Maija Asunta-Johnston: Punapukuisen naisen talo

Etsin kirjastosta unkarilaista kirjallisuutta ja törmäsin Maija Asunta-Johnstonin teokseen Punapukuisen naisen talo (2007, WSOY, 1. painos 1999). Lueskelin kirjaa mökin terasilla. Paikassa, johon kirja sopii erinomaisen hyvin. Suomalainen nainen, kahden teini-ikäisen äiti, asuu Wienissä ja ostaa Unkarin rajaseudulta mökin. Mökilleen hän matkustaa viikonloppuisin Unkarin ja Itävallan rajan yli laittaakseen puutarhaa ja myöhemmin kerätäkseen puutarhan satoa: marjoja ja rypäleitä. Elämää mökillä seurataan muutaman kesän ajan (1994 - 1997) päiväkirjamaisesti. Loputon tehtävä mökin puutarhassa alkaa lopulta kantaa hedelmää. 

Yksinäinen nainen ilman miestä Unkarin syrjäseudulla oudoksuttaa ja naista säälitään oikein urakalla. Välillä hän itsekin säälii itseään, niin paljon mökillä on tekemistä, jonka voisi tehdä joku muukin. Aikansa itseään säälittyään nainen kuitenkin tekee itse asiat. Lopulta mökin pihalle saadaan rakennettua sauna, jossa naapuritkin pääsevät rentoutumaan. On aika istahtaa ruokapöydän ympärille ja pakonomaisen mehun pullotuksen tai soseiden säilömisen sijaan tehdä 3000 palan palapeliä. 

Kirja on todellinen kesäkirja, jossa voi fiilistellä kesää ja puutarhaa. Vaikken itse ole todellakaan minkäänlainen viherpeukalo, koukutuin tähän kirjaan, koska se oli niin ihanan rauhallinen ja keskittyi kuvaamaan arkisia asioita. Miten voi olla iloinen ja tyytyväinen jokapäiväisiin elämän perusasioihin ja siihen, miten näkee luonnon kiertokulun ympärillään. Lisäksi kirjassa oli myös naisasiaa: miten keski-ikäinen nainen löytää elämälleen tarkoituksen, kun lapset alkavat olla siinä iässä, etteivät enää kaipaa äitiään joka hetkeen. 

Ihastuin kirjaan, omaelämäkerrallinen teos osui kesän rauhallisiin hetkiin. 

Maija Asunta-Johnston: Punapukuisen naisen talo 

2007, Loisto-pokkari/ WSOY, 1. painos 1999

273 sivua

Liitän kirjan vielä Helmet-haasteeseen kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja, sillä kirjan välistä tipahti lappunen, jossa Merja Pukinmäen kirjastosta suosittelee kirjaa: 

Ursula Poznanski: Sokeat linnut

Dekkariviikko jatkuu itävaltalaisen Ursula Poznanskin toisen suomennetun kirjan, Sokeat linnut (2014, Atena) parissa. Luin Poznanskin ensimmäisen teoksen Vii5i jo kolme vuotta sitten, ja Sokeat linnutkin piti lukea aiemmin, mutta jotenkin se sitten jäi... 

Nyt tartuin kirjaan, ja tarina oli sen verran koukuttava, että luin teoksen melkoisen nopsaan alusta loppuun. Ehkä elämässä oli myös sopivasti tilaa dekkarille juuri nyt, tykästyin teokseen - ja kun luen kirjoitustani edellisestä Poznanskin kirjasta, niin tästä uudesta tykkäsin huomattavasti enemmän. 

Kirjan tapahtumat alkavat, kun Salzburgin lähistöltä löytyy kaksi ruumista. Tapahtumia, jotka johtivat kahden ihmisen kuolemaan, alkaa tutkia ensimmäisestä kirjasta tuttu rikospoliisi Beatrice Kaspary. Kun poliisi huomaa, että ainoa näitä kahta tapettua henkilöä yhdistävä asia on Facebookin runoryhmä, alkaa Kaspary nyhjätä kannettavansa ääressä ja selvittää, miten ryhmässä postatut runot liittyvät henkilöihin - ja mitä muuta runot mahtavat kertoa. Beatrice Kaspary pääseekin lähelle rikollisia, liian lähelle loppua kohti - mutta runojen merkitykset selviävät. 

