Kolme kirjaa menneeltä viikolta: Ahava ja Japania

Menneellä viikolla olen tullut lukeneeksi tästä kuvasta jo neljä kirjaa. Välillä tekee hyvää lukea lyhyehköjä tarinoita, ja nyt oli tällaisten 200-sivuisten teosten aika selvästikin. 

Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat (2015, Gummerus) oli hämmentävä kevään uutuuskirja, joka sisälsi neljä osaa, joissa kaikissa sattumalla on paljon osuutta. Kirjan aloittava Seinään haudattu tyttö alkaa kiinnostavasti: pienen tytön kertojanäänellä tarina vie lukijan ihmettelemään, mitä tässä oikeastaan tapahtuu. Tarinassa kulkee mukana muistoja äidistä, jota tytär ikävöi, valtavan paljon. Tytön elämässä on isä, joka suree vaimoaan, täti, jota kohtaa mieletön tuuri: hän voittaa lotossa. Kaksi kertaa. Ja on äiti, jolle kohtalolla on myös tarjolla jotain hyvin epätodennäköistä, mutta toisella tapaa kuin lottovoittajatädille. 

Kirjan toisessa tarinassa kohdataan mies, johon salama iskee viisi kertaa. Epätodennäköistä tämäkin. 

Pidin kirjan realismia ylittävistä osista. Toisaalta jäin miettimään kirjan lupaavan alun jälkeen, että mikä tarinan sanoma olikaan, sillä kaksi viimeistä osaa kirjasta olivat tyhjäkäyntiä, eivätkä enää jaksaneet vetää alkua mukanaan. 

Kirja oli kuitenkin luettavaa ja viihdyttävää - mutta siitä ei tosin jäänyt oikein mitään elämää  suurempaa mieleeni. Jos olisin lainannut jotain kirjasta, niin saman kuin Ullan kirjojen Ulla: Maailma jatkuu. Mikään ei kirkastu, mutta aika parantaa haavat ja ihminen unohtaa. Kummituksen patterit loppuvat. Asioita tapahtuu. Päällekkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa.

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Katja ja Mai Laakso.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
2015, Gummerus
222 sivua

******************

Kaori Ekunin Blink blink (2006, Bazar) on tarttunut mukaani ehkä joltain kirjamessuilta ja päätin lukea kirjan, kun olen päässyt hieman japanilaisten kirjailijoiden makuun.   

Tarinan lähtökohta on kutkuttava: Mutsuki ja Shoko ovat menneet naimisiin, koska he ovat solmineet avioliittonsa vanhempiensa painostuksesta: kunnollinen ihminen menee naimisiin ja hankkii jälkikasvua. Mutsuki ja Shoko ovat sopineet keskenään kulissiliitosta, sillä Mutsuki on homo ja hänellä on rakas poikaystävä, joka tosin ei kelpaa vanhemmille. 

Tarina on kerrottu molempien henkilöhahmojen näkökulmasta, ja pian käy ilmi, että avioliitto ei ole helppo, vaikka se onkin solmittu molempien suostumuksesta ja molempien tietäessä liiton lähtökohdat. Yhteiselo ei ole helppoa, varsinkin kun pariskunnan vanhemmat toivovat koko ajan jälkikasvua. 

Shoko on ollut viime aikoina kovin masentunut. Hän murjottaa ja tuijottaa tyhjyyteen sanomatta sanaakaan. Kun vähiten osaan sitä odottaa, hän kivahtaa jotakin todella vihamielistä saadakseen riidan aikaan. Ennen kuin huomaankaan, hänen silmiinsä kihoavat kyyneleet ilman sen kummempaa syytä ja hän katselee minua säälittävä ilme kasvoillaan. Kaikila on kai hyvät ja huonot päivänsä, mutta Shoko ailahtelee äärimmäisyydestä toiseen. 

Tarina saa miettimään, että kannattaako vanhempia aivan loputtomiin kuunnella, vai olisiko sitten helpompaa elää oma elämänsä niin kuin itse sen parhaimmaksi näkee? 

Tämäkin kirja oli sellainen kiva lukea, mutta ei tuonut mitään ihmeempää maailmoja mullistavia ajatuksia. Ehkä siksi, että kirja on alun perin kirjoitettu jo 90-luvun alussa?

Kirjan on lukenut myös mm. Hanna. 

