Verkottunut yhteiskunta eli maailmanhistoria lyhyesti

J.R. McNeillin ja William McNeillin Verkottunut yhteiskunta - yleiskatsaus maailmanhistoriaan (2006, Vastapaino - alkuperäinen teos The Human Web. A bird's-Eye View of World History 2003, suom, Natasha Viilokkinen) ei ole mitään sen vähempää kuin koko maailmanhistoria yksissä kansissa ja 480 sivussa.

Teos alkaa noin 12 000 vuoden takaa ja alkaa tuoda esiin niitä verkkoja ja verkostoja, joita ihmiset ja ihmiskunta ovat luoneet  esihistorian ja historian ajan. Esihistoriasta selvitään teoksessa parissa-kolmessa ensimmäisessä luvussa, joiden mukana siirrytään keräilijä-metsästäjästä maanviljelijäksi.

Seuraavissa kappaleissa kerrotaan ihmiskunnan ensimmäisistä sivilisaatioista: Mesopotamiasta, Niilin Egyptistä, Induksesta ja Kiinasta. Sivilisaatiot syntyivät, kun ihmiset pystyivät maanviljelyksen myötä jäämään paikoilleen. Kun ihmisillä alkoi olla aikaa ajatella muutakin kuin jokapäiväistä ruuansaantiaan, alkoi heillä olla tarve uskoa elämän jatkumiseen jossain muodossa fyysisen kuolemansa jälkeen. Syntyivät uskonnot, jotka myöskin saivat ihmiset tyytymään eriarvoiseen asemaan elämässään. Tämä sopi aikakauteen, sillä samaan aikaan kaupunkien ja sivilisaatioiden synnyn myötä ihmiset alkoivat olla eriarvoisia: toisille kerääntyi rahaa ja rikkautta, toiset tekivät työn. Kun maanviljelijät kärsivät ryöstelyistä, tarvittiin sotilaita suojelemaan heitä; rannikkoa pitkin siirryttiin toisiin sivilisaatioihin etsimään uusia tavaroita ja myös jokivarsia pitkin kuljettiin omilla seuduilla: syntyi kauppiaiden ryhmä, jotka toivat tavaroita muualta lähemmäksi.

Ihmiset tekivät erilaisia töitä; kauppiaiden oli helppo rikastua, uskonnon päälliköitä arvostettiin ja heistä tuli kuninkaita. Maanviljelijät tekivät ruumiillisesti haastavimman työn ja he kärsivät kovista veroista. Esimerkiksi Intiaan (Indus-kulttuurin tuohouduttua ja uuden synnyttyä) kasti-järjestelmä asetti ihmiset eriarvoiseen asemaan (tai valloittaja-arjalaiset toivat kastit). Järjestelmä säilyi ja ihmiset tyytyivät siihen, koska esim. avioliittoja ei saanut solmia yli kastirajojen; rajojen ylittämisiä vartioitiin tarkoin.

**
Teosta lukiessa tulee kieltämättä uusi näkökulma uskontoihin. Tai vähintäänkin kuva uskontojen synnystä vahvistuu: uskonnot ovat syntyneet siinä ajassa ja paikassa, joka niitä on ympäröinyt. Uskonnon moraalisäännöt on laitettu palvelemaan yhteiskunnan päämiehiä ja turvaamaan heidän asemansa. Tätä taustaa vasten tuntuu pöljältä, että uskonnot eivät muutu, vaan pitäytyvät vanhoillisisssa (ja epätasa-arvoisissa) kansantokannoissaan. Toisaalta myös aiemmin uskonnot ovat joutuneet muuttumaan ja joustamaan: ne uskonnot, jotka ovat soveltuneet muuttuneen yhteiskunnan vaatimuksiin, ovat selvinneet ja ne, jotka eivät ole soveltuneet, ovat kuolleet. Jos maailma olisi mennyt jossain vaiheessa toiseen suuntaan, suurimmat uskonnot olisivat tänään jotkut muut.

