Reeta Paakkinen: Kotona Istanbulissa - Tositarinoita Turkista

Reeta Paakkisen Kotona Istanbulissa - Tositarinoita Turkista (2013, Otava) -teos on odottanut lukijaansa jo pari vuotta, sillä sain kirjan kyllä jo vuonna 2013, mutta en päässyt aiemmin kirjan lukemisessa alkua pidemmälle. Turkki ei ole koskaan kutsunut minua, mutta kiinnostanut pienesti. Ehkä joskus matkustan ja juurikin Istanbuliin. Tällä hetkellä tuntuu tosin paremmalta istua kotona lukemassa maasta, jossa tapahtuu. 

Paakkisen kirjan kuvaukset alkavat vuodesta 1998, jolloin kirjoittaja muuttaa Turkkiin miehensä vanhempien luokse. Alkaa tutustuminen turkin kieleen ja turkkilaisiin tapoihin, jaoita myöhemmin seuraa työskenteleminen turkkilaisessa lehdessä journalistina. Paakkinen kertoo Istanbulista ja myös muusta Turkista, sekä Kreikasta ja Kyproksesta paljon: millaista kaupungin kaduilla on ja millaista on kotien yksityisessä osassa, verhojen takana. Aika pitkälti Paakkinen haluaa tuoda esiin ja kumota ihmisten yleisiä harhaluuloja maasta ja sen eämästä: kaikki naiset eivät kulje huntu päässä ja naiset pääsevät töihinkin. Toisaalta kirjassa kerrotaan myös, että vielä 2010-luvulla vain kolmannes turkkilaisista naisista käy työssä. 

Kirjassa on positiivinen ote Turkkiin ja Istanbuliin, ja välillä ote tuntuu liiankin positiiviselta. Kuten kirjoittaja toteaa, Turkki on iso maa ja ihmisten elämät eroavat jopa Istanbulin kaupungissa paljon toisistaan. Kirjasta sain kuvan kehittyvästä ja Eurooppaan päin avoimena olevasta maasta, jonka aikoinaan Atatürk johti kohti demokratiaa ja pois sharia-laista. Paakkinen liikkuu journalistien ja taiteilijoiden ja liikemiesten maailmassa ja huomioi, miten U2:n Bono ihastuu kaupunkiin ja miten Istanbuliin alkaa nousta liikekeskuksia. Itselleni jäi hämärän peittoon, että mistä ajasta aina kulloinkin kirjoitetaan, mutta kirjan loppupuolella vedetään yhteen Turkin muutos 15 vuoden aikana, jolloin Istanbulista on tullut kehittyneempi, siistimpi ja toimivampi kaupunki kuin aiemmin. 

Kirja antaa elämänmenoon selityksiä, joista kaikki ei uppoa minuun. Naisten kotiäitiys ja vain miesten käyminen töissä selitetään sillä, että sekä mies että nainen tekevät oman osansa työstä, ja molemmat osat ovat raskaita. Miehelle on kunnia-asia elättää naisensa ja perheensä hyvin, toteaa Paakkinen, mutta ei mielestäni muuta sitä tosiasiaa, että rahat ovat miehellä ja nainen ja hänen toimensa ja ostoksensa miehen kukkaron takana. 

Journalistina elämä tuntuu Istanbulissa kiireiseltä, mutta kiinnostavalta. Työyhteisö on kansainvälinen ja mielenkiintoisia ihmisiä on ympärillä paljon. Bosporinsalmi pitäisi kokea ainakin kerran elämässä ja ihmiset nauttivat iltaoluensa ihaillen valoja toiselta puolelta rantaa, sekä kävelevät ja lenkkeilevät rannalla. Kieltämättä vaikuttaa mukavalta! 

Paakkisen kirja tuo kuvan Turkista, joka on melkein kuin Eurooppa. Tuntuu pahalta ajatella, mihin suuntaan Turkki seuraavaksi kulkee. 

Reeta Paakkisen Kotona Istanbulissa - Tositarinoita Turkista (2013, Otava)

287 sivua 

Naistenviikko jatkuu blogissa, ja tänään onnitellaan mm. Reetaa nimipäivien johdosta! 

