Michèle Lesbre: Punainen sohva

Kustantamo Lurra Editions tuli minulle tutuksi teosten Birgit Vanderbeken Simpukka-ateria ja Melinda Nadj Abonjin Kyyhkysten lähtö myötä (teksteihini kirjoista). Koska olen nauttinut näiden kirjojen lukemisesta todella paljon, kävin Lurran sivuilta katsomassa, mitä muuta he ovat julkaisseet ja aloin etsiä käsiini Lurran julkaisemia kirjoja. 

Punainen sohva (2014, Lurra editions) aloittaa nyt tutustumiseni Lurran kirjoihin ja myös naiskirjalijoiden teoksiin, joita aion lukea parin viikon ajan aina Minna Canthin päivään saakka. 

Punainen sohva on pieni kooltaan, mutta iso sisällöltään. Kirjassa on sivuja 155 ja lisäksi fontti on isoa ja väljää. Luin kirjan yhden päivän aikana pienissä erissä, ja jäin fiilistelemään kirjan tapahtumia ja tunnelmia. Sillä tämä on sellainen kirja, että sitä täytyy jäädä mietiskelemään. 

Teos on kertomus rakkaudesta, matkustamisesta ja ystävyydestä. Näin kertoo osin kirjan takakansikin. Kirjan juoni on nopeasti kerrottu: ranskalainen nainen, Anne, lähtee junamatkalle Siperiaan, etsimään kauan sitten tapaamaansa miestä, Gyliä, joka on lähtenyt Baikal-järven rannoille jo vuosia sitten. Kotonaan Pariisissa Anne lukee kirjoja naapurin naiselle, joka istuu punaisella sohvalla asunnossaan, eikä lähde koskaan ulos asunnostaan. Paitsi sen jälkeen, kun on kuullut tarinoita kaikista urheista naisista. 

Junassa kohti Siperiaa nainen kohtaa ihmisiä, jotka käväisevät hänen elämässään, naureskelevat hänen huonolle venäjälleen, ja jatkavat elämäänsä omassa arjessaan. 

Olin juuri lukenut lauseen: Joskus kohtaamme ihmisiä, jotka ovat meille täysin tuntemattomia, mutta joista kiinnostumme ensimmäisestä katseesta alkaen, yhdellä iskulla, yhtäkkiä, ennen kuin sanaakaan on vaihdettu... 

Matkan aikana nainen kohtaa omia rakkauksiaan muistoissaan, mutta myös punaisen sohvan naisen, Clémencen, rakkauksia. Naiset ajattelevat samoin kaikista niistä miehistä, joita elämässä on käynyt ja ollut: "olen rakastanut heitä kaikkia". Varsinkin lukiessani rakkauksista ihmettelin kirjan suomenkielisen painoksen kantta, joka on varsin synkkä. Näiden kahden naisen asenne elämään ja rakkauksiin tuntuu varsin vastakohtaiselta synkkään kanteen - ja mietin, että miksi kanneksi on valittu jotain niin synkkää. Ajatukseni kirjasta käyvät paljon paremmin yksiin näiden kansien kanssa, jotka ovat hämyisen salaperäinen (vas.) ja matkantekoon liittyväisen toiveikas (oik.). 

Ja mitäpä tällainen kansi kertookaan kirjasta: 

Ehkä jotain tällaista: 

- - mitä rakastatte yli kaiken? Rakastelemista, maata sateen jälkeen, rakastelemista, kulkukissoja, rakastelemista, kukkia, rakastelemista, joitain harvoja lapsia, rakastelemista, ihmisiä, joilla on itsekritiikkiä, rakastelemista, jokia, rakastelemista, satamia, rakastelemista - - 

No, toisaalta kannen hämättyä itseäni odottamaan jotain todella synkkää tarinaa, pääsin löytöretkelle kirjaan, jossa oli niin paljon kaikkea, että olen aivan läkähdyksissäni. Pääosin kirjassa ei siis tapahtunut kovinkaan paljon, vaan sitä lukiessa pääsi kokemaan erilaisia tunnelmia rakkaudesta ja ystävyydestä. Mutta myös matkustamisesta, joka oli yksi kirjan kantava teema. 

Tiesin, että matka todentuu vasta sitten, kun on palannut kotiin, ja se täyttää päivät niin, että hetket ja paikat sekoittuvat toisiinsa. 

Kirja antoi paljon tunteita lukijan koettavaksi, sillä tässä mentiin ilosta suruun, haaveista pettymyksiin nopeasti - jollain ihmeellisellä tavalla kirja rakensi tunnetiloja, jotka olivat pakahduttavia. Tällaisten kirjojen takia voin sanoa, että haluan lukea kirjoja: ne eivät anna valmista tarinaa, vaan pieniä paloja, joista koota omanlaisensa kirja ja tarina. Myönnän kyllä, että olisin mieluusti lukenut vielä sata sivua lisää sekä Siperian-junasta että Pariisista, kuten Ulla kirjoittaa blogissaan. Kirjan on lukenut myös Jonna, jolla sama lainaus kuin itselläni ja Anneli, jonka mieleen kirjasta tuli samoin kuin itsellenikin Rosa Liksomin Hytti nro 6 - lähinnä se, miten erilaisia nämä kirjat ovat. 

