Eka Kurniawan: Kauneus on kirous

Eka Kurniawan: Kauneus on kirous
2017, Gummerus
Cantik ltu Luka 2002
suomentanut englanninkielisestä teoksesta Beauty is a Wound
Jaana Kapari-Jatta
495 sivua

Eka Kurniawanin Kauneus on kirous (2017, Gummerus) on varmasti ensimmäinen indonesialainen kirja, jonka olen koskaan lukenut. Kiitos Gummerukselle siitä, että kustantamo on ottatut suomennettavakseen tämän kirjan. Kauneus on kirous on käännetty yli 35 kielelle, joten ympäri maailmaa tätä teosta päästään siis lukemaan. 

Teos kertoo laajasti Indonesian historiasta, mutta keskittyy henkilöhahmoihin niin, että historiankulku näkyy vain taustalla. Kirja kertoo Dewi Ayusta, joka tarinan alussa nousee haudastaan, kun on ollut 21 vuotta kuolleena. Hän nousee ja yrittää surmata pahan hengen, joka piinaa hänen jälkeläisiään. Tarina ei ole siis realismin rajoissa pysyttelevä, vaan siinä on viitteitä esimerkiksi kummitustarinoista, joita kirjailija lapsena kuuli. 

Dewi Ayulla, joka on kylän kuuluisin prostituoitu, on kolme kaunista tytärtä. Ja kuten kirjan nimi kertoo, kauneus on kirottua: kauneutensa takia tyttäriä himoitsevat miehet. Syntyy vielä neljäs tytär, jolla Dewi Ayu antaa, ennen kuolemaansa, nimeksi Kauneus. Onneksi tytär on kuitenkin sysiruma.

Samalla kun sukupolvien tarinaa seurataan, seurataan Indonesian historiaa. Aluksi hollantilaiset asustavat maata, ja myös hollantilaista sukujuurta on Dewi Ayu. Toisen maailmansodan aikana maan valloittavat japanilaiset. Maan naisia laitetaan bordelleihin töihin ja siellä on työssä myös Dewi Ayu, joka on kaikista naisista kaunein.

Japanilaisia seuraavat kommunistit, joita edustaa Kliwon, joka nai yhden Dewi Ayun tyttäristä. On myös Shodancho, joka nai toisen tyttären, ja nämä miehet ovat toistensa kimpussa koko ajan. 

Kirjassa on paljon rähinää, sotaa ja tuhoa. Väkivalta ulottuu myös naisiin, siinä määrin, että välillä oli vaikea edetä kirjassa eteenpäin. En aivan ihastunut kirjassa tähän jatkuvaan pahaan, varsinkaan naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. Olin kuitenkin utelias lukemaan näin eksoottisen maan kirjallisuutta, ja siksi sain kirjan luettua loppuun asti. 

Viikon luetut: Viha jonka kylvät - Operaatio onni - Miten valo putoaa

Angie Thomas: Viha jonka kylvät 
2017, Otava
The Hate U Give, 2017 
suomentanut Kaijamari Sivill 
397 sivua 

Angie Thomasin teos Viha jonka kylvät (2017, Otava) tuli vastaani kirjaston uutuus-luettelosta, jota aika usein selailen. Thomas kirjoittaa mustista nuorista, jotka elävät mustien asuinalueella. Alueella, jossa Starr-nimisen teinitytön isä opettaa tyttärelleen, miten käyttäytyä, jos poliisi ikinä sattuu pysäyttämään tämän. Valitettavasti Starrin ystävälle ei ole kukaan opettanut, että poliisin pysäyttäessä täytyy aina pitää kädet näkyvissä. 

Starrin vanhemmat tekevät kaikkensa, että heidän lapsensa saisivat asuinaluettaan paremman elämän. Siksi he kuskaavat lapsiaan kouluun toiselle alueelle. Sinne, missä asuvat ja käyvät koulua valkoiset. Mutta Starr asuu mustien alueella ja hän on musta. Starr elää kahdessa maailmassa, ja yrittää elää niin, etteivät nämä kaksi maailmaa kohtaa toisiaan. Eläminen kahdessa maailmassa on kuitenkin raskasta, ja Starrin on päätettävä, voiko hän koulumaailmassa luottaa ystäviinsä niin, että päästää heidät myös toiseen maailmaansa. 

Teoksessa seurataan näitä kahta erilaista maailmaa. Jos teinin on vaikea elää kahdessa niin erilaisessa maailmassa, niin lukijalle tulee vähintäänkin kiusallinen olo siitä, että nämä maailmat ovat mahdolliset. Voiko maailmaa muuttaa niin, että erilaiset maailmat ovat lähempänä toisiaan? 

Siinä se ongelma onkin. Me annetaan ihmisten puhua mitä sattuu, ja kun ne sanoo tiettyjä juttuja tarpeeksi usein, on pian ihan okei puhua niin ja se alkaa meistäkin kuulostaa normaalilta. 

Vaikka kirjassa on paljon nuortenkirjallisuuteen ominaista (ihastumista, ystävyyssuhteita, musiikin sanomaa), on kirjassa paljon myös aikuisille. Vähintäänkin se avaa silmät: onko maailma oikeasti tällainen? Kirjasta lisää mm. Ompun blogissa. 

Taina Haahti: Operaatio onni

2004, WSOY 

335 sivua 

Operaatio onni oli lukupinossa, koska ajattelin lukea sen Helmet-haasteeseen kohtaan kirjan nimessä on tunne. Kirjan puolivälissä tajusin, että johan se tunne oli Thomasin kirjassa - mutta luin tämänkin kirjan loppuun. Olen sen joskus ostanut kirjaston poistoista, koska tykästyin Haahden kirjoihin. Operaatio onni kertoo Suvi Sivulasta, joka on uraa luova kahden lapsen äiti ja yhden miehen vaimo. Mies on usein matkoilla, sekä miehen etä vaimon työt vaativat uhrautumista mm. illalla, ja elämää värittää mm. ongelmat lastenhoidon suhteen. 

Suvi päättää, että heidän perheen elämän muuttaa iso valkoinen omakotitalo, josta hän alkaa haaveilla lähes pakonomaisesti. Taloa varten perheen täytyy kuitenkin ottaa lainaa, minkä jälkeen mihinkään muuhun elämiseen ei ole varaa. 

Kirjassa seurataan sitä, tuoko valkoinen omakotitalo onnen, jota Suvi niin kovasti metsästää. Viha jonka kylvät -teoksen jälkeen tällainen tarina ei hirveästi tunteita enää kuitenkaan nosta. 

