Satu Grönroosin Lumen syli (2012, Atena Kustannus oy) oli mennä minulta vallan ohi, vaikka sitä on kirjablogeissakin luettua ja siitä kirjoitettu melkoisen runsaasti.
Kirja kuitenkin sopi talviloman lumiteemaan ja tuli sen takia luetuksi, ja tulikin luetuksi varsin nopeasti. Grönroosin teksti oli sujuvaa: esikoiskirjaksi tässä kirjassa pysyi myös juoni kasassa, ja dialogi oli rakennettu uskottavan oloisesti.
Kirjan päähenkilö on ekaluokkalainen Helmi, jolla on maailman paras ystävä, Mirjami. Heti koulun alettua Mirjami kuitenkin jää auton alle ja kuolee. Helmi ei usko asiaa, vaan tapailee Mirjamia tämän tästä. Helmin kotona on äiti, kaksi veljeä, ja juoppo isoveli, joka tupsahtaa heille asumaan aivan yllättäen. Isää Helmillä ei ole, edes nimellisesti, mikä ihmetyttää Helmin opettajaa, Kaarinaa.
Kirjan toinen näkökulma onkin Helmin opettajan, Kaarinan, jolla on aivan ensimmäinen oma luokka koulussa. Hän on uudenlainen opettaja koulussa, ja lapset, varsinkin Helmi rakastuvat opettajaan heti.
Helmin kotona kun kahta työtä tekevällä yksinhuoltajaäidillä ei ole aikaa lapsilleen. Työn lisäksi äidin on pakko päästä välillä viihteelle tai pyykkituvalle juoruamaan naapurintädin kanssa. Rahasta on pula, ja kaupan luottotili kasvaa kasvamistaan. Helmi on paljon yksin, ja hän pelkää joskus itkuun asti. Erityisesti hän pelkää Otusta, joka jahtaa häntä ja hänen ystäviään, ja ottaa Helmin ystävän, Saaran mukaan. Äiti ei kuule Helmiä, äiti ei kuuntele myöskään opettajaa, joka tulee kotikäynnille huolestuttuaan Helmin jutuista, joissa totuus ja mielikuvitus eivät erotu, eikä äiti kuuntele uhkauksia koulukodistakaan.
Eletään 60-lukua, jolloin suhtautuminen lapsiin oli erilaista kuin nykyaikana. Yksinhuoltajuus ei ole niin tavallista kuin nykyisin, the Doors on niin kuuma ja uusi juttu, että Helmin isoveli tuhlaa äidin jättämät rahat ostaakseen uudet stereot, joista "ovet" avautuvat, taloja lämmitetään puulla... Lapset hiihtävät yksikseen korttelia ympäri ja ainakin Helmin perheessä, on tavallista, että lapset jätetään selviämään yksin monesta asiasta.
Lumen syli oli surullinen kirja, koska siihen oli mahdutettu paljon surua ja menetystä. Kun Helmi ja kaksosveljet aloittavat jouluaterialla perunasodan, johon seonnut ja hoitokodista kotiin karannut isoisä ottaa osaa "sotiakseen ryssänperkeleitä vastaan", eikä perheen äiti oikein tiedä, estääkö ruokasotaa vai huutaako kännissä kotiin tulleelle isoveljelle, kirja menee minun makuuni jo hieman absurdin puolelle. Samoin kuin kirjan loppupuolella järjestetyt Helmin synttärit ja niiden aikana tapahtuneet seikat saivat päässäni soimaan Tuomari Nurmion Lasten mehuhetken.
Olohuoneen pöydällä lepäsivät jaetut kortit, selkäpuoli ylöspäin. Katsoin omat korttini. Niissä ei ollut yhtään kokonaista perhettä. Vain äitejä ja lapsia. Ja Musta-Pekka.
Olohuoneen pöydällä lepäsivät jaetut kortit, selkäpuoli ylöspäin. Katsoin omat korttini. Niissä ei ollut yhtään kokonaista perhettä. Vain äitejä ja lapsia. Ja Musta-Pekka.
Oliko suurin onnettomuus isän puuttuminen perheestä?
Helmin ainoa järkevä aikuinen, uusi opettaja Kaarina, jää ennen joulua sairauslomalle, eikä koulun uudella sijaisella ole keinoja auttaa tai puuttua tilanteeseen.
Helmin ainoa järkevä aikuinen, uusi opettaja Kaarina, jää ennen joulua sairauslomalle, eikä koulun uudella sijaisella ole keinoja auttaa tai puuttua tilanteeseen.