**

Teoksen myöhemmissä vaihessa kerrotaan, miten verkostuneisuus levisi sivilisaatioiden ja muilla seuduilla asuneiden ihmisten välillä. Ihmisten historia vaikuttaa väkivaltaiselta ja merkittävää onkin ollut erilaisten ryhmien suojautuminen toisilta ihmisiltä. Kehitys tuntuu aina tapahtuneen kahden asian aikaansaamana: sodan ja kaupan tarpeiden. Molemmat ovat saaneet aikaan teknologian kehittymistä ja myös verkostojen kehittymisen. Kauppa on luonut suhteita, joissa vaihdetaan tavaroita toisten omistamiin tavaroihin tai ruokaan, myöhemmin rahaan. Sota on yhdistänyt ihmisiä väkivallan keinoin: ne, jotka on valloitettu, ovat jääneet tahtomattaankin toisten verkostoihin. Sekä sota että kauppa ovat levittäneet paitsi uusia ajatuksia, kuten uskontoja, ja innovaatioita myös tauteja.

Kirjassa tulee esiin paimentolaisten merkitys. Kun ratsauilla kulkevat miehet oppivat käyttämään jousta, olivat he Lounais-Aasian seuduilla voittamattomia. Arovalloittajat olivatkin kauhuna ajalla 612 eaa.-1644. Ryöstelevät joukot alkoivat kerätä veroja ja heistä tuli lopulta myös monesti alueen hallitsijoita.

Se, kenellä maailmassa on valta, on riippunut uusimmista keksinnöistä: villikasvien ja -eläinten kesyttäminen, kastelujärjestelmät, kamelin kesyttäminen, ratsuväki, jousipyssyt, laivojen kehittyminen, härkävankkurit, arabialaiset numerot (nolla), sotureiden varustelu (ritarit), navigointi jne. jne. ovat vaikuttaneet valtasuhteisiin. Myöskin hyvällä tuurilla on ollut merkitystä: suotuisa ilmasto on auttanut hyviin satoihin, joet ovat helpottaneet tavaroiden kuljetusta. Lounais-Aasiassa sekä ilmasto että maantiede haittasivat kehitystä. Kuivuus (ilmastonmuutoksen myötä), maantiede (jokien puute esti halvat ja helpot laivakuljetukset; kamelit eivät jaksaneet kantaa yhtä paljon) ja ryöstelevät paimentolaiset haittasivat kehitystä, eivätkä islaminuskoiset alueet siten kaupallistuneet niin kuin Eurooppa. Hallitsijat ovat voineet vaikuttaa historian suuntaan: kun kiinalaiset hallitsijat kielsivät laivaliikenteen, he antoivat eurooppalaisille edun valloittaa Afrikan ja Amerikan. Kun italialaiset ja portugalilaiset kieltäytyivät auttamasta Kolumbusta, rahoittivat espanjalaiset Kolumbuksen Amerikan valloittajaksi.

Kiinnostavaa oli lukea kansoista, joista en ole kuullutkaan (tai ehkä lahjakkaaasti unohtanut historian tunnteilta?), kuten partalaiset ja sassanidit, jotka taistelivat kansansa nykyisen Iranin seutujen valtiaiksi ajanlaskumme alun molemmin puolin. Kiinalaisten dynastiat taas olivat vähän liikaa.

Kaiken kaikkiaan tässä kirjassa oli hienoa se, että toisin kuin ainakin oman aikani historianopetus historia jakaantui teoksessa tasapuolisesti kaikilla mantereilla tapahtuvaksi kehitykseksi. Muistan omilta oppivuosiltani vain sen, että historia alkoi Kreikasta ja Roomasta, ja sitten muuallakin niin kuin Mesopotamiassa oli jotain. Historiankirjojen loppuosa, jossa käsiteltiin Aasiaa laajemmin, jäikin sitten kevätauringon ja luokkaretkien takia käsittelemättä jokainen vuosi. Voisin väittää, että juuri siksi Kiinan, Intian ja muiden Aasian osien historia oli minulle tämänkin kirjan epäselvin osio.