Katriina Ranne: Miten valo putoaa 

2017, Gummerus 

176 sivua

Katriina Ranteen teokselta Miten valo putoaa (2017, Gummerus) odotin etukäteen paljon, sillä hänen aiemmat teoksensa Minä, sisareni ja runoteos Ohikulkijan tuoksu (täällä) viehättivät minua erityisen paljon. 

Miten valo putoaa kertoo kahdesta henkilöstä: suomalaisesta Aarosta, joka elää Lontoossa eläkeläisenä. Hän on fyysikko, joka on vaimonsa kanssa intohimoisesti tutkinut fysiikan eri aiheita. Pikkuhousuista alkaa Aaron ja alun perin bulgarialaisen Lalan kummallinen kirjeenvaihto. Lala kertoo elämästään enemmän kuin koskaan aiemmin, ja Lalaa puolestaan kiehtoo Aaron maailma. Onko näiden kahden ihmisen välillä jotain muutakin kuin sattuma - tulevatko he tärkeiksi toisilleen muuten kuin kirjeissä? Tällaisen odotushorisontin kirja tuntuu luovan lukijalle. 

Lukiessani kirjaa tuntui olo kovin kömpelöltä: tuntui, että jotain jäi teoksen hienosta kielestä ja asetelmasta tajuamatta, koska en päässyt kirjan mukana sinne, mihin teoksen alku yritti minua kuljettaa. 

Kaikkea sitä mitä näemme ei ole olemassa. Ja on olemassa paljon sellaista mitä emme näe. 

Rannalla luettua - Westö, Ahava, Suhonen, Schwitter

Kolean  kesäsään ryydyttämänä teki mieli käväistä nauttimassa auringosta ja lämmöstä jossain, missä aurinko paistaa. Espanjassa oli vielä miellyttävä +26 - +30 astetta ja aurinkokin sinnitteli näkyvillä lukuunottamatta paria päivää, jolloin taivaalle eksyi joitain pilviä. Rannat olivat siedettäviä, sillä kesäkausi on tyhjentänyt ne - ja tilaa oli nauttia, elämästä, auringosta ja merestä.  

Matkasimme Alicanteen, josta menimme pohjoisen suuntaan El Campelloon (, josta kuvat) ja etelään Torreviejaan, jossa olimme suurimmaksi osaksi aikaa. El Campello oli hiljainen paikka, jossa on asukkaita 27 384, kertoo wikipedia - ja kovin siisti. Paikkaan pääsee Alicantesta kätevästi ratikalla (numero 1 ja 3), jonka ikkunoista voi myös katsella nähtävyyksiä. Erittäin pitkä ranta näkyikin olevan Alicanten ja El Campellon välissä, olisiko Fabraquerin kohdilla. Suuntaisin varmaankin sinne, jos menisin uudelleen. 

El Campellosta suunnattiin viikoksi Torreviejaan, jossa tällä kertaa asusteltiin vuokratussa asunnossa. Saatiin tehdä omaa ruokaa, mikä on lasten kanssa matkustaessa mukavaa ja stressitöntä. Torreviejassa tarkoituksena oli rentoutua eli nauttia auringosta mahdollisimman paljon. 

Torreviejan rannat tulikin testattua, ja täytyy sanoa, että Playa del Cura ja Los Locos olivat hieman liian ahtaita ja likaisia meidän makuun. Kävimme sitten La Matassa, jossa oli tarpeeksi tilaa ja tarpeeksi aaltoja. Täällä meni koko päivä sutjakkaasti ja vajaan viiden kilometrin matkaan bussilla sai kulumaan vielä pahimmillaan 45 minuuttia. La Matan bussi lähti asunnolta parin korttelin päästä, kun jaksoi junnata kaupungin korttelit bussin kyydissä. Kaupungilla oli näin syyskuussa melkoisen rauhallista, ja hiljaista. Jos siis ei oteta huomioon haukkuvia koiria, juttelevia (toisilleen huutavia) espanjalaisia ja tööttäileviä autoja. 

Suomessa tuntuu paluun jälkeen järkyttävän hiljaiselta ja masentavan kylmältä ja kolealta. Pakostihan sitä taas on alkanut miettiä, että onko se reilua, että toisilla on aurinko ja toisilla ei.  No, ei auta muu kuin sinnitellä taas seuraavaan matkaan. 

Mukana oli myös muutamia kirjoja, tosin suurin osa ajasta meni kuunnellessa meren ääntä ja iltaisinkin tuli katseltua tv:stä futista, kun sikäläinen tv tarjoili paitsi vanhoja Barca-Real Madrid -pelejä myös junnujen pelejä aina 6-vuotiaista alkaen. Jalkapallon tila tosiaan on hieman erilainen, kun junnusta asti pelit ovat kaikkien nähtävissä - ja jokaisesta maalista iloitaan selostuksessa, oli tekijä Messi tai 6-vuotias Matteo. 

No, lukemisena oli Monique Schwitterin Kaksitoista miestä, jossa minäkertoja, nainen, alkaa miettiä elämänsä rakkauksia. Silmiin sattuu ensimmäisen poikaystävän kuolinilmoitus, josta alkaa pohdinta, minkälaista rakkautta elämä on tuonut mukanaan. Teos ei ole luettelomainen muistelmateos vanhoista poikaystävistä, vaan enemmänkin pohdintaa rakkaudesta yleensä. En osaa sanoa, veikö aaltojen kohina osan ajatuksistani, mutta hieman tipahdin kärryiltä kirjan loppuosissa, eikä tarina enää vienyt mukanaan niin kuin tarinan alussa. 

Monique Schwitter: Kaksitoista miestä 

2017, Tammi 

Eins im Andern

suomentanut Helen Moster

268 sivua

Toisena teoksena oli Kjell Westön Rikinkeltainen taivas, koska westöt nyt vain on pakko lukea. Pääosissa kirjassa on rikas suomenruotsalainen suku, Rabellin perhe. Eletään 60-luvun loppua, kun kertojaminä tutustuu ensimmäisen kerran sisaruksiin: Alexiin ja Stellaan. Heillä on kaikkea sitä, mitä kertojalta puuttuu: rahaa, sukua ja iso kesähuvila. Teoksessa seurataan elämää aina nykypäiviin asti. Kuinka Alexista tulee liikemies, joka ei kaihda keinoja menestyäkseen ja kuinka Stella juoksee ympäri Eurooppaa löytääkseen elämänsä ja itsensä. Ja kuinka kertoja kirjoittaa kirjojaan, menestyy, pysähtyy, eikä koskaan pääse Stellasta eroon. 