Kaori Enoki: Blink blink

2006, Bazar

Kira kira Hikaru 1991

suomentaja Leena Perttula

182 sivua

************

Milena Michiko Flasarin Kutsuin häntä solmioksi (2014, Lurra editions) -teoksen myötä jatkoin tutustumista sekä japanilaiseen että Lurra-kustantamon teoksiin. Kirjailija on itävaltalais-japanilainen ja ainakin tämä kirja on kirjoitettu alun perin saksaksi, mutta se kertoo Japanista, joten ehkä kirjaa voi pitää japanilaisena? 

No, kirja kertoo kahdesta henkilöstä, jotka ystävystyvät. On nuori mies, joka on istunut kaksi vuotta omassa huoneessaan käymättä kertaakaan ulkona, hikikomori ja salaryman, valkoiseen kauluspaitaan ja solmioon pukeutunut keski-ikäinen mies. He kohtaavat toisensa puistonpenkillä, jossa ystävystyvät - tavallaan. 

Näistä kolmesta kirjasta tämä viimeisin oli vaikuttavin lukukokemus, koska tarinan myötä tuli niin todeksi se, että toisista ihminen vähänkin poikkeava henkilö jää ja sysätään yhteisön ulkopuolelle. Kun nämä kaksi henkilöä käyvät läpi menneisyyttään, lukijan eteen tuodaan useampia henkilöitä, jotka päätyvät omiin ratkaisuihinsa, kun eivät kestä enää kiusaamista ja poissulkemista. Todella ahdistavaa oli lukea tätä kirjaa, sillä niin äärimmäisiä olivat henkilöiden ratkaisut. 

Kuitenkin, tarinassa eli toivo. Toivo saada kiinni elämästä. 

Yksi sana loisti erityisen kirkkaana. Sana yksinkertaisuus. Lähestyin sitä kevyin askelin, tarkastelin sitä joka puolelta, otin sen lopulta käteeni ja siitä lumoutuneena ymmärsin, että sen lumous perustui siihen, että se loisti aivan itsestään, silkasta merkityksestään. Yksinkertaisuus. Yksinkertaisesti vain olla olemassa. Yksinkertaisesti vain kestää kaikki. Mitä kauemmin minä kestin, sitä selvemmin ymmärsin, kuinka kaunista, yksinkertaisesti kaunista, oli olla olemassa. 

Teosta oli kiinnostavaa lukea, ja tuntui, että kohdatessaan nämä kaksi henkilöä tuovat aina esiin jonkun uuden henkilön, jonka elämäkerta kerrotaan lukijalle. Sanoisin, että hieno kirja jälleen kerran Lurralta!

Kirjasta lisää Annelin kirjoissa. 

Milena Michiko Flasar: Kutsuin häntä Solmioksi

2014, Lurra editions

Ich nammte ihn Krawatte 2012

suomentaja Olli Sarrivaara

169 sivua

Margaret Atwood: Nimeltään Grace

Margaret Atwood oli 90-luvulla yksi suosikkikirjailijoistani. Olen viime vuosien aikoina halunnut päästä lukemaan Atwoodin kirjoja uudelleen, koska kirjoista en muista kuin sen, että pidin niistä todella paljon. Kirjahyllyyni onkin kertynyt Atwoodin teoksia pino, ja olin innoissani, kun nyt vihdoin sain aloitetuksi luku-urakkani teoksesta Nimeltään Grace (1997, Otava). 

Nimeltään Grace on 650-sivuinen järkäle, joka kertoo nimensä mukaisesti Grace Marks -nimisestä naisesta, joka kaiken lisäksi on aivan oikeasti ollut olemassa. Grace Marks tuomittiin vuonna 1843 tapahtuneista murhista. Hän oli sen ajan lehdistössä esillä laajasti: nuori nainen oli kaunis ja nuori (vain 16-vuotias murhien aikaan). Lisäksi murhatut elivät sensaatiomaista elämää: Thomas Kinnear, joka sai surmansa, eli taloudenhoitajansa, Nancy Montgomeryn, kanssa rakkaussuhteessa. Myös Nancy surmattiin samaan aikaan kuin hänen rakkaansa. 

Murhat eivät ole kirjan tarinassa pääosassa, vaan Grace, joka viruu vankilassa, joko syyttömänä tai syyllisenä - asiasta ei päästä selvyyteen. Hänen "rikoskumppaninsa" saa syytteen ja tuomionsa, mutta Grace jää vankilaan. Hän pääsee kertomaan tarinaansa 16 vuotta tapahtuneen jälkeen psykiatrille, Simon Jordanille, joka saapuu vankilaan tutkimaan tapausta. Samalla myös lukijalle selviää, minkälainen Gracen elämäntarina on. Jo siirtolaistarina ja selviytyminen uudella mantereella on kiinnostavaa luettavaa. Miten monilapsinen perhe selvisi 1800-luvulla, kun se saapui Amerikan mantereelle: Grace joutui nuorena, nykyaikana ajateltaisiin että lapsena, tekemään työtä elättääkseen itsensä. 

