Maaria Päivinen: Kellari

Maaria Päivisen teokset ovat jääneet minulta aiemmin lukematta tai kesken, mutta Kellari (2016, Into) vetäisi minut mukaansa niin, etten voinut lopettaa lukemista ennen viimeistä sivua. 

Vilma on suomalaisnainen, joka asuu Islannissa kahden tyttärensä kanssa. Vilman aviomies Gunnar on lähtenyt uuden naisen mukaan ja jättänyt perheensä. Vilma ei anna anteeksi , eikä hyväksy tekoa, vaan päättää lukita miehensä talonsa kellariin. 

Vilman naapurissa asuu vanha nainen, joka on aina toivonut itselleen lasta ja lapsenlapsia, mutta elämä meni niin, ettei hän koskaan saanut omaa lasta. Vanha nainen on yksinäinen ja istuu olohuoneessaan katsellen naapuritalossa asuvaa Vilmaa ja hänen tyttäriään. Niinpä hän päättää mennä esittäytymään. 

Kirjan naisilla on kellarinsa, jotka kirjan tarinassa konkretisoituvat. Pakkomielteinen Vilma siivoaa siivoamasta päästyään kotiaan: miksi puhdas koti ja lapsista täydellisesti huolehtiva ja näille kahdelle asialle täysin omistautunut nainen ei kelvannut Gunnarille? Vilma ei ymmärrä, eikä aio päästää Gunnaristaan irti. Onko tilanteesta olemassa lainkaan ulospääsyä?

Miljöönä kirjassa puhaltaa Islannin talvinen tuuli, joka sitoo ihmiset koteihinsa. Kaiken kaikkiaan nappiajoitus kirjalla lukuhetkeen, kun syysmyrsky raivoaa ulkona. Muutenkin pidin Päivisen hieman sekopäisestä menosta kirjan juonessa. En keksi kirjasta mitään valitettavaa, tämä osui ja upposi minuun. 

Maaria Päivinen: Kellari

2016, Into

293 sivua

***

Alun perin aloin lukea kirjaa sen takia, että se sijoittuu Islantiin, sillä minihaasteessa luetaan I-alkuisista maista kirjoja - ja tapani mukaan pääsen rytmiin näin loppuvaiheessa. Eli tämä kirja pääee haasteeseen mukaan.

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

Satu Rämön Islantilainen voittaa aina (2015, WSOY) jäi ilmestyttyään vaille suurempaa huomiotani, mutta muistin teoksen, kun etsin luettavaa Islannista. Vaikka islantilainen ei voitakaan ihan aina, kuten nyt kerta kaikkiaan parempaansa Ranskaa, on Islannin jalkapallojoukkue jo voittaja. Näin kirjoittaa media EM-turnauksen jälkeen, ja samaa kirjoitti Rämö jo ennen turnausta: 

Käsipallo on Islannille samaa mitä jääkiekko on Suomelle. Pieneksi maaksi Islanti onkin pärjännyt käsipalloareenoilla hyvin: Olympia-hopeaa on tullut kahdesti.
Jos Islanti häviää tärkeän maailmanmestaruustason pelin, seuraavana päivänä tappiota ei synkistellä lehtien etusivuilla tyyliin Voi surku! Karmea häviö! Painajainen joka kävi toteen. TAPPIO.
 Islantilaiset pitävät häviön jälkeen mielialaa yllä vierittämällä syyn maan pelätyimmän vuorimörön eli Grýlan niskaan. Kaikki pelkäävät Grýlaa. Jos Ruotsi pesee Islannin käsipallossa – kuten usein käy – Islanti on hävinnyt svíagrýlalle eli ruotsalais-grýlalle. 

 Täällä asuessani olenkin ymmärtänyt, että parhauden ydin ei aina löydy mitattavista ominaisuuksista vaan asenteesta eli siitä, että on pokkaa olla paras tai syyttää häviämisestään Grýlaa, tuota kaikkien vuorimörköjen kantaemoa.

