Aino Sutinen: Taksi Kurdistaniin & Vaimoksi vuorille - sarjakuvakirjoja

Aina tähän vuoden synkimpään aikaan iskee kaukokaipuu johonkin maailman äärimmäisen laidan paikkoihin. Kaukokaipuuta aloin parantaa tällä kertaa Aino Sutisen sarjakuvilla. Taksi Kurdistaniin (2009, Asema) kertoo matkasta Turkissa, Syyriassa, Iranissa, Pohjois-Irakissa ja Azerbaidzanissa. Näissä maissa naisen asema ei ole paras mahdollinen, ja yksin matkustava nainen kohtaa häntä lähestyviä ja seuraavia miehiä, mutta myös erittäin ystävällisiä ja luotettavia miehiä ja ylipäätään ihmisiä, joihin tutustuu ja joiden luona syö ja nukkuu. Yksin matkustava nainen (tai ihminen ylipäätään) on myös joskus aivan yksinään, ei puhu kenenkään kanssa, eikä ole muiden kanssa tekemisissä. Näistä kaikista kertoo sarjakuvakirjanen, jonka ainoa vika oli se, että se oli niin kovin lyhyt. Kirja kertoo myös matkustamisesta, matkanteosta. 

Rakastan matkallaolossa sitä hetkeä, kun saapuu uuteen kaupunkiin aikaisin aamulla. Kadut ovat hiljaiset ja ilma on viileää. Joka kulman takana on uutta. 

Ja sitä, kun on tien päällä - tai raiteilla - paikkojen välissä, ei-missään. Vailla kiirettä... 

Kirjasta jäi mieleeni syyrialainen elämänmeno, joka vaikutti vielä varsin leppoisalta ja iranilaiset ihmiset, joille oli tehty kasvoleikkauksia (naisilla huivin alta näkyvät laastarit) ja jotka söivät salaa paaston aikaan. Kirjasta jäi mieleeni myös naistenahdistelijat, ja voi olla, että minulta jäisi tekemättä matka näihin maihin, joissa Aino Sutinen matkasi. Ihan vain siitä syystä, että naisten huono asema ahdistaisi liikaa. Kirjasta tätä matkaa oli kuitenkin kiinnostava lukea. 

Yksi kirjojen kiinnostavin asia oli, että joillakin sivuilla oli paikasta valokuva ja piirroskuva, joten sain lukijana nähdä, miltä valokuvamaisema näyttää piirrettynä. Taksi Kurdistaniin (2009) erosi Vaimoksi vuorille (2015, Neon Tunisia) -teoksesta siinä, että jälkimmäisessä (alla) piirrokset olivat isompia ja sivuilla väljemmin, ehkä jotenkin myös selkeämpiä. Valokuvat ilostuttivat myös tässä kirjassa paikka paikoin. 

Vaimoksi vuorille - Reppumatkasarjakuva Etelä-Kaukasiasta vie lukijan nimensä mukaisesti Azerbaidzaniin, Armeniaan ja Georgiaan. Maihin, joissa näkyy neuvostovallan vaikutus, öljyn mahti, vuoristolaisuus. Ihmiset, joita Aino Sutinen tapaa, ovat sitkeitä, ja hän pääsee mukaan juhliin, jotka ovat kontrastina vasemmalla kädellä remontoituihin taloihin ja niukkaan arkipäivään. Jokaista maata ja kaupunkia vaivaa työttömyys. Vanhat elinkeinot ovat ihmisten toimeentulon lähteenä, kaupungeissakin ruoan antaa takapihan oma pieni kasvimaa. 

Erityisesti minua viehättivät vuoristomaisemat, joita olisi kiva päästä ihailemaan. En kuitenkaan ehkä näihinkään maihin uskaltaisi matkustaa, joten sitäkin kiinnostavampaa oli lukea matkoista kirjasta. Tunnen itseni pieneksi ja saamattomaksi, mutta reppumatkailu ei kuitenkaan ehkä ole minun juttuni. Mutta kuitenkin niin mahtavaa päästä fiilistelemään kirjan sivuilta tällaisia juttuja, joita ei itse uskalla tehdä! 

Aino Sutinen: Taksi Kurdistaniin (2009, Asema)

Aino Sutinen: Vaimoksi vuorille - Reppumatkasarjakuva Etelä-Kaukasiasta (2015, Neon Tunisia) 

118 sivua

Ville Ranta: Kajaani

Vastikään luin Ville Rannan sarjakuvaromaanin Kyllä eikä ei (2013, WSOY). Kirja innosti minut lukemaan Rannan aikaisemman kirjan Kajaani (2008, Asema). 

Kirjan päähenkilö on Elias Lönnrot aivan samoin kuin Kyllä eikä ei -kirjassakin. Nyt Lönnrot elelee Kajaanissa, jossa hän toimi lääkärinä monia vuosia. Kirjassa Lönnrot pohtii jokaisen nuoren miehen tavoin, mihin suuntaan elämänsä kääntäisi. Hänen pitää pitää huolta vanhemmistaan ja myös hieman hulttiosta veljestään, mutta välillä hänen on vain pakko lähteä runonkeruumatkoilleen. Suuri osa kirjasta vietetään myös seuraten Lönnrotin ja hänen ystäviensä juopottelu- ja naisreissuja. Erityisen kiinnostavaa oli kuitenkin kurkata 1800-luvun Kajaaniin. 

Pidin Kyllä eikä ei -teoksesta huomattavasti enemmän kuin tästä. Värikuvat ja laajempi henkilöstö sekä selvempi piirrosjälki teki Kyllä eikä eistä Kajaani-teosta miellyttävämmän.

