"Lapset elää ihan erilaisessa maailmassa ku mitä me elettiin. Ja ne ottaa sen kaiken niin luonnollisesti. Oli aika hurja nähdä, miten eri lailla meidän tyttäremme suhtautui kännykkään kuin me itse. Meillehän se on lähinnä puhelin. Mutta heti, kun tämä 6-vuotias sai omansa, se tajusi, että se on multiemdiatyökalu. Jo ekalla viikolla se kuvasi vesanpöntössä kelluvia kakkapökäleitä. Videolle. Se oli kuulemma ollut naapurinkin lasten mielestä tosi hyvä juttu." Äiti, 35 v.
Jukka Laajarinteen Leikkiminen kielletty (2011, Atena) iskeytyi silmiini Jorin blogissa ja myöhemmin kirjastossa kansi loisti värikkyydellään. Kirja olikin aikamoinen lukukokemus: monessa asiassa allekirjoitan ajatukset täysin, välillä tuli päinvastoin suuri vastustus tekstiin ja sen ajatuksiin. Mikäs sen hauskempaa, kun voi olla välillä täysin eri mieltä kirjoittajan kanssa.
Laajarinne haluaa kirjoittaa lapsista ja nuorista ja siitä, ovatko nykyajan lapset ja nuoret edellisiä sukupolvia häiriintyneempiä, vieraantuneempia tai huonokäytöksisempiä.
Laajarinteen pääväite on, että eivät ole. Myöskin lasten vanhemmat ovat edellissukupolvia fiksumpaa väkeä, joka osaa ottaa huomioon lapsensa.
Mutta silti, yhteiskunnassamme on käytänteitä, jotka ovat huonoja ja voivat olla haitaksi lapsille ja nuorille, myöskin aikuisille.
Laajarinne käsittelee koululaitosta, lastensuojelua ja yleensäkin
yhteiskuntamme asennetta, jossa raha on tärkeintä ja ihmiset on kaikessa valjastettu palvelemaan rahaa ja olemaan hyödyllisiä.
***
Laajarinne kuvailee koulun nykytilannetta; koulutukseltaan Jukka Laajarinne on FM, matemaattisten aineiden ja filosofian opettaja, joten tuntenee koulun.
Koulu on Laajarinteen mukaan paikka, jossa oppilailla ei ole vaikutusmahdollisuuksia muuten kuin luokkaretkien tai juoma-automaattien sijoittamisen suhteen. Vaikka suomalaisnuorten tiedot on PISAssa tutkittu maailman parhaiksi, heidän tietonsa yhteiskunnan toiminnan suhteen ja uskonsa vaikutusmahdollisuuksiinsa jatkossakin ovat huonot. Yhteiskunta, joka Laajarinteen mukaan haluaa alistaa lapset ja nuoret tottelevaisiksi, on onnistunut ns. kilttien tyttöjen kohdalla parhaiten. Kouluissa ongelmana on se, että samat tytöt pyrkivät ja pääsevät opettajankoulutukseen ja sitä myöten päätyvät opettajiksi, eivätkä osaa kohdata niitä toisenlaisia oppilaita, jotka eivät suostu alistumaan.
Koulussa ne oppilaat, jotka istuvat kiltisti ja kuuntelevat, koetaan hyviksi ja taas ne, jotka esittävät mielipiteitään (varsinkin kun niitä ei erikseen kysytä), ovat häiriköitä. Esimerkiksi käyttäytymisnumerot ovat ensimmäisellä joukolla paremmat kuin jälkimmäisellä, vaikka aktiivisuus mainitaankin kurssien alussa positiivisena asiana.
Oma huomioni asiasta on se, että ne aktiiviset oppilaat, jotka eivät kymppejä saa todistukseensa, pärjäävät oikeassa elämässä kuitenkin vähintään yhtä hyvin kuin kympin tytöt, koska todellisessa elämässä kympin arvosanoja tärkeämpää on se, että luo aktiivisesti suhteita ja on varma itsestään.
Laajarinne kirjoittaa, miten koulussa opitaan mekaanisesti toistamaan asioita, ei niinkään olemaan luovia. Laajarinne toteaa, että koulussa opitaan monia sellaisia asioita, joista ei todellakaan ole missään elämänvaiheessa mitään hyötyä, vaikka usein koulussa patistellaankin oppimaan kaikkea sen takia, että siitä on tulevaisuudessa jotain hyötyä. Esimerkiki Laajarinne nostaa valinnaisaineet saksan ja kotitalouden, joista ensimmäistä opiskeli siksi, että siitä on tulevaisuudessa jotain hyötyä ja jälkimmäisen siksi, että se on hauskaa. Saksan taidosta ei ole koskaan ollut iloa, mutta kokkaustaidosta on.
