Chinua Achebe: Kaikki hajoaa

Chinua Acheben Kaikki hajoaa (2014, Basam Books) -teos tuli sattumalta vastaani ja kiinnostuin siitä Afrikan tähti -lukuhaasteen jälkimainingeissa. 

Kaikki hajoaa on Acheben jo vuonna 1958 kirjoittama teos, joka on suomennettu vasta tänä keväänä. Kirjailija Chinua Achebe eli vuosina 1930 - 2013 Nigeriassa ja Yhdysvalloissa. Hän kirjoitti kirjoja, mutta myöskin mm. kirjoitti satuja, krittiikejä, perusti kirjallisuuslehden ja häntä pidetään myös modernin afrikkalaisen kirjallisuuden isänä. Achebelta on suomennettu myös teos Kansan mies (1966/1969), joka täytyy varmasti myös jossain vaiheessa lukea. Kirjoissaan Achebe kuvaa igbo-heimon elämää, kristinuskon ja länsimaalaisuuden tulon vaikutuksia kolonialismin aikaan ja jälkeen (tiedot wikistä).

 

Kaikki hajoaa -teos kertoo 1890-luvusta ja vuosisadan lopusta igbolaisessa kylässä, jonka päämieheksi kirjan päähenkilö Okonkwo, haluaa. Kirjassa seurataan, miten nuori mies viljelee sitkeästi maitaan, rakentaa talonsa ja myös vaimojensa talot ja pyrkii kylänsä merkittäväksi mieheksi. Okonkwo kärsii juopon ja laiskan isänsä perinnöstä, tai siitä, että isältä ei jäänyt mitään, koska tämä ei saanut luotua omaisuutta. Okonkwo on kuitenkin vahva mies ja viljelijänä vähintään yhtä sitkeä kuin Saarijärven Paavo. 

Kaikki on vähän aikaa hyvin. Kylässä vietetään juhlia: väliin häitä ja väliin hautajaisia. Achebe kuvaa kuin kansatieteilijä häiden kulkua, joihin saa kirjan henkilöt mukaan. Kirja on myös täynnä kansanuskon tarinoita ja uskomuksia - kummitukset, haamut ja henget ovat arkipäiväisessä elämässä koko ajan läsnä. Teos on hieno aarreaitta sellaiselle lukijalle, joka on kiinnostunut vanhan ajan tarinoista ja uskomuksista. 

Kirjassa on kolme osaa, joista toisessa alkaa muutoksen aika. Aika, jolloin ensimmäiset valkoiset saapuvat kylään. Valkoiset miehet ovat kristinuskon sanansaattajia, lähetystyöntekijöitä, jotka haluavat ihmisten hylkäävän vanhat pakanalliset uskonsa ja tapansa. Muutoksen myötä tuntuu siltä, että kaikki entinen hajoaa. Kaikki todellakin on muutoksessa, sillä Nigeriasta tuli Ison-Britannian siirtomaa vuonna 1914.

Olen iloinen, että tulin törmänneeksi tähän kirjaan, koska sitä oli miellyttävä lukea. Elämä kylässä tuntui kulkevan arkea eteenpäin ylä- ja alamäkineen. Toki kylässä tapahtui sellaista, mikä tämän päivän näkökulmasta tuntuu omituiselta, mutta missäpä maassa ja maanosassa ei olisi ollut kummallisia tapoja entisinä aikoina. Achebe ei alleviivaa, eikä syyllistä, vaan kertoo elämästä kiihkottomasti ja toisaalta myös ihannoimatta. Tämä onkin kirjan parasta antia: Afrikka-kuvaus aivan neutraalilla tavalla. 

Kirjassa ei aivan hirveästi ole juonta, Acheben vahvuus onkin tuokiokuvien luominen ja kielen kaunis käyttäminen. Acheben kuvauksessa muutoksesta on myös miellettävissä yleismaailmallinen muutoksen pelko, joka ei ole sidottu aikaan eikä paikkaan. Maailma muuttuu, ja uusi sukupolvi tuntuu aina tekevän asiat huonommin kuin vallalla oleva. Kaikki entinen hajoaa, kun asiat muuttuvat. 