****

Teos oli paikoin sirpaleinen johtuen sen esitystavasta: siinä on valittu aina tietty aika, jossa tarkastellaan ihmisyhteisöjä eri puolilla maailmaa: 3500 eaa. - 200 jaa.; 200 - 1000 jaa.; 1000 - 1500; 1450 - 1800 jne. Lukujen aluissa tarkastellaan niitä alueita, jotka olivat merkittävimpiä kulloisellakin aikakaudella, ja luvun lopussa mainitaan kunkin alueen kehittymisaste. Seuraavassa luvussa kerrataan eri alueiden kehittymistä tähän asti, ja kyllähän se kertaus on paikallaan, mutta kuitenkin lukijana epäilen, että oliko tämä taas uutta asiaa.

Historiassa vihaan juuri tätä, etten saa kokonaiskuvaa tapahtumista. Sama asia vaivasi minua koulun historiantunneilla. Tai kirjallisuudenhistoriassa. Muistan ahaa-elämykseni, kun jossain lukion kirjassa oli vihdoin yhdistetty Suomen ja maailmankirjallisuus tyyliin "kun Shakespeare kirjoitti Romeon ja Julian, Suomessa Agricola kirjoitti ABC-kirjaa (samalla vuosisadalla ainakin). Periaatteessahan tässä kirjassa on juuri tehty noin, mutta en tiedä, miksi se on silti niin kovin vaikea asia hahmottaa. Olenko sitten tottunut lukemaan historiaa (kirjallisuutta) aina yksi maanosa kerrallaan? Joka tapauksessa, mun oli pakko kirjan lukemisen jälkeen tarkistaa wikipediasta kunkin maanosan kohdalta kehityksen kulku. Tai sitten historiaa on vain vähän vaikea sulattaa yhden 500-sivuisen lukemisen perusteella? 

Ehkä siksi että kirja on lyhyt, siitä puuttuu melkein kaikki havaintomateriaali. Ja ehkä juuri sillä tavalla maanosat ja eri sivilisaatiot olisikin saanut kuvioin ja kartoin selvemmiksi.

Pääosin kirjaa oli kuitenkin kivaa ja kiinnostavaa lukea. Vaikka itse tosiaan pidän hieman enemmän kulttuurihistorian tavasta tuoda historia yksittäisten ihmisten kautta eläväksi eteeni, eikä niinkään sotien tai vuosilukujen, tai hallitsijoiden nimien kautta.

Kirjaa lukiessa tuli sellaisia asioita mieleen, että maailma on jo niin kauan valjastettu kaupan ja sodan aisoihin, että ei taideta päästä enää irti niistä kahleista. Toisaalta voihan olla, että kirjoittajien näkökulma oli taloudesta ja politiikasta kumpuava ja siksi nämä asiat painoittuivat erityisen paljon teoksessa.

En kyllä pysty keksimään, mikä olisi se paras tapa kirjoittaa ja kertoa historiaa, tai mikä kaikkia miellyttäisi. Itse olen nauttinut kaikkein eniten historiallisten elokuvien katsomisesta. Kirjojakin olen lukenut, mutta niistä tulee monesti sellainen kuva, että kirjailija on turhankin varovainen kuvauksissaan. Täytyy olla hurjaa uskallusta kuvata eri aikaa: miltä silloin näyttää, tuoksuu ja mitä ääniä kuuluu? Monesti kuvaus jää hieman vajaaksi; todenperäisyyttähän tällaisen tavislukijan on vaikea päätellä.

Eräs alkavan kesän teema lukemisessa voisi ollakin eri historiallisiin ajankohtiin sijoittuvien kirjojen lukeminen.
  

Kulttuurien kohtaamisia arjessa

Pirkko Pitkäsen toimittama Kulttuurien kohtaamisia arjessa (2011, Vastapaino) on kokoelma tutkimuksia ja tutkimusten (haastattelujen) perusteella kirjoitettuja tekstejä maahanmuuttajien ja kantaväestön kohtaamisista opiskelu- ja työympäristöissä eri puolilla Suomea (Helsingissä, Tampereella ja Joensuussa). Eri paikkakunnilla haastateltiin vuosina 2008 - 2009 175 henkilöä, joilla oli arkipäivänä kontakteja keskenään; puolet heistä oli suomalais- ja puolet ulkomaalaissyntyisiä.

