Kotimaista: Mila Teräs - Tittamari Marttinen - Satu Taskinen - Tiina Laitila Kälvemark

Tässä yhteispostaus taas muutamasta kirjasta, kun en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa aiemmin. Nämä kirjat lähtivät mukaani kirjastosta kesäfiilistä hakiessani kevään kylmyydessä. 

Kahdessa ensimmäisessä kirjassa on nimessä ja kansikuvassa perhonen, mutta siihen yhtäläisyydet taisivat loppua. 

Mila Teräs on tullut minulle tutuksi teoksista Harmaat enkelit (2014) ja Hämärinkäinen (2015). Perhosen varjo asettuu johonkin näiden kahden aiemman lukemani, aikuisten ja lastenkirjan, väliin. Teos kertoo kesästä, kesälomasta, jota nuori tyttö Linnea lähtee viettämään Usvalaan, mumminsa luokse. Kesä alkaa laskiessa kaloreita ja lenkkeillessä. Lukijalle on selvää, että Linnea sairastaa anoreksiaa, mutta valitettavasti sama asia ei selviä Linnean lähipiirille, koska hänen äitinsä on uuden suhteensa lumoissa.

Mummonsa luona asuessaan Linnea ajautuu toisten nuorten luokse, ja löytää ihanan ystävän ja myös ihanan pojan, joka välillä on mukava ja välillä taas ei-aivan-niin-mukava. Usvalassa on myös jotain maagista, johon Linnea tutustuu, kun hänen mumminsa on liian kiireinen salaisten kasviensa kanssa. Kirjassa on maagisen realismin tai fantasian piirteitä, mikä oli hieman yllättävää, kun odotin teinirakkauksien tarinaa (sitäkin oli tosin mukana). Kirja oli mukava, ja se toimi irrottamaan minut opinnoista, joita väkersin viime viikonloppuun asti. Ihan mukava kokemus tämä kirja, jossa oli mukava kesäinen fiilis teiniangstin ohella. 

Kuvissa on kaikki, mutta silti jotain puuttuu. 

Maisemaa leimaa poissaolo. 

Minun elämäni. 

Minulla on elämä. 

Mutta en tiedä, mitä sillä tehdä. 

Mila Teräs: Perhosen varjo

2012, Otava

252 sivua

Tittamari Marttinen on tullut minulle tutuksi lastenkirjojensa kautta. Jotenkin kiinnostuin hänen teoksestaan Perhosvaikutus (2017, Kirjapaja). Takakansi lupasi tarinan kirjailijasta, joka muutti Helsingistä Lappiin. Tämä elämänmuutos kiinnosti, sen verran usein olen  miettinyt irtaantumista eteläisen Suomen elämästä ja muuttoa takaisin kehä III:n toiselle puolelle. 

Perhosvaikutus kertoo niistä ajatuksista, joita syntyy elämästä ja sen erilaisuudesta Lapin rauhassa verrattuna Helsingin elämään. Ajatukset ovat muutaman sivun mittaisia. Lappi näkyy luonnonrauhassa, yksityisautoilussa (Helsingissä ei autoa tarvinnut) ja vaikkapa Lapin eksotiikkaa etsivisen turistien tarkkaillussa. Lappi on erilainen verrattuna Helsinkiin, sehän on selvää. Marttinen kirjoittaa niin, että hetken jo mietin, miten olisi muutto Rovaniemelle. Mutta ehkä kuitenkin kirjassa eniten viehättivät matkailutarinat. Se, mikä matkoissa ja matkustamisessa on niin viehättävää: vaikkapa ihmisten tarkkailu museoissa. Tai kotiinpaluu. Lappiin muuttoa enemmän alkoi tehdä mieli matkalle. 

Nautin kirjan lukemisesta, oli kiva kulkea samaa matkaa erilaisissa paikoissa. 

Tittamari Marttinen: Perhosvaikutus - Pienten rakkauksien kirja

2017, Kirjapaja 

208 sivua

Tiina Laitila Kälvemark on ihastuttanut minua teoksillaan Karkulahti (2015) ja Kadonnut ranta (2012), joten Seitsemäs kevät (2017, WSOY) kiinnosti minua tietenkin, kun huomasin uuden teoksen tulevaksi keväällä. Nimensä mukaisesti tämä kirja tuntuu kirjalta, joka täytyy lukea keväällä, kesää odotellessa. Sillä siitä kirja kertoo: kesän odottelusta. 

Puuttuvat lämpöasteet eivät kuitenkaan poista kesän ideaa. 

Länsimainen nykyihminen liittää siihen ennen kaikkea loman ja vapauden. 

Kesä vain on muuttunut Pohjolassa aiempaa kylmemmäksi, eikä kunnon kesää ole ollut kuuteen vuoteen. Kesä alkaa Helsingissä vasta juhannusviikolla, pohjoisiin kuntiin ei tule enää termistä kesää lainkaan. Kammottavaa luettavaa tällaisena keväänä (tai kesänä), jolloin lunta tuntuu satavan vielä kesäkuussakin. Tv-meteorologi Peter on yksi kirjan monista hahmoista. Hän ei enää saa jatkaa työssään, koska ei ole halunnut kertoa ihmisille masentavia säätietoja. Päähenkilöt vaihtuvat lähes luvuttain - ja vaikka kirja on romaani, se tuntuu novellikokoelmalta. Tosin eri lukujen hahmot liittyvät toisiinsa, ja näyttävät tarinan toisen puolen. Pohjolasta liikutaan Britteihin ja myös Intiaan asti, jossa kolmannesta lapsesta haaveileva nainen on vuokrannut kohdun naiselta, joka puolestaan haaveilee rahasta ja koulutuksesta omille lapsilleen. Maailma on kutistunut pieneksi kyläksi, jossa henkilöiden elämät vaikuttavat toisiinsa monen tuhannen kilometrin päähän. Kirjan maailmankuva on masentava - ehkä eniten siksi, että kirjan maailma on pelottavan lähellä nykyistä maailmaamme. Ja silti, kesä on jotain, mitä odotetaan: 

Kesä on raskaan työn jälkeen odottava palkinto. Se on hetki, jolloin pitkään uunissa muhinut herkku paljastetaan kiiltävän kuvun alta, leikataan paloiksi ja pistetään suuhun. 

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

2017, WSOY

178 sivua

  

Satu Taskinen on ainoa kirjailija tämän jutun kirjailijoista, jolta en ole lukenut aiemmin mitään. Olen yrittänyt, mutta Taskisen teokset eivät ole jotenkin natsanneet minulle, niin paljon kuin esimerkiksi Täydellistä paistia on kirjablogeissakin kehuttu. Lapset (2017, Teos) oli teos, joka kiinnosti minua juuri siksi, etten aiemmin ole saanut mitään Taskisen kirjaa luettua loppuun. 

