Kesän paras lukuhaaste eli kasarikirjakesä alkaa olla loppusuoralla ja postaan tänä viikonloppuna viimeiset kirjat, jotka ehdin kasarikirjoista lukea. Katsotaan sitten, mihin saavutukseen pääsin.
Pirkko Saisiota olen aika ajoin lukenut, mm. Punainen erokirja on ollut yksi huikeista lukuelämyksistä. Saisio on kirjoittanut kirjoja jo 70-luvulta alkaen, Betoniyö on hänen neljäs kirja ja se on kirjoitettu juuri 80-luvun alussa, vuonna 1981.
Kirja kertoo kahdesta itähelsinkiläisestä veljeksestä, Simosta ja tämän isoveljestä Ilkasta. Kirjan alussa luodaan kuva perheestä, johon veljesten lisäksi kuuluu äiti, jolla on oma elämä ja joka kirjoittaa alaikäiselle Simolle lupalapun kauppaan, jotta poika voisi tuoda hänelle ja Ilkalle kaljaa. Kun äiti lähtee lähibaariin laulamaan, pojat juovat keskenään ja lähtevät stadiin. Tämä kirja on sitä itseään: lähiöelämää sen karuimmassa muodossaan.
Ikkunasta näkyi kymmenen taloa, ellei ottanut lukuun kolmea puolivalmista, jotka seisoivat vielä nostokurkien ja kaivinkoneiden keskellä. Valmiissa taloissa oli näkyvillä kaksisataakuusikymmentäkolme ikkunaa.
Elämä on Ilkkaa odottava vankilatuomio, Simon kesken jäänyt koulu - syrjäytyneitä nuoria lähiössä. Ja toisaalta äidiltä saatu malli on sitä samaa: baarissa juotuja kaljoja, irtosuhteita ja vaihtuvia miesystäviä.
Molemmat pojat löytävät illaksi oman tiensä kulkea ja kadota. Tulevaisuus ei näytä mitenkään valoisalta. Toisaalta elämän muuttaminen toivottuun ja hyväksyttyyn suuntaan tuntuu yhtä vaikealta, tai jopa sellaiselta, joka ei kiinnosta.
Tiedätsä, Ilkka sanoi ja haukotteli. - Mä jotenkin säälin sellaisia kundeja, jotka duunaa kaikkee niiku jotku muurahaiset tai noin. Kerää kaikkee krääsää ympärilleen ja ... ja menee avikseen jonku naisen kanssa. Ja ostaa auton ja kattoo telkkaria ... ja pelaa korista ja ... Ja sit ku jotakin sattuu, ni ne seisoo tumput suorina ja parkuu kohtaloa. Ei tartte muuta ku et joku niitten kaveri panee niitten eukkoa, ni heti maailma on raunioina niitten ympärillä.
Huomasin vasta kirjan luettuani, että Betoniyö on mitä ajankohtaisin kirja, sillä kirjaan perustuva elokuva on tulossa ensi-iltaan Torontossa elokuvajuhlissa 7.9. ja Helsingissä Rakkautta & anarkiaa -festivaaleilla 19. - 29.9. Oikeasti kiinnostaisi kovasti nähdä, minkälainen elokuva nykypäivään tästä kirjasta on tehty - ja olen varma, että kirjan tapahtumat toimivat erityisen hyvin elokuvana. Kirjassa kun on erityisen paljon dialogeja ja siinä myös ympäristö, lähiöt ja stadi ja lintsi, kertoo omaa tarinaansa.
Pirkko Saisio: Betoniyö
2011, Tammi - alkuperäinen teos vuodelta 1981
171 sivua
************
Saision jälkeen aloin lukea Annika Idströmin Kirjeitä Trinidadiin -kirjaa. Teos on ollut ilmestymisvuonnaan 1989 Finlandia-palkintoehdokkaana, mutta minua kirjan pariin innosti sen nimi.
Tässä teoksessa kuvataan erään pariskunnan, Sepon ja Elisabetin, matkaa Jerusalemiin. Kirjeitä kirjoittavat Seppo ja perheen tytär Ursula ja osa kirjeistä, tai lyhyistä viesteistä tulee esiin kirjassa vasta tapahtumien jälkeen.
Tätä kirjaa lukiessani tuli väistämättä mieleeni juuri lukemani Kochin teos, sillä tässä kirjassa kertojana on Seppo ja hän kertoo tarinaa niin, että Elisabet-vaimo alkaa vaikuttaa hullulta, mielenterveydeltään häiriintyneeltä. Mutta koko ajan lukiessani teosta mietin, että kumpi henkilöistä on se hullumpi, ainakin turistimatkan muut matkustajat näkevät Sepon aika outona.
Sepon ja Elisabetin avioliitto on se, joka hiertää ja on erityisen vaikea ja ongelmainen. Seppo tuntee, että on pelastanut Elisabetin vähän samaan tyyliin kuin Kochin herra Schlosser oman vaimonsa. Vaihtoehtona Elisabetilla olisi jäädä vanhaksipiiaksi tai jonkun huonomman miehen kynsiin. Seppo työskentelee verovirastossa, ja hän on erityisen hyvä työssään, sillä hän ottaa henkilökohtaisesti yhteyttä niihin, jotka eivät ole osanneet täyttää veroilmoituksiaan oikein. Varsinkin, jos kyseessä on yksinhuoltajanainen, joita hän käy tapaamassa henkilökohtaisesti ja jotka ovat erityisen kiitollisia Sepolle. Sepolle kertyy irtosuhteita, mutta hän ei anna kenenkään tarrautua itseensä ja jos joku tarrautuu, Sepolla on keinonsa päästä eroon.
