Victoria Hislop: Elämänlanka

Victoria Hislopin Elämänlanka (2014, Bazar) oli lukulistallani kevään uutuuskirjoista, koska Hislopin Saari oli sen verran kiinnostava romaani, että halusin tutustua myös hänen uudempaan kirjaansa. Samoin kuin Saari, Elämänlanka kertoo eurooppalaista historiaa itselleni vieraammasta näkökulmasta, eli eteläeurooppalaisten ihmisten elämästä. Kirjassa kuljetaan ensimmäisen maailmansodan ajoista alkaen nykypäivään asti, joten tarinaan mahtuu monenlaista. Erityisen kiinnostavaa teosta oli lukea osin samaan aikaan kuin luin Tommi Kinnusen Neljäntienristeystä. Molemmissa kirjoissa kuljetaan muutamien päähenkilön matkassa samaa vuosisataa läpi, samat sodat käydään sekä pohjoisessa että etelässä, mutta sotien vaikutus on kovin erilainen - kuitenkin molemmissa merkittävä kirjan henkilöhahmojen kannalta. 

Elämänlanka-kirjassa tapahtumapaikkana on Thessaloniki, joka on vuosisadan alussa erittäin heterogeeninen kaupunki: muslimit, kristityt ja juutalaiset elävät samassa kaupungissa saman kadun varrella sovussa ja naapureiden kanssa ollaan tekemisissä uskonnosta ja muusta taustasta riippumatta. Toisen maailmansodan jälkeen tilanne muuttuu ja sotien ja väkivaltaisuuksien jälkeen 1920-luvulla suoritetaan kansojen vaihtoa: kristityt muuttavat Turkista Kreikkaan ja muslimit Kreikasta Turkkiin. Ihmisten kodit vaihtuvat, ja Hislop kuvaa kirjassa erästä Irininkatua, jossa elää rikas tekstiilikauppias ja hänen perheensä. Olga Komninos, kotirouva, hyvästelee ensin muslimiperheen ja sen jälkeen toivottaa tervetulleeksi perheen, joka on paennut Turkista: Eugene kaksoistyttöineen ja matkalla äitinsä kadottaneen Katerinan kanssa asettuu taloon. Kirjassa seurataan Katerinan elämää ja toisaalta Komninosien pojan, Dimitrin elämää. Näiden elämät tietenkin kohtaavat tarinan kulkiessa eteenpäin.

Kirjassa on todella paljon tapahtumia, koska kirjaan mahtuu myös toinen maailmansota, mikä tuo Kreikkaan saksalaisvalloittajat ja saksalaisten lähdettyä kommunistien ja monarkien kannattajien sodan. En siis mitenkään tässä voi referoida kirjaa, enkä kaikkia sen henkilöitä. Historialliset tapahtumat liittyvät kahden perheen arkielämään: pakomatka ja asettautuminen Thessalonikiin ja toisaalta Komninosien isän ja pojan välisisissä ristiriidoissa näkyy toisen maailmansodan jälkeiset erilaiset näkemykset maan poliittisesta suunnasta. Hislop kirjoittaa viihteen ja lukuromaanin muotoon historiaa, joten kirjan yksi tarinalinja on myös epätoivoinen rakkaus Katerinan ja Dimitrin välillä. 

Hislop on saanut historian liittymään ihmisten arkeen, tosin välillä kirjassa on lyhyitä jaksoja, joissa selostetaan historian tapahtumia. Toisaalta selostukset sopivat kirjan tyyliin, osaltaan, koska se lukuromaanina varmaan on haluttu pitää "helppona" kirjana ja osaltaan myös siksi, että Kreikan historia ei ole ainakaan itselleni niin tuttua. En tiedä, miten hassua olisi sitten lukea kotimaista romaania, jossa kerrottaisiin, miten toisen maailmansodan jälkeen Suomesta osa liitettiin Venäjään ja tämän seurauksena Suomen rajojen sisälle muutti evakkoina ihmisiä. Ehkä selostukset on liitetty kansainväliseen versioon, hieman päälleliimatuilta jotkut kohdat tuntuvat. 