Näinä aikoina, kun nuori sukupolvi pitää itseään vanhempiaan viisaampina, on hyvä nähdä että mies tekee jotain yhtä uljaaseen tapaan kuin ennen. Mies, joka kutsuu sukulaisensa juhla-aterialle, ei tee sitä pelastaakseen heidät nälkäkuolemalta. - - Me kokoonnumme, koska sukulaisten on hyvä tehdä niin. - - 

Mutta teidän nuorten puolesta pelkään siksi että te ette ymmärrä kuinka vahva sukulaisuuden side on. Te ette tiedä mitä tarkoittaa kun puhutaan yhdellä äänellä. Ja mitä tästä on seurannut? Uusi kauhistuttava uskonto on asettunut keskellenne. 

Kun käännöskirjallisuus tuntuu katoavan ja kutistuvan, on kertakaikkisen hienoa, että joku ottaa ja julkaisee käännöksen vuonna 1958 kirjoitetusta kirjasta. Pidin kirjasta ja siitä, että se vei afrikkalaiseen kylään, jossa sain elää hetken. En olisi halunnut jäädä siihen kylään elämään, koska siellä oli liiaksi väkivaltaa ja epätasa-arvoisuutta, mutta kiitän käynnistä. 

Chinua Achebe: Kaikki hajoaa

2014, Basam Books

Things Fall Apart 1958

suomentanut Heikki Salojärvi

236 sivua

Muita lukeneita mm. Erja.

Kirjalla taas osallistun haasteeseeni "Kirjallisuutta fudis-maista" ja Nigeriasta kuuluu tulevan sellainen pelaaja kuin John Mikel Obi, joka on ainakin pelannut Chelseassa (kertoo pian 9-vuotias tietotoimistoni). 

Teetä ja temppeleitä– matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta

Satu Rommin Teetä ja temppeleitä– matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta (2013, Basam Books) kiinnosti minua, koska olen aiemmin lukenut Rommin teokset: Moottoripyörällä Himalajalle ja Kahvia ja guruja, jotka molemmat kertovat elämästä Intiasta. Uusimmassa teoksessaan Rommi kertoo muusta Aasiasta - kirjan nimen mukaisesti Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta.

Kirjassa Rommi kertoo paitsi kyseisistä maista myös turismista ilmiönä ja matkustamisen etiikasta. Rommi kirjoittaa siitä, onko eettistä matkustaa maahan, jossa on sotilasjuntta vallassa - vai onko sillä mitään vaikutusta, matkustavatko länsimaiset Aasian maahan, kun naapurimaiden asukkaat matkustavat ja tuovat maahan rahaa länsimaalaisten boikotista huolimatta. Entä miten pitäisi suhtautua siihen, että turismi ylläpitää sellaisia alistavia käytäntöjä, jotka olisivat ilman turismia jo kadonneet? 

Rommi kirjoittaa maista kuten aiemmissakin kirjoissaan: hän kertoo lennokkaita tapahtumia, eikä peittele epämiellyttäviä asioitakaan maista. Olemme tottuneet näkemään aasialaiset, varsinkin buddhalaiset ja hindulaiset, rauhaa rakastavina ihmisinä. Rommi tuo kirjassaan esiin esim. burmalaiset munkit, jotka johtivat ihmisiä muslimeja vastaan ja polttivat näiden asuntoja. Rommi tuo esiin kiinnostavan erilaista näkökulmaa maista, jotka tuntee hyvin. 

Thaimaasta Rommi nostaa esiin sen, miten thaimaalaiset näkevät turistilaumat. Riittääkö aasialaista hymyä myös niille, jotka tulevat lomalle öykkäröimään ja örveltämään. Ja mikä oikeastaan on aasialainen hymy ja sen merkitys? 

Thaimaalaiset hymyilevät silloin, kun he eivät halua menettää kasvojaan, tai kun he eivät halua kenenkään muun menettävän kasvojaan. Niinpä he hymyilevät, kun turistit käyttäytyvät typerästi, loukkaavasti tai jopa vihamielisesti. Ja jos turisti hermostuu turhanpäiväisesti ja alkaa meuhkata, thaimaalaiset hymyilevät, koska heitä hävettää huonosti käyttäytyvän turistin puolesta. 

