmaan omat suunnitelmansa, ja ne nähdään ja kuullaan aikanaan.

Montako sarjaa kesken?

Pari ulkolaista bloggaajaa, Floor to Ceiling Books ja Bibliopunkk kävivät blogeissaan läpi, kuinka monta sarjaa heillä on kesken, siis sellaisia sarjoja, joista he ovat lukeneet vähintään yhden kirjan ja aikovat lukea loputkin ilmestyneet/ilmestyvät. Kävin pikaisesti läpi omat kirjani, tsekkasin kuuluvatko ne johonkin sarjaan ja onko sarjasta tulossa vielä kirjoja, jotka aion lukea. Luku saattaa heittää muutamalla sarjalla, sillä tarkistukseni oli todellakin pikainen.

Minulla on kesken 45 sarjaa, joista olen lukenut vähintään yhden kirjan, mutta aion lukea loputkin. Luku ei ole suuri verrattuna edellä mainittuihin bloggaajiin. Suurin osa sarjoista on sellaisia, joista kaikkia osia ei ole voinut vielä edes lukea, sillä ne eivät ole vielä ilmestyneet, esim. Ajan pyörä (Jordan/Sanderson), Tulen ja jään laulu (Martin), The Demon Cycle (Brett), The Memory of Flames (Deas), Herrasmiesroistot (Lynch) jne. Osasta kaikki osat ovat ilmestyneet, mutta en ole vielä ehtinyt lukemaan jokaista kirjaa (mm. Universumien tomu, Queen's Thief, Lyonesse, Amberin kronikat). Osa sarjoista vaatii muuten vain sopivaa hetkeä/lukufiilistä, jolloin tuntuu että voin jälleen lukea niitä, esimerkiksi Belgarionin taru (Eddings), The Rai-Kirah (Berg), The Acacia-trilogia (joka ei ole vielä valmiskaan, Durham), The Danilov Quintet (joka ei myöskään ole kokonaan vielä ilmestynyt, Kent), Riverside (Kushner) jne. Osa näistä sarjoista ei ole tarinoina jatkuvia, vaan tarinat sijoittuvat vain samaan maailmaan, esim. Bakerin The Company ja Le Guinin Hainilaissarja ja Pratchettin Kiekkomaailma.

En ole sinänsä huolissani näistä keskeneräisistä sarjoista. Luen ne joskus loppuun ja sillä ajalla kun ehdin. Jos luen. Suunnittelin alkuvuodesta, että tänä vuonna olisin yhden kuukauden aikana lukenut vain joitain aloittamiani sarjoja loppuun saakka, mutta jos fiilis ei tunnu oikealta, niin esim. eeppistä fantasiaa ei voi tuputtaa itseään lukemaan, jos mieli tekee lukea science fictionia. Lukukokemuksen pitää olla miellyttävä, ei pakkopullaa.

Minulla on kirjahyllyssäni kohtalaisen monta sarjaa, jonka lukemista en ole vielä edes aloittanut. Olen joskus aikoinaan mm. ostanut Steven Eriksonin The Malazan Book of the Fallen -sarjan ensimmäiset osat, ja vaikka en ole ehtinyt lukemaan niitä, olen kuuliaisesti ostanut seuraavatkin osat. Nyt minulla on hemmetin monta tiiliskivipokkaria hyllyssä odottamassa lukemista ja kun ne kaikki näkee siinä edessään kerralla, ja tajuaa kuinka suuri urakka niiden lukeminen on, niin kynnys aloittaa on entistä suurempi. Työkaverini, joka lukee Malazaneja jo toistamiseen, sanoo tekevänsä lukiessa muistiinpanoja selvyyden vuoksi. Tsiisus. Ilmeisesti ei ole kovinkaan nopeasti ja kevyesti luettavia kirjoja muutenkaan. Mutta jonain päivänä...

Onneksi on olemassa myös sarjoja, jotka olen saanut luettua kiitettävästi loppuun saakka, viimeisimmäksi Nälkäpeli-trilogian ja The Dancers at the End of Timen.

Mitenkäs teidän kirjahyllyissänne, montako sarjaa kesken?

Michael Moorcock: Legends from the End of Time ja The Transformation of Miss Mavis Ming

Aloitin Michael Moorcockin The Dancers at the End of Time -sarjan lukemisen The Transformation of Miss Mavis Ming -kirjasta, ja totesin pian, että se ei ole oikea kirja päästä tarinaan sisään. Niinpä luin sarjan kiltisti järjestyksessä: Viimeisten aikojen valtiaat I, Viimeisten aikojen valtiaat II: Outo kiihko, Viimeisten aikojen valtiaat III: Laulun loppu, Legends from the End of Time ja viimeiseksi The Transformation of Miss Mavis Ming. Kolme ensimmäistä kirjaa olen jo arvostellut täällä, joten tässä kaksi jälkimmäistä. Sarjaan kuuluu vielä yksi osa, joka on myös osa Moorcockin Elricin tarinaa, Elric at the End of Time, mutta luen sen sitten kunhan olen päässyt yleensäkin Elricin saagassa vähän eteenpäin.