Vinkki myös Reetta Niemensivun sarjakuviin, joista luin menneinä vuosina teokset: Lempi ja rakkaus (2010, Suuri kurpitsa) ja Saniainen kukkii juhannuksena. Kirjoitukseni täällä, vuodelta 2014. 

Aino Sutinen: Taksi Kurdistaniin & Vaimoksi vuorille - sarjakuvakirjoja

Aina tähän vuoden synkimpään aikaan iskee kaukokaipuu johonkin maailman äärimmäisen laidan paikkoihin. Kaukokaipuuta aloin parantaa tällä kertaa Aino Sutisen sarjakuvilla. Taksi Kurdistaniin (2009, Asema) kertoo matkasta Turkissa, Syyriassa, Iranissa, Pohjois-Irakissa ja Azerbaidzanissa. Näissä maissa naisen asema ei ole paras mahdollinen, ja yksin matkustava nainen kohtaa häntä lähestyviä ja seuraavia miehiä, mutta myös erittäin ystävällisiä ja luotettavia miehiä ja ylipäätään ihmisiä, joihin tutustuu ja joiden luona syö ja nukkuu. Yksin matkustava nainen (tai ihminen ylipäätään) on myös joskus aivan yksinään, ei puhu kenenkään kanssa, eikä ole muiden kanssa tekemisissä. Näistä kaikista kertoo sarjakuvakirjanen, jonka ainoa vika oli se, että se oli niin kovin lyhyt. Kirja kertoo myös matkustamisesta, matkanteosta. 

Rakastan matkallaolossa sitä hetkeä, kun saapuu uuteen kaupunkiin aikaisin aamulla. Kadut ovat hiljaiset ja ilma on viileää. Joka kulman takana on uutta. 

Ja sitä, kun on tien päällä - tai raiteilla - paikkojen välissä, ei-missään. Vailla kiirettä... 

Kirjasta jäi mieleeni syyrialainen elämänmeno, joka vaikutti vielä varsin leppoisalta ja iranilaiset ihmiset, joille oli tehty kasvoleikkauksia (naisilla huivin alta näkyvät laastarit) ja jotka söivät salaa paaston aikaan. Kirjasta jäi mieleeni myös naistenahdistelijat, ja voi olla, että minulta jäisi tekemättä matka näihin maihin, joissa Aino Sutinen matkasi. Ihan vain siitä syystä, että naisten huono asema ahdistaisi liikaa. Kirjasta tätä matkaa oli kuitenkin kiinnostava lukea. 

Yksi kirjojen kiinnostavin asia oli, että joillakin sivuilla oli paikasta valokuva ja piirroskuva, joten sain lukijana nähdä, miltä valokuvamaisema näyttää piirrettynä. Taksi Kurdistaniin (2009) erosi Vaimoksi vuorille (2015, Neon Tunisia) -teoksesta siinä, että jälkimmäisessä (alla) piirrokset olivat isompia ja sivuilla väljemmin, ehkä jotenkin myös selkeämpiä. Valokuvat ilostuttivat myös tässä kirjassa paikka paikoin. 

Vaimoksi vuorille - Reppumatkasarjakuva Etelä-Kaukasiasta vie lukijan nimensä mukaisesti Azerbaidzaniin, Armeniaan ja Georgiaan. Maihin, joissa näkyy neuvostovallan vaikutus, öljyn mahti, vuoristolaisuus. Ihmiset, joita Aino Sutinen tapaa, ovat sitkeitä, ja hän pääsee mukaan juhliin, jotka ovat kontrastina vasemmalla kädellä remontoituihin taloihin ja niukkaan arkipäivään. Jokaista maata ja kaupunkia vaivaa työttömyys. Vanhat elinkeinot ovat ihmisten toimeentulon lähteenä, kaupungeissakin ruoan antaa takapihan oma pieni kasvimaa. 

Erityisesti minua viehättivät vuoristomaisemat, joita olisi kiva päästä ihailemaan. En kuitenkaan ehkä näihinkään maihin uskaltaisi matkustaa, joten sitäkin kiinnostavampaa oli lukea matkoista kirjasta. Tunnen itseni pieneksi ja saamattomaksi, mutta reppumatkailu ei kuitenkaan ehkä ole minun juttuni. Mutta kuitenkin niin mahtavaa päästä fiilistelemään kirjan sivuilta tällaisia juttuja, joita ei itse uskalla tehdä! 