Lapset kertoo opettajamiehestä, jonka pitäisi töistä lähdettyään mennä syntymäpäiväjuhlille. Matka on kuitenkin pitkä, ja kaikkea tapahtuu. Kaikkein eniten tapahtuu kuitenkin miehen pään sisällä. Lukijalle avautuu maailma ajatuksiin ja ajatuksenjuoksuun, jossa esiintyy koko elämä. Tai oikeastaan koko maailma. Mitä oikein on tapahtunut miehen nyt jo aikuisille lapsille, entä hänen vaimolleen, joka on lähtenyt johonkin. Miehen oppilas, Ismail on herättänyt miehessä auttamisen halun: hän on antanut perheelle oman asuntonsa. Huh, melkoisen rahakas mies tämä opettaja, jolla on 200 neliön asunto Wienissä. 

Kirja kuljettaa lukijansa ajatuksenvirran mukana kohti loppua, ja sivuilla mietitään kaikkea elämästä. Muistot ja nykyisyys kulkevat virran mukana, ja lukija ottaa kiinni siitä, mistä saa. Myönnän, minun oli edelleen vaikea lukea Taskisen tekstiä, mutta luin kirjan loppuun kuitenkin. Ehkä vielä jossain vaiheessa pääsen Taskisen teokseen sisään, vielä ei ollut kokonaan se hetki. 

Satu Taskinen: Lapset

2017, Teos

296 sivua

Kirjat Helmetin lukuhaasteeseen kohtaan: 

15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen - Mila Teräs: Perhosen varjo, jossa harrastetaan kaikenlaista, esimerkiksi Linnea valokuvausta

19. Yhdenpäivänromaani - Satu Taskinen: Lapset

37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta - Tittamari Marttinen on kirjoittanut lukuisia lasten-ja nuortenkirjoja. 

Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Koko Hubara tuli tietoisuuteeni blogitekstinsä ansiosta. Se oli teksti, jonka luin alusta loppuun. Teksti käsitteli Ruskeiden Tyttöjen kohtelua ja jäi kummittelemaan mieleeni. Sitten luin toisen tekstin ja kannanoton fb:ssä, jossa Hubara oli sitä mieltä, että Ruskeiden Tyttöjen äitien ei pitäisi ottaa osaa keskusteluun, koska hänen kirjoituksensa koskevat ainoastaan Ruskeita Tyttöjä. Siitä lähtien en ole oikein tiennyt, miten pitäisi suhtautua, sillä olen juurikin tällainen Ruskean Tytön äiti - en tosin ehtinyt ottaa osaa fb-keskusteluun enkä lukea äitien kommentteja. Sillä tällainen minä olen, äitiyden lisäksi hieman hidas seuraamaan somea, koska olen Koko Hubaraa vanhempaa vuosikertaa, edellistä vuosikymmentä. Nämä kaksi seikkaa etäännyttävät minut hieman Hubaran teoksesta ja esseistä, jotka hän nimeää tunne-esseiksi. Hubara on kuitenkin niin taitava kirjoittaja, että hän saa minut koukuttumaan tekstiinsä, vaikka rap-musiikki ei kosketa minua lainkaan aiheena. Tavallaan löydän itseni kirjan sivuilta kuitenkin, sillä siinä missä teini-ikäinen Hubara löytää itsensä miehisestä rapistä, löysin itse pakopaikkani tukkahevistä. En viihtynyt kotikaupunkini ahtaassa ilmapiirissä ja odotellessani pääsyä suurempaan maailmaan lauloin melankolisia säkeitä tukkaani heilutellen.

Hubaran kokemuksiin Ruskeana Tyttönä minulla ei ole kosketuspintaa kuin ohuesti, mutta tätä kirjaa lukiessani tajusin, että oma lapseni on Ruskea Tyttö, ja ehkä tulevaa ajatellen on hyvä tietää, mitä on tulossa. Kirja herätteli minua aiheen suhteen: mitä jos muut näkevät lapseni ennen kaikkea Ruskeana Tyttönä, rodullistettuna? Mitä jos lapseni kokee työtä hakiessaan esteenä sen, että hänellä ei ole supisuomalainen nimi? Kuitenkin haluan uskoa, että siinä missä maailma Suomikin muuttuu niin, että Hubaran ja hänen kohtalotoveriensa kokemukset alkavat olla menneisyyttä. Mitä jos mediassa näkyisikin Ruskea Tyttö keskustelemassa muista aiheista kuin maahanmuuttajista?

Tässä lista asioista, joita en ole juuri koskaan nähnyt näköisteni ihmisten tekevän mediassa: olemassa elossa, olemassa olemassa, tekemässä asioita jotka eivät liity heidän etnisyyteensä tai lähtömaidensa politiikkaan, puhumassa jostain muusta kuin maahanmuutosta - olemassa asiantuntijoita vaikkapa ydinfysiikassa tai sote-uudistuksessa, kertomassa syövän selättämisestä, masennuksesta toipumisesta, lähisuhdeväkivallasta, dekkarin kirjoittamisesta, lapsen saamisesta, remontista, suunnittelemistaan vaatteista, ihan mistä tahansa muusta kuin ruskeudesta. Aivan kuin meillä ei olisi arkea ja ammattitaitoa, mielipiteitä tai näkökulmia, rakkautta tai lahjoja. Aivan kuin meillä ei olisi nimiä lainkaan, tai sisäistä maailmaa - 

Aivan kuin emme olisi lainkaan olemassa. 

Koska toivon koko sydämestäni, että Ruskeiden Tyttöjen väheksyminen ja kaikenlainen rasismi loppuu, arvostan Koko Hubaraa ja hänen tekstejään ja teosta ja sitä, ettei hän ole hiljaa. Blogiteksteissä ja somessa Hubarasta huokuu vihaisuus, mutta kirjassa kuva on rauhallisempi ja perustelevampi, ehkä muokatumpi. Kirjassa syntyy kuva tytöstä joka kasvaa aikuiseksi ja joka etsii omaa identiteettiään, eikä löydä tarttumapintaa, mallia itselleen ja turhautuu. Malli löytyy vain etäisesti rapista, sitten kirjoista ja myöhemmin ulkomaalaisista aikakauslehdistä. Edellinen tekstikatkelma Hubaran teoksesta tuo esiin, että Ruskeita Tyttöjä ei juurikaan näy, vaikkapa televisiosssa. Tai siis missään. Ja se on oikeasti mielestäni aivan kamalaa. 