Teoksen lähtökohta on nähdä kulttuuriset tavat toimia, elää ja nähdä itsensä oppimisprosessin tuloksena:

Kansallisten tai etnisten kulttuurien eroja ei ole syytä mystifioida. Kulttuurien välisessä kommunikaatiossa on kyse oppimisprosessista.

Koska kyseessä on oppiminen, on mahdollista siis myös oppia ymmärtämään erilaisia tapoja toimia, samoin kuin muissakin ristiriitatilanteissa, joita ihmisten keskinäisissä suhteissa ilmenee.

Teoksessa pohditaan myös sitä, miten eri kulttuuritaustaiset ja siten eri toimintatapoihin oppineet toimijat voisivat tulla toimeen ja menestyä yhteistyössä työelämässä:

kantaväestön suvaitsevaisuus perustuu ajatukseen, että erot ovat pieniä ja kun tulijoiden puutteet korjataan vastaamaan enemmistön toimintatapoja, kaikki ongelmat poistuvat eikä kukaan joudu kärsimään.

Teoksessa on haastateltu erimaalaisia (Viro, Venäjä, Aasia, Afrikka lähtöalueina) maahanmuuttajia ja eräässä teoksen haastattelussa tuli ilmi maahanmuuttajien suhtautumista asiaan. Venäläissyntyinen haastateltava paheksui sitä, että suomalaiset sallivat toisenlaiset kuin suomalaiset toimintatavat. Ehkä helppo sopeutuminen suomalaiseen työelämään ja muutenkin suomalaiseen yhteiskuntaan itänaapurista tulleilta perustuu osin tällaiseen näkemykseen. Apua sopeutumisessa tietenkin on siinä, että oma maa on lähellä ja tavat eivät aivan niin erilaisia ja outoja, eivätkä lähes kokonaan vastakkaisia kuin jostain kauempaa tulleilla.

Sinällään teos ei kerro mitään uutta eri kansalaisuuksien kohtaamisesta, mutta antaa taustatukea jo olemassa oleville ajatuksille haastattelujen kautta. Ongelmia eri kulttuureista tulevien ihmisten kohdatessa tulee esimerkiksi silloin, kun miesvaltaisesta kulttuurista tuleva mies joutuu ottamaan vastaan ohjeita itseään nuoremmalta naiselta. Muita ongelmia aiheutuu erilaisista kohteliaisuuskäytännöistä, ajankäytöstä ja hygieniasta.

Tietyissä työyhteisöissä kulttuuri- ja kielitausta ei taas vaikuta ihmissuhteisiin, taustalla ei ole sen kummempaa merkitystä, sillä esimerkiksi insinööri on insinööri taustastaan huolimatta: insinöörit ovat joka tapauksessa kiinnostuneita samoista asioista.

Suomalaisten ajatukset itsestään kokevat maahanmuuttajien haastatteluissa kolauksen, esimerkiksi kovina työmiehinä itseään pitävät duunarit eivät välttämättä sitä ole muiden silmissä, tai ovat mutta eivät sen enempää kuin muuallakaan maailmassa työtä tekevät. Suomalainen työelämä näyttäytyy rentona, eikä mitenkään erityisen työhulluna maailmana, sillä ylityöstä ei pidetä. Maahanmuuttajat kokevat pahana sen, että kantaväestöllä ei ole halua tehdä syvempiä ystävyyssuhteita heidän kanssaan, sama asia näkyy myös työläiskantaväestön haastatteluissa. Töiden jälkeen heillä ei tuntunut olevan halua lähteä kaljalle maahanmuuttajan kanssa, vaikka työssä ollaankin kavereita. 

Ylemmässä asemassa olevat työntekijät sen sijaan olivat tekemisissä toistensa kanssa myös töiden ulkopuolella. Työpaikalla vaikeuksia tuotti myös se, että kantaväestön hiljaisuutta pidettiin töykeytenä, eikä sitä osata tulkita oikein.