Tapahtumapaikkana on Helsinki ja toisaalta kesämökkimaisemat, välillä käväistään mm. Portugalissa. Koko Eurooppa on temmellyskenttänä, mutta lähimmät ihmiset eivät muutu vuosikymmenien aikana, mikä alkoi lukijana ahdistaa minua. Portugaliinkin täytyy kavereiden raahautua mukaan. Jotenkin en syttynyt nyt niin paljon kuin aiemmin, vaan aloin miettiä, että miten paljon minua oikeastaan kiinnostaa lukea suomenruotsalaisten lähihistoriaa - ehkä etäännyin tarinasta hieman liiaksi? 

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

2017, Otava

Den svavelgula himlen 

Suomentanut Laura Beck

459 sivua

Matkaa ennen ja matkan jälkeen luin myös ainakin nämä teokset: Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa, jossa kertojan aviomies tajuaa, että on aina halunnut olla nainen, eikä mies. Tarina seuraa, miten mies katoaa, miten identiteetti muuttuu sukupuolen mukana. Teos oli kirjoitettu hyvin, tarina eteni, mutta jollain tavalla minua kiinnosti enemmän kirjan osiot, joissa kerrottiin Kolumbuksesta. Vaikka tarina tietenkin oli aivan omanlaisensa, jätti se minut hämmenyksen tilaan. 

Selja Anhava: Ennen kuin mieheni katoaa

2017, Gummerus

teoksessa ei ole sivunumeroita

Kun on viikon kuunnellut meren kohinaa, tuntui Pete Suhosen Poikani ja meri luontevalta jatkolta elämään. Kertojamiehen avioliitto on rikkoutunut, työura on laskussa, mutta hänellä on poika, jonka kanssa olla tämä päivä. Miehet menevät merelle, jota mies rakastaa ja toivoo poikansakin rakastavan. Mikä onkaan hienompaa kuin olla keskellä merta. Ainakin siihen asti, kun meri näyttää, mitä kaikkea se osaa. Kirjan loppu ei todellakaan ollut helppoa luettavaa, mutta muistuttaa siitä, minkälainen meri on - muutakin kuin lempeää kohinaa rannalla istuessa.

Pete Suhonen: Poikani ja meri 

2017, Kosmos-kirjat

200 sivua

Liitän kirjan Helmet-haasteen kohtaan 21. sankaritarina

Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää

Heidi Jaatisen Kaksi viatonta päivää (2014, Gummerus) on ollut ehdolla kesäkirjaksi blogissani jo parina kesänä, ja kaivoin sen nyt esiin ja käsiin luettavaksi. Kirja kertoo naisten elämästä kolmessa sukupolvessa, mikä olikin kotimaisessa kirjallisuudessa keskeinen teema muutama vuosi sitten. Kolmen naisen, Senjan, Sintinjan ja Hertan, elämä kulkee samanlaisena, sukupolvesta toiseen. 

Rakkaussuhteet eivät kestä, toimeentuloa ei ehdi hankkia, koska koulutuksen ja työpaikan sijaan naiset saavat lapsensa nuorena. Elämästä muodostuu ekoonjäämistaistelu, jossa yritetään sinnitellä eteenpäin. Miehet ovat väkivaltaisia, ja myös lapset saavat osansa väkivallasta. Erityisen vahvasti jäi mieleen, miten Hertta pakoilee metsässä hulluksi yltynyttä äitinsä miestä, Akea.

Kirja ei siis todellakaan ole mikään hyväntuulen kirja, vaan lukemisesta jää inhottavan epämukava olo. Jaatisen kerrontatyyli kierrättää tarinaa, takaumien kautta juoni tarkentuu. Erityisesti tarina on Hertan tarina. Mitä mahdollisuuksia Hertalla oikeastaan on elämässään, kun jo ainakin kaksi sukupolvea on sössinyt oman elämänsä? 

Lukemieni kirjojen perusteella voisi sanoa, että naiset elävät hyvinkin erilaisia elämiä. Paljon on vaikutusta sillä, millaiseen perheeseen ja sosiaaliseen luokkaan sattuu syntymään. Avoimeksi kysymykseksi jää tämän viikon kirjoista se, voiko elämäänsä muuttaa parempaan, jos on heti alussa saanut huonot kortit käteen? 

Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää 

2014, Gumerus 

490 sivua

Han Kang: Vegetaristi

Han Kangin Vegetaristi (2017, Gummerus) oli yksi niistä teoksista, joilta odotin paljon tämän vuoden käännösromaaneista. Romaani sai Booker-palkinnon vuonna 2016, mikä nostatti odotustani, Han Kang on korealainen kirjailija ja voin sanoa, että minulla on ollut vaikeuksia kohdata korealainen maailma. Ensimmäisenä siitä tulee mieleeni eleettömyys. 

Näistä lähtökohdista aloin lukea kirjaa, joka oli odotustenmukaisesti eleetön, mutta pakotti lukemaan pintansa alle. Teoksessa on kolme osaa, joista ensimmäisessä tarkastellaan Yeong-hyen ryhtymistä kasvissyöjäksi hänen aviomiehensä silmin. Miksi tämä säyseä ja aviomiehensä tahtoon sopeutuva nainen päättää yhtäkkiä tehdä jotain näin inhottavan vaikeaa ja mullistavaa, miettii mies. Mutta vaimo ei syö lihaa, ei edes isänsä pakottamana. Nainen on todellakin karannut ohjaksista. 

Toinen osa on Yeong-hyen taiteilijalangon ja viimeinen, kolmas osa Yeong-hyen siskon näkökulmasta kerrottu. Kaikki kolme haluavat vangita Yeong-hyen vartalon mieleisekseen, mutta Yeong-hye ei tahdo antautua. Onko eläminen ilman muiden määrittelyä mahdollista, tuntuu kirja haluavan kysyä. 

Kirjan tarinassa korealainen maailma tuntuu pieneltä ja ahtaalta. Teosta luin silmät suurina ihmetellen kaikkea, mihin Yeong-hyen yritettiin pakottaa. Tarina vei minua paljon kauemmas kuin etukäteen ajattelin. En pysty sanomaan, että varsinaisesti nautin ja pidin siitä, mitä luin, mutta tarina jäi vahvasti mieleeni. 

Lisää kirjasta: Laura, Katja ja Tuijata. 