Voin vain toivoa, että Ruskeat Tytöt ottavat paikkansa, eivätkä lannistu elämässään. Samoin toivon, että Hubara on esimerkki muille Ruskeille Tytöille eli niille kaikille, jotka ovat mustia, venäläisiä, virolaisia, saamelaisia - ja kaikkia ryhmiä, jotka eivät ole valkoisia ja normi. 

En tiedä, milloin oma lapseni alkaa miettiä itseään ja olemistaan. Varmaan pian, sillä hän alkaa olla ihan pian teini. Jos en osaa vastata hänen kysymyksiinsä, annan alkupalaksi Koko Hubaran teoksen, sillä silloin hänellä on ainakin yksi Ruskea Tyttö esikuvanaan Suomessa. Kiitos siitä.

Itse lupaan, että teen kaikkeni edelleen joka päivä sen eteen, että ihmiset nähtäisiin kykyjensä, eikä ihonvärinsä, edustajina. Koska se on minun työtäni, ja teen työtäni, koska sydän sanoo niin. Yritän luoda uskoa Ruskeisiin Tyttöihin ja suunnata heitä muillekin aloille kuin lähihoitajiksi, ihan jokaisen kykynsä mukaan. 

Muualla teksti ja paljon keskustelua kommenteissa: Ompun blogissa. 

Koko Hubara: Ruskeat tytöt
2017, Like
238 sivua

Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö

Luin ensimäiset Marja-Liisa Vartion kirjat yli kymmenen vuotta sitten, jolloin löysin ulkomailta Pohjoismaisen kirjaston ja sieltä hyllyllisen suomalaisia kirjoja. Vartion kirjat olivat vähäisen kirjatarjonnan helmet. Myöhemmin on pitänyt sitten palata Vartion kirjoihin, mutta muutaman vuoden on mennyt aikaa ennen kuin ehdin kirjojen pariin takaisin. 

Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö (1988, Otava, 1. painos 1958) kertoo maaseudusta ja Leenasta, joka on nuori tyttö, melkein nainen jo. Tyttö tapaa maaseudulla väliaikaista työtä tekevän itseään vanhemman, jo perheellisen miehen. Tyttö on nuori ja epävarma itsestään, miehestä, rakkaudestaan. Tyttö etsii itseään, elämäänsä. Hän ei tiedä, mitä tekisi kotitalonsa töiden lisäksi. No, hän rakastuu mieheen - ja tapailee miestä salaa, sillä hän tietää, että isä ei pitäisi asiasta, ja jos muut paikkakunnalla tietäisivät, alkaisi juoruilu. Salailu onnistuukin, kunnes tapahtuu se, joka niin usein tapahtuu. 

Mies lähtee ja niin lähtee tyttökin. Leena aloittaa lapsenpiikana kaukana kotoa, paikassa, jossa kyläläiset eivät näe mitä hänelle tapahtuu. Leena alkaa kasvaa aikuiseksi, naiseksi. Ja hän saa vihdoin itsetuntoa elää elämäänsä sellaisena kuin elämä hänelle vastaan tulee. 

Sanotaan, että lapsella on oltava sekä isä että äiti. Tietysti on oltava, mutta olen minä nähnyt, ettei niistä lapsista joilla on hyvät kodit ja isät ja äidit ja kaikki mahdollisuudet, tulekaan aina sitä mitä pitäisi tulla. 

Marja-Liisa Vartio (s.1924) eli oman elämänsä ilman isää, äitinsä luona. Samoin hän itse erosi aviomiehestään (1955), joten hänellä varmaan oli halu avata aihetta kirjassaan myös henkilökohtaisista syistä. 

Ihastuin taas uudelleen Vartion tekstiin. Kirjan tarina on nykypäivän näkökulmasta ihan tavallinen (en tosin tiedä oliko tätäkään 50-luvulla), mutta hänen kirjoittamistyylinsä on lumoava. Rakastuin ja luin tarinaa, ja palaan vielä Vartion kirjoihin tänä keväänä, hänen tekstinsä lumoaa. 

Aloin Minna Canthin päivän henkeen lukea kirjahyllystäni kirjoja, joissa nimessä on sana tyttö. Tämä on näistä kirjoista ensimmäinen, pari vielä tulossa blogiin myöhemmin. 

Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö

1988, Otava

1. painos 1958

280 sivua

Helmet-haasteessa kirja osuu kohtaan 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

Kirja, jossa sukelletaan suomalaiseen metsään ja muinaisuskoon. Tällainen teos alkoi kiinnostaa heti, kun huomasin sen Gummeruksen kevään kirjaluettelossa. 

Ikimetsien sydänmailla (2017, Gummerus) on ensimmäinen osa Metsän kansa -sarjaa, jossa kuvataan Jouko Rautaparran perheen elämää 1400-luvulla. Miljöönä on Savon seutu, tarkemmin Juva ja sen pohjoinen vesialue, jota pitkin varsinkin miehet kulkevat metsälle ja vaikkapa juuri Juvalle. 

Jo heti kirjan alkuluvuista asti on selvää, että tässä kirjassa rinnan ihmisten kanssa elävät sekä metsän eläimet että haltijat ja muut kansanuskon olennot. Tavallisten ihmisten joukossa elää niitä, joilla on muita läheisemmät suhteet henkiseen maailmaan, ja joilta pyydetään apua tiukan paikan tullen. Tällainen henkilö on Yörnin Äijä, joka osaa parantaa ihmisiä. Myös Rautaparran perheen lapsella Tenholla huomataan olevan taitoja, joita tavallisilla ihmisillä ei ole, ja taidot saattavat tulevaisuudessa viedä hänet Yörnin Äijän oppiin. 

Tavallisten ihmisten maailmassa eletään luonnossa ja luonnon armoilla: kun miehet ovat metsällä, perheen naiset kohtaavat metsän vihan. Kun taas metsässä liikutaan, on parasta olla suututtamatta haltijoita ja muuta metsän väkeä, tai voi joutua metsänpeittoon. Ihastuttavaa tässä kirjassa on se, miten nämä vanhat uskomukset ovat konkreettisesti läsnä - ja vähänhän tästä kirjasta tulee mieleen esimerkiksi Ronja ryövärintytär, joka myöskin on oma kirjasuosikkini lastenkirjallisuuden puolelta, ja jossa samalla tavalla metsässä elää kaikenlaisia olentoja. Kamulan teoksessa aivan oikeasti metsänpeitossa metsä tosiaankin peittää ihmisen näkymättömäksi, samoin kodinhaltija näyttäytyy ihmisille, jotta nämä muistaisivat pitää tämän hyvällä tuulella. Pieni vaara tällaisessa kerronnassa toki on se, että tarina voi luiskahtaa lapsekkaan puolelle. Näin ei mielestäni kuitenkaan käy Kamulan teoksessa, sillä kansanuskon lisäksi kirjassa on myös inhimillinen puolensa: Ihmiset elävät arkeaan, joka on kuvattu elävästi ja myös rakkaus leiskuu kirjassa, kun Tenhon isoveli Heiska tapaa ihanan naisen ja rakastuu tähän päätäpahkaa. 

