MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ennakkokappale. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ennakkokappale. Näytä kaikki tekstit

perjantai 30. tammikuuta 2015

Anna Hallava: Sammakkoprinsessa


Anna Hallavan Sammakkoprinsessa (2015, WSOY) tuli minulle yllätyksenä ennakkokappaleena. Selailin kirjaa ja aloin lukea hieman alkua... ja sitten jäinkin kirjaan kiinni. Kirja ei ole sellainen, jota aivan tavallisesti luen, mutta se oli kaikin puolin hieman erikoinen ja tykästyin lukiessani juuri kirjan erikoisuuteen. 

Sammakkoprinsessa on nuortenkirja, jonka päähenkilö, Ofelia, on 14-vuotias tyttö. Syntymäpäivillään Ofelia saa tietää salaisuuden: hän on keiju, jolla on oma erikoisominaisuus. Ofelia ei voi suudella ketään muuta kuin tosirakkauttaan; muut suudeltavat muuttuvat sammakoiksi. Ofelia, jonka koulunkäynti keskittyy lähinnä yhteen oppiaineeseen, poikien katseluun, on ominaisuudesta yhtä innoissaan kuin hänelle kasvavista keijunkorvistaan.

Ofelian suuri rakkaus koulussa on Jetro, jonka näkemisestä Ofelian päivä pelastuu. Vuoden suurimpia hetkiä on ystävänpäivälaatikko, johon voi laittaa rakkauskirjeen mielitietylleen ja tanssiaiset, jotka lähestyvät. 

Ofelian vanhemmat ja keijujen yhteiskunta kuitenkin vaativat, että Ofelia alkaa opiskella keijumaan käyttäytymissääntöjä ja tutustua keijumaan sukulaisiinsa. Ofelia ajattelee, että voiko lomaansa pahemmin pilata, mutta onneksi keijujen joukossakin on melkoisen hyvännäköisiä poikia! 

Kirja on siis suurimmaksi osaksi teinitytön unelmointia tulevasta ja tulevista poikaystävistä. Tyttöystäviensä kanssa Ofelia kihertelee, kun näkee ihastuksensa. Hauskaa kirjassa on seurata sitä, miten Ofelian haaveilut karkaavat käsistä ja hän pääsee kuvitelmissaan aika usein kohtaan, jossa astelee vihkialttarille Jetron kanssa. 

Kirjan kieli on teinimäistä ja paljolti dialogia. 

"Moi Ofelia", joku sanoi edelläni. 
Jetro! OMG! OMG!
Jetro hymyili niin, että syljet meinasivat takertua kurkkuuni.
"Aika hyvää ruokaa tänään", hän jatkoi. 
"Niin onkin", henkkäisin lautastan puristaen. "Nakkeja."
Miksi minä sanoin nakkeja? Näkihän Jetro itsekin, että ruokana oli nakkeja. Jävla idiot! 

Jos on allerginen kirjainlyhenteille ja huudahduksille, kannattaa kirja ehkä jättää lukematta. Tai sitten voi laittaa teinikielisuodattimen päälle ja astua kirjan maailmaan, koska kirja oli hillittömän hauskasti kirjoitettu, sellaiseen bridget jonesmaiseen tapaan ja ainakin itse viihdyin kirjan parissa. 

Kirjan lukunäyte löytyy WSOY:lta ja kirjalijan, joka esikoisteos Sammakkoprinsessa on, kotisivut täältä. Kirjaan on tekeillä myös jatko-osa, joka ilmestyy vuonna 2016. Loppuratkaisua ei siis ole tässä kirjassa luvassa. 

Anna Hallava: Sammakkoprinsessa 
2015, WSOY
270 sivua. 


lauantai 5. huhtikuuta 2014

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön



Joku ihmeellinen vaiva on nyt kevään kynnyksellä iskenyt minuun: en saa luettua kirjoja ja jos saankin jotain aloitettua, niin en luettua loppuun asti. Aika monta kirjaa on kuitenkin kesken, niin kuin tuo pino tuossa yllä. Ollut jo jonkin aikaa. Ajatukset harhailevat kuitenkin jossain muualla kuin lukemisessa.

Nyt sain sitten vihdoin luettua yhden kirjan loppuun. 

Laura Lähteenmäki on minulle ollut tähän asti nuortenkirjailija, olenkin lukenut häneltä sellaiset nuortenkirjat kuin 


Lähteenmäen nuortenkirjat ovat olleet puhuttelevia, innostavia ja kieleltään sellaisia kuin nuortenkirjojen mielestäni kuuluukin olla: niitä on helppo lukea. 