Han Kang: Vegetaristi

2017, Gummerus

Englanninnoksesta suomentanut Sari Karhulahti

alkuteos vuodelta 2007

215 sivua

Helmet-haasteessa tämä kirja mahtuu kohtaan 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja

Kolme kevään uutuuskirjaa ympäri maailman_ Gappah, Moriarty, Sendker

Luettuja kirjoja on taas kertynyt salakavalasti pino, ja päihitän pinon postaamalla yhteisesti kevään uutuuskirjoista, joita yhdistää se, että niiden miljööt ovat kaukana: Afrikassa, Aasiassa ja Australiassa. 

************


Petina Gappahin Muistojen kirja (2017, Tammi) vaikutti kiinnostavalta, koska afrikkalaista kirjallisuutta ei liiaksi suomenneta; aina on pakko tarttua kirjaan, jos sellaisen kuitenkin huomaa ilmestyneen. 

Petina Gappah on zimbabwelainen kirjailija ja juristi. Hän opiskeli kotimaassaan lakia, ja jatkoi opintojaan Euroopassa, ja asuu nykyään Sveitsissä (tiedot wikipediasta). 

Teoksessa Muistojen kirja liikutaan tavallaan rikosten maailmassa, sillä tarinan päähenkilö Memory on vankilassa odottamassa tuomionsa täytääntöönpanoa. Odottaessaan hän alkaa kirjoittaa muistelmiaan elämästään ja siitä, miten joutui tilanteeseen. 

Kerronta kiertää spiraalimaisesti lapsuudesta nuoruuteen aina Lloydin luokse, jonka murhasta Memorya syytetään, ja taas takaisin lapsuuteen. Lukija joutuu odottelemaan saadakseen selville koko tarinan oikeastaan koko kirjan loppuun asti, kuten hyvässä kirjassa kuuluukin. 

Memory on tummaihoinen, mutta kuitenkin vaaleaihoinen, sillä hän on albiino, jota monessa afrikkalaisessa kulttuurissa on pelätty, koska albiinolapsi kertoo jostain kirouksesta. Eikä Memoryn perheen elämä ihan helpointa ole ollutkaan, vaikkakin hän muistaa onnellisen lapsuuden.

Memoryn muistikuvat väittävät, että hänen vanhempansa möivät hänet Lloydille, rikkaalle vaaleaihoiselle miehelle. Memory ei pääse eroon ajatuksesta ja kysyy koko ajan itseltään, miksi vanhemmat möivät hänet? 

Jos Memory on syrjitty, niin sitä on myös Lloyd. Molemmat ovat kohdanneet elämässään syrjintää, ja kirjan tarina tuokin esiin vahvasti sen, miten monenlaista syrjintää maailmassa on. 

Kirja oli kiinnostavan erilainen, ehkä minua vaivasi vähän se, että en osannut odottaa kirjalta oikeastaan mitään - ja osa lukemisesta meni kirjan tunnustelemiseen. 

Petina Gappah: Muistojen kirja

2017, Tammi 

The Book of Memory 2015

suomentanut 

Tero Valkonen

307 sivua

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

Liane Moriartyn kirjat ovat ihastuttaneet minua ja pitihän tämä neljäs Moriartylta suomennettu teoskin hankkia käsiin. Tavalliset pikku pihajuhlat (2017, WSOY) -teos alkaa nimensä mukaisesti pihajuhlista, grillijuhlista ystäväpariskuntien kesken. 

Clementine on lahjakas sellisti, jonka päivät kuluvat valmistautuen koe-esiintymisiin. Erika on ollut hänen ystävänsä lapsuudesta alkaen. Näiden naisten välillä käydään koko ajan valtataistelua, josta lukija saa vinkkejä pitkin matkaa. Se, mikä on taistelun perimmäinen syy, ei kuitenkaan selviä täysin ennen kuin lukija on saanut selville, mitä grillijuhlissa oikein lopultakin tapahtui. 

Tarinassa on vielä kolmaskin nainen, Tiffany, joka asuu Erikan naapurissa ja jonka luona grillijuhlat pidetään. Naisten taustat ja elämä on hyvin erilaiset, ja tarinassa aukeaa kiinnostava väylä siihen, miten pienet erot voivat vaikuttaa elämään ja ystävyyssuhteisiin. 

Kaikilla naisilla on myös miehet, mutta he jäävät tarinassa naisten varjoon. 

Pidin tarinasta ja tyylistä. Oli koukuttavaa lukea, mitä oikeastaan tapahtui, kun juoni avautui vähän kerrassaan. Pidin tästäkin Moriartyn teoksesta, ei tämä nyt maailman syvällisin kirja ollut, mutta kivasti kirjoitettu. 

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

2017, WSOY

Truly Madly Guilty 2016

suomentanut Helene Bützow

464 sivua 

Ja koska Moriarty on australialainen kirjailija, kirjalla täydennän Helmet-haastetta kohtaan 

46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Jan-Philipp Sendker kuuluu myös melko uusiin kirjailijatuttavuuksiin, koukutuin vuosi sitten hänen teokseensa Sydämenlyönneissä ikuisuus, joten hänen toinen kirjansa, itsenäinen jatko-osa edeltäjälle Sydämen ääntä ei voi unohtaa (2017, Gummerus) oli ehdottomasti lukulistallani kevään uutuuksista. 

En täysin ihastunut Sendkerin esikoisteokseen, ja jokin tässä toisessakin oli sellaista, etten pidä Sendkeriä aivan maailman parhaana kirjoittajana, mutta kirjan tarina kuitenkin koukutti jälleen minut niin, että oli vaikea mennä kesken kirjan nukkumaan, kun sitä parina iltana luin. Aasiassa asunut Sendker kirjoittaa esikoisteoksensa tavoin Myanmarista. 

Julia, amerikkalais-myanmarilainen nainen, tuntee elämänsä jollain tavalla tyhjäksi, ja yhtäkkiä hänen on pakko matkustaa New Yorkista Myanmariin tapaamaan puoliveljeään. Edellisestä teoksesta tuttu Julia uskoo, että jollain henkilöllä on selvittämättömiä asioita, jotka vain hän voi ratkaista. 

Myanmarissa Julia saa kuulla tarinan Nu Nusta, jolla oli kaksi poikaa - kaksi kovin erilaista. Tarina on melkoisen kiinnostava - ja koukuttava, hieman samalla tavalla kuin Moriartyn teoksessa - tätäkin kirjaa oli vain niin vaikeaa laskea käsistä. 