Aino Sutinen: Taksi Kurdistaniin (2009, Asema)

Aino Sutinen: Vaimoksi vuorille - Reppumatkasarjakuva Etelä-Kaukasiasta (2015, Neon Tunisia) 

118 sivua

Elif Shafak: Kunnia

Elif Shafakin kirjoista olen lukenut aiemmin sekä Rakkauden aikakirjan (2010) että Kirotun Istanbulin (2012) ja pitänyt molemmista aiemmista kirjoista, vaikka olenkin löytänyt molemmista jotain vinkumisen aihetta. En siis ollut aivan varautunut siihen, minkälainen vaikutus Kunnialla (2013, Gummerus) oli minuun. Lieneekö kevään aurinko pehmentänyt tämän lukijan, mutta en keksi Kunniasta oikeastaan mitään negatiivista, paitsi ehkä loppu, joka tavallaan toimi, mutta tavallaan oli hieman liian amerikkalaisen onnellinen. 

Kunnia kertoo nimensä mukaisesti kunniasta. Päähenkilönä kirjassa on nainen nimeltä Pembe, Turkissa asuva tyttö, jolla on kaksoissisar Jamila. Kun kaksostyttöjen äiti kuoli yrittäessään saada edes yhtä poikaa yhdeksän tyttären lisäksi, Pembe synnyttää jo 17-vuotiaana poikalapsen, mikä on suurinta ja täydellisintä, mitä turkkilainen nainen voi tehdä 1960-luvulla. Toisaalla kasvaa Adem, jonka äiti on rakastunut toiseen mieheen ja lähtee perheensä luota. Ademin lapsuus on lisäksi humalassa huutavan isän takia varsin ikävä. Adem ei itsekään osaa olla isä, kun hän hieman sattumalta menee naimisiin Pemben kanssa ja saa tämän kanssa kolme lasta.

Kunnian alussa oli hieman vaikeaa saada selvää, kenestä tämä kirja kertoo, mutta pian kirjassa päädytään Lontooseen, johon Pembe ja Adem lapsineen muuttaa. Lapset kasvavat ja heillä kaikilla on oma tulevaisuus edessään. Pembe on kampaaja, Adem taas tehtaalla liukuhihnalla työssä. Ademin unelmat eivät ole antaneet hänelle mitään parempaa kurjan lapsuuden jälkeen; ainoa kiinnostava asia hänen elämässään on salarakas, venäläinen tanssijatar. 

Lontoossa henkilöt kohtaavat kaikenlaista, mutta Pembe uskoo pääosin ihmisten hyvyyteen. 

Hän tiedosti, kuinka erilaisia Toprakit olivat englantilaisiin naapureihinsa verrattuna, ja kuitenkin myös turkkilaiset ja kurdit olivat erilaisia, ja jotkut kurdit olivat täysin erilaisia kuin toiset kurdit. Jopa hänen pikkuruisessa kotikylässään Eufratin varrella joka perheellä oli erilainen tarina, eikä missään perheessä ollut kahta samanlaista lasta. Jos Allah olisi halunnut luoda ihmiset samanlaisiksi, Hän olisi varmasti tehnyt niin. 

Pembe onkin lähinnä hämmästynyt, kun hän kohtaa rasistin. Kirja ei ole perinteinen maahanmuuttajatarina, eikä tässä kirjassa mietitä kovinkaan paljon, mitä erilaista ja samanlaista ihmisten välillä on (tosin sitäkin mietitään aika ajoin): rasistin kohtaaminen on kuitenkin vain keino, jonka kautta Pembe törmää itselleen merkittäväksi tulevaan henkilöön. 

Kirjassa on paljon rakkautta. Sitä on päähenkilöiden saamissa ohjeissa: 

Jos mies on riidanhaluinen, hänen rakkautensa on täynnä riitoja. Jos hän on tyyni ja lempeä, hänen rakkautensa on balsamia. Jos hän säälii itseään kaiken aikaa, hänen rakkautensa murenee tomuksi. Jos hän on hilpeä veikko, hänen rakkautensa pursuaa iloa. 