Jordanilla on psykologian keinoja (tieteenala alkoi 1800-luvulla kehittyä) saada selville, mitä oikeastaan tapahtui. Hän yrittää saada selville, onko Grace oikeasti syyllinen vai ei, aina siihen asti, kunnes Jordanin elämässä alkaa tapahtua asioita, jotka sotkevat hänen keskittymistään Gracen tarinaan. 

Kuinka suuren osan hänen tarinastaan Simon voi uskoa? Onko hänen syytä epäillä sitä hiukan, kohtalaisesti vai paljon? 

Vaikka kirjassa ei ole sen ihmeempiä juonenkäänteitä kuin Gracen kohtelu vankilassa ja mielisairaalassa ja hänen syyttömyys-syyllisyys-spekulaatio, Atwoodin teksti etenee juohevasti ja koukuttavasti eteenpäin. Välillä kertomuksen ja välillä kirjeiden muodossa tarina rullaa, eikä kaikille asioille saada loppuratkaisua. Lukijalle (ainakin itselleni) jäi paljon kysymyksiä pyörimään mieleen. 

Kirjaa ovat lukeneet viimeisimmäksi blogi-maailmassa mm. Lukuisa ja Nenä kirjassa -blogistit.  

Margaret Atwood: Nimeltään Grace

1997, Otava

Alias Grace, 1996

Suomentanut Kristiina Drews

643 sivua

Roddy Doyle: Nimeni on Henry Smart / Paddy Clarke hähhähhää

Roddy Doyle (s. 1958) oli eräs suosikkikirjailijani 90-luvulla, ja minun on pitänyt moneen kertaan lukea vähintäänkin Paddy Clarke hähhähhää -teos uudelleen, sillä muistan sen loistavana kirjana. Katsoin myös aikoinaan elokuvat The Commitments ja The Snapper, jotka perustuvat Doylen (suomentamattomiin) kirjoihin, ja elokuvat olivat hillittömän hauskoja kuvatessaan kreisiä bändiä (The Commitments) ja irlantilaisperhettä (The Snapper). Nämä elämykset ovat jääneet mieleeni irlantilaisuudesta. 

Nimeni on Henry Smart (1999) ei ollut aivan niin hillitöntä menoa kuin Doylelta tutut kirjat, nimensä mukaisesti kirja kertoo Henry Smartista, joka kasvaa ja elää Irlannin Dublinissa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. 1907 hän on 5-vuotias, köyhän perheen lapsi, jonka isä on jalkapuoli, eikä pysty pitämään perheestään huolta: 8-vuotiaana Henry on elänyt jo kolme vuotta kadulla pitäen huolta pikkuveljestään Victorista ja tunkeilijat loitolla isänsä puujalalla. Kadulta Henry ajautuu Irlannin itsenäisyystaisteluihin mukaan. 

Henry Smart on mukana sodassa, jota käydään kaduilla ja katujen varsilla olevissa taloissa. Henry ajaa rikkonaisella polkupyörällä kuljettaen viestejä ja kyyristelee ikkunoiden takana. Hän ottaa osaa kapinaan, joka myöhemmin tuo itsenäisyyden Irlantiin. 

Niinpä Sinn Féin, joka vain muutamaa vuotta aiemmin oli ollut pikku porukka omituisia hulluja ja huonoja runoilijoita, rynnisti voittoon kaikkialla - - 

Olin aivan keskellä jotain mistä tulisi suurta, suurta historiaa, muovasin maani kohtaloa, olin Collinsin vihittyjä, mutta itse asiassa minut jätettiin kaiken ulkopuolelle. 

- - 

Ei ollut kansanedustaja Henry Smartia. Ei ollut kansanedustaja Annien Miesvainajaa. Eikä kukaan muista slummien ja röttelöiden miehistä koskaan päässyt listalle. Me olimme nimettömiä ja joutavia, aivan yhtä kuolleita kuin Ranskassa taistelevat soltut. Me kuljetimme aseita ja viestejä. Me olimme houkutuslintuja ja syntipukkeja. Me noudatimme käskyjä ja murhasimme. 