Onkin ilmeistä, että ne ulkomailta Suomeen muuttaneet, joilla on sosiaalista kykyä ja aloitteellisuutta, sopeutuvat ryhmään myös vähäeleisen sosiaalisen vuorovaikutuksen vallitessa.

Useimmiten maahanmuuttaja nähdään sen kautta, mitä hän ei saa olla tai miten ei saa käyttäytyä: ei saa olla laiska, ei saa olla poissa opinnoista, ei saa olla haluton opiskelemaan suomea, eikä saa elää sosiaaliturvalla, ei saa vaatia erityiskohtelua. Toisaalta koulutuksella olleilla haastatelluilla oli sama asenne kaikkia kohtaan, taustasta riippumatta. 

Vaikeuksia työelämässä tuli siitä, että tehtävät tehtiin eri tavalla (terveydenhoito) tai että kielitaito oli liian heikko opintoihin tai töihin. Vaihtoehtoisia keinoja päästä työelämään ei juurikaan esitetty, paitsi erään Josen tapaus, jossa suomen kieltä taitamaton Jose opiskeli peltisepän työt kädestä pitäen vanhemman työntekijän näyttämällä. Samalla Jose oppi myös suomea. 

Kirjaa lukiessa tuli sellainen olo, että varsinkin hyvän huomenen sanominen voisi ratkaista jo paljon yleistä viihtyvyyttä. Myönnän, että itsellenikin on tuottanut päänvaivaa joissakin paikoissa saada huomeneeni vastausta. Olenkin joissain paikoissa lopettanut yrittämisen, itseäni tarkkailemalla huomaan myös joitakin paikkoja ja hetkiä, jolloin en jaksa tervehtiä ihmistä, vaikka normaalina päivänä sen tekisinkin. Toisaalta tekee kovasti mieli myös pitää kiinni oikeudestaan olla hiljainen, ujo ja jurottava suomalainen, joka rakastaa rauhallista bussimatkaa.  

Toinen asia, joka mieltäni kuohutti, oli suomen kielen osaaminen ja sen oppiminen - tai lähinnä osaamattomuus. Suomen kieltä on niin monta tapaa puhua, että voiko sitä koskaan oppiakaan niin hyvin, että ymmärtäisi kaikkia. Ote kirjassa olevasta kantaväestön haastattelusta: "Mutta jos tulee vaan hengaileen, tai ei näytä naamaansa ollenkaan, niin ei sitten tietenkään. - - Ja tietysti pitää vähän bamlaa kieltäkin, et se on, ei voi kertoa muuten, mitä pitää tehdä." Miten hyvin suomea pitää osata, että sillä pärjää?

Teoksessa ei ollut ratkaisuja, vaan siinä esiteltiin asioita, jotka ihmiset puolin tai toisin kokevat ongelmallisina. Pärjääminen maahanmuuttajataustaisena, kuten kantasuomalaisenakin, tuntuisi olevan siitä kiinni, miten sosiaalinen ja kyvykäs verkostoitumaan henkilö on. Mistähän sitä saisikin vain sosiaalisesti lahjakkaista ihmisiä Suomeen? Sitten tosin alkaisi olla jo niin ahdasta, että pitäisi olla supersosiaalinen, että pärjäisi. Kiinnostavaa minusta oli se, että jos ryhmällä on kaikkia yli kaiken kiinnostava kiinnostuksenkohde,  taustat unohtuvat. Ehdottaisin ratkaisuksi jalkapalloa, mutta kun suuri osa suomalaisista rakastaa enemmän jääkiekkoa, niin toimisiko sekään? Työpaikassa, jossa eri tavalla asian tekeminen hyväksytään, voi olla myös vapaampaa olla. Tämä ihan yleisenä huomiona eletystä elämästä. Ainakin pikakurssi erilaisiin tapoihin auttaa ymmärtämään.