Viime vuosien katastrofaalisten sotien, vihanpidon ja väkivallan jälkeen poliitikot pitivät sitä ainoana vaihtoehtona. Muslimien ei enää ollut turvallista elää Kreikassa, eikä kreikkalaisten ja muslimien yhteiselo enää toiminut Turkissa. Koska Turkin pinta-ala oli valtava ja väestömäärä suuri, vaihdolla ei olisi siellä kovin suurta merkitystä, mutta Kreikalle mullistus olisi suunnaton. Pienen köyhän kansan väkiluku nousisi muutamassa kuukaudessa neljästä ja puolesta miljoonasta kuuteen miljoonaan. Ja koska suurimmalla osalla tulijoista ei olisi maahan muuttaessaan mitään muuta omaisuutta kuin yllään olevat vaatteet, 25 prosentin yhtäkkinen väestönkasvu olisi valtava haaste. 

Tällaisia selostavia kohtia lukuunottamatta pidin kirjasta todella paljon. Minusta oli mielenkiintoista lukea eteläisen Euroopan historiaa lukuromaanin muodossa, kun välillä tuntuu, että tämä pohjoisen historia pursuaa korvista ulos. Hislop osaa kirjoittaa henkilöistä ja seuduista elävän kuvailevasti ja kirjaa lukiessa tuntui kuin itse olisin kävellyt kirjan henkilöhahmojen vieressä aina Thessalonikin suurpalosta alkaen. Suosittelen kirjaa sellaiselle lukijalle, joka haluaa elää historianvaiheita jossain Suomea kaukaisemmassa maassa!

Kirjalla osallistun kahteen haasteeseen: Kirjallisuutta futis-maista ja Ihminen sodassa -haasteisiin. 

Victoria Hislop Elämänlanka

2014, Bazar

The Thread (2011)

suomentanut Susanna Tuomi

442 sivua

Victoria Hislop: Saari

Jaahas, pakolliset numerot on jaettu, todistukset ojennettu ja kesäloman ovi avattu. Se alkais olla aika sitten taas tarttua näppikseen ja kerrankin voin sanoa, että alkaa olla jo vähän jonoa kirjoilla, jotka haluan esitellä omassa pikkuruisessa blogissani.

Toukokuun aikana en ole hirmuisen paljon ehtinyt lukea, sillä toukokuu on mun joulukuu. Tuntuu, että kuukaudessa on vain kymmenen päivää ja kaikki vuoden juhlat ovat samalla viikolla.

Nyt kaikesta on yhtä lukuunottamatta suoriuduttu ja voi taas tehdä niinkin laiskottavaa asiaa kuin lukea.

Lähinnä loppuun ne kaikki kirjat, jotka ovat melkein loppu ja mun laskuopin mukaan jonossa blogiinkin jo.

Ensimmäisestä keskeneräisten lukupinosta sain luetuksi

Victoria Hislopin Saari

(2012, Bazar. suom. Laura ja Olga Jänisniemi) -nimisen teoksen.

Hislopin Saari (alkuperäinen The Island 2005) on julkaisumaassaan Isossa-Britanniassa ollut menestys: kirjaa on myyty 1,2 miljoonaa kappaletta, ja teosta on viety muihin maihin:

käännösoikeudet on myyty 26 maahan.

Saari on myös muuntautunut tv-sarjaksi, teoksen tapahtumamaassa Kreikassa siitä on tullut historian suosituin 26-osainen sarja, jonka traileriin muuten pääsee tästä.  

Hislopin teos kertoo nimensä mukaisesti saaresta. Saaresta nimeltä Spinalonga, joka toimi leprapotilaiden sijoituspaikkana aina vuoteen 1957 asti.

Hislopin teos kertoo myös nuoresta naisesta nimeltä Alexis, joka miettii, mihin päin elämässään lähtisi. Alexis miettii, mitä tekisi poikaystävänsä Edin suhteen, toinen asia, joka on Alexisin mielessä koko ajan, on hänen äitinsä kreikkalainen menneisyys, josta Alexis ei tiedä mitään. Äiti on muuttanut nimittäin Isoon-Britanniaan nuorena, avioitunut brittimiehen kanssa ja halunnut unohtaa kaiken menneisyydessä olevan. Alexis matkustaa Kreikkaan, ja alkaa selvittää menneisyyttään.