Täytyy tunnustaa, että Irlannin historia on melkoisen tuntematonta itselleni, toki muistan kuulleeni paljon uutisia IRA:sta, mutta muuten Irlanti on mielikuvissani jotain vihreää ja kaunista, monen unelmien maa. Henry Smartin lukeminen pakotti minut tarkistamaan,  minkälainen itsenäistyminen taisteluineen olikaan Irlannissa, ja hyvä niin. Kirja avasi historiaa taas yhden maankolkan suhteen. Muuten kirja oli hieman puuduttavaa luettavaa kaikkine kurjuus-, hyökkäys-, ohareiden teko - ja naisseikkailukohtauksineen. Tässä kirjassa ei ollut mukana sellaista ilottelua kuin aiemmin mainitsemissani Doylen teoksissa. Luulen, että Doylen merkitys on ollut se, että hän antoi arvoa ja tunnustusta niille taistelijoille, jotka eivät saaneet nimeään historiaan, vaan olivat sellaisia kuin Henry Smart. 

Roddy Doyle: Nimeni on Henry Smart

1999, WSOY

A Star Called Henry, 1999

suomentanut Leena Tamminen

415 sivua

Paddy Clarke hähhähhää (1993/suomeksi 1994) oli muistini mukaan hillittömän hauskaa luettavaa samaan tyyliin kuin Doylen kirjoista tehdyt elokuvat. Muistikuvani olivat oikeat, mutta lukiessani kirjaa ymmärsin, että Doylen taitavuus on se, että samalla kun hän kirjoittaa ajankuvaa ja naurattaa pojankoltiaisten tekemisillä, hän myös kertoo surullista ja koskettavaa tarinaa lasten arjesta. 

Paddy Clarke on nuori poika, joka käy koulua, mutta keskittyy vapaa-ajan rientoihin. Eletään vuotta 1968 Dublinin Barrytownissa (, johon itse asiassa sijoittuvat myös Doylen kirjat, joista on tehty elokuvia). Lapsilla ei todellakaan ole kännyköitä, eikä tietokonepelejä, vaan lapset juoksevat kaduilla ja kiipeilevät kaikkialla ja tutkivat kaiken, esimerkiksi lähellä olevat rakennustyömaat vaarallisine paikkoineen. Jalkapalloa pelataan kadulla, jossa yritetään pelin tuoksinnassa väistellä autoja. Kirja on kirjoitettu lapsen näkökulmasta ja kirjassa kerrotaan lasten elämästä, jossa merkittäviä tapahtumia ovat vaikkapa fudis-pelien joukkuejaot ja varpaankynnen irtoaminen. Samalla kuvaus laajenee näyttämään muutoksia ympäristössä ja yhteiskunnassa: 

Maatiloja ei enää ollut. Meidän kenttä oli poissa, se oli ensin katkaistu putkien takia ja sitten sille oli rakennettu kahdeksan taloa. Kauppojen takainen pelto oli vielä meidän, ja siellä me käytiin useammin. Kunnan vuokratalojen luona, sillä puolella, ei enää ollut meidän aluetta. Siellä oli nyt toinen sakki, meitä kovempi, vaikka sitä ei kukaan meistä sanonut. Meiltä vietiin oma alue, mutta me taisteltiin vastaan. Me leikittiin nyt intiaaneja ja karjapaimenia, ei karjapaimenia ja intiaaneja. 

Kirjan tapahtumat voisivat tapahtua melkein missä vaan, samalla tavalla kerrostaloja on rakennettu hyvien leikkialueiden päälle. Koulussa kaikki ei toimi tosiaankaan niin kuin nykypäivänä, ja vaikka en olekaan aivan 60-luvulla käynyt kouluani, niin on helppo päästä omiin muistoihin, koulun tapahtumat ovat yhtä "suuria" kuin omassani, tosin kirjan pojat hieman villimpiä kuin omissa koulumuitoissani. Kun koulussa näytetään elokuvaa, se ei todellakaan ole aivan samanlaista kuin nykypäivänä pimennysverhojen ja projektorien aikakautena, vaan elokuvasta ei näe mitään (verhot päästävät auringon läpi), eikä elokuvasta kuule mitään (koska pojat huutavat niin paljon ja niin monta lasta on katsomassa samassa paikassa leffaa). 

Kirjassa on myös surullinen puolensa, kun Paddy alkaa valvoa öitä. Hän uskoo, että jos hän vain ei nuku, niin vanhemmat eivät tappele. 

Meidän isässä oli enemmän vikaa kuin meidän äidissä. Äidissä ei ollut mitään vikaa, paitsi että joskus sillä oli liikaa tekemistä.

Kirjassa on hauskuuden lisäksi sanomansa. En oikeastaan muistanut aiemmasta lukukerrasta (90-luvulta) tätä puolta kirjassa. Pidin lukemastani aivan yhtä paljon kuin aiemminkin, eikä ihme, että kirja on palkittu Man Booker -palkinnolla vuonna 1993. Itselleni Roddy Doyle on tuonut paljon koettavaa sekä kirjojen että elokuvien muodossa ja on hienoa, että hänen tuotantonsa on syntynyt. 

