David Lagercrantz: Minä Zlatan Ibrahimovic

Aloitin David Lagercrantzin Minä Zlatan Ibrahimovic -kirjaa vuosi sitten, pääsin sivulle 200, mutta tuntui, että jouduin lukemaan aivan liian monta paska-sanaa ja aivan liian ankean elämän kuvausta Rosengårdin lähiöstä. Aikomuksenani on aina ollut palata kirjaan takaisin ja ensi viikolla alkavien MM-kisojen kunniaksi päätin rutistaa kirjan loppuun asti (toki aloitin sen myös alusta tuon vuoden tauon jälkeen). Kirja on aika nopealukuista, luin sen parissa päivässä, vaikka sivuja pokkariversiossani oli melkein 500 (ensimmäiset 50 tosin kuvaliitteitä). 

Minä Zlatan Ibrahimovic -kirja kertoo tietenkin ruotsalaisesta jalkapallotähdestä Zlatanista. Jo heti kirjan alussa Zlatanista luodaan pahis-imagoa, kun hän valmentajan kielloista huolimatta porhaltaa treeneihin Ferrarilla. Joukkueella kun on Audin kanssa sponsorisopimus, ja kaikkien pelaajien pitäisi ajella vain audeillaan. Huonoon kauteen espanjalaisessa Barcassa palataan vielä kirjan loppuvaiheissa, mutta ensin palataan Zlatanin lapsuus- ja nuoruusvuosiin Rosengårdiin. Elämä on juuri niin köyhää ja ongelmaista kuin ongelma- ja maahanmuuttajalähiössä vain kuvitella saattaa: jääkaapissa ei ole ruokaa, isä juopottelee, äiti tekee 14-tuntista työpäivää siivoojana, lasten huoltajuus vaihtuu aika ajoin ja sisarukset ajautuvat erilaisiin vaikeuksiin. Zlatan pelaa jalkapalloa, mikä pelastaa hänet varkaan uralta. Sen verran monesti Zlatan ehtii varastella polkupyöriä, että siirtyminen vakavampiin rikoksiin olisi vain ajan kysymys. Ellei olisi jalkapalloa. 

Zlatan pyöräilee yksin treeneihin, kun ruotsalaiset ikätoverit kulkevat vanhempiensa kyydeillä. Zlatanin isä loistaa poissaolollaan, kun taas ruotsalaiset vanhemmat notkuvat kentänreunalla. Zlatanin käyttäytyminen on aggressiivista ja sellaista, jota lasten vanhemmat eivät siedä: he jopa keräävät nimilistan saadakseen Zlatanin pois seuran harjoituksista. Ei ole helppoa sopeutua ja olla niin kuin kaikki muut. Pelikentällä Zlatan kikkailee liikaa, eikä syöttele muille. Samalla omapäisyys ja oma harjoittelu lähiön pihoilla on myös se, mikä tekee Zlatanista tähden. Näistä omantakeisella tyylillä tehdyistä maaleista Zlatan on tähteytensä ansainnut, tai ainakin huomionsa. 

Kirjassa edetään Zlatanin uraa kronologisessa järjestyksessä Malmöstä Ajaxiin ja italialaisiin seuroihin, välillä käydään Baecelonassa pettymässä. Kirjan sivuilla kerrataan Zlatanin tärkeitä ja näyttäviä maaleja (mm. edellä olevassa linkissä olevia) ja seuraotteluiden lisäksi käväistään maaotteluissa. 

Idea kirjassa on selvä: kukaan ei usko, että Zlatanin-kaltaisesta pahiksesta ja maahanmuuttajataustaisesta pelaajasta voisi tulla mitään, mutta ähäkutti kaikille epäilijöille: hänestäpä tulee. 

Zlatanin perhe-elämään kirjassa päästään tutustumaan myös, lapsuudenkodistaan selvittyään hän tapaa viehättävän naisen, jonka itselleen yllätykseksi saa itselleen. Kaksi lasta muuttavat Zlatania ehkä enemmän kuin mikään muu. 

Zlatan on ruotsalainen ja alleviivaa kirjassaan sitä, että hänelle on aivan sama, mistä joku on kotoisin tai mikä kenenkin etninen tausta on. Siksi tunnen hieman tekeväni väärin, kun liitän kirjan osaksi "Kirjallisuutta fudis-maista" -haasteeseeni ja ymppään kirjan maahan Bosnia ja Hertsegovina. Zlatanin isä on kotoisin Bosniasta, ja sota vaikutti häneen niin, että hän Ruotsissakin kuuntelee uutisia entisestä kotimaastaan ja juo unohtaakseen tai muistaakseen. Oikeastaan tuntuu, että Zlatanin ura on myös isän pelastus: isä kiinnostuu poikansa urasta ja herää takaisin elämään mukaan. Myöskin äiti pääsee siivoojan palkalla vuokraamastaan ahtaasta asunnostaan isompaan, kiitos Zlatanin. 