Alexis saa Sofia-äidiltään mukaan kirjeen Fotinille, joka oli Sofian äidin ja tädin ystävä. Kirjeessä äiti pyytää Fotinia kertomaan tyttärelleen kaiken, minkä tämä haluaa tietää. Fotinin tarina vie nuoren naisen ja lukijan Spinalongaan, leprapotilaiden saarelle.

****

Hislopin tarina tuo esille Kreikan ja erityisesti lepran historiaa. Teoksen päätesanoina Hislop kirjoittaa, miten lepra on vieläkin ongelma maailmassa, erityisesti Intiassa, vaikka tauti on tutkittu ja parannuskeinot siihen tunnetaan.

Teos oli kiinnostava tarina siihen, minkälainen eurooppalaisen ihmisen sukuhistoria voikaan olla. Tai miten kiinnostava kenen tahansa ihmisen oma sukuhistoria voi olla. Miten historialliset tapahtumat voivat vaikuttaa elämään.

Kyllä, kirja oli kiinnostava ja ymmärrän, miksi se on niin suosittu. Kuitenkin luulen, että se on tv-sarjana parempi ja toimivampi, sillä itsenikin täytyi käydä välillä fiilistelemässä sarjan miljöötä tv-tuotannossa, esim. täällä, koska en jotenkin osannut matkata Kreikan vesistöillä Hislopin tekstin avulla (ja olen käynyt Kreikassa, sekään ei auttanut).

Teoksen miinuksena siis lähinnä se, että siinä keskityttiin kertomaan tapahtumia, ei kuvailemaan miljöötä. 

Tämä teos oli sellainen, joka saa minut ottamaan käyttöön itselleni vieraana pysyneen käsitteen lukuromaani. Olen huomannut, että aika monesti blogeissa käytetään käsitettä lukuromaani. Sikäli hassua, että en ole ennen blogeja törmännyt koko sanaan. Kun tutkin käsitteen määrittelyjä, ymmärsin, että käsite tarkoittaa kirjaa, joka on ikään kuin viihteen ja syvällisen teoksen väliinputoaja.

HS:n lukupiirissä lukuromaanin käsite on ollut myös keskustelussa mukana, ja Tampereen yliopistolta on saatu arvioijaksi Yrjö Hosiaisluoma, joka liittää käsitteen lukuromaanin enemmän markkinointikeinoksi kuin kirjallisuustieteeseen. Koska olen opiskellut herra Hosiaisluoman teoriakirjoja, huokaan helpotuksesta, että en olekaan ollut laiska opiskelija, vaan ehkä koko käsite on puuttunut omista opiskeluistani. Sitä en osaakaan sitten sanoa, että onko lukuromaanin käsite tänä päivänä kirjallisuustieteen opintoihin liittyvä?

No, mutta lukuromaanin määritelmä kuitenkin on löydettävissä netistäkin (mitäpä ei!) ja täällä (lähdekritiikkini lepäää nyt, en osaa sanoa, mitkä sivut ovat kyseessä) se määritellään näin:

Lukuromaaniksi sanotaan ensisijaisesti viihdyttämään pyrkiviä romaaneja, joiden aihepiireinä ovat pääasiallisesti rakkaus ja väkivalta.

Tähän määritelmään Hislopin Saari tietysti uppoaa oikein hyvin, mutta monessako teoksesa rakkaus ja väkivalta ei yleensä olisi pääaihe? Kuulostaa kovasti naisille (rakkaus-aihe) ja miehille (väkivalta-aihe) suunnatulta viihdekirjallisuudelta. Myös tämä jatko: 

Lukuromaani ei esitä ongelmia tai pohdi syvällisiä katsomuksia. Asioita ei kyseenalaisteta eikä elämän tarkoitusta pohdita. Kerronnassa ja kuvaustavassa käytetään helposti ymmärrettäviä kaavoja. Kielenkäytössä pyritään helppolukuisuuteen. Suurin osa ilmestyvistä romaaneista on nimenomaan lukuromaaneja. (Vainionpää 1974, 102-108.) 