Legends from the End of Time sisältää kolme lyhyttä tarinaa Aikojen lopusta. Ensimmäinen tarina, Pale Roses, on kirjoitettu Werther de Goethen näkökulmasta. Werther on Jherek Carnelianin lisäksi ainoa oikeasti syntynyt ja lapsesta aikuiseksi kasvanut Aikojen lopun asukas. Hän on synkkämielinen ja ahdistunut miekkonen, joka haikailee synnintunnon perään. Aikamatkaajavanhempien orvoksi jääneen tyttären avustuksella tutkaillaan Wertherin pimeää puolta. White Stars on puolestaan Lordi Sharkiiin liittyvä tarina. Jos Werther-heppu on synkeä, niin tämä lordi pistää paremmaksi. Häntä ei kiinnosta edes tavata muita asukkaita. Sattuneesta syystä hän joutuu kuitenkin suostumaan kaksintaisteluun Queensin herttuan kanssa ja se taistelu käydään sääntöjen mukaisesti. Ancient Shadowsissa tapaamme hyvin erilaisesta ajasta Aikojen loppuun saapuvan Dafnish Armatucen ja hänen poikansa, sekä Miss Mavis Mingin, joka kovin innokkaasti on lyöttäytymässä tulokkaiden seuraan.

Legends from the End of Time on tyyliltään Viimeisten aikojen valtiaiden kaltainen. Siitä puuttuu kuitenkin selkeä huumori. Sekä Werther että Lordi Shark ovat päähenkilöinä synkeitä, eivätkä kovinkaan kiinnostavia, kuten eivät olleet aiemmissa kirjoissakaan. Viimeisen tarinan Mavis Ming on lähes sietämätön. Tarinoissa on kuitenkin Aikojen lopun asukkaiden moraalin (tai moraalittomuuden) voimakasta kuvausta ja siinä mielessä se muistuttaa Viimeisten aikojen valtiaitten Laulun loppua. Legends sijoittuu ajallisesti Viimeisten aikojen valtiaiden kakkososan kieppeille, ja siinä viitataan kirjan tapahtumiin sekä Jherekiin ja Ameliaan. Kirjan lukeminen tuntuisi varmaankin kovin sekavalta, jos hahmot ja heidän taustansa eivät olisi jo tuttuja ennestään.

The Transformation of Miss Mavis Ming on suora jatko Legends from the End of Timelle. Aikamatkaaja Mavis Mingin lisäksi tarinassa tavataan mm. tohtori Volospion, Aikojen lopun asukas ja Emmanuel Bloom, maailmojen pelastaja, Messias. Bloomin saapumista Aikojen lopun pelastajaksi eivät paikalliset ota kuitenkaan kovinkaan todesta. Volospion olisi halukas saamaan hänet kokoelmiinsa, ja arvon Neiti Mavis Ming on miesten välillä pelinappulana. Mavis ei ole nimikkotarinassaan yhtä ärsyttävä kuin Legendsin Ancient Shadow -tarinassa, mutta ei häntä kovin sympaattiseksikaan voi kokea. Moorcock selittää kuitenkin kirjan alussa Mavisin ja Volospionin suhteen ongelmallisuudesta ja sen tietämyksen kautta voi todeta, että Moorcock on tarkkanäköinen kuvaaja. Tarinassa on kertojahahmo, joka kuvailuista päätellen voisi olla Karl Glogauer. Viimeisten aikojen valtiaiden Laulun lopussakin esiintyvään Una Perssoniin viitataan kehuvasti useaan kertaan ja näin herää kiinnostus tietää lisää tästä henkilöhahmosta.

Legends from the End of Time ja The Transformation of Miss Mavis Ming eivät kumpikaan yllä Viimeisten aikojen valtiaiden tasolle. Tämä johtunee siitä, ettei niiden hahmoissa nähdä kiinnostavia Jherek Carneliania ja Amelia Underwoodia. Kirjat kuitenkin täydentävät maailmankuvaa hyvin ja ovat sen puolesta mielenkiintoisia luettavia.

Lukulistalla 10/2010

Operaatio Kirjahyllyjen järjestely on käynnissä. Hankitut kirjapinot joutuvat aakkostamisen kohteeksi ja jokainen kirja sijoitetuksi omalle paikalleen hyllyyn. Silmämääräisesti katsottuna joudun hankkimaan yhden lisäosan kirjahyllyä, sillä kaikille kirjoille ei varmaankaan ole tilaa tällä hetkellä. Saattaa olla, että löytyy kirjoja joita en muistanut omistavanikaan. Järjestely vaikuttaa varmaankin myös siihen mitä luen tässä kuussa. Tällä hetkellä ajatuksissani on kuitenkin lukea

• Jo Walton: Farthing (eBook)
• Anthony Huso: The Last Page
• Pierre Pevel: Kardinaalin miekat (kunhan ilmestyy)