Rommi kertoo Kambodžasta mukavan ymmärrettävästi. Koska maa ja sen historia on vasta hiljan tulleet ainakin itselleni tietoisuuteen parin lukemani kirjan myötä, on kiinnostavaa lukea lyhyt ja yksinkertainen selitys siitä, mitä olivat punakhmerit ja mitkä olivat heidän tavoitteensa. Siis muutenkin kuin tappaa mahdollisimman monta ihmistä. 

Koko kirja on tiivis paketti, ja kirjassa on paljon mielipiteitä maailmaan. Allekirjoitan monet Rommin näkemykset - ja varmaan siksi kirjaa oli kiinnostava ja miellyttävä lukea. Olen itse kiinnostunut Aasiasta ja varsinkin Burma ja Kambodža ovat jääneet pimentoon Aasian maista. Olen sitä mieltä, että Aasiaa ei ole ainakaan liiaksi käsitelty kirjallisuudessa, joten aina kun joku kirjoittaa maanosasta, otan ilolla kirjan vastaan. Rommin kirjoista olen jo aiemmin pitänyt paljon, joten tämän kirjan lukaisin ahmien. Kirja oli tiivis, asiapitoinen ja monta ennenpainamatonta asiaa täynnä.

Pari asiaa haluan vielä nostaa kirjasta esille. Maailman kauheuksia ihmetellessään Rommi nostaa esiin tutkijan, David Chandlerin ajatukset:

Chandler uskoo, että ihmisten taipumus totella käskyjä ja muodostaa ryhmiä muukalaisia, vieraita ja erilaisia ihmisiä vastaan tarkoittaa, että useimmat meistä pystyisivät kiduttamaan ja tappamaan ihmisiä, jos kunnioittamamme auktoriteetit käskisivät tekemään niin ja jos uhrit määriteltäisiin "ulkopuolisiksi". Chandler kirjoittaa: "löytääksemme S-21:ssa päivittäin toteutetun  pahuuden lähteen meidän tarvitsee vain katsoa peiliin."

Rommin teos on kirja sellaiselle lukijalle, joka on lukenut jo paljonkin matkakirjoja, mutta haluaa miettiä matkustamista ja maita muutenkin kuin niiden nähtävyyksien ja shoppausmahdollisuuksien kautta. Matkustamista Rommi tarkastelee eettisestä näkökulmasta, mutta lopultakin, matkustamisessa on niin monta positiivista asiaa, että kirja, näin marraskuun alussa varsinkin, suorastaan kutsuu matkaan kohti Aasiaa. 


- - suurin osa peloistamme, varsinkin ulkomaalaisiin ja vieraisiin kulttuureihin ja uskontoihin kohdistuvista peloista on tarpeettomia, turhia ja keksittyjä. Miksi pitäisi pelätä? Ja mitä? Entä jos vain päättää, että ei enää pelkää? Mahdollisuus matkustaa toiselle puolelle maailmaa on etuoikeus, joka on vain harvoilla maailman ihmisillä. Miksei sitä myös käyttäisi?

Pidin kirjasta, kuten Rommin aiemmistakin. Ja jään jälleen odottamaan, mistä maasta seuraavaksi saan lukea Rommin käsialalla kirjoitettuna. 

Satu Rommi: Teetä ja temppeleitä– matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta
2013, Basam Books
187 sivua 

Satu Rommi: Moottoripyörällä Himalajalle

Luin vajaan vuosi sitten Satu Rommin kirjan Kahvia ja guruja,

ja Jenniltä huomasin, että Rommi on kirjoittanut uuden teoksen,

Moottoripyörällä Himalajalle (2011, Basam Books), 

jossa Satu lähtee italialaisensa kanssa etsimään oikeaa Intiaa pohjoiseen. 