Ikkunat yöhön (2014, WSOY) on Lähteemäen aikuisille suunnattu kirja, josssa on aika paljon kaikkea, mutta ennen kaikkea siinä on naisten elämää. On naisia, jotka ovat eri sukupolvea ja jotka saavat kirjassa äänensä kuuluviin melkoisen tasapuolisesti. Tarinoista rakentuu kirjan mittaan kertomus suvusta, sen suhteista ja salaisuuksista. On synnytyksen jälkeistä masennusta, on sisarusten välisiä jännitteitä, on lasten kasvatusta ja huolehtimista, on huolehtimatta jättämistä. Kirjassa on oikeastaan niin paljon eri asioita eri naisten kokemana, että on vaikea jälkikäteen lyhyesti kirjoittaa, mihin henkilöön mikäkin asia liittyi. Lukiessa asiat ja henkilöt pysyivät kuitenkin kasassa ja kirjan lukeminen oli miellyttävää. Kirjassa on niin paljon kaikkea, että siihen mahtui myös dekkarin piirteitä. Myös miehiä on kirjan kertojaääninä ja kokijoina. Ehkä sen takia, että miehiäkin on maailmassa. Tai ehkä siksi, että miehet vaikuttavat naisten elämään, aika voimakkaastikin, tässäkin kirjassa. 

Eri sukupolvineen kirja oli jotenkin kovin kotimainen romaani. Sitä oli miellyttävä lukea. Kirjan luettuani jäin kuitenkin hieman kaipaamaan jotain syvempää välähdystä: mitä kirja halusi minulle sanoa ja mitä minun olisi pitänyt kokea kirjasta? Muuta kuin yhden suvun tarina. Tällaisen ajatuksen poimin kirjasta sen loppupuolelta ja ajatus siitä, miten naisten toiveet ovat erilaisia keskenään, mutta harva on ehkä voinut toteuttaa halujaan täysin elämässään, jäi mietityttämään minua, kun laskin kirjan. 

Nuori äiti näytti rasittuneelta, silmien alla häämöttivät varjot. Kaksi lasta istui rattaissa vierekkäin, pieni ja pienempi, kolmas lapsi seisoi äitinsä ja rattaiden välissä tuella, jollaisia Elsi oli nähnyt muillakin. Lapsi leijui kuin enkeli. Nykyään oli kaikenlaisia tukia ja häkkyröitä. Vaunut olivat tukevia ja iloisenvärisiä, niissä oli järkevät pyörät. Jos hänellä, Elsi ajatteli, olisi ollut tuollaiset rattaat ja tuollainen tuki, olisiko hän jaksanut työntää lapsiaan eteenpäin elämässä?
- - 
Hän pysäytti ajateksun. Se oli turha. Mitä sitä enää jossittelemaan. Elämä oli mennyt niin kuin oli, ja viimeistään nyt hän voisi lakata huolehtimasta. Hän oli tehnyt parhaansa, kaiken minkä pystyi ja enemmänkin, liikaakin jo. Hänellä oli koti ja ruokaa ja nyt kun oli kesä, oli valoa. 






Kirjasta Hesarissa
ja Kirjainten virrassa, jossa löytyy linkkejä muualle blogeihin. 

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön
2014, WSOY
269 sivua


sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Leon Leyson: Poika joka pelastui - Schindlerin listan kuopus


Leon Leysonin Poika joka pelastui (2014, Tammi) oli kirja, jota minun ei oikeastaan pitänyt lukea. Kirja oli päällimmäinen kirja kirjakasassa, josta olin juuri luopumassa. En kuitenkaan ollut vielä ehtinyt antaa kirjakassia eteenpäin, ja tarvitsin jäähallikatsomonotkuiluun kirjan, jota lukea. Sieppasin Leysonin kirjan mukaan ja koska kirjan teksti oli nopealukuista, tulin lukeneeksi kirjaa aika pitkälle katsomossa, ja kiinnostuin sitten niin paljon, että luin kirjan loppuun asti. 

Sama kohtalo oli kirjan pojalla, Leon Leysonilla, elämänsä aikana toisen maailmansodan Puolassa, jonka natsit valtasivat nopeasti ja jonka juutalaisia alkoivat siirtää getoista kohti leirejä. Leib (pojan nimi Puolassa) oli usein kirjassa se, joka valittiin viimeisenä ja viime tipassa siihen ryhmään, joka pelastui elämässään taas jonkun matkaa eteenpäin. 