Teokseen vielä hetkeksi palatakseni, kirjan nimi Kulttuurien kohtaamisia arjessa oli kovin harhaanjohtava, koska itse ainakin käsitän arjen työn ulkopuoliseksikin asiaksi ja tässä nimenomaan kerrottiin kohtaamisista työ- ja opiskeluelämässä. Ehkä senkin takia, että monella ei ollut kohtaamisis työn tai opiskelujen ulkopuolella.

Kenelle kirjaa suosittelen? Niillä aloilla, joita kirjassa käsiteltiin: terveydenhoidossa tai metallialalla (tai muulla miehisellä alalla) työskenteleville, joilla on kohtaamisia muualta tulleiden kanssa.  

Marja Katiskon väitöskirja Kansalaisuus työyhteisön arjessa jää nyt lukematta, koska se olikin kovin kertomusanalyyttinen teos, jossa analysoitiin tapaa tuottaa kertomuksia.           

En ole rasisti, mutta....

En ole rasisti, mutta ... Maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kritiikistä (2009, Vastapaino) oli lainassa jo aiemmin - viime eduskuntavaalien jälkeen - mutta silloin aika ei ollut oikealla tavalla kypsä siihen, että olisin jaksanut lukea teosta.

Nyt kuitenkin hain kirjan uudelleen luettavaksi. Harvoin johdanto-kappaletta lukiessa on tullut nyökyteltyä yhtä paljon "olen niin samaa mieltä" -liikkeellä kuin tämän kirjan alkusivuilla; johdannossa kerrottiin pääsääntöisesti se, mikä itseäni häiritsee maahanmuuttajista keskusteltaessa: maahanmuuttajat on mediassa nähty rikkautena - media on nostanut esiin menestystarinoita; tai maahanmuuttajat on nähty uhkana tai uhrina; ja lisäksi maahanmuuttajista yleensä puhuvat kaikki muut paitsi ne, joita keskustelu koskee.

En ole rasisti, mutta... -teos on syntynyt viimeisten kuntavaalien jälkeen ja ilmeisen paljon PS:n voitokkailla vaaleilla oli osuutta kirjan julkaisemiseen. Eduskuntavaalien jälkeen voi vaan todeta, että samoilla teemoilla ja ajatuksilla on edelleen kannattajansa. Miten paljon median tavalla käsitellä maahanmuuttajia on sitten vaikutusta asiaan, varsinkin kun omakohtaista kokemusta jokaisella ei edes ole maahanmuuttajista, voi arvailla.

Teoksessa käsitellään maahanmuuttajia nimenomaan median käsittelemänä. Oman puheenvuoronsa saavat myös keskustelun kohteet. Kaisla Löyttyjärven (mitenköhän hän muuten on maahanmuuttaja...) puheenvuoro hänen omasta elämästään on erityisen koskettava. Kaikkea sitä, mitä Löyttyjärvi on saanut kokea lapsena ja nuorena, on vaikea käsittää. Kirjan lähtökohtana onkin se, että jokainen lapsi saisi olla rasistisen puhetavan ulottumattomissa. Myöskin asiallisen maahanmuuttokeskustelun jatkuminen on kirjan tekijöiden toiveena ja kirjan lähtökohtana.  

Maahanmuuttajien ääntä teoksessa käyttävä Said Aden kuvaa, miten somalialaisia kuvattiin heti 90-luvun alussa mediassa tavalla, jossa tulijat nähtiin yksipuolisesti huonoina. Mediassa somalialaisista on annettu kuva yhtenäisenä ryhmänä, jossa kaikki ajattelisivat asioista samalla tavalla ja toimisivat samalla tavalla. Suvi Keskinen, joka kirjoittaa yleisemmin median kuvasta maahanmuuttajiin, muistuttaa että julkisessa keskustelussa unohdetaan, että Suomi jo on monikulttuurinen maa, ja maahanmuuttajista puhutaan kuin he olisivat joku yhtenäinen ryhmä. Anna Rastas jatkaa ajatusta omassa artikkelissaan, että jos ja kun maahanmuuttajat nähdään pahana, yhtenäisenä ryhmänä, maahanmuuttaja-lapsi, joka erottuu ulkonäöltään meistä suomalaisista, kasvaa koko lapsuutensa ympäristössä, jossa hänen vanhempansa nähdään "sosiaalipummina" ja uhkana suomalaiselle yhteiskunnalle.