Tarina vie lukijansa Euroopan lähimenneisyyteen, entisen Jugoslavian sotaan ja tapahtumiin, mikä oli mielenkiintoista. Toiseksi teos tarjosi näkymiä Salzburgiin. Myös Kasparyn henkilökohtainen elämä on yksi aihe kirjassa, kuten se oli ensimmäisessäkin. Nyt Beatrice yrittää selvitä ex-miehensä kanssa kahden lapsen huoltajuudesta, poliisina toimiva kollega, Florian on yhtä vähintään yhtä viehättävä kuin ensimmäisessäkin kirjassa. 

Ursula Poznanskin kolmas suomennettu dekkari Äänet on myös juuri tullut kauppoihin, ja tällä kertaa ajattelin tutustua teokseen hyvissä ajoin! 

Ursula Poznanski: Sokeat linnut

2014, Atena

Blinde Vögel, 2013

suomentanut Anne Mäkelä 

425 sivua

Lukuhaasteissa kirja pääsee täydentämään kesälukuhaastetta (nimessä ja kannessa linnut) ja EM-kisahaastetta, maana Itävalta.

Thomas Bernhard: Muuan lapsi

Thomas Bernhardin Muuan lapsi (2013, lurra editions) tuli edellisen kirjan tapaan vastaan kirjaston best seller -osastolla. Muihin kirjoihin verrattaen varsin yksinkertaiset kannet eivät antaneet juurikaan mielikuvaa, mitä kirja pitäisi sisällään. Kustantanjan sivuilta opin, että kyseessä on kulttikirjailijan viisiosaisen elämäkerrallisen teossarjan viimeinen ja päätösosa. Siitäkin huolimatta, että tässä kirjassa kerrotaan kirjailijan lapsuudesta. 

Thomas Bernhard eli vuosina 1931 - 1989, hän syntyi aviottomana lapena ja eli äitinsä sekä isovanhempiensa kanssa Itävallassa. Teoksessaan hän kertoo, miten suuresti hän kärsi elämästään lapsena, jolla ei ollut oikeaa isää ja väärä sukunimi. 

Äiti kasvattaa poikaansa kepin ja kurin kanssa, joilla kummallakaan ei ole sen kummempaa vaikutusta poikaan, äiti ei näe mitään hyvää pojassaan, vaan pitää tätä varmana rikollisuuden poluille kulkijana: 

Hänen lapsena oli hirviö, jota hän ei voinut sietää, salajuonien vesa, pirun kakara. 

Bernhard onkin paljolti isoisänsä, kirjailijan, kasvattama poika. Isoisä vihaa mm. katolista kirkkoa, myöskin koulu saa isoisältä vain sapiskaa: 

Koulu itsessään oli lapsen murhaaja. - - 

Opettajat olivat tuhonkylväjiä, isoisäni sanoi. He opettavat vain sen, miten ihmisestä tulee alhainen ja katala olento, vastenmielinen hirviö. 

Koulussa Bernhard ei tunnu kuuluvan joukkoon, sillä opettajat eivät pidä hänen tuotoksistaan. Kun Bernhard lähetetään saksalaiseen sisäoppilaitokseen, hän jää yksin. Myöskin hänen taipumuksensa kastella vuoteensa tekee hänestä entistäkin syrjitymmän. Koko lapsuus näyttäytyykin aikana, joka on kerta kaikkiaan hirveää aikaa. 

Vain rakkauteni isoisää kohtaan esti minua tappamasta itseäni lapsena, muuten se olisi ollut helppoa, sillä maailma oli minulle vuosien ajan pelkkä epinhimillinen taakka, joka uhkasi alituiseen murskata minut. 

Toisaalta luin, että Bernhard on toiston ja liioittelun mestari, joten ehkä tässä vain eletään keskinkertaisen kamalaa lapsuutta, jossa poika ei löydä paikkaansa yhteisössä. Hänen isättömyytensä ja itävaltalaisuutensa ovat ne tekijät, jotka saavat kansallissosialismin hengessä elävän saksalaisen joukkion huomaavan eroavaisuuksia. Bernhardilla on isoisä, joka kirjailijana puhuu aivan eri tavoin ja asioista kuin toisten muurari-isät. Ja koska Bernhard ei tunnu sopivan joukkoon, hänestä täytyy tulla jotain suurta. 