Kirjassa on melkoista seikkailua sekä miesten kauaksi yltävällä metsästysmatkalla että lähimetsässä, jossa veljekset metsästävät aarnivalkeiden lupaamaa aarretta. 

Ihastuin kirjaan täysin, ja yritin lukea tarinaa rauhallisesti, ettei se loppuisi liian aikaisin. No, kirjan melkein 700 sivua loppuivat kuitenkin, joten toivon, että jatko-osa olisi jo tulossa. Mutta, kaiken kaikkiaan aivan mahtava teos näin Suomen juhlavuoden kunniaksi. 

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla 

2017, Gummerus

680 sivua

Helmet-haasteessa 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (vähintään)

Kirjassa liikutaan luonnossa & 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt & 41. Kirjan kannessa on eläin

Petri Tamminen: Suomen historia

Meillä Keski-Suomen keskussairaalassa koko sydäntautien osasto seurasi sitä Miedon kisaa. Kun kamppailu lopulta ratkesi Wassbergille, osastonlääkäri sanoi: "Kaikki ne jotka selvis tästä hengissä, niin kotiin vaan." 

Petri Tammisen Suomen historia (2017, Otava) kertoo lyhyesti ja ytimekkäästi nimensä mukaisesti Suomen historiasta. Tamminen on haastatellut kirjaansa varten yli viittäsataa ihmistä, joiden kertomuksista on valikoitunut kirjaan tarinoita, joissa käydään Suomen historian merkittävät tapahtumat läpi alkaen vuodesta 1917. Sotien lisäksi tärkeitä tapahtumia ovat mm. Armi Kuuselan valinta maailman kauneimmaksi, olympialaiset,  Tuntematon sotilas -kirjan julkaiseminen, Kekkonen ja keskiolut - ja myöhemmiltä vuosilta Estonian uppoaminen, EU ja jääkiekon MM. Tarinat ovat todellakin lyhyitä, yllä lainaamani teksti on yksi tarina. 

Pituutensa puolesta uskon, että kaikki jaksavat lukea tämän kirjan, ja teoksesta voi helposti esittää Suomen tärkeimmät tapahtumat sellaiselle, joka ei ole aiemmin tutustunut Suomen historiaan. Jos taas tuntee tärkeimmät tapaukset sadan vuoden ajalta, niin sitten kirjassa ei mitään yllätyksiä tule - hauskoja jotkut tarinat ovat kaikesta huolimatta. 

Petri Tamminen: Suomen historia

2017, Otava

157 sivua

Helmet-haaste kohtaan 8. Suomen historiasta kertova kirja

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Joel Haahtelalta olen lukenut varmaankin kaikki häneltä tähän mennessä julkaistut kirjat, ja Haahtela alkaa olla ykkösnimi minulle kotimaisista mieskirjailijoistamme. Mistä maailmat alkavat (2017, Otava) löytyi siis hetimiten julkaisunsa jälkeen käsiini ja luettavaksi. 

Mistä maailmat alkavat pääsi yllättämään minut: se ei ollut samanlainen kuin Haahtelan aiemmat teokset. Vaikka tietyllä tavalla olikin. Jos en aivan päässyt mukaan Tähtikirkas, lumivalkea -kirjaan, niin tähän oli helppo lähteä ja pysyä vauhdissa mukana. Mistä maailmat alkavat on taiteilijaromaani, jossa avataan kärsivällisesti sivu sivulta elämänkulkua taiteilijuuteen. 

Teos kertoo taiteilijasta nimeltä Visa Lehtonen, joka varttuu isättömänä sodan jälkeisessä Helsingissä. Eräänä iltana nuorena ollessaan hän näkee elokuvan Vincent van Goghista, eikä mikään ole enää entisellään: Visa tietää, että hänestä tulee isona taiteilija. Hetki on kirjassa maaginen ja tunnelmallinen: hennon lumisateen tipahdellessa Visan päälle hän näkee tulevaisuutensa selkeänä. Tämä hetki jää Visan, ja myös lukijan mieleen. 

Teoksessa seurataan Visan elämää nuoruusvuosien läpi taiteilijakoulussa ja myöhemmin Italiassa opiskelemassa lisää taiteesta ja maalaamisesta. Ystävät ja tyttöystävät ovat tärkeitä, siinä missä taidekin. Mutta erityisesti suhde äitiin säilyy hyvänä - vaikka isänikävä kummitteleekin taustalla. 

Palattuaan Helsinkiin Visa ikuistaa sodassa haavoittuneita miehiä tauluihinsa. Vaikka kaikki eivät aivan ymmärrä Visan aiheen valintaa, piirtyy tarinassa kaunis kuva Suomesta ja Helsingistä sotavuosien jälkeisestä ajasta juuri näiden miesten välityksellä. Visa on kuin kokonainen uusi sukupolvi, joka on kasvamassa, mutta nämä sodassa kärsineet miehet ovat antaneet maan, jossa kasvaa. 

Kirja on ehyt kokonaisuus, ja oikeastaan koko teoksen ajan odotin, milloin kirjassa lähdettäisiin sivuraiteille, milloin tipahtaisin menosta, sillä Haahtelan teoksissa on aiemmin ollut aina joku asia tai tapahtuma, joka on salakavalasti yllättänyt. No, tällä kertaa sellaista ei tullut, olen tyytyväinen, mutta hieman hämmentynyt. Tunnelman luojana Haahtela pitää pintansa myös tässä uusimmassa romaanissaan. 

Muualla TuijaTa:n teksti, jossa myös linkkejä muihin teksteihin. 

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

2017, Otava

300 sivua

Helmet-haasteen kohtaan 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, koska Haahtela on ammatiltaan lääkäri

Joël Dicker, Jojo Moyes, Heidi Köngäs -yhteispostaus

Lukujumi alkaa olla ohitettu, ja luetut kirjat taas tuntuvat joltain. Pari kirjaa tuli kirjaston laina-ajan loppumisen myötä lukuun ja myös yksi oman kirjahyllyn kirja tuli luettavaksi. Tässä yhteispostaus kolmesta kirjasta, kuvituksena helmikuun maisemia lähialueilta. 

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

2016, Tammi

Les livre des Baltimore 2015

suomentanut Kira Poutanen

555 sivua

Joël Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedia (2016, Tammi) kiinnosti minua jonkin verran, kun huomasin Dickeriltä tulevan jo toisen suomennoksen, ja vaikka en ole lukenut sitä ensimmäistä, päätin lukea tämän nyt.