Leib oli vielä lapsi, kun toinen maailmansota oli käynnissä, 10-vuotiaana hän joutui jättämään koulunkäynnin, kun juutalaiset eivät saaneet enää käydä koulua. Leibin elämänalue kutistui gettoon, jossa perhe yritti muiden tavoin tulla toimeen lähes ilman ruokaa, kun heidän isänsä ja hänen veljensä olivat Schindlerin tehtaassa töissä ja toivat vähäisen toimeentulon perheeseen. Schindler on tämän kirjan sankari, joka auttaa perheen säilymään hengissä sodasta ja juutalaisten kohtaamasta vainosta.

Kirja ei tuo oikeastaan mitään uutta holokaustiin, ja tämän aiheiset kirjat ovat olleet pitkälti niitä kirjoja, joita en yleensä lue. Olen lukenut Tadeusz Boroswskin teoksen Kotimme Auschwitz joitakin vuosia sitten, ja Borowskin kirja teki niin ison vaikutuksen, että en varmasti koskaan unohda kirjassa kuvattuja kauheuksia. Siinä missä Borowskin kirja ei peittele eikä unohda mitään, Leysonin kirja jättää paljon kertomatta. Kirjan lopussa selviääkin, että Leyson on uudessa kotimaassaan USA:ssa kiertänyt aikuisiällä kertomassa lapsuudestaan Puolassa. Tämä näkyy kirjassa, joka on muistelmia pääpiirteissään, eikä  varsinaisesti kaunokirjalliseen muotoon kirjoitettu kirja. 

Olen pitkälti samoissa ajatuksissa kuin Paula, johon kirja ei tehnyt liiemmin vaikutusta. Tämä kirja kuitenkin sopii minusta erinomaisen hyvin esimerkiksi yläkoulun lukemistoon (ei kovin vaikea, eikä kovin kauhea) ja pidinkin tätä aika paljon nuortenkirjana. Toisekseen minusta on tärkeää, että natsien kauheuksista kerrotaan ja kirjoitetaan, sillä jotenkin toivoisi, että nämä hirveydet pysyisivät ihmisten mielissä. Siksi, ettei tekoja tarvitse toistaa ja toistaa. Vaikka, kun näkee maailman ympärillään, niin tuntuu, että tarvitsee kuitenkin. 

Kirjassa näkyy se, miten pelottavan nopeasti propagandasta ja satunnaisista väkivallan teoista siirrytään tappamaan juutalaisia. 

Saksalaiset sotilaat sattoivat kuitenkin silmänräpäyksessä muuttua kilteistä julmiksi. Jos he olivat tympääntyneitä tai juoneet liikaa, he saattoivat noin vain valita jonkun perinteisesti pukeutuneen juutalaisen hakattavakseen. Aina kun jouduin näkemään sellaista voimatta mitenkään puolustaa uhria, tunsin häpeää ja hämmennystä. Miksi natsit vihasivat meitä niin paljon? Tunsin monia miehiä, mukaan lukien oman isoisäni, jotka pukeutuivat perinteiseen juutalaiseen tapaan. Heissä ei ollut mitään pahaa eikä likaista; ei ollut mitään syytä, miksi heidän olisi pitänyt joutua moisen väkivallan kohteeksi, ja silti kaikkialle kaupunkiin liisteröidyt natsien propagandajulisteet kertoivat toista

Pelottavaksi asian tekee se, että kuten Leyson kirjoittaa, juutalaiset nähtiin yhtenäisenä ryhmänä, vastakohtana arjalaisille. Yksi piirre, uskonto, teki ihmisistä halveksittavan ryhmän, jota kohtaan voitiin hyökätä, ensin sanoin, lopulta kaasukammioiden voimalla. 

Jos he olisivat katsoneet meitä vähän tarkemmin, he olisivat nähneet aivan samanlaisia ihmisiä kuin itsekin olivat - -. He olisivat nähneet aivan samanlaisia perheitä kuin omansakin: poikia ja tyttäriä, äitejä ja isiä, tohtoreita, lakimiehiä, opettajia, ammatinharjoittajia ja räätäleitä, yksilöitä kaikilta elämän alueilta

Leysonin kirjaa lukiessani törmäsin samaan asiaan kuin kaikissa natsien julmuuksia käsittelevissä teoksissa: ne saksalaiset ja muut ihmiset, jotka olivat sodan aikaan juutalaisten ympärillä hokevat sodan jälkeen samaa: me emme tienneet -slogania. Minusta on ollut aina vaikea sietää tätä tietämättömyyttä: samat ihmiset sulkivat juutalaiset ystävänsä, koulukaverinsa ja kollegansa elämästään pois. Entiset ystävät sylkivät päälle, eivätkä puhuneet mitään juutalaisille. On aivan järjetöntä hokea, ettei tiennyt, kun oli itse mukana halveksimassa. 