Kirjasta on mahdollista käydä kurkkaamassa piirroksia täältä. 

Kirjan on lukenut myös Paula.

Kirjalla kuron vielä pinnan Maakunta-haasteeseen, johon viime hetken täydennystä vielä luvassa lisää.

Ville Ranta: Kajaani

2010 2. painos (/2008)

Asema 

284 sivua

Hanna Koljonen: Sokerihullu

Hanna Koljoseen tutustuin vajaa vuosi sitten Pyhiinvaellus Intiaan (2011, Asema-kustannus) -teoksen myötä. Kun nyt törmäsin Koljosen Sokerihulluun (2012, Asema-kustannus) oli se kerta kaikkiaan pakko lukea.

 

Nimensä mukaisesti teos kertoo sokerihulluudesta ja kirjoittajan omakohtaisesta riippuuvuudesta sokeriin.

 

 

Sokerihulluus on kuin mikä tahansa muukin riippuvuus. Se syntyy kirjan tarinassa pikku hiljaa, jo lapsuudessa. Kirjan kustantajan sivuilta ja sivujen kuvista saa käsityksen, miten lapsuudessa synnytetään riippuvuus sokeriin. Koljosen kuvissa kuvataan erittäinkin konkreettisesti, miten sokeri vaikuttaa mielentilaan ja auttaa, ainakin väliaikaisesti, mielipahoihin.

 

 

Mutta sokeri on lopultakin kuin huume: sen nauttiminen vie taivaaseen, mutta laskuhumala on krapulaakin pahempi.

 

 

 

Välillä sokerihumalainen yrittää korjata tilannetta ja lopettaa sokerin syömisensä, mutta silloin hän vajoaa niin pahaan tilaan, ettei pääse sängystään ylös. Välillä näkyy parempi päivä: sokerikoukusta riennetään lenkkeilykoukkuun tai jooga-harjoituksiin, mutta sitten tulee taas retkahdus.

 

Tilanne on kaiken kaikkiaan sama kuin kaikissa muissakin riippuvuuksissa, ja maailmanmenoa kaikkine ihmisten riippuvuksineen tässä teoksessa toki mietitäänkin:

 

 

 

Pidän Koljosen tyylistä kertoa omakohtaisista aiheista, jotka hän saa laajennettua henkilökohtaisesta maailmanlaajuiseksi asiaksi. Pidän myös hänen tyylistään piirtää, tarpeeksi liioitellen, ilmeikkäästi ja välillä humoristisestikin.

 

Kirjaan oli helppo samaistua, vaikka itse tunnun olevan sokerikoukussa vain aika ajoin, etenkin syksyisin; kirjan kanssa kuvassa ollut suklaa on pysynyt syömättä jo neljä päivää =)

 

Kirjan ovat lukeneet myös Norkku ja Salla, joilta useinkin saan hienoja sarjis-vinkkejä.

 

Hanna Koljonen: Sokerihullu

2012, Asema kustannus

72 sivua

(kirjastosta)

 

 

Hanna Koljonen: Syliinvaellus Intiaan

Hanna Koljosen Syliinvaellus Intiaan (2011, Asema kustannus) kiinnitti huomioni kirjaston sarjakuvahyllyiltä. Kiitos kirjastontädin, kirja oli aseteltu niin, että se näkyi kauemmaksi. Vilkaisin kirjaa, ja piirrosjälki vaikutti kiinnostavalta, samoin kuin vähän kiinnosti kirjan nimikin. 

Syliinvaellus Intiaan on Hanna Koljosen esikoisteos. Se kertoo nimensä mukaisesti vaelluksesta Mumbain ja Goan läpi Amritapuriin, äiti Amman luokse, jonka kirjan päähenkilö on tavannut kerran aiemmin Suomessa. Hän päättää lähteä etsimään elämänsä tarkoitusta Intiasta. 

Teos alkaa ensihetkien kuvaamisesta, kun päähenkilö saapuu Intiaan. Nämä kirjan ensimmäiset sivut näkyvät Asema-kustannuksen sivuilla.

Kirjassa kerrotaan, kuinka päähenkilö on etsinyt elämäntarkoitusta monesta eri uskonnollisesta teoksesta, ja kohdannut jotain todellista äiti Ammaa halatessaan. Intiassa päähenkilö tapaa taas Amman ja jää paitsi joogailemaan myös kulkemaan Amman kiertueille. Kirjan lopussa, 70 sivua alun jälkeen, päähenkilö ei ole vieläkään aivan varma, mitä elämässään tekee, mutta on huomannut, missä elämä on antoisinta. 

Mitäs tästä oikein voisi sanoa? Kirja oli hieman lyhyt, mutta tiivis. Nautin jokaisesta kuvasta ja teksti oli itseironista sekä muullakin tavoin hauskaa. Tykkäsin! Suosittelen muitakin kaivamaan esiin sarjakuvien seasta. Piirustutyyli oli lennokasta, värit ja Intian sekamelska tuli elävästi lukijan silmille heti kuvissa, samoin kuin Amman synnyttämä uusi elämä. Tekstissä Koljonen oli itseironinen. Kuten aika monessa lukemassani sarjakuvassa, niin tässäkin tyyli oli humoristinen ja ironinen. 

Ainoa miinus, jonka keksin kirjasta, on se, että se loppui niin äkisti. 

Koljonen on tehnyt myös kuvituksen mm. Mamumukut-kirjaan, näytesivut.

Koljoselta on julkaistu myös toinen teos: Sokerihullu (näytesivut), joka pitänee saada seuraavaksi käsiin.