En ole Islanti-fani, en halua matkustaa maahan, jonka keskilämpötila on viisi astetta, enkä ole EM-turnauksen jälkeenkään Islanti-fani, koska jalkapallossahan noin periaatteessa voi tapahtua aina mitä vain: ylistressaantunut Englanti on aiemminkin hävinnyt, ja pitkällä sivurajaheitolla syötetään maali, kun sotketaan vähän käsipalloa jalkapalloon. Kaikki ansio islantilaisille, mutta eniten minua ehkä kiehtoa islantilaisten kannustushuuto. 

Satu Rämön teos on tällaiselle ei-Islanti-fanille kuitenkin aivan järkyttävän hieno ja hauska lukuelämys. En etsinyt kirjasta täsmäkohteita matkalleni Islantiin (, koska en edelleenkään halua matkustaa maahan), mutta kirjassa oli niin kiehtovia asioita Islannista, että tämä oli kuin satukirja satuhahmoista. Minua kiehtoi moni asia maasta, vaikkapa islantilaisten tapa kirjata ylös kaikki 1 400 maatilaa, jotka maahan oli perustettu 60 vuoden kuluessa ensimmäisten ihmisten tultua maahan vuonna 874. Tästä kehittyneempi versio on nykyisin netissä, josta jokainen islantilainen voi tarvittaessa tarkistaa sukulaisuussuhteensa toiseen islantilaiseen. Kirjoittamalla oman henkilötunnuksensa saa sukuluettelonsa, joka ulottuu ensimmäiseen islantilaiseen asti. Miten kätevää vaikkapa sopiessa treffejä tarkistaa, onko tarpeeksi kaukaista sukua kumppaniehdokkaalle! 

Teoksessa ihmetellään islantilaisten kykyä kävellä pikkukengissä talviaikaan kaupungilla, jouluruokia ja -tapoja, ja koska kirjoittaja on ekonomi ja Islannissa pankit kaatuivat pankkien ja taloudenhoitoa, islantilaista luontoa, lämmitettyä merenrantaa. 

Rämö muutti aviomiehensä perässä Islantiin, joten hän on maahanmuuttaja. Tätä kautta kirjassa myös tarkastellaan kielen oppimista ja integroitumista maahan ja sen tapoihin.  Tältä osin kirjassa on hienoja vinkkejä, miten kulttuurin avulla voi saada kielen (ja myös sen kulttuurin!) haltuun lukemalla kirjoja, kuuntelemalla radiota ja näkemällä teatteriesityksiä. Toimisi kaikkien toiseen maahan muuttavien osalta: oma halu ja motiivi on tärkeintä!

Aivan viehättävä maa Islanti tämänkin kirjan perusteella, pieni maa keskellä hyistä merta kuulostaa niin ihmeelliseltä, että on kiinnostavaa lukea, miten islantilaiset elävät ja miten maa toimii. Arkipäivässä vaikuttavat luonnon menninkäiset ja muut taruolennot ovat kirjassa luonnollinen osa, mikä saa ihastumaan maahan vielä pikkaisen enemmän ja kuulostamaan maan melkoiselta sadulta. 

En voi muuta sanoa kirjasta kuin että se oli ihastuttava. Lisää Satu Rämöstä ja Islannista löytyy hänen blogistaan Salamatkustaja. 

Kirjasta myös Saran blogissa. 

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

2015, WSOY

279 sivua

Sjón: Poika nimeltä kuukivi & Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia

Nopeasti tuli luettua kaksi kesäkirjaksi varattua kirjaa, ja koska kirjat olivat niin nopeita, niin laitan yhteispostauksena ylös pari ajatusta kirjoista. Siksikin, että molemmat kirjat olivat tällaisia yhden ajatuksen kirjoja. 