Kirjan lopussa Bernhardkin löytää jotain, jossa pärjää ja minkä kautta saa kunnioitusta: hän on nopea juoksija, ja alkaessaan urheilla hän on parempi muita - hänestä tulee suosittu. Tähän nopeasti kerrottuun ylenemiseen toisten silmissä Muuan lapsi -kirjan kerronta loppuu. Jatkoa ilmeisesti seuraa muissa teoksissa. 

Bernhahrd kirjoittaa ilman kappalejakoa tai jakoa lukuihin. Hän myös kirjoittaa asiasta toiseen kulkien, ja tämä kirja vaikuttaa melkoiselta valitusvirreltä niistä kaikista asioista, jotka hänen lapsuudessaan olivat ikäviä. Näistä jaaritellaan ja kerrotaan yksityiskohtia. Kun taas lapsuuden huippukohdat ohitetaan teoksen lopussa nopeasti. Suurin osa kirjasta on sellaisia sanoja täynnä kuin inhosin, vihasin, ikävää, inhottava, pimeä ja ruma. Itse pidin taukoa kirjan puolivälissä, koska tällainen kieli nyt vain alkaa jossain vaiheessa vähän väsyttää. Kirjan lopussa tulikin niitä positiivisia elämyksiä, joten se oli iloisempaa luettavaa. Koska Bernhard on kulttikirjailijan maineessa, tästä kirjasta pitäisi kai tässä vaiheessa kirjoittaa jotenkin erityisen tiedostavaan tyyliin. Vai onko Bernhard enää kulttikirjailija, kun tällainen itseään aivan tavallisena lukijana pitävä lukija lukee kirjan ja kommentoi, että tämä oli ihan kivaa ja kiinnostavaa luettavaa. Mutta ehkä vähän väsyttävää, koska Bernhardin ympärillä tuntui olevan koko lapsuuden ajan vain ikäviä ihmisiä. Eipä siinä, voihan niistä ikävistä asioistakin kertoa kirjallisuudessa, eikä kaiken tarvitse olla aina hauskaa. Mutta tässä kirjassa mielestäni oli aivan erityinen tyylikeino kertoa laveasti inhottavuuksista ja nopeasti ohittaa ne iloiset asiat. 

Thomas Bernhard: Muuan lapsi

2013 lurra editions

alkuteos Ein Kind 1982

suomentanut Olli Sarrivaara
126 sivua

Ursula Poznanski: Vii5i

Ursula Poznanskin Vii5i kuuluu kirjoihin, jotka ovat tarttuneet mukaani kirjaston pikalainoista. Kirjaston best seller -hyllystä nappaan mukaani yleensä ne kirjat, joista olen kuullut mainittavan jossain ja joihin kuvittelen olevan kirjastossa huikeat varausjonot. No, tähän kirjaan ei olisi ollutkaan niitä jonoja, mutta tulipa lainattua ja luettuakin tämä kirja. Vauhdillakin kaiken lisäksi, sillä kirja koukutti minut heti alkusivuiltaan mukaansa. Täytyy sanoa, että olen kahlannut viime aikoina niin outoja ja epämukavia kirjoja läpi, että tämä kirja miellytti ihan sillä, että se oli normaali kirja. 

Vii5i oli ehkä lopultakin liian normaali kirja, sillä vaikka en ole kovin paljon sisällä dekkari-genressä, voin heti tunnistaa, että useammassa kuin tässä yhdessä kirjassa päähenkilö (jos on nainen) on eronnut ja ex-miehensä jahtaama. Beatrice Kaspary on työssä Salzburgin rikospoliisissa ja hänen exänsä jaksaa jatkuvasti lähettää tekstiviestejä ja soittaa hänelle kertoakseen, miten huono äiti Bea on. Työ jyrääkin perhe-elämän, ja Bea tekee lähes ympäripyöreitä tunteja ratkaistaakseen murhat, joita Salzburgin alueella tapahtuu. Kumppaninaan hänellä on mukava poliisi ja mies, Florin. 