Mitä värisokea ihminen sitten ei tiedä eikä ymmärrä? Hän ei ymmärrä sitä, että paikat ja tilanteet, joissa hänen ja hänen lastensa ei tarvitse tuntea pelkoa, voivat olla toisille vaarallisia. Värisokea ei ole koskaan joutunut ajattelemaan sitä, että hänet havaittaisiin kaikkialla helpommin kuin muut ja miellettäisiin aina ensisijaisesti jonkin vähemmistön edustajaksi - - siis ei esimerkiksi vain asiakkaaksi, oppilaaksi tai lapseksi tai mieheksi tai naiseksi. - - Hän ei joudu pohtimaan sitä, milloin häntä syrjitään avoimilla asuntomarkkinoilla, työmarkkinoilla tai palveluissa. Koska hän ei joudu miettimään jatkuvasti sitä, liittyykö asioihin ja tapahtumiin rasismia, hän ei myöskään ole tietoinen oman tietonsa rajallisuudesta.  

Siirryttäessä tarkastelemaan 2000-luvun journalismia teoksessa Pentti Raittila kirjoittaa, että maahanmuuttajista kerrottaessa oltiin siirrytty "suvaitsevaisuusjournalismiin", jossa kerrottiin ns. menestystarinoita maahanmuuttajista ja nähtiin eksotiikkaa heidän elämässä. Menestystarinoita onkin helppo löytää, kun etsii maahanmuuttajista tarinoita: suomalaista koulutusta arvostava intialainen Sunitha on kouluttautumassa yksinhuoltajana ja kuuden (!) lapsen äitinä lähihoitajaksi. Abib on palkittu maahanmuuttajien ja kantaväestön suhteiden sillanrakentamisesta.

Karina Horsti jatkaa ja esittelee tavan tuottaa maahanmuuttaja myös uhrina: yleensä nainen kuvataan paitsi rasismin, myös oman kulttuurinsa ja Suomen maahanmuuttopolitiikan uhrina. Samanlaisia uhritarinoita ei ole kovin vaikea löytää ihan viime aikojenkaan uutisoinnista: sympaattiset vietnamilaiset keräsivät jopa PS:n kannattajat puolelleen. Horsti kysyykin tekstissään, että miksi juuri tietyt kansat ovat uhrin asemessa mediassa, kun taas toiset nähdään uhkana? Olisikohan mahdollinen sama uutinen kuin edellä, jos vietnamilaisen perheen vaihtaisi somalialaiseksi...

Kiinnostavaa mediassa onkin se, miten eri tavalla kuvissa maahanmuuttajat näkyvät. Kun jutuissa maahanmuuttaja on uhka, uhri, menestyjä tai jotenkin spesiaalitapaus, niin median kuvissa maahanmuuttajat kuuluvat suomalaiseen yhteiskuntaan ihan luonnollisena osana. Camilla Haavisto ja Ullamaija Kivikuru ovat huomioineet tätä asiaa artikkelissaan. Heidän mukaansa mediassa eritaustaiset henkilöt kuuluvat aivan neutraalien juttujen kuviin. Siis, olisikohan ihan sen takia, että monikulttuurisuus nyt on ihan normaali asia nyky-Suomessa (ainakin kehien sisäpuolella); maahanmuuttajia ei saa piiloon raivattua. Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.

(kuva)

  

Laura Huttunen artikkelissaan vielä muistuttaa, että monessa paikassa käytetään käsitettä maahanmuuttaja kuin se olisi yksi hahmo, jonka jokainen tämän parissa työskentelevä tuntee: näin maahanmuuttaja ajattelee ja puhuu.