Kirja oli kutakuinkin täysin erilainen kuin etukäteen ajattelin, Baltimore kirjan nimenä sai minut luulemaan, että kirjailija on yhdysvaltalainen. No, Dicker onkin ranskankielinen sveitsiläinen. Olisihan tuollainen asia pitänyt tietää jo! Kirjan tapahtumat kuitenkin ovat Yhdysvalloissa.  

Teoksen päähenkilö Marcus Goldman on kirjailija, joka kohtaa entisen rakastettunsa, Alexandran. Tarinassa avataan muistoja, jotka kertovat Marcusin suvun tarinaa, ja tapahtumat avautuvat vähän kerrassaan lukijalle. Jotain traagista on tapahtunut, minkä jälkeen rakkaiden tiet ovat eronneet, samoin kuin sukulaisten suhteet ovat rakoilleet. 

Menneisyydessä, tarinan takaumissa, elävät ja voivat hyvin Goldmanin Baltimoren veljekset, Woody ja Hillel, ja heidän rikas Saul-isä, joiden kanssa köyhemmän perheen serkkupoika Marcus pääsee viettämään lapsuutensa ja nuoruutensa lomat. 

Marcusia alkaa kiinnostaa, miksi Saul-setä oli rikas ja miksi hänen perheensä ei? Mitä tapahtui, ja mitä salaisuuksia jäi kertomatta. 

Pidin kirjailijan tavasta kertoa tarinaa, mikään ei selvinnyt liian aikaisin, vaan juuri sopivasti vähän kerrassaan avautuen. Eihän tässä auta muu kuin lukea myös Dickerin Harry Quebert. 

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

2017, Gummerus

The One Plus One 2014

suomentanut Heli Naski

482 sivua

Jojo Moyesin uutuus Parillisia ja parittomia tuli luettavakseni pikavauhtia kirjastosta, ja kirja olikin pakko lukea heti, koska se on melkoisen haluttu (varattu) kirjaston puolella. Moyesilta olen aiemmin lukenut vain Ole niin kiltti, älä rakasta häntä -kirjan, mutta pitäisi lukea ne muutkin.

Moyesin teokset käsittelevät vähän hömppää, mutta niissä henkilöt ovat vähän erilaisia, niitä joita ei oteta mukaan koulussa ja jotka ovat jollain tavalla normista poikkeavia.

Tässä teoksessa päähenkilönä on Jess Thomas, yh-äiti, jolla on kaksi lasta: matikkanero Tanzie ja Nicky, nörtti, joka juoksee karkuun naapurin lapsia, jotka uhkaavat hakata hänet.

Tanzien olisi mahdollista aloittaa opiskelut yksityiskoulussa stipendin turvin. Koska stipendi ei korvaa opintomaksuja 100 %, yrittää perhe saada rahoja loppumaksuihin niin, että Tanzie osallistuu matikkaolympialaisiin, ja voittorahoilla maksaa opintomaksut. Kisa on Skotlannissa, ja sinne on kallista matkustaa.

Jess tekee kahta työtä, jossa toisessa siivoaa mm. Ed Nichollsin vapaa-ajanasuntoa. Ediin Jess törmää matkalla Skotlantiin. Näin ja Ed ja Jess pääsevät tutustumaan toisiinsa ja hyvin erilaisiin maailmoihinsa. Ed on menestynyt it-alalla, mutta tehnyt jotain tosi typerää, ja joutuu olemaan töistä pois vähän aikaa. Lopulta molemmat joutuvat miettimään, mitä perhe ja raha merkitsee elämässä. Loppuratkaisu oli kirjassa kovin ennalta-arvattava, seikkailu ennen loppua oli kuitenkin kiinnostavaa lukea. 

Heidi Köngäs: Hyväntekijä

2007, seven-pokkari, 1. painos 2006, Otava 

221 sivua

Heidi Köngäs tuli minulle tutuksi teoksesta Hertta. Nyt lukuun pääsi hänen aiempaa tuotantoaan Hyväntekijä (2007, seven-pokkari, 1. painos 2006, Otava), jonka löysin kirpparilta euron hintaan kirjahyllyyni. 

Hyväntekijä kertoo suomalaisesta naisesta Almasta, joka on yh-äiti ja joka painaa Moyesin Jessin tavoin kahta työtä maksaaksen asuntolainansa. Onneksi koulutus on Suomessa ilmaista ja hänen poikansa jo niin vanha, että osaa elää jo varsin itsenäistä elämää. Työssään baarissa Alma tapaa erilaisia miehiä, ja erityisesti erään Juhanin. Alma tykästyy mieheen, mutta Juhania vetää kutsumus työhön Afrikkaan.

Almakaan ei ehdi koko ajan miettiä miestä, sillä hänen vanhenevat vanhempansa tarvitsevat jatkuvaa huolenpitoa. Niinpä Alma juoksee työn ja vanhempiensa kodin väliä. Tämä on hänen elämänsä, ja aikaa muuhun ei juurikaan ole. 

Nyt kun kirjat luettuani mietin, lähtötilanne on kovin samanlainen Moyesin ja Köngäksen teoksissa, mutta käsittelytapa kovin erilainen. Kun Moyes virittelee romanttisia kohtaamisia, Köngäs taas saa elämän raskassoutuisemmaksi, jossa miehen tapaaminen on vain yksi asia lisää elämään. Jännää, miten erilainen vire näissä kirjoissa olikaan. Pidin kaikista kirjoista, niin erilaisia kuin ne olivatkin. 

Helmetin-lukuhaasteessa kirjat: 

23. Käännöskirja: Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

26. Sukutarina: Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja: Heidi Köngäs: Hyväntekijä

Tammikuun viimeiset: Joonas Konstig & Linda Olsson

Välillä tulee sellainen jakso, että kaikki luetut kirjat tuntuvat tasapaksulta tarinalta, eivätkä kirjat saa aikaan minkäänlaisia riemunkiljahduksia. Nyt tuntuu olevan menossa sellainen jakso, että kaikki kirjat, joihin tartun, tuntuvat ihan ok:lta, mutta en oikein jaksa keksiä, miksi niitä edes luen. Mahdollista tietysti, että kun yksi kirja tekee niin ison vaikutuksen, tällaisen kirjan jälkeen mikään ei tunnu miltään. Minulle se suuri kirja oli Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin - ja nyt nämä kaksi kirjaa kärsivät lukukokemuksestani, joka sai minut pyörryksiin.  