Leyson kirjoittaa, miten hän oli aina se, joka viime tipassa pelastui, astui esiin ja piti meteliään itsestään. Kirjassa on kuitenkin aika kiltti ote pelastautumiseen. Muistan edellä mainitsemassani ja lukemassani Borowskin kirjassa, että ne, jotka selviytyivät, käyttivät todella kovia otteita, ajoivat omaa etuaan ja talloivat muita jalkoihinsa (kuvainnollisesti ja joskus konkreettisestikin). Katsoin samaan aikaan, kun luin Leysonin kirjaa, Puhdistus-elokuvan, jossa selviytyminen näyttäytyy aivan toisenlaisesta näkökulmasta. Se, joka selviytyy, joutuu pettämään kaikkein läheisimmätkin ihmisensä. Verrattuna Borowskiin ja Puhdistukseen Leysonin kirja on siis erittäin kevyttä luettavaa: pelastuminen on toisten kiltteyden ansiota. 

Leon Leysonin Poika joka pelastui kietoutui muihin lukemiini teoksiin juutalaisvainoista ja samaan aikaan näkemääni elokuvaan. Yksinään kirja jäi aika ohueksi, mutta herätti niitä samoja ajatuksia kuin monet muutkin saman aihepiirin teokset, ja siksi tarjoaisin tätä kirjaa nuoren luettavaksi. 

Tarkemmin varsinaisesti Leysonin kirjasta ovat kirjoittaneet blogimaailmassa mm. Hemuli ja Lilli, jota kirja kosketti vahvasti.

Leon Leysonin elämä oikeastaan vasta alkoi Yhdysvalloissa, jossa hän opiskeli, teki työtään, meni naimisiin ja hankki ihanan perheen. Surulliseksi tässä kirjassa tulin oikeastaan vasta kirjan jälkikirjoituksista - mutta ehkä myös hyvällä tavalla surulliseksi: Leon Leyson sai huonosta alustaan huolimatta hyvän elämän. Sodan ja vainon surut eivät niin helposti lähteneet pois hänen vanhemmistaan, jotka olivat aikuisia sodan aikana. 

Leon Leyson: Poika joka pelastui - Schindlerin listan kuopus
2014, Tammi
The Boy on the Wooden Box 2013
suomentanut Annika Eräpuro




tiistai 30. heinäkuuta 2013

Maria Semple: Missä olet Bernadette?



Maria Semplen Missä olet Bernadette? (2013, Gummerus) tuli luettavakseni kesäiseen mielentilaani ja se sopi hyvin lukufiilikseen, jossa ei halua lukea mitään kovinkaan syvällistä. Myönnän, että kun katsoin kirjan takakansiesittelyä, olin varma, että kirjan kanssa käy samoin kuin Vaimo 22:n kanssa eli hyydyn tämänkin kirjan sähköpostiviesteilyyn. Kiitos luojan, Semplen kirjassa ei kuitenkaan ole mitään lyhyitä fb-päivityksiä ja muuta silppua, josta kirjan tarina sitten on koottu näennäisen romaanin ja tarinan muotoon. 

Missä olet Bernadette? -kirjassa on sähköposteja ja kirjeitä, mutta viestit ovat pitkiä. Sellaisia, että niitä on ihan kiva lukeakin. Siltikään en aivan ymmärrä, että miksi kirjan tarina on pitänyt kirjoittaa sähköpostiviesteiksi, paitsi ehkä erottuakseen muista kirjoista, joissa kerrotaan perheiden elämästä ja ihmisten elämänkuluista. 