Samasta lähteestä löytyykin heti perään edellä mainitun Hosiaisluoman määritelmä viihdekirjallisuudesta:

Viihdekirjallisuudeksi sanotaan lähinnä ajanvietteeksi tarkoitettua kaavamaista ja pinnallista kaunokirjallisuutta, jossa henkilöhahmot ovat stereotyyppisiä ja juonet ennalta arvattavan kaavan mukaan toistuvia. Puhutaan myös populaarikirjallisuudesta tai ajanvietekirjallisuudesta. Lajin piiriin kuuluu suuri osa rakkaus-, seikkailu-, dekkari- ja tieteiskirjallisuudesta. Painokset ovat suuria ja tavoitteena kustantajilla ja kirjailijoilla ovat suuret myyntiluvut. (Hosiaisluoma 2003, 1010)

Kiinnostavaa, että lukuromaanit ja viihdekirjallisuus on kuitenkin mahdollista erottaa, ainakin kirjablogeissa näin on tehty. Leena Lumi kirjoittaa aiheesta täällä ja varsinkin kommenteista voi lukea, että jokaisella lukijalla on mielessään käsitys siitä, mikä kirja on viihdettä ja mikä lukuromaani. Yhteenvedoksi voi vetää sen, että viihdekirjallisuus on siis ns. alinta kastia, lukuromaanista on löydettävissä "sitä jotain" ja sitten on syvällinen kirjallisuus, joka haluaa muuttaa maailmaa lukuromaania (ja niin, tietysti viihdettä) enemmän.

Edellä mainitussa HS:n jutussa Hosiaisluoma sanoo:

 joidenkin pitävän tyypittelyä matala- ja korkeakulttuuriin aikansa eläneenä: “Lukijat lukevat kirjoja moniin tarpeisiin, tiedä häntä vaikka joku lukisi Kafkaakin viihteeksi ja ajankuluksi!” hän toteaa.

Itse taidan kuulua noihin "joihinkin", koska minua ei oikeastaan kiinnosta, onko kirja viihdettä, lukuromaani vai sitä ns. "oikeaa kirjallisuutta", jota voi kertoa lukevansa.

Mutta jotenkin tuntuu siltä, että tietynlaiset romaanit ovat kuitenkin niitä, joita myydään ja joita luetaan. Nämä teokset voisin katsoa kuuluvaksi ns. lukuromaaneiksi, jos kirjoja on pakko jaotella. Hislopin Saari on kovin samantapainen kirja kuin Elif Shafakin Kirottu Istanbul. Niissä molemmissa kerrotaan sukuhistoriaa ja molemmista löytyy historiallisia tapahtumia, jotka ovat vaikuttaneet kirjan henkilöiden elämään. Kun mietin, miksi nämä kirjat ovat myyntimenestyksiä, niin voin hyvin ajatella, että eurooppalaisen ihmisen on helppo samaistua tarinaan, koska omassa sukuhistoriassa voi olla juuri samanlaisia tapahtumia, unohduksiin ja piiloon vaiettuja asioita.

Jos ajatellaan kotimaisia kirjoja, niin Riikka Pulkkisen Totta on myös kovin samanlainen teos, jossa sukuhistoriasta paljastuu jotain vaiettua. Hosiaisluoma taas edellä mainitussa HS:n jutussa nostaa esiin kotimaisisita kirjoista (vaikkakin vastahakoisesti) mm. Täällä pohjantähden alla -kirjan, Eeva Joenpellon tai Antti Tuurin romaanit.

Jotenkin lukuromaani alkaa näyttäytyä sellaisena kirjana, joka kertoo eräänlaista sukutarinaa, jonka voi liitttää useamman oikean ihmisen elämään. Historialliset tapahtumat, jos eivät muut, liittävät tarinan jokaisen ihmisen elämään ja sukuun. Luulen, että tällaiselle lähimenneisyydelle ja sen avaamiselle on kova tarve, ainakin tilanteissa, joissa ihmiset ovat juurettomia tai tilanteissa, joissa lähimenneisyydestä halutaan vaieta. Samaan juurettomuuteen ja suuriin historiallisiin ketjuihin voisi siten hyvin liittää Leena Lumin blogissa kirjoituksen aiheena olleen Daphne Kalotayn Bolšoin perhosen tai HS:n lukupiirin puheenaiheena olleen Zadie Smithin Kauneudesta.