Joonas Konstigin esikoisteos Ahneet ja viattomat (2008, Gummerus) on ollut lukulistallani, koska halusin tutustua Konstigin ensimmäiseen. Novellikokoelma on kovin tyypillinen esikoisteos: siinä on novellien henkilöhahmoina nuoria aikuisia, jotka etsivät elämänsä suuntaa - opiskelevat, rakastuvat ja ovat epävarmoja. Teoksesta jäi erityisesti mieleeni Ella ja Karhu, joiden rakkaustarinalle ennustin loppua; mutta toisin kävi. Novellit eivät ole oikein omaa suosikkiluettavaani, sillä tuntuu, että lämpenen hyvin hitaasti henkilöhahmoille, ja novelleissa tuntuu, että tulen tuttavaksi vasta sitten, kun tarina jo loppuu. No, kirja sopii lukijalle, joka etsii nopeaa luettavaa ja elää aikuistumisen kynnyksellä. 

Joonas Konstig: Ahneet ja viattomat

2008, Gummerus

269 sivua

Helmet-haasteeseen tämä kirja menee kohtaan 42. Esikoisteos

Linda Olssoniin minulla on kahtiajakoinen suhde: välillä on ollut helpompaa, välillä vaikeampaa. Tällä kertaa Sisar talossani (2017, Gummerus) -teos loi hyviä ennakko-odotuksia, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat Espanjaan, Costa Bravan rannikoille kylään, jonka nimeä en ehtinyt kirjoittaa muistiin, sillä vein kirjan jo vahingossa takaisin kirjastoon. Innostuin lukemaan kirjaa miljöön vuoksi, sillä varasin samaan aikaan lennot Barcelonaan. Pieni pettymys kirjaa lukiessani oli se, että miljöötä ei kuvailtu niin paljon kuin odotin, toki tässä käveltiin ympäriinsä haistelemassa rantatuulia ja muita nähtävyyksiä. 

Kirjan pääosassa ovat sisarukset Maria ja Emma. Maria on muuttanut asumaan Espanjaan, ja puolivahingossa hän kutsuu luoksensa kylään Emman, sisarensa, joka on kuitenkin jäänyt hieman etäiseksi. Kohdatessaan toisensa sisaret ovat hieman vieraskoreita, eikä ole helppoa päästä kunnon keskusteluun. Lukijalle tulee selväksi, että lapsuudessa on tapahtunut jotain, mikä on ajanut sisaret kauaksi toisistaan. Molemmilla on myös salaisuuksia, jotka he haluavat kertoa toiselle. Molemmilla on halua saada toisen tietoon nämä asiat, keinot puhua puuttuvat. No, mutta lopulta he saavat puhutuksi salaisuutensa, joita lukija onkin jo aavistellut. 

En aivan ihastunut tähän kirjaan, mutta se meni samanlaisena välipalana kuin Konstigin teos: kumpikaan kirja ei vaatinut kovinkaan paljon. 

Linda Olsson: Sisar talossani 

2017, Gummerus

En syster i mitt hus

suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lav

243 sivua

Lisää kirjasta kertoo Leena Lumi. 

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan Vuoden 2017 uutuuskirja

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet (2016, WSOY) oli minulla luettavana jo viime vuoden puolella, mutta en saanut kirjan tarinaa rullaamaan eteenpäin. Aloitin kirjan uudestaan, ja tällä kertaa kirjan alku sujui - kunnes sitten jämähdin taas. Survoin kirjan loppuun, mutta survominen ei ole kovinkaan kiva tekniikka lukea kirjaa. En ihastunut kirjaan, enkä pitänyt siitä kovinkaan paljon. Olisin kyllä halunnut pitää, sillä ideana teos on kyllä ihan kiva: erilaisia välähdyksiä erilaisista ihmisistä eri puolella Eurooppaa eri aikoina. 

Samalla kun välähdykset tuovat kirjaan monta erilaista henkillöhahmoa, ne myös pitävät lukijan kaukana hahmoista: on vaikea kiinnittyä yhteenkään henkilöön. Ja nyt kirjan luettuani joudun pinnistelemään oikein, kun mietin, oliko joku henkilöhahmo tässä kirjassa, vai jossain toisessa. 

Pääosin kirja siis tuo kuvia Euroopan lähihistoriasta: lakkoilua, Berliinin muuri, ihmisiä ylittämässä rajoja - jopa tulevaisuudenkuvia (ankeasta) Euroopasta. Minulle kirja oli kiinnostava, mutta en kuitenkaan innostunut kovinkaan suuresti teoksesta. 

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

2016, WSOY

178 sivua

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, vaikka kansi kuvassa näyttääkin harmaalta 

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta on pitkään ollut lukulistallani, ja niinpä eräänä päivänä sitten vain tartuin hänen kirjaansa. Tai oikeastaan tartuin jo pari vuotta sitten, mutta nyt pääsin kirjassa alkua pidemmälle. Kirja, ja Itäranta, on ollut niin kauan esillä, esimerkiksi kirjablogeissa, että olen kyllä ollut kiinnostunut kirjasta ja kirjailijasta, mutta en ole koskaan saanut aikaiseksi lukea. 

Teemestarin kirja (2014, Teos, 1. painos 2012) kertoo nimensä mukaisesti teemestareista. Noria on teemestarien sukua, ja hänen isänsä alkaa olla vanha ja niin huonona, että hän haluaa jakaa viisauttaan tyttärelleen. Norian tulee oppia teeseremonia ja pitää itsellään pitkään säilyneet salaisuudet, niin kuin vesilähteen olemassaolo. Eletään aikaa, jolloin suuri osa mannerta on joutunut meriveden alle, kun jäätikkö oletettavasti on sulanut - ja makeasta vedestä on pulaa. Vettä säännöstellään ja armeija jakaa päivittäisen vesiannoksen asukkaille. 

Huh, tämä on karu tulevaisuudenkuva, kun tiedämme, mitä maailmassa tapahtuu , eikä jäätiköiden sulamisen estäminen tunnu kiinnostavan juuri ketään. Itärannan kirjan sivuilta jäikin mieleeni se, miten Noria ja hänen ystävänsä keskustelevat, miten muinaismaailman ihmiset eivät ajatelleet heitä (tulevaa sukupolvea) lainkaan.

Noria luottaa ystäväänsä Sanjaan, vaikka ei ole varma, voiko maailmassa enää luottaa kehenkään. Yhdessä he löytävät muinaismaailmasta kasetteja, joilta kuuntelevat tietoja tutkijaryhmän löytämistä vesivaroista. Ehkä niitä on enemmän, mutta armeijan on helppo pitää ihmiset vallassaan, kun kaikki asiat eivät ole kaikkien tiedossa. 

Tulevaisuuden maailmana tämä on tietysti masentava, ja kirja saakin miettimään taas omaa elämäänsä uudestaan. Voisiko elämän elää niin, että maailma olisi jäljellä vielä tulevaisuudessakin? 