Yooga-koulu ja -kahvila on vienyt innon Intiaa ja rasittavia asiakkaita kohtaan ja on aika jatkaa matkaa. 

Italialainen poikaystävä (Enzo) on kiinnostunut moottoripyöristä ja hänen haaveensa on ajaa pyörällä vuorille, Intian pohjoisiin osiin, jotka ovat samalla Intian vaarallisimmat kolkat:

tie on ensikskin kurja ja se vielä sijaitsee Kashmirissa.

Vaikka ennakkoajatukset matkan kiehtovuudesta ovat vain ja ainoastaan matkaa vastaan,

pakkaavat he itsensä ja pyöränsä Delhin-junaan.

Delhissä selviää, että junaan on päätynyt vain se, mitä sinne on itse vienyt;

moottoripyörää pitää odotella vielä uusi tovi.

Jo heti alussa Intia ei näyttäydy kovin mukavana maana matkustaa:

rikshakuskit yrittävät jujuttaa ja niinpä pariskunta meinaa heti alkuun myöhästyä junasta, kun he taistelevat matkan hinnasta:

se mikä Intian rupioissa on paljon, on lopulta aivan mitätön summa euroissa ajateltuna.

Tosin, kun on asunut toisaalla jo jonkin aikaa, niin ei ajattele enää euroissa.

Rommi kirjoittaa teoksen alussa, miten Intia on vaikuttanut häneen: Kun kurjuutta, köyhyyttä ja kerjäläisiä on nähnyt jokaisessa kadunkulmassa, on kaikelle tullut immuuniksi. Aiemmin jokaiseen hyväntekeväisyys-järjestöön kuulunut Rommi on turta huono-osaisuudelle.

Rommi kirjoittaa teoksessa ajatuksensa lyhyesti ja lennokkaasti, ja siinä on ajatusten ilo ja idea: kun hänen kertomaansa jää miettimään, kasvaa siitä ajatusten puro myös lukijan päässä. Olenko joskus maininnut, että pidän tällaisesta tyylistä? Kirjoittajasta, joka antaa lukijalle tilaa ajatella itse. Siis, jos kolmessa vuodessa Intia turruttaa kääntämään selkänsä kerjäläisille, niin eikö sillä juuri selity, että paikalliset eivät tunne huonoa omaatuntoa, vaikka maassa on niin paljon köyhyyttä. Itse olen nimittäin aina jonkun verran ihmetellyt, että miten intialaiset voivat elää niin, että eivät halua auttaa köyhempiä? Mutta, kun omasta arjesta pitää pitää huolta, ei jokaista voi auttaa. Niin kuin Rommi kirjoittaa: "rahan syytäminen johti vain uusien, entistä suurempien summien pyytämiseen. Slummissa asuvat tytöt siivoavat edelleen eivätkä käy koulua, teekojun tienoilla kerjännyt mies kerjää siellä edelleen - - Maailma ei muutu, ainakaan hetkessä, eikä kerjääville antamilla rahoilla.

Kirjassa Rommi lähtee vuorille ja huomaa, että siellä maaillman kurjuus on kuitenkin mahdollista jättää taakse ja unohtaa.

Matkailijat menevät Ladakhiin, joka avattiin ensimmäisen kerran turisteille vuonna 1974. Aiemmin eristyksissä ja omavaraisesti elänyt yhteisö myöskin pääsi tekemisiin länsimaalaisuuden kanssa - ja arvattavasti alkoi tuhoutua. Alue on tämän jälkeen saastunut, yhteisön vanhat verkostot ovat hajonneet ja se on kokenut ennen tuntemattoman työttömyyden. Rommi miettii kunnon reppumatkaajan tavoin oman matkailijuutensa vaikutuksia ja oikeutusta.

Olen joskus tehnyt pienen seminaarin matkakirjoista, ja niissä, joissa matkaaja on alueella, johon eivät muut (vielä) matkusta on aina sama sivuraide: näissä kirjoissa mietitään, mikä on turismin oikeutus - ja miten se vaikuttaa paikallisiin. Kirjoissa on pohdittu myös sitä, miten reppumatkaajana eroaa massaturisteista - onneksi Rommi ei lähde tähän mietiskelyyn. Matkaaja on aina matkaaja, eräänlainen tunkeutuja toisten alueelle. Matkustaja tuo rahaa, jota paikalliset haluavat ja matkustaja saa elämyksiä, joita haluaa. 