 Roddy Doyle: Paddy Clarke hähhähhää

1994, WSOY

Paddy Clarke Ha Ha Ha, 1993

suomentanut Leena Tamminen

276 sivua

Kirjat liittyvät myös I spy -haasteeseen kohtaan "etunimi kirjan nimessä" ja omaan lukusuunnitelmaan lukea erityisesti 90-luvun kirjoja tänä vuonna. 

Javier Marías: Valkoinen sydän

Koska tänä vuonna päätin tutustua espanjalaiseen kirjallisuuteen, aloin etsiä espanjalaisia kirjalijoita, ja ensimmäisenä tuli mieleeni Javier Marías, jonka kirjoihin minun onkin pitänyt tutustua jo kauan. 

Valkoinen sydän (2012, 1. suomennos 1997, Otava) on alun perin kirjoitettu vuonna 1992, joten pääsin samalla tutustumaan myös ysärikirjallisuuteen. Koska en ole aiemmin lukenut Maríasin kirjoja, oli kirjan lukeminen melkoinen tutustumismatka, joka toi eteeni pitkiä virkkeitä ja tajunnanvirtaa, joka vei usean sivun ajaksi kauas kirjan varsinaisista tapahtumista. Välillä mietin, että mikä se varsinainen kirjan tarina oikein olikaan. 

Kirja alkaa tapahtumalla, jossa juuri häämatkaltaan palannut nuori nainen lähtee ruokapöydästä ampumaan itsensä kylpyhuoneen peilin eteen. Vasta paljon myöhemmin kirjassa selviää, miten tarina liittyy kirjan muihin tapahtumiin ja henkilöihin.

Päähenkilö kirjassa on mies, vastavihitty espanjalainen kääntäjä, joka istuu häämatkallaan kuubalaisen hotellin sängyn reunalla ja jää kuuntelemaan, kun naapurihuoneessa käydään keskustelua, jossa nainen vaatii miestä (rakastajaansa) eroamaan vaimosta tai tappamaan vaimon. Mies jää kiinni kieleen, sen merkityksiin ja kääntämisen hienouksiin. Kirjassa kerrotaan tarina siitä, miten hän tapasi tulevan vaimonsa työkeikalla. Samalla kirjassa kerrotaan monisivuisesti siitä, miten hienoa kieli ja sen kääntäminen on. Vähitellen tarinaan tulee mukaan myös muiden ihmisten suhteita, avioliittoja, ratkaisuja ja elämäntarinoita. 

Kirja oli valtava vyyhti, joka kääriytyy eteeni, ja kun mietin, että mikä on kirjan punainen lanka, päädyin lopputulokseen, että saatoin ehkä kadottaa langanpään jossain vaiheessa. Ehkä jossain välissä tällaisia virkkeitä:

Joskus minusta tuntuu että mikään tapahtuvasta ei tapahdu, että kaikki tapahtui ja samalla ei tapahtunut, sillä mikään ei tapahdu keskeytyksettä, mikään ei kestä tai pysy tai jää muistiin loputtomasti, jopa kaikkein yksitoikkoisin ja rutiininomaisinkin olemassaolo kumoutuu asteittain ja kieltää itsensä näennäisessä toistossaan, kunnes mikään ei ole mitään tai kukaan ei ole entisensä, ja maailman heikko pyörä pyörii edelleen muistinsa menettäneiden varassa, he kuulevat ja näkevät ja tietävät mitä ei sanota, mikä ei koskaan tapahdu, ei ole tunnettavissa eikä verrattavissa. 

Luin Valkoisen sydämen kanssa samaan aikaan Kane ja Abel -teosta, jossa ei liiemmin pysähdytty selittelemään, vaan edettiin juonivoittoisesti. Kirjat olivat kiinnostavat vastakohdat toisilleen, mutta sanoisin, että minuun vetoava kirjoitustyyli löytyy jostain näiden kahden kirjan keskivälistä. En varsinaisesti pitänyt kummankaan kirjan tyylistä, Maríasin kirjan tapahtumissa pysyin huonommin kärryillä mukana kuin Archerin. Aion silti jatkaa tutustumista sekä espanjalaiseen että Maríasin muihin kirjoihin. 

Javier Marías: Valkoinen sydän 

2012, Otava, Seven-pokkari

1. kerran suomeksi 1997

Editorial Anagrama 1992

suomentanut Sulamit Hirvas

344 sivua