Elisabet sanoi, että halusi erota Seposta. Seppo hymyili tyynesti, ihan niinkuin sinä haluat, hän sanoi. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Illalla vaimo oli muuttanut mielensä, hän ei enää puhunut erosta, mutta kohteli Seppoa kuin tämä olisi ollut ilmaa. Ei kestänyt kauaakaan kun hän alkoi puhua etelän matkasta, siitä ensimmäisestä, johon Seppo lopulta suostui, hankki rahat ja päästi vaimon tyttärensä kanssa Marokkoon.
Myöhemmin perheen yhteisellä matkalla Jerusalemiin tulee ilmi, mitä Marokossa oikeastaan tapahtui. Kirjan lopussa esiin pulpahtavissa Ursulan lyhyissä kirjeissä Ursula vielä tarkentaa kuvaa tapahtumista. Kirjassa sekä Seppo että Elisabet tekevät asioita, jotka saavat minut lukijana haukkomaan henkeäni. Tuntuu, että molemmat ovat totaalisen tunnevammaisia - heidän yhteistä tytärtään pidetään yleisesti kehitysvammaisena - kirjan luettuani jouduin kyseenalaistamaan myös tämän asian. Onko vanhempien kyvyttömyys kasvattaa lapsi kokonaiseksi aiheuttanut Ursulan "kehitysvamman"?
Kirjan sanomasta minun on jotenkin todella vaikea sanoa mitään, mutta parisuhteen ongelmallisuus, ihmisen kyvyttömyys elää toisen kanssa ja lapsen haavoittuvuus tässä tulevat voimakkaimmin esiin. Kirja on tavattoman surullinen kuvauksessaan, ehkä 80-luvun lopussa oltiin aika pessimistisiä?
Kirjoitan sinulle, vaikka tämänkin kirjeen voisin yhtä hyvin lähettää Trinidadiin.
80-lukumaisesti tässä kirjassa tosiaan kirjoitettiin kirjeitä, eikä sähköpostia tai tekstiviestejä tai fb-päivityksiä. Saision Betoniyössä taas ennustettiin, miten nyt (siis 70- ja 80-lukujen vaihteessa) eletään lopun aikoja - miksi minkään asian pitäisi kiinnostaa, jos ja kun maailma posahtaa pian? Jännää oli Idströmin kirjassa, että Sepolla oli tietokone, jonka kanssa hän tykkäsi häärätä ja paeta tietokoneen kimppuun aina silloin, kun elämä vaimon kanssa alkoi kangertaa.
Molemmissa kirjoissa unet ovat osana kirjan kerrontaa. Välillä unet ennustavat tapahtumia ja välillä on epäselvää, mikä on totta ja mikä on unta.
Annika Idström: Kirjeitä Trinidadiin
1989, WSOY
159 sivua
Annika Idström (12.11.1947 - 20.9.2011)
*****
Aiemmin kesällä luin Jukka Pakkasen kirjan Täysmustat futispläägät, mutta postaus on jäänyt luonnoksiin - laitan tämänkin nyt samaan pötköön...
Jukka Pakkasen teoksia olen lukenut aiemmin mm. Jalkapallotaivas (2001, like) ja Elena Damianin kirjeet (2011, like), joten tiesin, että Pakkasen rakkauksia ovat stadin ratikoiden lisäksi jalkapallo.
Täysmustat futispläägät (1987, Gummerus) on edellisiä varhaisempaa tuotantoa Pakkaselta, ja teos on novellikokoelma. Kaikkien novellien aihe on jalkapallo jossain muodossa.
Novelli Täysmustat futispläägät aloittaa kirjan: novellissa kengät tulevat vastaan vanhaa käyttäjäänsä yllättäen vuosien jälkeen. Novellin mysteerinä ja ajatuksena on miettiä, mitä tapahtui sille naapurin köyhälle pojalle, jolle novellin minähenkilö lahjoitti kengät vuonna -55. Novellit Rangaistuspotku ja Kosto tuovat mieleen Pentti Saaritsan jalkapallo-aiheisen runon vuodelta 1971:
Pelajamateriaalissa on jotain ikuista:
yksi lyömätön virtuoosi joka joutuu
vähän leikittelemään,
pari hyvin taitavaa, joista toinen
vielä yllättävän pieni,
ja sitten tasapäinen pääjoukko.
Ja viimeisenä, tietenkin, se yksi vähän lihavampi
joka pannaan puolustajaksi,
tai maaliin jos ne pari kunnianhimoista
heittäytyjää puuttuvat
Muissakin novelleissa Pakkanen sivuaa jalkapallo-aihetta ryhmään kuulumisen kautta. On sankareita, on myös niitä, jotka eivät pääse sankareiksi, ja niitä, jotka pitävät antisankareiden puolia. Jalkapallo voi myös avata nuorille oven menestykseen, kuten novelleissa Forza Inter! ja Ammattilainen.
Jalkapallo voi olla elämää pystyssä pitävä voima myös penkkiurheilijoille, tai terveytensä ja elämänsä muuten menettäneille, kuten novellissa Mun Stadika.
Novellikokoelman päättää, mikäs muu kuin MM-kisat vuodelta 2030, joissa Suomi on mukana. Myrkkysateet ja lamat ovat vaikuttaneet jalkapallon pelaamiseen, ja tällä hetkellä hieman epätodennäköiseltä näyttävä on tapahtunut: kun muut maat ovat menneet lamassa nurin, Italia on porskuttanut ja saanut energiapulasta kärsivän muun maailman sijaan järjestettäviksi kisat.
Pakkasen novellit olivat kivoja lukea, eivät elämää suurempia, mutta niissä oli elämän kaikki puolet esillä: joku menestyy elämässä, toinen taas ei.