"Haluan, että yksi paikka maailmassa säilyy ikuisesti osotoskeskusten, iPodien, iPadien ja Facebookin ulottumattomissa" - ja vaikka kuinka matkailijana haluaisi, että se vanha säilyisi, niin myös alueen asukkaat haluavat yhtä kovasti facebookinsa ja ipadinsa. Tunnistan niin nämä Rommin ajatukset: Kun kävelee turistina Aasian pikkukaupungin katua, tuntee suoranaista pahaa oloa, kun nuoret tytöt kävelevät tiukoissa farkuissa ja ovat hylänneet kauniit ja värikkäät sarinsa. En halua nähdä koko maailman pukeutuvan samoin, varsinkin kun ne värikkäät asut näyttävät niin paljon paremmalta. Ja kuumassa säässä, varmasti myös tuntuvat paremmalta pukeutua! Mutta toisaalta, en voi kieltääkään aasialaista nuorta naista haluamasta farkkujaan.

Itse matka on sitä, mitä se on vuoristoteillä: mutkaista, liian kapeaa tietä, joka ei ole kunnostettu ja jossa joutuu liian ahtaalle, kun vastaan tulee auto. Moottoripyörästä tippuu vähän väliä osia - onneksi se on sen verran tuttua maassa, että korjaajia on joka kaupungissa. Matkaajia vaivaavat paitsi vatsaongelmat, myös korkeudesta johtuvat seikat, kuten jatkuva nenäverenvuoto. Vaikka matkanteko ei ole mukavaa, ja vastoinkäymisiä tulee koko ajan vastaan, löytää Rommi matkaltaan jotain, minkä on muualla Intiassa kadottanut.

Ja ne vuoristotiet. Luulen, että Kashmirissa ne ovat vielä hurjemmat kuin ne vuoristotiet, joilla olen itse ollut (autossa, ei moottoripyörässä!), mutta silti tunnen ihan samoja tuntemuksia: joskus on parempi laittaa silmät kiinni, rukoilla ja toivoa, että se ei ole viimeinen rukous, jonka lausuu elämänsä aikana. Ja mikä parasta, jos tieltä selviää, tietää, että elämässäkin selviää vaikka mistä.

Yhtäkkiä pyörämme seisoo tienreunalla, ja vasen jalkani roikkuu vuorenrinteen yllä. Oikea olkapääni koskettaa rekan mutaista kylkeä, ja vasemman jalkani alla on 3 000 metrin pudotus tyhjyyteen. Jos rekka liikahtaa edes hiukan, tasapainomme horjuu sen verran, että lennämme saman tien alas vuorenrinnettä.

En uskalla edes hengittää liian syvään.

****

Rommin kirja oli sujuvasanainen, huumorintajuinen (vaikka vaikeuksia tuli vastaan, nehän voi vain ylittää). Kirjassa oli vain 174 sivua - olisin voinut lukea vielä toiset 150-sivua aivan helposti! Aluksi harmittelin myös sitä, että kirjassa ei ole yhtään kuvaa, mutta toisaalta, ehkä se on myös kirjan hyvä puoli: paikat pitää kuvitella, nähdä ja haistaa, kuulla ja maistaa. Ja sitten surffailla monta tuntia yössä etsimässä kuvia netistä. Ainakin Amritsar on niin upea paikka, että haluaisin joskus sen nähdä ihan itse. 

Parasta Rommin kirjoissa on se, että niissä annetaan todenmukainen kuva matkasta ja paikoista: itse matkustaminen ei ole helppoa eikä se suju ongelmitta (tiukkapipot - älkää vaivautuko!), mutta se, mitä kokee, on elämyksistä suurimpia (ei kun vaivautukaa sittenkin, että pipo löystyy!). 

+ + + + ½ (puolikas pois, koska olisin halunnut lisää!)