Samalla myönnän, että tässä teoksessa oli paljon heikkouksia. Paljon tökki minulle ylipääsemätön teema jälleensyntymä, mutta onneksi se jäi sitten taka-alalle kirjan loppua kohden. Myöskään teksti ei ollut kaikkein kauneinta, olisiko syynä se, että alun perin saksankielinen kirja on suomennettu englanninkielisestä käännöksestä. 

No, pidin kirjasta, ja aivan ihanaa lukea kirjaa, joka ei läpäisisi akateemista seulaa, mutta kun ei tarvitse enää välittää, onko kirja korkeaa vai matalaa, voi vain nauttia! 

Jan-Philipp Sendker: Sydämen ääntä ei voi unohtaa
2017, Gummerus
Herzenstimmen 2012
suomennettu englanninkielisestä teoksesta Anuirmeli Sallamo-Lavi
389 sivua

Helmet-haasteessa liitän kirjan kohtaan: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

Kirja, jossa sukelletaan suomalaiseen metsään ja muinaisuskoon. Tällainen teos alkoi kiinnostaa heti, kun huomasin sen Gummeruksen kevään kirjaluettelossa. 

Ikimetsien sydänmailla (2017, Gummerus) on ensimmäinen osa Metsän kansa -sarjaa, jossa kuvataan Jouko Rautaparran perheen elämää 1400-luvulla. Miljöönä on Savon seutu, tarkemmin Juva ja sen pohjoinen vesialue, jota pitkin varsinkin miehet kulkevat metsälle ja vaikkapa juuri Juvalle. 

Jo heti kirjan alkuluvuista asti on selvää, että tässä kirjassa rinnan ihmisten kanssa elävät sekä metsän eläimet että haltijat ja muut kansanuskon olennot. Tavallisten ihmisten joukossa elää niitä, joilla on muita läheisemmät suhteet henkiseen maailmaan, ja joilta pyydetään apua tiukan paikan tullen. Tällainen henkilö on Yörnin Äijä, joka osaa parantaa ihmisiä. Myös Rautaparran perheen lapsella Tenholla huomataan olevan taitoja, joita tavallisilla ihmisillä ei ole, ja taidot saattavat tulevaisuudessa viedä hänet Yörnin Äijän oppiin. 

Tavallisten ihmisten maailmassa eletään luonnossa ja luonnon armoilla: kun miehet ovat metsällä, perheen naiset kohtaavat metsän vihan. Kun taas metsässä liikutaan, on parasta olla suututtamatta haltijoita ja muuta metsän väkeä, tai voi joutua metsänpeittoon. Ihastuttavaa tässä kirjassa on se, miten nämä vanhat uskomukset ovat konkreettisesti läsnä - ja vähänhän tästä kirjasta tulee mieleen esimerkiksi Ronja ryövärintytär, joka myöskin on oma kirjasuosikkini lastenkirjallisuuden puolelta, ja jossa samalla tavalla metsässä elää kaikenlaisia olentoja. Kamulan teoksessa aivan oikeasti metsänpeitossa metsä tosiaankin peittää ihmisen näkymättömäksi, samoin kodinhaltija näyttäytyy ihmisille, jotta nämä muistaisivat pitää tämän hyvällä tuulella. Pieni vaara tällaisessa kerronnassa toki on se, että tarina voi luiskahtaa lapsekkaan puolelle. Näin ei mielestäni kuitenkaan käy Kamulan teoksessa, sillä kansanuskon lisäksi kirjassa on myös inhimillinen puolensa: Ihmiset elävät arkeaan, joka on kuvattu elävästi ja myös rakkaus leiskuu kirjassa, kun Tenhon isoveli Heiska tapaa ihanan naisen ja rakastuu tähän päätäpahkaa. 

Kirjassa on melkoista seikkailua sekä miesten kauaksi yltävällä metsästysmatkalla että lähimetsässä, jossa veljekset metsästävät aarnivalkeiden lupaamaa aarretta. 

Ihastuin kirjaan täysin, ja yritin lukea tarinaa rauhallisesti, ettei se loppuisi liian aikaisin. No, kirjan melkein 700 sivua loppuivat kuitenkin, joten toivon, että jatko-osa olisi jo tulossa. Mutta, kaiken kaikkiaan aivan mahtava teos näin Suomen juhlavuoden kunniaksi. 

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla 

2017, Gummerus

680 sivua

Helmet-haasteessa 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (vähintään)

Kirjassa liikutaan luonnossa & 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt & 41. Kirjan kannessa on eläin

Elizabeth Gilbert: Big Magic - uskalla elää luovasti

Nappasin kirjaston pikalainahyllyltä Elizabeth Gilbertin Big Magic - uskalla elää luovasti (2016, Gummerus) -teoksen. Minuun Eat, pray, love -elokuva on tehnyt lähtemättömän jäljen, ja vaikka joku lyttäisi elokuvan, ei sen jälki lähde pois. Samaan tyyliin kirjoittaa Gilbert teoksessaan: jos joku arvostelee sitä, mikä sinulle on tärkeää, tai mitä olet tehnyt, älä välitä. 

Tärkeää on, että teet sitä, mitä haluat ja mikä on luovuutta sinulle. Toiselle luovuutta voi olla puutarhan pitäminen, toiselle taiteen tekeminen. Arvostelua saat osaksesi joka tapauksessa, teetpä mitä tahansa. 

Gilbertin teos jakaantuu kuuteen osaan, joissa ensimmäisessä rohkaistaan, toisessa lumoudutaan ja kolmannessa vakuutetaan, että lupaa luovuuteen ei tarvitse pyytää keneltäkään. Sitten ollaan sinnikäitä ja luotetaan, ja näin päästään jumalallisuuteen. 

Gilbert kirjoittaa, ettei kirjoita muille, vaan siksi, että haluaa pohtia luovuutta. No, minusta teos on kuitenkin opas esimerkiksi aloittelevalle kirjailijalle, jossa kirjoittaja vastaa kysymyksiin: Tarvitaanko kirjoittamiseen kirjailijakoulutusta? Ei tarvita, mutta kannattaa elää ja matkustaa, jotta näkisi ja kokisi erilaisia asioita; Kannattaako heittäytyä kirjailijan uralle ja unohtaa kaikki muu? Ei kannata, koska lottovoitto ei todennäköisesti osu kohdallesi, vaan tarvitset päivätyön saadaksesi asuntosi ja elämisesi maksetuksi. Lisäksi Gilbert kertoo, mitkä asiat eivät auta luovuuteen, esimerkiksi juopottelu ja alkoholisoituminen, myöskään hulluus ja pessimismi eivät tarkoita, että on luova. Luova voi olla näistä asioista huolimatta. 