Kirjaa on kirjablogeissa kehuttu ja kirjasta pidetty. Pidin tästä itsekin, tavallaan. Kirjasta tuli mieleen esim. Kreetta Onkelin Ilonen talo ja Mari Mörön Kiltin yön lahjat, joissa molemmissa vanhemmuus on päässyt unohtumaan, lapsia ei kuunnella eikä oikeastaan nähdäkään. Toisaalta Grönroosin teoksessa äiti ei ollut alkoholisti, kuten Onkelin ja Mörön kirjoissa, vaan lasten unohtaminen oli ehkä enemmänkin vähän niin kuin asiaan ja aikaan kuuluvaa. Tai en osaa sanoa, en ole itse elänyt 60-luvulla; sen sijaan tiedän, että 70-luvullakin me lapset leikimme keskenämme ja luimme viisikkoja, kuten Grönroosin Helmi, ja ahtauduimme paikkoihin, joihin viisikot menivät, mutta jotka tänä päivänä on lapsilta kielletty ja estetty. Kun olen itsekin ollut sen ajan lapsi, että olen ollut yksinäni koulun jälkeen ja leikkinyt vanhempien lasten seurassa, jäin miettimään, oliko oma lapsuuteni jotenkin kurja, kun meillä ei perustettu terapiaryhmiä, kun joku jäi auton alle ja kuoli koulutiellä tai juoksimme toisten lasten kanssa pitkin pihoja, eikä tullut mieleenkään, että vanhemmat olisivat olleet mukana tekemässä lumilinnoja?
Ehkä kirjassa luotiinkin vain ajankuvaa, eikä sitä voi tulkita lainkaan nykyisen vanhemmuuden tai lapsuuden kautta, maailmat ovat niin kovin paljon erilaiset. Kontrastia kirjaan tuokin Kaarina, joka on uudenlainen opettaja: kiinnostunut oppilaista ja valmis kuuntelemaan lasten ajatuksia; Kaarinan sijainen sitä vastoin uskoo kuriin ja järjestykseen pääkasvatusmenetelminään. Itselläni oli myös ala-asteella pari vanhan tyylin opettajaa muinaisjäänteenä, ja muistan vieläkin, miten toinen opettajista piti minulle puhuttelua käytöstavoista. En ollut mikään kuriton lapsi, mutta vanhan tyylin opettajille kaikki lapset taisivat olla kurittomia.
Kirjassa voikin oikeastaan miettiä kahden henkilön menetyksiä ja tulkitsen kirjan enemmän menetysten kirjana. Helmi menetti ystävänsä, Kaarina menetti vauvansa - eikä kummallakaan ollut keinoja käsitellä asiaa. Eikä kummankaan läheisillä ollut keinoja tukea ja auttaa menettäneitä.
Jotenkin silti jäin niin kovin hämilleni tätä kirjaa lukiessani, enkä edes osaa päättää, oliko kirja loppuun asti surullinen vai loppua kohden toivoa antavaa? Eikös menettänyttä osaa kuitenkin parhaiten lohduttaa se, joka itse on menettänyt? Oliko Helmin ja Kaarinan elämä edes erityisen surullinen, vai oliko se vain normaalia ja aikaansa liittyvää?
Liitän kirjan osaksi Koen 13 kotimaista kirjailijaa -haastetta ja maakunta-haastetta, sen verran tiiviisti tässä kirjassa vietettiin jyväskyläläistä elämää.
Kirjassa voikin oikeastaan miettiä kahden henkilön menetyksiä ja tulkitsen kirjan enemmän menetysten kirjana. Helmi menetti ystävänsä, Kaarina menetti vauvansa - eikä kummallakaan ollut keinoja käsitellä asiaa. Eikä kummankaan läheisillä ollut keinoja tukea ja auttaa menettäneitä.
Jotenkin silti jäin niin kovin hämilleni tätä kirjaa lukiessani, enkä edes osaa päättää, oliko kirja loppuun asti surullinen vai loppua kohden toivoa antavaa? Eikös menettänyttä osaa kuitenkin parhaiten lohduttaa se, joka itse on menettänyt? Oliko Helmin ja Kaarinan elämä edes erityisen surullinen, vai oliko se vain normaalia ja aikaansa liittyvää?
Liitän kirjan osaksi Koen 13 kotimaista kirjailijaa -haastetta ja maakunta-haastetta, sen verran tiiviisti tässä kirjassa vietettiin jyväskyläläistä elämää.
Avasin ikkunan, nojauduin ulos. Pakkasilma tulvi kasvoille. Tuomiojärven takaa Laajavuoresta pilkotti yksittäisiä taivaasta pudonneita tähtiä.
Kirjailija Satu Grönroos (s. 1961) on Jyväskylästä kotoisin oleva toimittaja, joka on asunut Vaasassa.
Kirjailija Satu Grönroos (s. 1961) on Jyväskylästä kotoisin oleva toimittaja, joka on asunut Vaasassa.
Muissa kirjablogeissa luettua:
Kujerruksia-blogi, Kirsin kirjanurkka,
Rakkaudesta kirjoihin -blogi,
Järjellä ja tunteella -blogi,
Lumiomena,
Sinisen linnan kirjasto,
Leena Lumi, jolta löytyy vielä lisää linkkejä kirjasta kirjoittaneisiin.