Michèle Lesbre: Punainen sohva

2014, Lurra editions

Le Canape rouge, 2007

suomentanut Timo Torikka

155 sivua

Naistenpäivän kunniaksi seuraavaksi.......

.... blogissani tulossa naiskirjailijoiden teoksia. Ajatus on muhinut mielessä pitkään, ja näin naistenpäivän iltaan ehdin juuri parahiksi tänne kirjoittelemaankin ajatuksestani. Aikomuksenani on naisten kunniaksi lukea vain naiskirjailijoiden kirjoja alkaen tästä päivästä aina Minna Canthin päivään asti, 19.3. Kansainvälinen naistenpäivä on tärkeä maailmanlaajuisesti ja varsinkin tietyissä maissa, muta Minna Canth on ollut aina oma idolini. Nämä kaksi tärkeää päivää tuntuvat hyviltä rajapyykeiltä lukea pelkästään naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. Luen toisaalta muutenkin kovin paljon naisten kirjoittamia kirjoja, mutta haluan vielä nämä kaksi viikkoa erityisen paljon alleviivata sitä, miten hienoa on, että naiset voivat ympäri maailman kirjoittaa kirjallisuutta ja myös sitä, että aina ei ole näin ollut, eikä kaikkialla vieläkään. 

Tämän postauksen kuvissa niitä kirjoja, joita luettavakseni on päätynyt ja toivottavasti iso osa niistä päätyy tulevaisuudessa myös tänne blogiini. 

Jotkut kasat ovat tulossa lukuun vasta myöhemmin, kuten nämä aasialaiset naiset: 

Jotkut kirjat taas nopeastikin: kotimainen ja lähinaapurien kirjallisuus kiinnostaa paljon. Nykyhetki, mutta myös menneisiin hetkiin sijoittuva kirjallisuus. 

Toisaalta, on myös kiinnostavaa lukea, minkälaista elämä on jossain toisaalla. Jotkut kirjat oikein huutavat, että tässä on naisasiaa, lue ainakin tämä - niin kuin Parinoush Sanieen Kohtalon kirja. 

Tänään olen viihtynyt kuitenkin Michèle Lesbren Punaisen sohvan parissa. Kirja on osoittaunut oivaksi valinnaksi tähän päivään, sen verran kiinnostavia naisia ja naistarinoita kirjassa on ollut. Punaisella sohvalla istuvan vanhan naisen nämä tarinat lumosivat myös: 

Kaikki nuo naiset antoivat hänelle niin paljon elinvoimaa, että hän lopulta nousi ylös ja kaipasi toimintaa, todellista elämää, seikkailua. Niinpä me laskeuduimme käsikynkkää alas portaita mennäksemme juomaan lasilliset vastapäiseen kahvilaan, josta saatoin hänet takaisin, jättäen hänet istumaan punaiselle sohvalle lempeän euforian vallassa. 

Pienikin asia voi olla tarpeeksi suuri ja uuden elämän alku. Pienistä askelista kiitos kaikille niille naisille, jotka eivät ole sopeutuneet, eivätkä alistuneet. Kiitos!

Minna Canthin päivän kunniaksi: 10 naiskirjailijaa + kirjaa

 Minna Canthin päivän kunniaksi Sinisen linnan  kirjaston Maria haastoi kanssablogisteja nimeämään naiskirjailijoita ja -kirjoja, jotka ovat olleet erityisen koskettavia. En päässyt nyt aivan pysyttelemään vain kotimaisissa kirjailijoissa, vaan otin mukaan väriksi ja iloksi ja vinkiksi pari muunmaalaistakin. Onhan se tasa-arvoa muistaa, että on muitakin kuin meitä suomalaisia olemassa täällä maapallollamme =)

Nämä listat ovat nyt omasta kirjahyllystäni, ja tietenkin Minna Canth kuuluu tähän päivään aivan ykkösenä! Mutta listoilla sittenkin jotain muuta: 

 

1. Virginia Woolf: Orlando (Oma huone on myös tärkeä, mutta itselleni tärkeämpi on ollut Orlando, josta kirjoitin elämäni ensimmäisen kirjallisuusopintojen työn)

2. Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata (nimestään huolimatta naisasiaa)

3. Pirjo Hassinen: Joel (, joka haastaa miettimään, voiko miestä katsoa sillä silmällä kuin naista on aina totuttu katselemaan?)

4. Veronica Pimenoff: Loistava Helena (kuvassa jotain muuta, jota en ole vielä lukenut, mutta Pimenoffin kaikki teokset ovat huippuja - tästä linkistä Maa ilman vettä -teoksen arviooni)

 

5. Seija Vilén: Mangopuun alla & Pohjan akka (en osaa valita, että kumpi, niin otan molemmat mukaan)

6. Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta (joka auttoi näkemään asiat uudella tavalla)
 

7. Liza Marklund: ei välttämättä juuri tämä kirja, mutta ne kaikki muut: kuka vie lapset aamulla päiväkotiin, kun perheenäiti tekee työtä?

8. Zadie Smith: Valkoiset hampaat (no kun tämä vaan oli ensimmäinen kirja, joka aiheesta kolahti)

9. Laura Gustafsson: Huorasatu (joka opetti minua sanomaan, että vittu nyt riittää)

10. Margaret Atwood: ihan kaikki kirjat, jotka tulevat uudelleen lukuun tänä vuonna minulle.