Pääsanoma on, että jokainen voi omalla tavallaan olla luova, täytyy vain uskoa tekemiseensä ja olla tarpeeksi motivoitunut asiastaan. Jos on tarpeeksi motivaatiota, aikaa tekemiseen löytää päivätyönsä ohella. Käytännön vinkkejä teoksessa esimerkiksi kirjoittamiseen ei juurikaan ole; kirja on enemmänkin tsemppaava ja luo uskoa siihen, että jokainen kykenee tekemään, jos vain haluaa. Toisaalta kirjan sanoma on myös, että pidä jalat maassa, kaikki teokset eivät myy miljoonia. 

Pidin kirjan positiivisesta otteesta - tämän kirjan myötä alkaa uskoa, että kykenee vaikka mihin! 

Elizabeth Gilbert: Big Magic - uskalla elää luovasti 

2016, Gummerus

Big Magic, 2015

suomentanut Laura Beck

286 sivua 

Joël Dicker, Jojo Moyes, Heidi Köngäs -yhteispostaus

Lukujumi alkaa olla ohitettu, ja luetut kirjat taas tuntuvat joltain. Pari kirjaa tuli kirjaston laina-ajan loppumisen myötä lukuun ja myös yksi oman kirjahyllyn kirja tuli luettavaksi. Tässä yhteispostaus kolmesta kirjasta, kuvituksena helmikuun maisemia lähialueilta. 

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

2016, Tammi

Les livre des Baltimore 2015

suomentanut Kira Poutanen

555 sivua

Joël Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedia (2016, Tammi) kiinnosti minua jonkin verran, kun huomasin Dickeriltä tulevan jo toisen suomennoksen, ja vaikka en ole lukenut sitä ensimmäistä, päätin lukea tämän nyt.

Kirja oli kutakuinkin täysin erilainen kuin etukäteen ajattelin, Baltimore kirjan nimenä sai minut luulemaan, että kirjailija on yhdysvaltalainen. No, Dicker onkin ranskankielinen sveitsiläinen. Olisihan tuollainen asia pitänyt tietää jo! Kirjan tapahtumat kuitenkin ovat Yhdysvalloissa.  

Teoksen päähenkilö Marcus Goldman on kirjailija, joka kohtaa entisen rakastettunsa, Alexandran. Tarinassa avataan muistoja, jotka kertovat Marcusin suvun tarinaa, ja tapahtumat avautuvat vähän kerrassaan lukijalle. Jotain traagista on tapahtunut, minkä jälkeen rakkaiden tiet ovat eronneet, samoin kuin sukulaisten suhteet ovat rakoilleet. 

Menneisyydessä, tarinan takaumissa, elävät ja voivat hyvin Goldmanin Baltimoren veljekset, Woody ja Hillel, ja heidän rikas Saul-isä, joiden kanssa köyhemmän perheen serkkupoika Marcus pääsee viettämään lapsuutensa ja nuoruutensa lomat. 

Marcusia alkaa kiinnostaa, miksi Saul-setä oli rikas ja miksi hänen perheensä ei? Mitä tapahtui, ja mitä salaisuuksia jäi kertomatta. 

Pidin kirjailijan tavasta kertoa tarinaa, mikään ei selvinnyt liian aikaisin, vaan juuri sopivasti vähän kerrassaan avautuen. Eihän tässä auta muu kuin lukea myös Dickerin Harry Quebert. 

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

2017, Gummerus

The One Plus One 2014

suomentanut Heli Naski

482 sivua

Jojo Moyesin uutuus Parillisia ja parittomia tuli luettavakseni pikavauhtia kirjastosta, ja kirja olikin pakko lukea heti, koska se on melkoisen haluttu (varattu) kirjaston puolella. Moyesilta olen aiemmin lukenut vain Ole niin kiltti, älä rakasta häntä -kirjan, mutta pitäisi lukea ne muutkin.

Moyesin teokset käsittelevät vähän hömppää, mutta niissä henkilöt ovat vähän erilaisia, niitä joita ei oteta mukaan koulussa ja jotka ovat jollain tavalla normista poikkeavia.

Tässä teoksessa päähenkilönä on Jess Thomas, yh-äiti, jolla on kaksi lasta: matikkanero Tanzie ja Nicky, nörtti, joka juoksee karkuun naapurin lapsia, jotka uhkaavat hakata hänet.

Tanzien olisi mahdollista aloittaa opiskelut yksityiskoulussa stipendin turvin. Koska stipendi ei korvaa opintomaksuja 100 %, yrittää perhe saada rahoja loppumaksuihin niin, että Tanzie osallistuu matikkaolympialaisiin, ja voittorahoilla maksaa opintomaksut. Kisa on Skotlannissa, ja sinne on kallista matkustaa.

Jess tekee kahta työtä, jossa toisessa siivoaa mm. Ed Nichollsin vapaa-ajanasuntoa. Ediin Jess törmää matkalla Skotlantiin. Näin ja Ed ja Jess pääsevät tutustumaan toisiinsa ja hyvin erilaisiin maailmoihinsa. Ed on menestynyt it-alalla, mutta tehnyt jotain tosi typerää, ja joutuu olemaan töistä pois vähän aikaa. Lopulta molemmat joutuvat miettimään, mitä perhe ja raha merkitsee elämässä. Loppuratkaisu oli kirjassa kovin ennalta-arvattava, seikkailu ennen loppua oli kuitenkin kiinnostavaa lukea. 

Heidi Köngäs: Hyväntekijä

2007, seven-pokkari, 1. painos 2006, Otava 

221 sivua

Heidi Köngäs tuli minulle tutuksi teoksesta Hertta. Nyt lukuun pääsi hänen aiempaa tuotantoaan Hyväntekijä (2007, seven-pokkari, 1. painos 2006, Otava), jonka löysin kirpparilta euron hintaan kirjahyllyyni. 

Hyväntekijä kertoo suomalaisesta naisesta Almasta, joka on yh-äiti ja joka painaa Moyesin Jessin tavoin kahta työtä maksaaksen asuntolainansa. Onneksi koulutus on Suomessa ilmaista ja hänen poikansa jo niin vanha, että osaa elää jo varsin itsenäistä elämää. Työssään baarissa Alma tapaa erilaisia miehiä, ja erityisesti erään Juhanin. Alma tykästyy mieheen, mutta Juhania vetää kutsumus työhön Afrikkaan.