Sjón: Poika nimeltä kuukivi
2014, Like
Mánasteinn - Drengurinn sem aldrei var til 2013
suomentanut Tuomas Kauko
152 sivua

Islantilaisen kirjailijan Sjónin kirjassa ollaan islantilaisissa maisemissa vuoden 1918 loppusyksystä ja alkutalvesta. Euroopassa jyllää sota, kaukana Islannissa Katla-tulivuori purkautuu. Tulivuorta pahempaa on kuitenkin se, että espanjantauti rantautuu Islantiin. Ihmisiä kuolee ja taudin tartuntapaikka kohdistetaan elokuvateatteriin. Siellä on poika, kirjan päähenkilö, 16-vuotias Máni Steinn, joka saa ansioita salatyöstään seksityöläisenä. Homoseksuaalisuus on ajan oloon pahempi asia kuin maailmansodan melskeet.

Kirja maalasi kuvan Islannin ajasta, jolloin moni asia muuttui maassa. Ajatus, joka kirjasta jäi mieleen: 

Mutta jos ihmiset oppisivat ymmärtämään paremmin, että heillä on velvollisuuksia muitakin kuin itseään kohtaan, niin kuoleman valinta, joka tuntuu meistä niin epäoikeudenmukaiselta ja julmalta, ei olisi niin vaikeatajuinen. Jos rakkaus olisi suurempi ja voimakkaampi, uusi tuki ja uusi ystävä tulisi jokaisen  menetetyn tilalle. Ja jos tämä suuri surun aalto johtaa siihen, että ihmiset yrittävät aiempaa lujemmin olla hyviä toisilleen ja osoittaa rakkautta ja kiintymystä entistä enemmän, silloin se ei ole turhaan pyyhkinyt ylitsemme.

Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia

2014, Gummerus

Billie 2013

suomentanut Lotta Toivanen

216 sivua

fudismaat: Ranska

Anna Gavaldan teoksen päähenkilö, Billie, on päähänpotkittu tyttö, joka selviää kotona etsien ruokaa milloin mistäkin. Kukaan ei ole kiinnostunut hänestä kotona eikä koulussa. Kunnes hän kohtaa Franckin, joka on myös toisten kavahtama henkilö, koska hän on homo. Kirja kertoo, kuinka nämä kaksi luuseria saavat toisistaan ystävän, ja ovat sitä ikuisesti. He kohtaavat luokkaretkellä Pariisiin, koska he joutuvat istumaan toistena viereen, kaksi yksinäistä. Kirjassa he kohtaavat myöhemmin, myöskin Pariisissa. Kirja maalaa kuvaa Pariisin laitakujilta, ihmisistä, jotka ovat oppineet pärjäämään epätäydellisessä elämässään. 

Molemmat kirjat tuovat lukijalle kuvan siitä, miten syrjään jääneet ihmiset voivat löytää paikkansa maailmassa. Kirjan ajatus: 

Uskon, että kaikissa Ranskan ja muidenkin maiden yläkouluissa, yhtä lailla maalla kuin kaupungeissa, on kirjastot pullollaan kaltaisia salamatkustajia...

Meitä näkymättömiä taistelijoita, itsensä ulkopuolelle eksyneitä, niitä jotka aamusta iltaan pidättävät henkeä ja toisinaan tikahtuvat siihen, niin, jotka lopulta luovuttavat, jos kukaan ei pelasta heitä sellaisena päivänä jona he eivät selviä yksin...

Kesäkirjojen lukeminen jatkuu...

Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet

Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet
2012, Blue Moon -kirjat
alkuteos Furðustrandir 2010
suomentanut Seija Holopainen

Arnaldur Indriðasonin Menneet ja kadonneet tuli luettavakseni aivan tyhjältä pöydältä, sillä en ole aiemmin kuullutkaan islantilaisesta kirjailijasta nimeltä Arnaldur Indriðason. Kuitenkin jo kirjan kannet kertovat, että vuonna -61 syntynyt kirjailija on kirjoittanut joukon dekkareiksi luokiteltavia kirjoja: Räme, Haudanhiljaista, Ääni kuin enkelin,Mies järvessä, Talvikaupunki, Hyytävä kylmyys, Sameissa vesissä, Jyrkänteen reunalla (lainattu kustantamon sivuilta, jonne linkit johtavat). Kirjailijan teoksia on käännetty usealle eri kielelle ja kirjat ovat saaneet paljon erilaisia palkintoja ja ehdokkuuksia, esimerkiksi parhaan Pohjoismaisen dekkarin palkinnon vuonna 2002 ja 2003. 