Poliisi löytää naisen ruumiin keskeltä peltoa lehmien vierestä, ja ruumiin mukana he saavat kordinaatit, joista alkaa löytyä ruumiinosia. Mutta pysähdytäänpä Salzburgiin. Ursula Poznanzki on itävaltalainen kirjailija, joka tuntee maastonsa. Mutta kirjassa miljöötä ei juurikaan kuvailla. Ruumiiosat löytyvät metsistä, joten ehkä on tarpeetonta kertoa, minkälaista metsässä on. Poznanski on kirjoittanut teoksia nuorille, ja kustantaja Atenan mukaan tämä kirja on hänen ensimmäinen aikuistenkirjansa. Mieleeni tuli, että tällainen miljöön ohittaminen ja pelkästään tapahtumien eteneminen sopisi juuri nuortenkirjaan. Aikuinen lukija, joka on aivan täpinöissään saadessaan kirjan Itävallasta käsiinsä, odottaisi hulppeita kuvauksia seuduista.

Kirjassa siis edetään varsin vauhdikkaasti ja juuri siksi tätä oli kiva lukea sellaisten kirjojen väliin, joissa ei edetä kovinkaan nopeasti. Kun poliisit löytävät ruumiinosia, niiden mukana tulevat kordinaatit opastavat poliisit aina eteenpäin. Yksi ratkaisuaskelista on se, että poliisit keksivät liittää kordinaattitarjoilun geokätköilyyn. 

Kirjassa poiketaan sankaritar Beatricen menneisyyteen, jonka jälkeen tuntuu, että rikokset jotenkin liittyisivät hänen omaan menneisyyteensä. 

Pidin kirjasta ja sen ratkaisuista. Välillä poliisit tuntuivat hitailta, esim. siinä, että kordinaatit voi lyödä googlemapsiin, jolloin paikan näkee koneelta (kokeilin, kordinaatit johdattavat noin parinkymmenen kilometrin säteellä Salzburgin keskustasta alueen metsiin). Välillä poliisin päättely taas on nopeaa ja erehtymätöntä. Ehkä liiaksikin. Kirjan lopun jaarittelusta; rikollinen kertoo aseella poliisia uhaten motiivinsa ja tekonsa, en aivan innostunut.  Mutta kaiken kaikkiaan tämä oli aivan miellyttävä lukukokemus. 

Kirjan on lukenut myös Annika K. 

 

Ursula Poznanski: Vii5i

2013 Atena 

Fünf 2012

suomentanut Anne Mäkelä

Eurooppa-haaste: Itävalta

Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa

Kun huomaan, että sinulta on tullut sähköposti, sydämeni alkaa jyskyttää. Niin on tänään, niin oli eilen ja seitsemän kuukautta sitten! 

*****

En osannut mitenkään kuvitella etukäteen, että pitäisin Daniel Glattauerin Kun pohjoistuuli puhaltaa (2012, 2.painos, Atena, alkuperäinen teos Gut gegen Nordwind, 2006, suomentanut Raija Nylander)-kirjasta. Epäröin kovasti vielä, kun aloitin kirjaa, sillä se on kirjoitettu sähköposti(kirje)muotoon. En oikeastaan pidä siitä, että tarina kirjoitetaan kirjeen, puhelinkeskustelun tai nykymaailmassa sähköpostin tai tekstiviestin muotoon. 

Kirjaa on luettu ja siitä on kirjoitettu monessa kirjablogissa aiemmin, ensimmäisen painoksen aikaan reilu vuosi sitten ja ilmeisesti toisen painoksen jälkeen tänä vuonna. Osa lukijoista on pitänyt ja osa ei niin paljon. 

Itse pidin kirjasta, sen huomasin siitä, että halusin lukea kirjan loppuun. Oli pakko tietää, mitä ihan lopussa tapahtuisi. 

Kyseessä on siis sähköpostiviesteily, mikä alkaa siitä, kun Emmi haluaa perua lehtensä tilauksen, mutta laittaa sähköpostin lyöntivirheen takia väärään osoitteeseen, Leo Leikelle. Sähköpostailu jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. 