*****

Ja siis, mitä tulee Hislopin teokseen Saari, niin teos oli mukava lukea, mutta se ei elämääni tuonut mitään ihmeellistä; tai se sai aikaan saman kuin jonkun itseäni vanhemman ihmisen kanssa keskustelu: Olen hämmentynyt, miten historia on vaikuttanut ihmisen elämään, ja miten lähelle historia tulee. Ehkä näissä kirjoissa on lopultakin kyse ihan samasta: siitä, että joku kertoo tarinaansa. Ja meillä ihmisillä on tarve kuulla tarinoita.

Lea Edwards: Juonittelevien jumalten kaupunki

Lea Edwardsin Juonittelevien jumalten kaupunki (2012, Nordbooks) viehätti sen takia, että kirja kertoo Kreikasta, Ateenasta.

Teoksen päähenkilö Leena tapaa Harryn Suomessa ja seuraa tätä Ateenaan, jossa päätyy asumaan Glifadan vuorelle, lähelle pääkaupunkia. Eletään 1990-lukua, jolloin Eurooppa muuttuu; Kreikassa kaikki kallistuu, ministerit vaihtuvat ja lakot pysäyttävät julkista liikennettä ja elämää. Teos on siitä kiva tarina ulkomailta, että siinä ei oikeastaan ollenkaan mietitä kulttuurien ja maiden eroja. Siis tämän enempää:

Kreikkalaiset kyselevät, mitä toinen tekee, saksalainen haluaa tietää, miten kulkee, ranskalaisetkin ovat menossa, mutta englantilaiset vain ovat.

Ateena on elämän taustalla, ja siihen tutustutaan, kun Leenan ystävät tulevat kaupunkiin: Ystävän ja Leenan mukana myös lukija saa kiertää Likavitos-vuoren, vanhan olympia-stadionin, Arkeologisen museon, Plakan, Akropoliin. Sellainen lukija, joka on kulkenut Ateenan kuumilla kaduilla,  ilahtuu tästä kierroksesta varmasti. Ainakin tätä lukijaa miellytti ja aivan erityisesti se, että Edwards kuljetti lukijan Glifadaan, jossa olen uinut elämäni ensimmäisen kerran meressä! (Olen todellakin 100-prosenttisen sisämaalainen.) Olen siis itse vieraillut Ateenassa ja sen lähiympäristössä hyvinkin joskus 1990-luvun loppupuolella, tarkkaa vuotta en nyt millään muista.

Kirja ei kuitenkaan ole Ateenan turistiopas, vaan siinä on tarina: elämä Harryn kanssa ja rauhallisesti etenevä arki, jolloin Leena tutustuu vuokranantajaperheeseen, ulkoiluttaa perheen ottamaa ja unohtamaa koiraa, hankkii ruokaa, kävelee pitkin kaupunkia ja ihmettelee näkemäänsä. Leppoisan elämän kuvausta: Leenakin on jo hurjimmat juoksunsa elänyt, sillä hänen lapsensakin on jo aikuisen elämän alussa. Kirjassa kuvataan ja pohditaan myös suhdetta, uuden miehen kanssa - ja vaikka välillä suhteessa näkyy pessimistisiäkin sävyjä, on suhde kuitenkin arkisiin uomiinsa sujahtava.     

Nyt oli minun vuoroni istua kotona ja odottaa miestä, joka kaatui iltaisin väsyneenä sänkyyn ja pyöriskeli siellä stressaantuneena puoli yötä. Vaimon tehtävä oli ruokkia mies, hieroa niskaa ja kuunnella iltaisin päivän uutiset.

Mitäs tästä kirjasta oikein muuta kertoisi? 161-sivuinen kirja oli oikein sopivan mittainen matka Kreikkaan. Ehkä kirja jäi hieman lyhyeksi, mutta koska tapahtumiakaan ei ollut niin paljon, niin pidempi teos olisi varmaan ollut tylsä. Vaikka tämä kirja ei ollut kovin räiskyvän värikäs, jäi siitä kuitenkin positiivinen kaiku soimaan päähän. Tällaisena kevään ensimmäisenä aurinkoisen lämpimänä päivänä ehkä vähän kiukuttaa Ateenassa asuvien kuumuudesta kiukkuaminen. Mutta ymmärrän kyllä, että liika on liikaa, ja se, että aurinkoa joutuu odottamaan, on juurikin hyvä juttu!

+ + + ½

Venytän hieman Eurooppa-haasteen rajoja ja liitän tämän maan Kreikka kohtaan.