Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast

Robert McLiam Wilsonin Eureka Street, Belfast (2000, Seven-pokaari/ Otava, 1. painos suomeksi 1998) edustaa EM-kisamaiden kirjallisuutta Pohjois-Irlannista, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat tiukasti Belfastiin. 

Kirja osoittautui melkoisen pitkäksi ja huokailin jo etukäteen, että mahdanko jaksaa loppuun asti lukea koko kirjaa, mutta sitten kirjan tapahtumat ja henkilöt veivät mukanaan. Lopulta sain kirjan luettua melkoisen nopeasti, ja lukukokemus jäi vahvasti positiivisen puolelle. 

Päähenkilöinä kirjassa on kaverusporukan pari henkilöä, tarinaa päästään seuraamaan Jaken ja Chuckien näkökulmista. Jake on nuori mies, joka työskentelee ulosottomiehenä ja kantaa työkavereidensa kanssa maksamattomiksi jääneitä tavaroita ihmisten kotoa, kunnes ahdistuu työstä jopa niin, että ostaa eräälle pariskunnalle uuden sängyn heidän viemänsä tilalle. Chuckie on tyhjäntoimittaja, joka päättää rikastua ja keksii melkoisen päättömiä ideoita ja alkaa toteuttaa niitä. Vapaa-aikana pojat luuhaavat paikallisessa pubissa ja vaihtavat joskus paikkaa. Samalla pojat etsivät täydellistä tyttöystävää, ja välillä vähempikin riittäisi, sillä ainakin Jakella on tapana saada turpaan heti kuin suunsa avaa. Tyttöjen kanssa puhuminen ei ole hänen parhaita puoliaan. Kun Jake tapaa Aoirghen, alkaa todellinen riitely, sillä Aoirghe on ideologian riivaama. Jakelle taas jokainen paikka, jopa rauhanjuna, johon hän sattumoisin ottaa osaa, on mahdollinen tyttöjen iskupaikka. Chuckie taas, ylipainoinen protestantti on kaveeranut katolilaisten kanssa, ja hänen lapsuudessaan oli järisyttävä kokemus päästä paavin kanssa samaan kuvaan. Tämän valokuvan parannusprojekti saa koomiset puitteet, kuten moni muukin poikaporukan kommelluksista. 

Kirja tuntuu olevan kuvausta nuorten miesten kohelluksesta, kunnes tarinassa tapahtuu todellinen käänne. Eletään Belfastissa, jossa terroriteot ovat kutakuinkin loppuneet, mutta vielä räjähtelee, ja räjähdysten uhka on todellinen. 

Räjähtää niin, että kahvilassa sattumalta olleet henkilöt jäävät pommin uhreiksi. Tapahtuu se, mikä on tapahtunut viime aikoina Ranskassa jo liian monta kertaa. Näennäisesti politiikkaan ja uskontoon liittyvät ryhmät tuhoavat siviilejä. Oikeita ihmisiä kuolee, kun omalle ideologialle (?) yritetään saada näkyvyyttä. 

Joka puolella kaupunkia on kukkakimppuja. Niitä on siroteltu jalkakäytäville ja ovensuihin ja työnnetty kaiteiden väliin. Kaupunki on kirjavanaan näitä omituisia pikku puutarhoja. Kukat ovat kirkasvärisiä, tuoreita ja edelleen käärepapereissa, tai vanhuuttaan rähjäisiä ja nuupahtaneita. Vähänkään pidempi kävely kaupungin kaduilla vie väistämättä jonkin tällaisen paikan ohi. Ihmiset ovat tuoneet kukkia paikoille, joissa on murhattu muita ihmisiä. Jos kukat ovat vanhoja, niitä ohittaessaan voi vain ihmetellä kuka silläkin paikalla mahtoi kuolla. Kaikkia uhreja on mahdotonta muistaa. 

Pommi-isku vaikuttaa niihin, jotka joutuvat sen uhriksi, muuten kaupunki jatkaa elämäänsä. On jotenkin kauhistuttavan karua, miten joku joutuu uhriksi oltuaan väärässä paikassa väärään aikaan, kun joku toinen jatkaa elämäänsä. Kaupunki on miljöö, jossa tapahtumat tapahtuvat ja kun yhdessä paikassa väkivalta loppuu, alkaa se toisessa paikassa. Näin tuntuu historia surullisesti kulkevan eteenpäin. 

Kirjasta myös Lumiomena. 

Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast

2000, Seven-pokkari, 1. painos 1998, Otava

Eureka Street, 1996

suomentanut Markku Päkkilä 

560 sivua 

Tämän kirjan saan Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 25. Kirjassa yli 500 sivua

Laura Lähteenmäki: Rinkkadonna

      Laura Lähteenmäki: Rinkkadonna 1998, WSOY 187 sivua

Kun luin Laura Lähteenmäen North End -teoksen, päätin, että tutustun Lähteenmäen muihinkin nuortenkirjoihin. Kuinka ollakaan, päivää myöhemmin kirjaston poistokorissa oli Lähteenmäen Rinkkadonna.

Nappasin eilen opetusalan messuilta mukaan pari Kirjasto-lehteä, jossa kirjastopoistot ovat mietityttäneet:

Huonokuntoiset kirjat päätyvät automaattisesti poistettaviksi. Myös ikä on yksi poistoperuste: ohjeellisesti hyllyssä olevista kirjoista yli 60 prosentin pitäisi olla alle kymmenen vuotta vanhoja. Kirjoja poistettaessa katsotaan kuitenkin aina myös kirjan lainauskiertoa: hyvin kiertävää teosta ei poisteta.