Varmaan voi pitää paikkansa. Itselläni on ollut samat valinnaisaineet yläasteella, mutta syyt olivat päinvastaiset: ajattelin, että kotitaloudesta on hyötyä ja kielten opiskeleminen on hauskaa. Molemmista on ollut hyötyä, vaikkakin kokkaustaitoja olen oppinut paremmin koulun jälkeen; saksasta on ollut hyötyä esim. kun olen kuunnellut Rammsteinia nyrkkeilysäkkien ääressä ja kun asuin vieraassa maassa saksalaisen kämppiksen kanssa.
Mielenkiintoista Laajarinteen tekstissä on se, että se on niin päinvastainen kuin Amy Chuan kirjoitus tiikeriäitiydestä ja kasvatuksesta. Kun Chua uskoo, että vanhemmat tietävät parhaiten ja vanhempien tehtävä on ajatella, mikä lapselle on parasta elämää varten ja saada lapsi tottelemaan vanhempiensa ja yhteiskunnan määräämiä asioita, niin Laajarinteen ajatukset ovat juurikin päinvastaisia.
Laajarinteen mielestä tärkeämpää kuin totella, on luovuus. Myöskin lasten asioista pitäisi kuunnella lapsia ja heidän toiveita, eikä suinkaan ajatella, mikä olisi tärkeää myöhemmän elämän kannalta. Kouluissa ajatus tarkoittaa sitä, että opetussunnitelmat joutaisivat roskikseen, ja oppiaineiden sisältöä tulisi miettiä yhdessä oppilaiden kanssa. Laajarinne kirjoittaa, että opettajan asiakas on oppilas, ei hallintoviranomainen.
Itse jäin kovasti miettimään, että mikä mahtaa olla opettajan asema ajatusrakennelmassa? Kun jotenkin olen tottunut ajattelemaan, että ops on se ahdistava tavoite, johon ei kuitenkaan yllä ja luokka eli oppilaat se toinen ahdistava tekijä, jonka kyvyt ja toimintatavat on kyettävä suuntaamaan kohti tavoitetta. Ehkä itse uskon liiaksi opettajien kykyihin tehdä eri tavalla asioita kiltin a-luokan kanssa, jossa on paljon niitä kilttejä tyttöjä, ja b-luokan kanssa, jossa suurin osa luokkalaisista ei pysy tuolissa kymmentä minuuttia pidempään.
No, ehkä uskoni opettajien kykyihin on liian suuri ja ihannoiva.
Totuus on, että kun jokainen on yksilö oppijana, niin kaikkia ei voi miellyttää.
Olenko itse sitten liian hyväuskoinen ja kiltti, kun uskon, että joku hallintoviranomainen osaisi määritellä opsiin ne asiat, jotka olisi hyvä osata.
Olisiko se sitten parempi, jos jokainen luokka ja ryhmä neuvottelisi eri asiat, ja toisessa koulussa opittaisiin aivan toista kuin toisessa.
No, tiedän, että palaan asiaan ensi vuonna, kun esikoinen marssii kouluun ja olen täysin eri mieltä koulun kanssa
joka asiassa.
Laajarinne tähdentää, että lasten itsensä pitäisi saada osallistua enemmän sellaisiin päätöksiin, jotka koskevat lapsia itseään.
- - jäljelle jää vielä yksi tunnepohjainen syy vastustaa lasten yhteiskunnallista osallistumista: lapset ovat lapsia eivätkä ne tiedä vielä mistään mitään. - - tämä tunne on kuitenkin pelkkää huolta oman valta-aseman säilymisestä - - On olemassa merkittävä - - elämänalue, josta lapset tietävät enemmän kuin yksikään aikuinen. Tuo elämänalue on lapsuus.
Laajarinne tähdentää, ettei hän tarkoita, että tilanne pitäisi kääntää päinvastaiseksi, vaan että lapsia pitäisi kuunnella enemmän siinä, mitä lapset haluavat tehdä, tai haluavatko lapset muuttaa toiselle paikkakunnalle jne.
Ajatus on siis täysin päinvastainen kuin Chuan, jonka mielestä vanhemmat tietävät aina paremmin ja olemassa oleva ajatusmaailma ja maailma järjestyksineen pitäisi säilyttää. Chuan kasvatusmenetelmä nojaa perinteeseen: hän kasvattaa samalla tavalla kuin hänen äitinsä, koska uskoo sen tuottavan hyvää jälkeä.
Laajarinteen mukaan muutos taas on se, mikä on toivottavaa: että jälkipolvi olisi luova ja osaisi muuttaa yhteiskuntaa, uskoisi omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa ja haluaisi vaikuttaa maailmaan, esimerkiksi niin, että huomattaisiin jotain muutakin kuin raha. Laajarinteen mukaan suuret ikäpolvet ovat ajaneet maailman tähän tilaan, jossa vain rahalla on merkitystä.
Laajarinteen mukaan lapsia kuormitetaan myös harrastuksilla, ja tässäkin pitäisi kuunnella lapsia itseään: onko harrastaminen mielekästä, vai onko se liian stressaavaa ja kannattaisiko sitä vähentää.