Kirjassa lähiötausta liimataan Zlatanin ylle tiukasti, ja myös se, että ruotsalaisuus ei ole kovin itsestäänselvä asia Zlatanille, käy ilmi, että hän ei koskaan katso ruotsalaisia tv-sarjoja tai leffoja. Elämä on oikeastaan vain lähiö omine sääntöineen, kunnes jalkapallo vie maailmalle. Lähiö on Zlatanin tausta, ja sieltä selvinneet näyttävät menestyksensä kalliilla autoilla ja kullalla: 

Näytin varmasti tyypilliseltä jugo-urpolta kultakelloineni ja autoineni, huudatin autostereoista musaakin liian kovalla. 

Minä Zlatan Ibrahimovic -teos ei ehkä ole maailman hienoin kaunokirjallisesti tai draaman jännitteidensä takia, mutta monelle nuorelle kirja on taatusti tärkeä. Puhekielimäisyys varmaan iskee sellaista lukijaa, jota kirjallisuus ei ehkä muuten tavoita. Kirja on täsmävalinta sellaiselle lukijalle, joka pitää jalkapallosta, koska kirjassa on aika paljon pelien kulun kuvailua, mutta kirja toki toimii myös selviytymistarinana. Kirjan sanoma tulee esiin sen viimeisillä sivuilla: 

- - tuolla jossain on monia kaltaisiani, nuoria tyttöjä ja poikia, jotka saavat nuhteita siitä etteivät he ole niin kuin kaikki muut. Ja totta kai niille nuhteille on usein myös aihetta. Minä uskon kuriin. Mutta se mikä minua raivostuttaa, on kaikki ne valmentajat, jotka eivät ole itse päässeet huipulle, mutta ovat silti kaikesta niin varmoja: Näin meidän pitää toimia, eikä millään muulla tavalla! Se on niin yksioikoista. Niin tyhmää! 

Vaihtoehtoisia tapoja on tuhansia. Ja se mikä on erilainen ja vähän nurinkurinen, on usein myös se paras tapa. Vihaan sitä kun persoonat painetaan alas. Jos minä en olisi ollut erilainen, en nyt istuisi täällä. Ja en todellakaan tarkoita sitä näin: Olkaa niin kuin minä. Yrittäää olla Zlataneita! En todellakaan. Jokaisen täytyy valita oma tiensä, mikä ikinä se onkaan. Mutta ei saatanassa pidä kirjoittaa mitään listoja tai jättää porukan ulkopuolelle vain sen takia, että sinä et ole samanlainen kuin kaikki muut. 

David Lagercrantz: Minä Zlatan Ibrahimovic

2011, WSOY

Jag är Zlatan Ibrahimovic - Min historia

suomentanut Miika Nousiainen

483 sivua (bon-pokkarit)

Jouko Heikura: Mustien vuorten varjossa

Jouko Heikuran uusi kirja, Joki kaupungin alla, ilmestyi Gummerukselta juuri. Haluan ehdottomasti lukea heikuran Lontoo-kirjan, mutta halusin kuitenkin vielä ehdottomammin lukea Heikuran esikoisteoksen, Mustien vuorten varjossa (2011, Gummerus) ennen kakkoskirjaa. Kirja onkin odotellut kärsivällisesti lukijaansa kirjahyllyssäni, ja mitä tässä voisi sanoa muuta kuin lukija on iloinen, ettei antanut kirjan odottaa enää yhtään kauempaa. 

Jouko Heikuran kirja Mustien vuorten varjossa on tänä vuonna lukemistani kirjoista yllättäjä. Ehkä siinäkin mielessä, että en tiennyt, mitä minun pitäisi kirjalta odottaa. Takakansi kertoo, että kyse on sotareportteri, Rakel Ahon matkustamisesta Balkanille, jossa Romaniassa valta vaihtuu ja Sarajevoa pommitetaan. Tällaista menoa kirjassa tosiaankin on, mutta niin paljon kaikkea muutakin. Käänsin sivua toisensa jälkeen ja mietin jo välillä, että uskallanko kääntää ollenkaan seuraavaa, koska kirjan tapahtumat yllättivät jatkuvasti. Kirjasta tuli hieman mieleeni Päivi Alasalmen kirjat, joissa näennäisesti normaalit ihmiset muuttuvat, ja kirjasta tulee ikään kuin rikos-/kauhuromaani. Heikuran mutkat eivät suorenneet edes kirjan lopussa, ja silmäni pyöristyvät vieläkin, kun muistelen kirjan viimeisten sivujen kohtauksia Sarajevon kaduilla. Tarina oli rakennettu vielä niin, että lukijana arvasin sivua, paria ennen - juuri oikeassa paikassa - mitä sodan jaloissa tulee tapahtumaan seuraavaksi. 

