Kaksi erilaista kirjaa adoptiosta Tuuli Lähteenmäki: Kerro että äidillä on ikävä / Liisa Rinne: Odotus

Tuuli Lähteenmäki: Kerro että äidillä on ikävä

2014, Books on Demand

178 sivua

Liisa Rinne: Odotus

2015, Atena

181 sivua

Tuuli Lähteenmäen teokseen törmäsin, kun etsin kirjallisuutta Aasiasta. Kirjassa nimittäin käydään useasti Sri Lankassa, ja kirjan tapahtumat liittyvät olennaisesti tähän maahan. Teos kertoo adoptiosta, kun pariskunnalle käy selväksi, että biologisia lapsia ei tule. Tuuli alkaa miettiä miehensä kanssa mahdollisuuksia saada lapsi, ja mutkien kautta he päätyvät etsimään lasta toiselta puolelta maailmaa: Sri Lankasta on mahdollista saada pieni vauva, kohtuullisen nopeasti. Kolmen vuoden odotus tuntuu tulevista vanhemmista kuitenkin pitkältä ajalta, sillä sen verran menee ennen kuin perhe saa kuulla ensimmäisestä lapsestaan, Kumarista.

Kirja on erilainen adoptiotarina siinä mielessä, että kahden adoptiolapsen biologiset äidit ovat mukana tässä tarinassa. Sri Lankassa nimittäin on mahdollista saada biologisen äidin yhteystiedot, ja biologinen äiti käy tuomassa lapsen oikeudenistuntoon, jossa adoptiovanhemmat saavat lapsensa.

On itkettävän liikuttavaa lukea, miten biologiset äidit tuovat lapsensa, antavat vauvat aivan tuntemattomille ihmisille. Tuuli alkaa käydä kirjeenvaihtoa biologisten äitien kanssa, koska haluaa kertoa näille, että lapset voivat hyvin.

Vuosien saatossa lasten kaksi äitiä käyvät kirjeenvaihtoa, joissa he kertovat kuulumisistaan. Srilankalaisten äitien kirjeissä tulee jatkuvasti esiin se, miten lasten antamiseen pois on ehdottomasti eniten vaikuttanut se, että he ovat niin köyhiä. Tuuli joutuukin miettimään, miten paljon lasten kuuluu tietää maailmasta, jota näiden biologiset äidit elävät ja toisaalta myös, miten paljon hän on velkaa näille äideille, joilla on pulaa kaikesta: työstä, rahasta, ruoasta, asunnosta, lääkemaksuista. Mihin asti adoptioäiti voi kustantaa näiden aasialaisten elämää?

Emme voineet lukea Juliukselle ja Siljalle heidän huolistaan, jotka tuntuivat vain lisääntyvän. Emme voineet myöskään lähettää suurempia summia rahaa, koska mikään ei tuntunut riittävän. Rahaa meni aivan yhtä paljon kuin sitä lähetimme.

Lapset kuitenkin pääsevät tutustumaan myös omiin biologisiin juuriinsa, sillä perhe käy useita kertoja Sri Lankassa. Ei voi muuta kuin ihailla adoptioäidin jaksamista ylläpitää yhteyttä heti alussa ja myös sen jälkeen, kun lapset ovat kasvaneet teini-ikään. Vaikka suhde on kovin monimutkainen ja välillä ahdistava, on varmasti kaikille helpottavaa, että väylä biologisiin vanhempiin, samoin kuin lapsiin on auki. Kirjaa lukiessa ei voi myöskään muuta kuin tuskastua maailmaan: köyhien maiden äidit joutuvat luopumaan lapsistaan köyhyytensä takia, kun taas länsimaiden lapsettomilla on aivan toiset ongelmat.

Liisa Rinne kirjoittaa taas täysin vastakkaisesta näkökulmasta adoptioon. Emilia on elänyt aina perheen ainoana lapsena, eikä ole voinut aavistaakaan, että hänet on adoptoitu. Kunnes hän löytää vahingossa papereita, joissa asiasta kerrotaan. Tuntuu kuin hänen elämänsä olisi kokonaan valhetta. Ujo ja hiljainen Emilia on ollut äidille aina hieman pettymys, tai ainakin niin kovin erilainen kuin mitä Aili-äiti odotti. Kun Aili ryntää pulkkamäkeen, saa hän repiä puoliväkisi jurottavan tyttärensä mukaan. Toisaalta Aili ei itse myöskään osaa olla sellainen äiti kuin hän haluaisi: kotiin jäänyt nainen ei osaa tehdä ruokaa, niin ettei se palaisi kattilan pohjaan. Voi että, tätä kirjaa lukiessa kyllä symppailin tätä naista, joka yritti olla täydellinen äiti, mutta jäi kovin paljon täydellisyydestä. 

Minua harmitti. Ailan tekopirteä ääni ja minä, joka en kyennyt raivaamaan tietä muiden lasten leikkeihin, vaan tarvitsin Ailan siihen viereeni, istumaan puistonpenkille, keinumaan rinnalleni. Huiskis vaan, hän ponkaisi vauhtia, takapuoli valui keinulaidan yli. Emilia tuus kattoon, ei ku tuu nyt vaan. Emilia! Vaatteet hiersivät, teki mieli juosta pois.

Kirjassa liikutaan menneessä ja myös nykyisyydessä: Emilia muistelee lapsuuttaan ja kun Emilia alkaa odottaa lasta, hän päättää, että ottaa yhteyttä biologiseen äitiinsä saadakseen selvää, onko hän samanlainen jonkun kanssa. 

Biologinen äiti löytyy, ainakin kirjan lukijalle, ja hänen syynsä ja valintansa selviävät.

Näiden kahden kirjan jälkeen voi vaan todeta, että vaikka yhteys biologiseen äitiin voi tuntua vaikealta ylläpitää ja jotenkin hankalalta ajatukselta, avoimuus adoption suhteen tuntuu hyvältä ja elämää helpottavalta asialta.