Toisessa Kirjasto-lehdessä oli myös juttu kirjoista, joita ei ole lainattu kertaakaan vuoden 2004 jälkeen. Jotenkin varmaan pakko ymmärtää, että kaikkia hankintoja ei voi kirjastossa säilyttää, mutta mietin myös, että ainakin pk-seudulla suosittujen kirjailijoiden uutuuskirjoista on todella monta kirjaa hankittu. 

”Isot kirjastot ottavat uusia suosikkikirjoja suuria kappalemääriä, mutta muutaman vuoden perästä riittää harvempi, usein yksikin. Pienissä lähikirjastoissa voidaan poistaa ainoat kappaleetkin, koska niitä saa päivässä tai parissa tilatuksi muista kirjastoista"

Olen saanut nimenomaan pk-seudun kirjastoista todella helposti ja nopeasti uutuuskirjat luetuksi, kun olen osannut niitä uutuuslistoista kytätä, varmaankin juuri sen suuren kappalemäärän takia. En siis voi valittaa, etteikö kirjasto palvelisi hyvin. Itse myös lainaisin ihan kaikki kirjat kirjastosta ja vaikka joka päivä, mutta kirjoja on välillä niin hidasta lukea, ts. aikaansa pitää käyttää välillä muuhunkin kuin kirja nenän edessä notkumiseen, jotta lähi-ihmiset (ja osin itsekin) pysyisivät tyytyväisinä. Tänä vuonna päätin pitää myös jonkunlaista tipatonta kuukautta kirjastoon. En sen takia, että boikotoisin kirjastoja, vaan yritän saada katseeni kiinnittymään noihin tbr-kirjoihin, joita on kirjahyllyssäni, ja toisaalta myös, että kirjailija eläisi myös kirjan tuotoilla, aion hankkia ne must-havet ihan sieltä perinteisestä kirjakaupasta.  

Vähän vahingossa nyt eksyin kuitenkin kirjastoon, ja kun poistokirjojen hinta oli kokonaiset 30 senttiä, tässä muut poistohintaan minulle mukaan lähteneet kirjat: 

No niin, ja sitten itse teokseen. 

Rinkkadonna on Lähteenmäen esikoisteos, ja se varmaankin näkyy teoksessa. Minusta tämä ei ollut aivan paras nuortenkirja, jonka olen lukenut. Tarinan kerronta oli hidasta, tässä kirjassa oli tarkoitus mennä Lappiin vaeltamaan, ja tuntui kestävän ikuisuuden (puoli kirjaa) ennen kuin Lappiin päästiin. Lisäksi kirjan päähenkilö, 17-vuotias Moona on niin järkyttävän ärsyttävä teinipissisangstinen tyttö, että tekisi mieli läimiä poskelle (henkisesti). 

No joo, täytyy muistaa, että en ole teini ja ehkä se onkin pahinta, että tuon teiniangsteilun myötä alkoi häpeillen muistella omia teiniaikojaan. 

Moona on siis lukion tokalla, ja hänen elämässään ovat tärkeimpiä asioita ystävä Riina, jumppavuorot ja hottis jumppamaikka Matti. Moonan perheeseen kuuluvat isä ja isosisko Marja. Moonan mielestä molemmat ovat lähinnä ärsyttäviä. Kirjan takakannen mukaan Moona on omaan napaansa tuijottava oikuttelija - ja kyllä, sellainen kirjan sankaritar tosiaan on. Lähinnä kaikki asiat kiukuttavat Moonaa: jos joku on liian ystävällinen hänelle ja jos joku ei huomaa häntä. Elämän tärkeimmäksi asiaksi alkaakin muotoutua oma vartalo, jota Moona treenaa ja vahtii salilla. Moona pitääkin jumpan Matista juuri siksi, että tämä arvostaa hänen kiinteää kroppaansa. Moona alkaa olla ilkeä ystävälleen, perheelleen, ihan kaikille. 

Mutta sitten alkaa Lapin-vaellusmatka, jossa Moona joutuu oikeiden vastoinkäymisten kanssa tekemiseen: nilkka nyrjähtää, tytöt eksyvät ja kaatosateessa täytyy kävellä koko pitkä matka takaisin porukan bussille - ei tosin aivan näin suoraviivaisesti. Moonakin alkaa ymmärtää, että välillä voi olla myös mukava ja ystävällinen muille ja sitten muut ovat ystävällisiä itselle. Lisäksi elämässä voi olla jotain muutakin kiinnostavaa kuin oman vartalon kiinteyttäminen ja läskien tarkkailu omassa ja muiden kropassa.

Pidin kirjassa Lapin-matkasta ja tapahtumista siellä. Kirjassa alustettiin minun makuun liiaksi elämää ennen matkaa ja päähenkilö oli liian ilkeä minun makuuni. Lähteenmäen teksti on kuitenkin hyvin sujuvaa ja kirjassa oli sitten lopulta tarpeeksi tapahtumia, huumoria, ihmissuhteita, juonta ja kasvutarinaa, kun se pääsi vauhtiin. 

Luulen, että jatkan tutkimusmatkaani Lähteenmäen kirjoihin vielä tämänkin jälkeen.