Almakaan ei ehdi koko ajan miettiä miestä, sillä hänen vanhenevat vanhempansa tarvitsevat jatkuvaa huolenpitoa. Niinpä Alma juoksee työn ja vanhempiensa kodin väliä. Tämä on hänen elämänsä, ja aikaa muuhun ei juurikaan ole. 

Nyt kun kirjat luettuani mietin, lähtötilanne on kovin samanlainen Moyesin ja Köngäksen teoksissa, mutta käsittelytapa kovin erilainen. Kun Moyes virittelee romanttisia kohtaamisia, Köngäs taas saa elämän raskassoutuisemmaksi, jossa miehen tapaaminen on vain yksi asia lisää elämään. Jännää, miten erilainen vire näissä kirjoissa olikaan. Pidin kaikista kirjoista, niin erilaisia kuin ne olivatkin. 

Helmetin-lukuhaasteessa kirjat: 

23. Käännöskirja: Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

26. Sukutarina: Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja: Heidi Köngäs: Hyväntekijä

Tammikuun viimeiset: Joonas Konstig & Linda Olsson

Välillä tulee sellainen jakso, että kaikki luetut kirjat tuntuvat tasapaksulta tarinalta, eivätkä kirjat saa aikaan minkäänlaisia riemunkiljahduksia. Nyt tuntuu olevan menossa sellainen jakso, että kaikki kirjat, joihin tartun, tuntuvat ihan ok:lta, mutta en oikein jaksa keksiä, miksi niitä edes luen. Mahdollista tietysti, että kun yksi kirja tekee niin ison vaikutuksen, tällaisen kirjan jälkeen mikään ei tunnu miltään. Minulle se suuri kirja oli Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin - ja nyt nämä kaksi kirjaa kärsivät lukukokemuksestani, joka sai minut pyörryksiin.  

Joonas Konstigin esikoisteos Ahneet ja viattomat (2008, Gummerus) on ollut lukulistallani, koska halusin tutustua Konstigin ensimmäiseen. Novellikokoelma on kovin tyypillinen esikoisteos: siinä on novellien henkilöhahmoina nuoria aikuisia, jotka etsivät elämänsä suuntaa - opiskelevat, rakastuvat ja ovat epävarmoja. Teoksesta jäi erityisesti mieleeni Ella ja Karhu, joiden rakkaustarinalle ennustin loppua; mutta toisin kävi. Novellit eivät ole oikein omaa suosikkiluettavaani, sillä tuntuu, että lämpenen hyvin hitaasti henkilöhahmoille, ja novelleissa tuntuu, että tulen tuttavaksi vasta sitten, kun tarina jo loppuu. No, kirja sopii lukijalle, joka etsii nopeaa luettavaa ja elää aikuistumisen kynnyksellä. 

Joonas Konstig: Ahneet ja viattomat

2008, Gummerus

269 sivua

Helmet-haasteeseen tämä kirja menee kohtaan 42. Esikoisteos

Linda Olssoniin minulla on kahtiajakoinen suhde: välillä on ollut helpompaa, välillä vaikeampaa. Tällä kertaa Sisar talossani (2017, Gummerus) -teos loi hyviä ennakko-odotuksia, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat Espanjaan, Costa Bravan rannikoille kylään, jonka nimeä en ehtinyt kirjoittaa muistiin, sillä vein kirjan jo vahingossa takaisin kirjastoon. Innostuin lukemaan kirjaa miljöön vuoksi, sillä varasin samaan aikaan lennot Barcelonaan. Pieni pettymys kirjaa lukiessani oli se, että miljöötä ei kuvailtu niin paljon kuin odotin, toki tässä käveltiin ympäriinsä haistelemassa rantatuulia ja muita nähtävyyksiä. 

Kirjan pääosassa ovat sisarukset Maria ja Emma. Maria on muuttanut asumaan Espanjaan, ja puolivahingossa hän kutsuu luoksensa kylään Emman, sisarensa, joka on kuitenkin jäänyt hieman etäiseksi. Kohdatessaan toisensa sisaret ovat hieman vieraskoreita, eikä ole helppoa päästä kunnon keskusteluun. Lukijalle tulee selväksi, että lapsuudessa on tapahtunut jotain, mikä on ajanut sisaret kauaksi toisistaan. Molemmilla on myös salaisuuksia, jotka he haluavat kertoa toiselle. Molemmilla on halua saada toisen tietoon nämä asiat, keinot puhua puuttuvat. No, mutta lopulta he saavat puhutuksi salaisuutensa, joita lukija onkin jo aavistellut. 

En aivan ihastunut tähän kirjaan, mutta se meni samanlaisena välipalana kuin Konstigin teos: kumpikaan kirja ei vaatinut kovinkaan paljon. 

Linda Olsson: Sisar talossani 

2017, Gummerus

En syster i mitt hus

suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lav

243 sivua

Lisää kirjasta kertoo Leena Lumi. 

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan Vuoden 2017 uutuuskirja

Viimeiset villitykset - Hendrik Groenin (83 1/4 v.) salainen päiväkirja

Elämäni aikana maapallon asukasluku on noussut kahdesta miljardista seitsemään miljardiin. Yli kolmikertaistunut yhden ihmiselämän aikana. Ehkä se onkin vaikutukseltaan suurin muutos, joka maapallolla on tapahtunut. Merkittävämpi kuin teollinen tai digitaalinen vallankumous. 


 

Viimeiset villitykset - Hendrik Groenin (83 1/4 v.) salainen päiväkirja -teos tuli hieman yllättäen luettavakseni. Sain kirjan ennakkokappaleena ja yllätykseksi itsellenikin otin kirjan luettavakseni. En ole ollut kiinnostunut Minna Lindgrenin ehtoolehtolaisista enkä myöskään Kakkua kiitos! -tyylisistä teoksista. En siis osaa myöskään verrata tätä teosta edellä mainittuihin muuten kuin että tässä teoksessa päähenkilöt ovat samanikäisiä, noin ysikymppisiä. 

Hendrik Groen asuu palvelutalossa ja kokee muiden vanhusten kanssa arkisia asioita, mutta arkea rikkoakseen vanhusten joukko päättää keksiä jotain muutakin tekemistä. He perustavat ryhmän, jossa jokainen keksii pari kohdetta, jossa vierailla ennen kuin on liian myöhäistä. 

Arkipäivisin Henrdik ja muut vanhukset nukkuvat, syövät, ulkoilevat (vähän) ja tapaavat sukulaisiaan, jos nämä jaksavat käydä vierailulla (Henrdrikillä ei käy ketään) sekä seuraavat uutisista kuninkaallisten elämää ja asioita, jotka koskevat vanhuksia. 