Ja sitä on kirjan sivuilla, henkilöiden välissä eli koko kirjan matkan ajan. Rakkauden kanssa sotii kunnia, sillä aina kunnia ei sovi samaan kuvaan rakkauden kanssa. Kunnian käsite ei koske miehiä lainkaan, mutta naisia se sitoo syntymästä kuolemaan, ja välillä nimenomaan kuolemaan. 

- - kunnia oli kaikki, mitä joillakin miehillä oli tässä maailmassa. Rikkailla oli varaa menettää maineensa ja saada se takaisin ostamalla vaikutusvaltaa yhtä välinpitämättömästi kuin he tilasivat uuden auton tai kalustivat kartanonsa uudelleen, mutta muille maailmassa asiat olivat eri lailla. - - 

Mies, jolta oli viety hänelle kuulunut kunnia, on kuollut mies. Kaduilla ei voi enää kävellä, ellei totu tuijottamaan jalkakäytävää. - - Kukaan ei ota hänen puheitaan huomioon, hänen sanansa ovat ei ole sen arvokkaampi kuin kuivunut lanta. 

Shafakin kirjassa eri henkilöhahmot tuovat esiin eri näkökulmia kunniaan. On Pemben ja Ademin sukupolvi, ja sitten on Englannissa syntynyt uusi sukupolvi, joka yrittää ratkaista elämässään asennettaan moneen asiaan, joista yhtenä naisasiaan. Shafakin kirjassa eittämättä näkyy henkilöiden teoissa perinteisen kunnia-ajattelun kaksinaismoralismi, kirjassa sitä ei kuitenkaan alleviivata, vaan käyttäytymisen eri normit miehille ja naisille tulevat esiin henkilöhahmojen eri tavoissa tehdä asiat hyväksytysti. Ademin rakkaus on hieman häiritsevä asia, mutta vaimon tulisi kuitenkin sietää miehen poissaolot ja pitää perhe kasassa; Pemben rakkaus sitä vastoin on täysin katastrofaalista.

Pidin tästä Shafakin teoksesta oikeastaan eniten kaikista niistä, jotka olen Shafakilta lukenut. Arvostan Shafakin rohkeutta kirjoittaa viihdekirjan muotoon aroista asioista, kuten Turkin armenialaisesta vähemmistöstä ja tässä teoksessa kurdeista. Arvostan myös Shafakin taitoa kirjoittaa kiinnostavasti: henkilöt olivat uskottavia, vaikka tässäkin kirjassa tietyt mystiset muodot kohtasivat realismin. Tämä oli kaiken kaikkiaan hieno kirja aiheesta, joka on kovin ajankohtainen ja ennakkoluulojen täyttämä nykypäivän Euroopassa. Ajatuksia kirjassa on todellakin yhtä paljon kuin henkilöhahmoja. Shafakin kunniaksi lisättäköön vielä se, että juuri kun kirja alkaa lähetä loppuaan, se saakin yllätyskäänteen (jota tällainen tarkkaavainen lukija toki osasi jo vähän epäillä tulevaksi). Niin, Shafak on loistava tarinankertoja, en yhtään ihmettele, miksi hän on saanut suosiota maassaan ja maailmalla. Ja minusta on lisäksi hienoa, että Shafak on suosionsa saanut: hänellä on sanottavansa - sekä idälle että lännelle. 

Muita kirjan lukeneita: 

Annika K.,

ja Leena Lumi. 

Elif Shafak: Kunnia

2013 Gummerus

Honour

suomentanut Maria Erämaja 

Elif Shafak: Rakkauden aikakirja

Elif Shafakin Rakkauden aikakirja (Gummerus 2010) oli kirjailijan kotimaassa Turkissa myydyin kirja vuonna 2009. 

Rakkauden aikakirja on nimensä mukaisesti kirja rakkaudesta. 