Tapahtuu se tavallinen tarina: mies ja nainen tutustuvat toisiinsa ja haluavat nähdä toisensa. Paitsi että heidän tapaamisensa tapahtuu niin, että Emmi ja Leo menevät paikkaan, jossa on muita ihmisiä ja he yrittävät tunnistaa toisensa. 

Emmi huomaa viihtyvänsä Leon parissa. Siis hänen sähköpostiensa parissa. 

Sinun kanssasi, Leo, en kursaile olla niin spontaani kuin sisimmässäni olen. En mieti, mikä on kohtuutonta sinulle ja mikä ei. Minä kirjoitan mitä sylki suuhuni tuo. Ja se tekee minulle niin ihmeen hyvää!!! - Ja se on sinun ansiotasi, Leo, siksi sinusta on tullut minulle niin välttämätön: hyväksyt minut sellaisena kuin olen.

Kerroin muuten Marlenelle meistä. Hän reagoi tietoon kuin tämä tila olisi kriittisempi kuin keuhkokuume ikinä. Sanoin: olen tutustunut internetissä naiseen, joka askarruttaa minua suuresti. Hän: Kuinka vanha hän on? Miltä hän näyttää? Minä: Ei aavistustakaan. Kolmen- ta neljänkymmenen välillä. Joko vaalea, tumma tai punatukkainen. Ainakin hän on onnellisesti naimisissa. Marlene: Olet hullu!  

Kirjassa jännitys tiivistyy siihen, mitä tapahtuu Emmin avioliitolle ja miten Leon muut suhteet kulkevat. Vaikuttaako sähköpostiromanssi molempien suhteisiin? Ja mitä tapahtuu Emmin ja Leon välillä?

Välillä  minua ärsytti suuresti molempien jahkaaminen. Mietin, että miksi ja mitä varten nämä kaksi jatkavat sähköpostien kirjoittamista, kun mitään ei sinällään tapahdu heidän välillään? Ehkä itselleni on vaikea mieltää ketään, jonka kanssa keskustelisin vakavista aiheista netissä. Siis, että en tietäisi, kenen kanssa puhun itsestäni, elämästäni, perheestäni. Olen kyllä aikoinani kirjoitellut sähköposteja, mutta sähköpostit olivat kovin erilaisia tyyliltään.  

Koska en osannut määritellä Leon ja Emmin suhdetta, ihmettelin myös Emmin mustasukkaisuuskohtauksia, Emmi hermostuu, kun Leo tapaa muita. Mietin, että miksi, koska Emmi on kuitenkin naimisissa. 

Toinen asia, mikä jäi vaivaamaan, oli se, että sähköpostiviesteily tuntuu auttamattoman vanhalta asialta. Alkuperäinen teos on ilmestynyt vuonna 2006, joten silloin kirjan muoto on varmaan osunut aikaan. Muistan itsekin ajan, jolloin sähköpostit olivat aikamme Facebook ja teksiviestit, mutta nyt sähköpostit ovat lähinnä työelämässä käytössä (ainakin itselläni). Tämä oli ajatus, joka pysyi päässäni koko kirjan lukemisen ajan: kauhistelin, kuinka nopeasti some menee eteenpäin. Koska en saanut ajatusta päästäni, se hieman häiritsi lukemista koko ajan. Tuntui kuin lukisin muinaisia viestejä, niin kuin kirjeenvaihtoa 1800-luvulla, eivätkä Emmi ja Leo tulleet koskaan kovin eläviksi mielessäni ehkä juuri tästä syystä. 

Mutta, kuten aiemmin kirjoitin, pidin kirjasta paljon, se koukutti lukemaan loppukohtaukseen asti. Loppukohtaus oli moniosaiseksi kirjaksi tarkoitetun kirjan loppu: tästä täytyy selvästi ottaa selvää, mitä lopun jälkeen tapahtuu. 

Ja kaiken lisäksi pääsen lisäämään Daniel Glattauerin Eurooppa-haasteeseen maahan Itävalta.

Arvioni: + + + ½. 

2011 kirjan ovat lukeneet mm. Hanna, Susa, Maria, ja 2012 Noora, Liisa, ja Mimmu.

Kirjan kansiliepeestä löysin myös tällaisen mainoksen ja mietinkin, että miten tuota muotoilua en löytänyt tekstistä.