Menneet ja kadonneet -teos kertoo Erlendurista, Reykjavikin poliisissa työskentelevästä miehestä, joka on käymässä lapsuudenkodissaan ja lapsuudenmaisemissaan Itä-Islannissa. Erlendur muistelee oman perheensä tragediaa, jossa isä ja perheen lapset joutuivat lumimyrskyyn, ja vain osa perheestä löydettiin. Erlendur on tullut selvittääkseen, mitä hänen pikkuveljelleen tapahtui. Miksi hänen jäätynyttä ruumistaan ei koskaan löydetty? Mitä sille tapahtui? 

Kysellessään kylän asukkailta tietoja muista kadonneista, Erlendur kiinnostuu toisesta tapauksesta: mitä lopultakin tapahtui Matthildurille, eräälle naiselle, joka eksyi niin ikään lumimyrskyyn vuonna 1942?. Miksi samaan myrskyyn eksyneet brittisotilaat löytyivät, elävinä tai kuolleina, ja miksi Matthilduria ei koskaan löytynyt? 

Erlendur tunkeutuu Matthildurin tunteneiden ihmisten, ystävien ja sukulaisten muistoihin ja pakottaa nämä miettimään, mitä tapahtui kauan aikaa sitten. Matthildurin menneisyydestä selviääkin kaikkea, osa sotavuosilta säilyneiden kirjeiden, osa suullisesti muistoina säilyneiden tarinoiden ja osa hänen miehensä ystävän, Ezran kertomien tarinoiden perusteella. Välillä Erlendur kiroaa omaa luonnettaan: miksi hänen pitää aina tutkia kaikkea, mikä ei heti avaudu hänelle, mutta sitten taas lopultakin omaisille on tärkeää tietää, mitä tapahtui kadonneille. 

Pidin kirjasta ja olin yllättynyt sen voimakkuudesta. En ole pitkään aikaan lukenut jännityskirjallisuutta, joka olisi saanut pelkäämään pimeitä nurkkia... ja varsinkin näin lumimyrskyn jälkitunnelmissa oli helppo eläytyä tarinoihin, jotka olivat tapahtuneet lumen ja jään keskellä. Ainoa miinus kirjassa tulee sen tarinankerronnasta: kun vanha ihminen tai toisen polven kertoja muistelee menneen ajan tapahtumia, niin tuntuu hassulta lukea tarkkoja dialogeja siitä, mitä tapahtui. Itse olisin pitänyt kerrontatavasta, jossa selvästi palataan toiseen aikaan. 

Muuten pidin kirjasta, ja etenkin sen islantilaisuudesta. Osallistun tälläkin kirjalla Eurooppa-haasteeseen ja kirjalla saan täytetyksi uuden maan kartaltani: Islannin. 

Hän seisoskeli Urðarkletturin kalliokielekkeen alapuolella ja näki ketunmetsästäjän lähestyvän rauhallisin askelin. Miehet tervehtivät toisiaan kohteliaasti jäätävässä tihkusateessa. Heidän sanansa rikkoivat hiljaisuuden ikään kuin ne olisivat kantautuneet jostakin toisesta maailmasta. 

Aurinkoa ei ollut näkynyt moneen päivään. Sumupeitto leijui kaikkialla vuonon yllä, ja sääennuste oli luvannut kylmenevää ja lumisadetta seuraavina päivinä. Luonto oli vaipunut talvilepoon. 

Arvioni kirjasta: + + + ½.