Ideana kirjassa on, että Bernadette, perheen äiti, jolla on loistava menneisyys arkkitehtinä, on eristäytynyt lahoamistilassa olevaan taloonsa Seattlen kaupunkiin. Bernadetten aviomies on työssä Microsoftilla ja siksi perhe on muuttanut kaupunkiin, jossa Bernadetten mielestä ei ole mitään iloa ja siellä sataakin aina. Elgin, Bernadetten aviomies tuo rahaa kotiin, ja on siinä uskossa, että vaimo alkaisi kunnostaa taloa - onhan tämä sentään arkkitehti. Bernadetten arjen suurin asia on kuitenkin hakea tytär, Bee, koulusta - ja näilläkin matkoilla hän joutuu hankaluuksiin toisten äitien, ja naapureidensa, kanssa. Bernadette ei suoraan sanoen loista toisten vanhempien kesken, eikä muissakaan ihmissuhteissa. 

Perheen tytär haluaa lähteä risteilylle Etelämantereelle, ja Bernadette kokee myös tulevan matkan niin kovasti vastenmieliseksi, että miettii, miten pääsisi luistamaan tästä sovitusta ja varatusta matkasta. 

Olivia-lehden Kirjasieppo kirjoitti kirjasta otsikolla kesän hauskin kirja, Norkku kirjoitti, että tämä voisi olla 5-kymppisten chick litiä, kirjavinkkien Salla P. kirjoittaa kirjasta näin: 

En oikein osaa luokitella tätä kirjaa mihinkään kategoriaan, sillä siinä on sekoitus vähän kaikkea. Mukana on psykologista romaania, huumoria, salapoliisikertomusta, satiiria ja draamaa. Ehkä tätä voisi kutsua vaikkapa ihmissuhteisiin keskittyväksi psykologiseksi satiiriksi, jossa myös ympäröivä yhteiskunta saa oman annoksensa kritiikkiä

Kun luin kirjaa, minun oli hirveän vaikeaa nähdä tätä kirjaa hauskana. En ainakaan nauranut kertaakaan. Chick litiksi tämä ei minun mielessäni taivu, sillä tästä puuttuvat kaikki mieskuviot. Sallan kanssa olen taas samoilla jäljillä (paitsi sen huumorin suhteen). Minusta tästä kirjasta tuli mieleeni nimittäin Hermann Kochin Illallinen, jossa näennäisesti elämäänsä tyytyväiset keski-ikäiset ihmiset elävät elämäänsä eteenpäin, mutta kulissit sortuvat, eikä lukija osaa aavistaakaan, mihin suuntaan kirjan tarina ja juoni kulkee. 

Kaiken kaikkiaan minusta tämä kirja oli äärettömän surullinen: kun Bernadetten naapuruston naiset iskevät ja juonivat, iljettää ja ällöttää - ehkä senkin takia, koska toiminta on niin totta, vaikkakin tietysti kirjassa ylilyötyä: kun naapurin naisen suurin elämäntehtävä on saada Bernadetten pihasta karhunvatukkapusikot pois (ne kun leviävät myös hänen pihalleen), ei naapurin mielessä käy, että onko puskilla joku tärkeä tehtävä (on, sen lukija huomaa, ja naapuri saa juonitteluistaan nenilleen - lukijan onneksi ja iloksi - ja ehkä tosiaan myös hauskutukseksi, ehkä tässä oli se huumoriosuus). Kirjan surullisuutta lisää se, että Bernadetten päiväkirjana ja kuuntelijana on Manjula, joka asuu Intiassa, ja jota Bernadette ei ole koskaan tavannut; oma mies ei taas ole lainkaan perillä siitä, mitä omassa kodissa tapahtuu, kun hän on kiinni töissään, jossa kehittelee robottia, joka voisi auttaa monia, miljoonia, ihmisiä. 

Sanotaan, että Seattle on yksi hankalimmista kaupungeista, jos haluaa tutustua ja ystävystyä ihmisiin. Itse en ole koskaan kokenut sitä, mutta työtoverini sanovat, että ilmiö on todellinen ja pohjautuu luultavasti paikallisten ihmisten skandinaaviseen perimään. Ehkä kotiutuminen todella oli Bernadettelle vaikeaa aluksi. Mutta vihata synkästi koko kaupunkia vielä kahdeksantoista vuoden jälkeenkin?

Pakollisten pettämiskuvioiden, jotka jotenkin tuntuvat kuuluvan jokaiseen keski-ikäisten perheiden elämästä kuvaavien kirjojen juonikuvioihin, ja perheen rakoilemisen jälkeen tämä kirja tuntuu kuvaavan sitä, että lapselle vanhemmat ovat tärkeitä, ja mikään, lievä hulluus esimerkiksi, ei vie lapsenrakkautta vanhemmilta pois. Voiko lapsi ja lapsenrakkaus sitten koota keskiluokkaisen ja keski-ikäisen perheen takaisin kokonaiseksi? 