Elämä tuntuu olevan hollantilaisten keskuudessa kovin samanlaista kuin Suomessa: ihmisiltä ei liikene kykyä small talkiin, kaikesta valitetaan ja aina sataa vettä - eikä kukaan kunnioita vanhuksia. 

Hendrikin haave on saada senioriskootteri ja vihdoin hän päättää ostaa itselleen menopelin, joka vie hänet maailmoihin, joihin hän ei ole päässyt lyhyillä kävelyillään. Kun kirjassa asutaan Amsterdamissa, varoitellaan vanhusta tippumasta kanaviin - sellaista kuulemma tapahtuu! 

Hautajaiset ovat yleisiä tapahtumia, koska Hendrikin ympärillä ollaan kuitenkin yhdeksänkymppisiä. Kuolemasta onkin siis paljon mietintää, kuitenkin niin, että elämää on näetty jo paljon, ja ollaan jo valmiita luopumaan elämästä. Se, että joutuu olemaan vihanneksena vielä pakolla elossa, ei ole kovin kivaa eikä toivottavaa. 

Kirjassa on siis yksi vuosi Hendrik Groenin elämästä päiväkirjamuodossa. Itse kirjan kirjoittaja lymyää salanimen takana. Kustantajan Gummeruksen sivuilla kirjailijasta kerrotaan näin: kirjailija ei asu itse vanhainkodissa mutta kirjoittaa omasta kokemuksesta. ”Mikään ei ole valetta, mutta kaikki ei ole totta”,

Viimeiset villitykset - Hendrik Groenin (83 1/4 v.) salainen päiväkirja

2017, Gummerus

Pogingen iets van het leven te maken. Het geheime dagboek van Hendrik Groen, 83 1/4 jaar

suomentanut Sanna van Leeuwen 
380 sivua

Kirja pääsee Helmet-haasteeseen kohtaan 39. Ikääntymisestä kertova kirja

Mike Pohjola: 1827

Turku on tyytymättömyyden ja kateuden tyyssija, pahanhajuinen koirankolo, jossa on kurjat katukiveykset ja maailman huonoin kansalaishenki. Turkulaiset ovat inhottavaa roskaväkeä, ja koko kaupunki pitäisi polttaa poroksi. 

Kenraalikuvernööri Kustaa Mauri Armfelt Turussa noin vuonna 1810

Mike Pohjolan teos 1827 (2016, Gummerus) kiehtoi minua heti, kun sain tietää, että kirja kertoo Turun palosta. En muista lukeneeni yhtään kirjaa Turun palosta, mikä on hieman outoa, koska palo oli kuitenkin Suomen ja myös Pohjoismaiden suurin kaupunkipalo. Pohjolan kirjan takakannessa lukeekin, että 1827 on ensimmäinen Turun palosta kirjoitettu romaani. 

Kukaan ei tiedä, miksi Turku paloi. Paitsi minä. 

Näin lupaa Mike Pohjola kirjansa takakannessa. Ja löytyyhän syyllinen paloon kirjan sisältäkin. Oikeastaan mahdollisia syyllisiä, joilla on motiivi kaupungin sytyttämiseen, on kirjassa hieman liikaakin. 

Pohjolan tarinassa on paljon oikeita henkilöitä kulttuurisesta, uskonnollisesta ja poliittisesta maailmasta. Kuitenkin kirjan päähenkilö on Elias Hellman, joka palaa Turkuun juuri parahiksi runonkeruumatkaltaan. Lääkärinäkin toimivat Elias on kuin kaimansa Lönnrot, joka myöskin teoksessa mainitaan. Elias on palannut Turkuun piikarakkaansa, Marian, luokse. Maria Vass tunnetaan paremmin Turun mahdollisena polttajana, ja kyllä hänen kädessään tässäkin kirjassa on palava päre. 

Turun palon iltana Eliaksen äiti järjestää Brinkkalan talossa naamiaiset, joihin kerääntyy kaikki kaupungin tärkeät henkilöt venäläisupseereista tärkeisiin kauppiaisiin. Tosin osa väestä on Tampereella, samoin akatemian opiskelijat ovat vielä kesää viettämässä. Näin kertoo myös wikipedia, jossa Turun palon leviämisen syyksi löytyy se, ettei kaupungissa ollut ketään sitä sammuttamassa.

Kaupungissa on paljon ihmisiä, jotka pohtivat Suomen, Ruotsin ja Venäjän tulevaisuutta - Turun polttaminen tuntuu monesta hyvältä idealta, sillä Venäjää vastaan uhkaavan mahdollisen kapinan palo sammuttaisi. Turun lisäksi kirjassa roihuaa myös rakkaus. Elias on runoja keräävä nörtti, joka haaveilee naivansa piika-Marian. Mies kuitenkin jahkailee sanojaan ja tekojaan, ja vaikka Maria melkein hoitaa hommat itse, jää rakkaus puolitiehen - niin kuin moni romanssi kaupungissa. 

Huh, kirjassa on niin paljon menoa, että on melkein mahdotonta kirjoittaa tapahtumia tähän tekstiin. Reilun vuorokauden aikana Turussa tapahtuu paljon - oli upeaa lukea tarinaa, vaikka paikoin vauhtia oli aivan liiaksi. Parasta kirjassa oli historiallisen tarinan tapa tuoda Turku vuonna 1827 eläväksi eteeni. Kun Turussa kävelee, on melkein mahdotonta kuvitella tiheään asuttu kaupunki Aurajoen ja tuomiokirkon väliin, nykyäänhän siinä on vain aukio ja autio tie. Kirjan luettuani Turku näyttäytyy aivan erilaisena edessäni. 

Turussa on palosta huolimatta historiaa jäljellä, ja välillä tuntuu erityisen surulliselta, että historia on mennyt niin, että Helsingistä tuli pääkaupunki. Tämä oli ihana kirja, samoin kuin Turku on ihana - omalla tavallaan.

Jokirantaan oli äskettäin istutettu puita. Rannassa olevat tehtaat löyhkäsivät vielä pahemmin kuin aamulla. Joessa oli nyt iltapäivällä lauttureiden, soutuveneiden, kalastuspaattien ja rahtareiden täysi sekamelska, ja joka puolella huudettiin, naurettiin, kiroiltiin ja tehtiin kauppaa. Joen toisella puolella näkyi keskusta Suurtoreineen ja Tuomiokirkkoineen. 

Mike Pohjola: 1827
2016, Gummerus
510 sivua