Jos olisin valokuvaaja, haluaisin ottaa sellaisia kuvia kuin Steve McCurry: puhuttelevia, ihmisistä ja ympäri maailmaa.
Helsingin Taidehallissa on meneillään (4. elokuuta asti) McCurryn näyttely hänen upeista valokuvistaan ympäri maailmaa. Olin kesän alussa lentää ihmetyksestä, kun huomasin, että tällainen näyttely on oikeasti tulossa kaupunkiin. Olin nimittäin ehtinyt jostain löytää McCurryn blogin, ja ihastella sieltä hänen kuviaan.
Blogissaan kuten myös näyttelyssä McCurry yhdistää yhden aiheen ympärille kuviaan ympäri maailmaa. Näin yleismaailmallinen inhimillisyys ja se, että me ihmiset olemme kaikkialla maailmassa aika samanlaisia tulee pakosti esiin. Blogissa (ei näyttelyssä) McCurry on näyttänyt, miten esim. lukeminen on maailmanlaajuinen ilo:
Näyttelyssä on esillä mm. kuvia ihmisten silmistä ja silmien tarinoista: minkälainen hetki onkaan katsoa kaikkia näitä ihmisiä silmiin ja antaa heidän silmiensä kertoa tarinaansa.
Näyttelyssä on esillä myös uskonto: yksi seinä on varattu kuville, joissa ihmiset harrastavat uskontoaan. Muslimit rukoilevat, hindut vaeltavat ja viettävät juhliaan, vankilapappi lukee Raamattua vankisellissä istuville ja munkit mietiskelevät.
McCurryn kuvissa näkyy myös ihmisten menetykset. Erityisesti mieleeni jäi ensimmäisen huoneen seinällä olleet kuvat tuhotusta Kabulista, mutta ei tuhon takia, vaan sen takia, miten sitkeä ihminen on: kuvassa miehet ovat pystyttäneet nuotion tuhottujen talojen jäljelle jääneisiin huoneisiin ja opettajat koulun kaiken tuhon keskelle.
Yksi McCurryn teemoista on myös vesi. Näyttelyssä vesi on ruoan antaja, ja vesi mahdollistaa myös kulkemisen paikasta toiseen. Vesi on myös mahtava voima, pelottavakin. Blogissaan McCurry näyttää monsuunisateiden voiman.
Näyttelyssä kuvat olivat hienoja, mutta osin vanhoja ja niitä oli aika vähän (tai ehkä odotin vain enemmän). Kaikesta huolimatta näyttely oli hieno, ja suosittelen sitä aivan kaikille, koska yksi kuva kertoo niin paljon ja vielä vähän enemmän.