Amerikkalaisen kotirouvan Ella Rubinsteinin elämästä sitä puuttuu: hän tekee ruokaa ja ihmettelee aikuistuvien lastensa valintoja: hänen tyttärensä ilmoittaa menevänsä naimisiin ja Ella karkottaa hämmennyksellään tyttärensä pois luotaan. Rakkauden kanssa ei saa hätilöidä, vaan avioliittoa pitää harkita kunnolla, vannoo Ella. 

Samaan aikaan Ella tekee työtään kustantamoon: hän tutustuu Aziz Zaharan käsikirjoitukseen Suloinen rienaus, joka siivittää Ellan kohti 1200-lukua, mystikkorunoilijaa Rumia. Rumi löytää runoilijan itsessään tutustumalla dervissiin nimeltä Shams. 

Ella ja Aziz avautuvat toisilleen sähköpostin välityksellä, sillä Aziz on paitsi kirjailija myös valokuvaaja, joka kiertää maailmaa napsimassa valokuvia. Azizilla on myös salaisuus, jonka hän paljastaa Ellalle (ja kirjailija lukijoille) vasta ihan lopussa. 

Kirjan nimestäkin voi päätellä, että rakkautta on ilmassa. 

Rakkautta on myös ilmassa 1200-luvulla. Sitä on monenlaista: ystävyyttä, porton, nuoren naisen Shamsiin kohdistamaa yksipuolista rakkautta, rakkautta jumalaan, rakkautta runouteen. 

Ella on keskiluokkaisuutensa vankilassa: maailma oman kodin ulkopuolella näyttäytyy vaarallisena paikkana, Aziz joka matkustaa maailmalla, saa vedetyksi Ellan hellan äärestä maailmaan. 

Azizin tavoin myös Shams on vaeltaja, joka törmää kaupunkiin ja kaupungissa Rumiin. Shams yrittää teoillaan osoittaa, että kaikki ovat samanarvoisia, eikä ihmisen pitäisi syyttää ja kivittää ketään toista. Shams ja Rumi keskustelevat syvällisesti ja useimmiten Shamsin opeista kerätyt 40 sääntöä ja elämänohjetta opastavat kirjan lukijaa elämässä. Ohjeet ovat yleismaailmallisia rakkauden ja onnellisuuden perusohjeita. 

Pääasiallinen sisältö on toisten hyväksyminen ja se, että tekee oikein itsensä ja jumalan edessä. Ja myös eri uskontojen, kansojen ja yhteisöjen samankaltaisuus:

He jatkoivat kiistaansa ja olivat hetki hetkeltä vihaisempia ja katkerampia, kunnes sattumalta ohi kulkenut suufi keskeytti heidät. Yhteisillä rahoilla suufi osti viinirypäletertun. Sitten hän laittoi rypäleet astiaan ja painoi lujaa. Hän juotti mehun matkalaisille ja heitti kuoret pois, koska merkitystä oli vain hedelmän sisuksella, ei sen ulkoisella muodolla.  

Shams ja Aziz muisuttavat erehdyttävästi toisiaan, niin ajatuksiensa kuin myös ulkonäkönsä puolesta. Ella on varma, että he ovat yksi ja sama henkilö. Ellan pitää tietysti ottaa selvää, kuka Aziz oikeastaan on.

Kirjassa on siis eri aikakerrostumia, jotka yritetään nivoa yhteen. Onnistuukin ihan hyvin. 

1200-luvulla ääneen pääsevät Rumin perheenjäsenet, portto ja muutama muukin henkilö. Tekniikka näyttää elämän kirjon aikakaudella. 

Myöskin sen, miten ihmiset voivat muuttaa elämänsä suuntaa. Kirjassa myös tarkatellaan, pystyykö Ella sen tekemään: muuttamaan elämäänsä. 

Sille, joka pitää kirjoissa olevista suorista elämänohjeista. 

Itse kaipasin sitä, että lukijan olisi annettu huomata kirjan sisältö ja merkitys hienovaraisemmin (rivien välistä), eikä elämänohjeilla. 

Myöskin olisi voitu kuvailla 1200-lukua sen verran, että olisi päässyt hieman paremmin sisään tähän toiseen maailmaan.  

Muita jotka ovat lukaisseet samat 529 sivua.

Susa, 

Elma Ilona,

Leena Lumi.