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

2014, Teos, 1. painos 2012

330 sivua

Kirja Helmet-lukuhaasteen kohtaan 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, sillä kirja oli vuonna 2012 Blogistanian kolmanneksi paras kirja kotimaisten kirjojen osalta: 

Lähde

Blogistanian Finlandia 2012 -voittajalista

Kirjabloggaajat äänestivät vuoden 2012 parhaita kotimaisia kirjoja. Blogistanian Finlandia 2012 -kisaan osallistui 44 blogia. Yhteensä 47 kirjaa sai ääniä. Äänestyksessä pystyi antamaan kirjoille 1-3 pistettä, ja pistepotti paisui 260 pisteen suuruiseksi.

Ja tältä näyttää Blogistanian Finlandia 2012 -kuusikko. Kiitos kirjailijoille lukuelämyksistä!

1. Aki Ollikainen: Nälkävuosi
2. Ulla-Lena Lundberg: Jää
3. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
4. Sirpa Kähkönen: Hietakehto
5. Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
6. Johan Bargum: Syyspurjehdus

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

Aino Kiven Maailman kaunein tyttö (2016, Into) -teos jäi joulun jälkeen odottelemaan, josko lukisin kirjan - ja oli jo vaarassa päätyä takaisin kirjastoon, kunnes päätin teoksen kuitenkin ottaa lukuun. Ja onneksi otin, sillä pääsin heti mukaan sen tarinaan. 

Kirja alkaa Kurt Cobainin kuolemasta keväällä 1994. 

On tavallinen onnellinen perhe, joka lähtee kesänviettoon saareen. Perheessä on äiti, isä ja neljä tytärtä: kaksi teini-ikää kolkuttelevaa ja kaksi vähän nuorempaa. Aluksi tarinan kertoja on Ada, joka sekä ihailee että vihaa isosiskoaan Aliisaa. Aliisa on kaunein kaikista, ihana ja niin ärsyttävä, koska kaikki miehet ja pojat rakastuvat häneen. Ja miten siitä kaikesta kauneudesta joutuukaan Aliisa maksamaan! 

Toisen osan kertoja on Anni, toinen sisarusparven nuorimmaisista. On kulunut kymmenen vuotta kesästä saaressa, ja Anni on teini-iässä. Stereoista kuuluu Rasmus ja RHCP, koulussa Anni on yksinäinen. Kunnes koulun aloittaa Susanna, joka ei kunnioita eikä kumarra ketään. Äidin mielestä Susanna on selvästi huonoa seuraa, Annista Susanna avaa hänelle vihdoin ovet elämään. Tarinassa seurataan Annin elämää, kun hän miettii elämänsä suuntaa. 

Kolmas osa kirjassa on Alman, joka on aloittanut yliopisto-opinnot, mutta jotenkin eksyksissä. Mitä hänestä tulee isona, kun hän haluaisi vain olla kotona ja lukea kirjoja. Isosisko Ada, jolla on jo perhe, tulee Alman avuksi. Hän ottaa Alman kirjaimellisesti siipiensä suojiin, omaan kotiinsa asumaan. Alma pääsee kurkistamaan Aliisan päiväkirjaan, joka on siltä kesältä, kun jotain tapahtui saaressa. Kirjan tarina palaa alkuun, ja kysymykset saavat vastauksia. 

Teoksessa kuvataan nuorten tyttöjen elämää, kun suuret kysymykset alkavat vallata mieltä: mitä heistä tulee tulevaisuudessa. Miehet pyörivät elämässä, miten miesten kiinnostukseen tulisi vastata? Kirja vie lukijansa takaisin 90-luvun pyörteisiin, jolloin kaikilla tuntui olevan ystäväpiirissä oma kurt cobaininsa. En pysty aivan neutraalisti arvioimaan kirjaa, koska koin niin paljon nostalgisia asioita kirjaa lukiessani, mutta ilman 90-luvun tuntemuksiakin voisin sanoa, että kirja oli ihana, sellaisella kipeällä tavalla. Ihan parasta aloittaa vuosi tällaisella kirjalla! 

Muualla mm. Rakkaudesta kirjoihin -blogissa. 

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö
2016, Into
329 sivua

Kirjalla osallistun Helmet-haasteeseen, kirja menee kohtaan 6. Kirjassa on monta kertojaa

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Riikka Pulkkisen teoksia olen lukenut aina hänen Raja-kirjastaan alkaen. Niinpä Paras mahdollinen maailma (2016, Otava) oli myös tänä syksynä lukulistallani. Koska Pulkkisen teokset ovat välillä miellyttäneet, välillä eivät, aloitin kirjan vailla suuria ennakko-oletuksia. Näin oli varmaan hyvä, sillä kirja vei minut mennessään tarinan kehittyessä pikku hiljaa. 

Aurelia, kirjan päähenkilö, on syntynyt samana vuonna, jolloin Berliinin muuri sortui. Berliini on kirjassa tärkeänä miljöönä eri aikakausina. Jostain syystä luin tätä kirjaa tietenkin samaan aikaan Berliinin-iskun kanssa - hieman karmivaa, koska kirjassa myös liikutaan eläintarhan ja Tierparkenin kulmilla. Kirjassa Berliini on paikka, jossa Aurelian äiti ja isä elävät omaa nuoruuttaan - aikana, jolloin muuri jakaa kaupungin ja Euroopan. Nykyajassa Aurelia on saanut roolin Berliini-aiheisessa näytelmässä. 

Aurelia yrittää päästä sisään Berliinin muurin murtumishetkiin ja ihmisten mieliin, samoin kuin omien vanhempiensa ja oman lapsuutensa tunnelmiin. Aurelia löytääkin omasta menneisyydestään asioita, jotka selviävät tarinassa samaan aikaan sekä Aurelialle että lukijalle. 

Pidin Pulkkisen teoksesta, sillä en osannut odottaa tarinalta oikeastaan mitään. Yhtä isoa vaikutusta kuin Raja tämä Pulkkisen viides teos ei tehnyt, mutta minulle Raja olikin niin suuri teos, ettei siihen ole helppo yltää. Mutta Pulkkisen teoksista tämä oli kuitenkin Rajan jälkeen lähimmäksi päästänyt kirja. Pidin. 

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

2016, Otava

356 sivua

Juuli Niemi: Et kävele yksin

Minulla oli sattumoisin lainassa Juuli Niemen Et kävele yksin (2016, WSOY), kun kirja sai tämän vuoden Junior Finland -palkinnon. Luin myös vähän aikaa sitten Seita Vuorelan Lumi-teoksen, joka oli myös ehdokkaana. Nämä kaksi teosta ovatkin kovasti samantyylisiä, sekä hieman runomuotoisen kertomistyylin että aiheensa puolesta. 