Jo tilastojen lukeminen kuitenkin kertoo, että Suomessa muualta muuttaneet ihmiset ruumiillistavat valtavaa kirjoa kansallisuuksia, maahantulosyitä, ammatteja, koulutustaustoja, äidinkieltä ja perhesuhteita. Persoonallisuuksien, elämänkoatsomusten ja elämänasenteiden kirjoa tilastot eivät tietystikään pysty näyttämään.

Mediassa tämä kirjo ei välttämättä näy, ja kun media muokkaa ihmisten mieliä paljon, olisi hyvä, jos median kuva monipuolistuisi. Ehkä vielä joskus koittaisi se aika, jolloin ihmisen tausta ei olisi se, joka vaikuttaisi ihmisen kokonaisarviointiin kohtaamistilanteissa.

Vaikeutena on myös se, että maahanmuuttajat itse eivät ole äänessä: monesti esteenä on se, että ei ole oikeaa kanavaa päästä ääneen - tai joskus voi puuttua halu lähteä tielle, jonka varrella on odotettavissa taisteluita.

****

Ennakkoluulot kuuluvat ihmisluonteeseen, mutta on vain veteen piirretty viiva, milloin ennakkoluulot alkavat vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen ja milloin käyttäytymisestä tulee syrjintää.

Koska itse vähän joskus työkseni teen tätä, eli etsin juttuja maahanmuuttajista, niin joitakin juttuja olen löytänyt, joissa maahanmuuttajat nähdään neutraalisti (niin kuin valokuvissa). Uskallan kuitenkin sanoa, että niitä juttuja on vaikea löytää, eikä niitä ole ainakaan valtakunnan suurimmissa lehdissä.

Bussikuskin päivä Abdin kanssa -jutun voi nähdä tietysti ammattisuuntausmainoksena, mutta minusta se on kiva, neutraali juttu normaalista arjesta työtä tekevän mamun elämästä. Bussikuski, lähihoitaja ja kaupan kassa ovat niitä paikkoja, joissa mamut mediassa nykyisin nähdään työpäivänä. Ihan hyvä niinkin, mutta kaikki eivät toki halua samaa uraa, mikä on ehkä ymmärrettävää, koska kaikki suomalaisetkaan eivät halua samaan ammattiin.

Surkuhupaisinta on se, että kun näitä ammatteja, joita kukaan suomalainen ei kuitenkaan halua tehdä, kaupataan muille, ne alkavat kiinnostaa myös suomalaisia, kuten kävi Alepan jutussa. Erästä keskustelupalstaa kävin lukemassa ja siellä asenne oli sama kuin lukemani teoksen Huttusen artikkelissa: maahanmuuttajista pitäisi karsia ne, jotka tulevat eläteiksi, ja myös ne, jotka vievät työpaikat eli ansaitsevat itse rahansa.  

Joskus tuntuu, että eri maista ja kulttuureista tulleiden ihmisten eroja on aivan liiaksi korostettu. Itse opiskelin kulttuurintutkimusta ja muistan, miten eri kulttuurit kiinnostivat juuri sen takia, että ne olivat erilaisia ja tutkimuskin oli paljolti juuri niitä erojen etsimistä. Usein mietin, että ehkä maailma olisi rauhallisempi paikka, jos tutkimus olisi alun perin korostanut ihmisten samanlaisuuksia eikä niinkään eroja.

Sillä kaikilla meillä on samat inhimilliset piirteet ja perustarpeet. Nykymaailmassa ihmiset voivat, jotkut haluavat ja toisten on pakko muuttaa toiseen paikkaan kuin missä ovat syntyneet esi-isiensä kanssa. Silloin tietyt asiat pitää opiskella: uuden paikan kieli ja ne tavat, joilla muut pidetään tyytyväisinä ympärillä.

Ehkä joskus se riittää: uuden kielen ja tapojen oppiminen, eikä tarvitse enää voittaa ennakkoluuloja. Työpaikkahaastatteluun ja asunnonnäyttöön pääsee siinä missä muutkin, eikä tarvitse epäillä, että työpaikan sai jälleen kerran se toinen aivan muiden kuin pätevyyden perusteella.

****