Rakelin tarina alkaa Romaniassa, jossa hän tutustuu Romeoon ja ajelee tämän kanssa Transilvanian maisemissa: heti kirjan alussa pääsin lukijana elämään noita draculamaisia maisemia ja hetkiä. Jotain pahaakin tapahtuu, mutta ei mitään niin pahaa, etteikö Rakel pian palaisi takaisin työhön Itä-Eurooppaan, tällä kertaa Unkariin, hänen äitinsä syntysijoille. Rakelin tehtävä on kirjoittaa suomalaisiin lehtiin siitä, miten sukulaiskansa selviää kommunismin kaatumisesta. Ihmisten suusta kuuluvat ajatukset kommunismista, mikä tuntuu ainoastaan ahdistavalta ajalta monen mielessä. Ehkä eniten masentaa huomio ihmisen perimmäisestä luonteesta.

Kommunismin kaatuminen todisti, että kapitalismi voitti tämän kaksintaistelun, jos se koskaan edes oli mikään taistelu. Kapitalismi seuraa ihmisluontoa, se on käytöksemme muovaama, kun taas kommunismissa ihmisluonto yritettiin pakottaa luonnonvastaiseen muottiin. Ihmisen tekemisissä pitää aina olla oma etu mukana, kasvottoman järjestelmän ja toisten puolesta kukaan ei viitsi loputtomasti tehdä mitään. 

Rakel tapaa erilaisia ihmisiä, ja varsin hassu ja hauskakin on hänen matkansa Jugoslaviaan venäläisen Dmitrin kanssa. Yhdessä he sodan keskellä muistelevat isovanhempiaan, jotka ovat kuolleet toisen isovanhemman aseiden kautta. Niin, ei se oikeastaan ole hauskaa, vaan kertoo sodan, jossa naapuri ampuu naapuria, keskellä juuri sodan järjettömyydestä. Tässäkään kirjassa Jugoslavian sota ei selvinnyt ollenkaan minulle, en ole koskaan tajunnut, kuka soti ja ketä vastaan. Sen sijaan Sarajevo ja kaupungin pommitus tulee ehkä liiankin eläväksi mieleen, kun kirjeenvaihtajat seuraavat sitä ensin vuorilta, joilta kaupunkia ammutaan ja sen jälkeen Sarajevon sisältä, jossa ammukset otetaan vastaan. Tämä kirja on viimeistään se hetki, kun ymmärtää, että sodassa kuollaan. Oikeasti. 

Heikuran kirjan on kirja Euroopasta ja sen lähihistoriasta: kommunismin kaatumisesta ja Jugoslavian sodasta. Kirjassa alleviivataan myös sitä, että miten kansanmurhat pystyivät tapahtumaan sellaisessa sivistyneessä paikassa kuin Euroopassa ja sellaisena sivistyneenä aikana kuin 90-luvulla? Tai miten Sarajevon piiritys oli mahdollista jatkua niin kauan aikaa?

"Näen Rooman, näen Wienin, näen Ateenan. Noihin kolmeen kaupunkiin on täältä vain tunnin lentomatka. Näen tuosta reiästä, kuinka ihmiset siellä elävät normaalia elämää, shoppailevat ja istuvat rupattelemassa eleganteissa kahviloissa. Heidän silmiensä alla tapahtuu yksi Euroopan historian hirveimmistä teurastuksista, mutta he eivät näe, koska leivostiski on tiellä."

Kirjassa on paljo muutakin kuin sodan kuvaamista. Rakelin lähellä on ihmisiä, esimerkiksi Romeo tulee hänen lähelleen uudelleen. Myös Rakelin äiti käy Unkarissa maistelemassa ja muistelemassa menneisyyttään ja äidin uusi mies on kiinnostunut tauluista, mistä tuleekin kirjan yksi tärkeimmistä sivu- tai ehkä jopa pääjuonista. On tässä kirjassa paljon epäilyttäviä hetkiä, joiden uskottavuus on vähän niin ja näin, mutta tässä tapauksessa annan ne anteeksi, koska jotkut henkilöt voi nähdä nimenomaan edustamassa ajatuksia ja tekoja. Kaiken kaikkiaan olin kuitenkin erittäin viehättynyt Heikuran kirjasta, jossa seikkaillaan Euroopan itäisissä, ehkä hieman unohdetuissa osissa. Heikura, itsekin Balkanilla kirjeenvaihtajana olleena, haluaa tuoda ihmisten mieliin takaisin Euroopan historian ja myös elämänkohtaloita, jotka jäävät sodan uutisoinninkin jalkoihin.  

Hän ajatteli olevansa uuden ajan itkijänainen, jonka tehtävänä oli pitää Balkanin painajaiset elossa ja raportoida niistä silläkin uhalla, että ne satuttivat sielua.

Kirjavinkit,

Majander, HS, 

Tarinoiden taikaa -blogi,

kirjailija itse kertoo kirjasta Ylen aamussa.

En osaa oikein muuta kuin harmitella sitä, että kirjaa ei ole sen enemmän näkynyt missään. Suosittelen kuitenkin lukemaan tätä kirjaa, Itä-Eurooppa on vähintääkin kiinnostava kohde tutustua.