Et kävele yksin kertoo 15-vuotiaasta Adasta. Ada elää kahdestaan taiteilijaäitinsä kanssa ja pitää matalaa profiilia koulussa, ettei olisi niin kovin paljon erilainen muita. Koulussa Ada kiinnittää huomionsa Egzoniin. Poikaan, jonka vanhemmat ovat muuttaneet Suomeen Kosovosta. 

Kirja on kertomus rakastumisesta ja siitä, mitä on kun ensimmäisen kerran kiinnostuu pakahduttavasti jostain toisesta. Kirja on myös kertomus siitä, miten omat vanhemmat ovat noloja, paitsi jos toista vanhempaa ei ole lainkaan.

Ada saa kuulla, että Egzon elää hänen laillaan ilman isää ja Ada tuntee heti yhteenkuuluvuutta pojan kanssa. Mutta pitävätkö Egzonin puheet paikkansa? Ja onko ensirakkaus muutenkaan tukevalla pohjalla? 

Vaikka kirja on nuortenkirja, on tämä todella tukevaa luettavaa jo sivumääränsäkin vuoksi. Runollinen kerronta tuo esiin enemmän hetkiä kuin juonellista kerrontaa. Nämä asiat varmasti karkottavat joitakin lukijoita pois kirjan lukijakunnasta, mutta voin sanoa, että itselleni tämä kirja olisi ollut aivan täysosuma varhaisteinivuosinani. Niemen teos sopii kokeneemmalle lukijalle ja Seita Vuorelan Lumi taas vähemmän lukevalle. 

Kirjan luettuani osui silmiini ylen juttu kirjallisuudesta ja maahanmuuttajista. Valitettavasti Niemikään ei pääse eteenpäin kirjallisuuden tyylistä kuvata maahanmuuttajia, tällaisia mieshahmoja löytyy myös tästä teoksesta (Egzon on kyllä toiveita herättävä henkilöhahmo osin):

Erikoistutkija Pasi Saukkonen on tehnyt muutamia havaintoja siitä, keitä romaanien maahanmuuttajat ovat ja miten heitä kirjoissa kuvataan.

– Kun valtaosa Suomeen tulleista on Venäjältä tai Virosta, ovat kirjojen maahanmuuttajat järkiään eksoottisemmista, kaukaisemmista oloista. Usein he ovat pakolaisia tai esimerkiksi kerjäläisiä, mikä on maahanmuuton kokonaiskuvassa täysin marginaalinen ryhmä.

Saukkosen mukaan kirjoja vaivaa myös ihmiskuvausten stereotyyppisyys: maahanmuuttaja nähdään joko sympaattisena hahmona tai perustavanlaatuisesti erilaisena. Tytöt ovat uhreja, miehet umpimielisiä ja sopeutumattomia.

Juuli Niemi: Et kävele yksin 

2016, WSOY

359 sivua

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Pajtim Statovci iski suomalaiseen kirjallisuuteen pari vuotta sitten teoksellaan Kissani Jugoslavia -  Tiranan sydän (2016, Otava) -kirjallaan Statovci jo vakiinnuttaa paikkaansa ja asemaansa kirjallisuusskenessä. Samoin kuin esikoisteoksessaan myös kakkoskirjassa keskiössä ovat kotimaan jättäminen, uuteen maahan muuttaminen, häilyvä sukupuoli ja identiteetin etsintä edellisistä asioista johtuen. 

Tiranan sydän vie nimensä mukaisesti Tiranan kaduille, joilla kaksi poikaa, Bujar ja Agim elävät. Abania on syöksykierteessä, työtä tai rahaa ei ole, kotia kohtuullisempi paikka elää löytyy Tiranan kaduilta. Teoksen alussa isän kertomat tarinat Albanian mahtavasta menneisyydestä ja kotkan kesyttävästä miehestä saavat pojan vielä uskomaan maansa mahtavuuteen - pian tarinat jäävät vain tarinoiksi, todellisuus on erilainen. Nämä tarinat tuntuvat sisältyvän jokaiseen kirjaan, joka vähänkään kertoo Albaniasta - tai sitten olen itse lukenut pari kirjaa liikaa Albaniasta, joka tapauksessa pari tarinaa oli tuttu tutuksi muista kirjoista. 

Onneksi Statovci siirtyykin kertomaan poikien/ pojan tarinaa, joka vie Tiranasta ympäri maailmaa. Etenkin Italia on albanialaisille paikka, joka on länttä, ja johon mennään vaikka kumiveneillä. Yhtymäkohtia kirjassa on moneen asiaan, ja nykypäivään, vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat 90-luvun alkuun. 

Pian italialaiset olivat huolissaan siitä, että ihmisiä alkaisi tulvia heidän maahansa Albanian lisäksi muualta, Jugoslaviasta, Turkista ja Lähi-idästä. Italia ei ole hyväntekeväisyysjärjestö vaan kriisissä oleva valtio, sanoi joku ja toinen lisäsi perään, että albaanit ovat barbaarisia petoja, väkivaltaisia rikollisia, joiden ehtymätön verenhimo on uhka koko ihmiskunnan turvallisuudelle. - - Sanottiin, että albaanit etsivät Italiasta työtä ja parempaa elämää, eivät turvapaikkaa jota ei pelkän köyhyyden vuoksi voida myöntää, ja minä mietin, miksi köyhyyden vuoksi ei voitu päästää jotakuta maasta toiseen, ja mitä pahaa oli etsiä toisesta maasta parempaa elämää ja työtä. Miksi ihminen ei saisi tehdä niin? Eivätkö kaikki ihmiset sitten ansaitse työtä, josta maksetaan sen verran rahaa, että sillä voi elää?

Viimeinen kirjan osa vie Helsinkiin vuoteen 2003. Tämä osa tuntuu aluksi olevan irrallaan muusta tarinasta. Mutta teema jatkuu. Lukijana jäin hieman pyörittelemään tätä viimeistä osiota, joka jäi alkua vieraammaksi. Tunnelataus kirjassa tuntui olevan Albaniassa, Helsinki oli niin kuin valkoinen, vihreäkattoinen kirkko: kaunis ja mielenkiintoinen, mutta sisältä hieman valju. 

Mutta kirja oli upea, sellainen, joka piti minut otteessaan lukusyksynä, jona on ollut vaikea löytää kirjaa, jonka kanssa jaksaisi matkan loppuun asti. Statovci piti otteessaan. Pidin jopa enemmän kuin esikoisteoksesta. 

Kaisa-Reetta ja Krista.

Pajtim Statovci: Tiranan sydän 
2016, Otava

269 sivua