Chuan mielipidehän asiasta on selvä: ruokailu ja nukkuminen on toisarvoista. Kappale opetellaan soittamaan ja ollaan syömättä, vessaankin mennään vasta sitten, kun kädet liikkuvat pianolla niin kuin kuuluukin.
Kun lukee peräkkäin kaksi näin erilaista kirjaa, niin ei voi ajatella muuta kuin että oikeastaan on parempi olla ei-mitään-mieltä, tai ainakin pudottautua puoliväliin. Tällä hetkellä olen seurannut vasta alle kouluikäisten harrastuksia, mutta niistä voin todeta ainakin sen, että harjoituksia ei ainkaan ole liikaa, koska kaikkea on vain kerran viikossa (jalkapallo ja tanssi) ja jokaisessa on pitkät lomat. Lisäksi kaikki harrastukset ovat juuri sellaisia kuin pitääkin: harrastukset ovat leikkiä, jossa liikkumista harrastetaan leikin varjolla.
Olen huomannut senkin, että suomalaisissa kasvatusoppaissa ja -teksteissä ei koskaan mietitä, onko harrastuksia (varsinkin liikunnallisia) lapsella liian vähän, tai ovatko harjoittelut liian tehottomia. Keskustelussa aina syyllistetään vanhempia siitä, että vanhemmat pistävät lapsensa treenaamaan veren maku suussa 2-vuotiaasta eteenpäin.
Kun kohtaa lapsia, jotka eivät jaksa kävellä bussipysäkiltä kotiin, niin en voi välillä olla miettimättä, että onko keskustelu kovinkaan realistista.
Pysyn mielelläni jossain Chuan ja Laajarinteen välimaastossa tässä asiassa.
Jos lapselta kysyisi, mitä tämä haluaa tehdä, niin jo 6-vuotias pelaisi kaikkein mieluiten tietokonepelejä, vaikkain miten yksinkertaisia.
Siksi kallistun vähän Chuan puoleen, ja olen sitä mieltä, että vanhemmat määräävät ja lapsia pitää patistella oikeaan suuntaan. Laajarinteen sanoin tämä olisi varmaankin alistamista...
Kun lapsella on kuitenkin tarve ja kyky liikkua, niin miksi lasta ei opastaisi liikuntaharrastukseen, jossa voi kohdata elämän pienoiskoossa ja opetella elämää varten.
Paitsi että Laajarinteen mukaan elämästä pitäisi ajatella niin, että elää hetkessä, eikä ajattele, että opitaan elämään varten...
Joskus tuntuu, että harrastusten nähdään olevan jotenkin irrallaan muusta elämästä,
kuin ne olisivat harrastuspaikoille kuskaamisineen jokin elämän lisäke.
Tärkeämpää olisi mennä lasten kanssa koko perheen voimin luontoon kävelemään ja ihastelemaan erivärisiä sieniä.
Miten se opettaa mitään elämästä kuin korkeintaan selviämään, jos muuttaa impivaaraan?
(siis, itse inhoan metsässä kävelemistä, istun mieluummin kentän laidalla ja taidan vähän liiaksi aina joskus osallistua lasten ohjaamiseen.)
*****
Summaten näitä lasten kasvatuksen oikeita teitä miettiviä kirjoittajia ja omia ajatuksiani lastenkasvatuksesta voisin kommentoida ehkä vain, että kaikenlaisille ajatuksille voi löytää taustatukea omista kokemuksistaan ja kirjoista tai asiantuntijoilta.
Ehkä tärkeintä onkin, että vanhemmat kasvattavat lapsiaan erilaisin taustatiedoin tai -keinoin.
On kiinnostavaa lukea erilaisia keinoja ja miettiä, miten omat ajatukset suhteutuvat ja ehkä muuttuvatkin tutustuessa toisenlaisiin mielipiteisiin.
Yksi Laajarinteen ajatuksista jäi elämään erityisesti mieleeni:
Kun ei yritä liiaksi kasvattaa lastaan, niin lapsi oppii itse.
Olen huomannut usein, että pelkkä laiskuus joissain tilanteissa on parasta, tai se, että ei ehdi.
Keväällä, kun etsin kamerani videonkuvausasentoa, oppi poika ajamaan pyörällä ilman appareita.
Jos en olisi ollut näin hidas, vaan säheltänyt pojan apuna, voi olla, että ajamaan olisi opittu vasta paljon myöhemmin.
Kannattaisi ehkä syyllistää itseään vähemmän muutenkin, ja antaa kasvatuksessa vähän väljempää köyttä.
Kasvatuksessa ei välttämättä ole sitä yhtä oikeaa polkua olemassakaan.
Ps. Tsekkaa aiemmin tänään kirjoitettu teksti Adoptiomatka-kirjasta alempaa.