Nyt kun kirjoitin tekstini, huomasin, että sainkin kirjasta irti kaikenlaista, jota en oikeastaan lukiessani huomannutkaan, jopa löysin kirjan huumorikohdan, joka oikeasti (vaikkakin heikosti) nauratti minua (edellä lainattu teksti). Silti en oikein vieläkään ymmärrä, miksi ihmeessä kirjat pitää kirjoittaa sähköpostien, raporttien tms. muotoon. Tyylistä tulee itselleni uskottavuusongelma muodon suhteen: kuinka monessa sähköpostissa muka kuvataan dialogeja? Tai miten ihmeessä tytär, joka siis raporttien ja sähköpostien avulla alkaa etsiä äitiään, saa käsiinsä naapurin rouvien sähköpostit? Ymmärrän kyllä, että kirjalla kosiskellaan nykyihmistä, joka on työssään tottunut lukemaan edellä mainittuja tekstilajeja, mutta hei, minä ainakin haluan vapaa-aikanani lukea jotain muuta kuin raportteja tai sähköposteja!

Tämä kirja oli ihan kiva, mutta ei mitenkään erinomaisen hauska, hyvä tai maailmoja mullistava. Kuitenkin sellainen, jonka voisin iskeä sellaisen lukijan käsiin, joka pitää kevyehköstä, nykyelämästä kertovasta kirjallisuudesta, jossa on yllättäviä juonenkäänteitä ja ihan pikkaisen eksotiikkaa (ei kuitenkaan liikaa). Sellaisen lukijan käsiin, jolle lukeminen on ajanviihdettä. 

Kirja on ennakkokappale, ja kaupoissa viikolla 31/2013, eli nyt! 

Maria Semple: Missä olet Bernadette?
2013, Gummerus
Where'd You Go, Bernadette, 2012
suomentanut Outi Järvinen




maanantai 3. kesäkuuta 2013

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

Onnen koukkuja

Grégoire Delacourtin Onnen koukkuja on odottanut lukemistaan kirjahyllyssäni jo isohkon tovin. Kokonsa puolesta (163 sivua) kirja kertoi olevansa pieni välipala jonkun suuremman välissä. Tähän hetkeen, kun yritän saada itseni kesälomavauhtiin, tämä kirja sopikin hyvin. Luin sitä kentän reunalla, ilta-auringon paisteessa omalla terassilla, valvoessani pienempien leikkejä pihalla. Vaikka tässä kirjassa luvataan olevan jotain tietoutta onnesta, en oikeastaan kirjan luettuanikaan voi pitää kirjaa kovin syvällisenä teoksena. Fillosofiana tässä on kutakuinkin se, että olipa elämä kuinka epätäydellistä tahansa (siis jos 18 miljoonaa puuttuu tililtä), pienet asiat elämässä tekevät siitä paremman kuin rahalla ostettu materia. Sanoisin, että tällaisena täydellisenä aurinkoisena kesäpäivänä kirjaan ja sen asiaan on helppo uskoa. 

Kirjassa keski-ikäinen lankakauppias Jocelyne voittaa 18 miljoonaa euroa, mutta ei uskalla kertoa miehelleen asiasta, koska pelkää jotain tapahtuvaksi. Miehellä onkin paljon suoremmat haaveet, jotka tekisivät hänet onnelliseksi ja jotka ovat materialistisia. Jocelyne kuitenkin jahkailee: ostaako listansa tavarat, vai onko onni jotain muuta? Kirjassa mietitään myös sattumuksia: miten Jocelyne onkin sattunut löytämään miehen nimeltä Jocelyn, miten hän sattuukin voittamaan lotossa, jota ei edes aio pelata, miten hän sattuukin saamaan käsityökaupan ja miten sattuukin niin, että hänen käsityöbloginsa kiinnostaa niin monia. 

Kirja on toki ennalta-arvattava ja myös kovin kepoinen luettava, mutta minusta se  on keskinkertaisuutta astetta paremman puolella. Kirjan käännösoikeudet on myyty 20 maahan, joten kyllähän tämä kirja saattaa monia miellyttääkin. 

Kirjaa on luettu kotimaisissa kirjablogeissa, ja osa on siitä pitänyt: Sanna ja Laura; osa taas pitänyt hieman vähemmän: Hanna ja Katja. Minun lukukokemukseni on jossain tuossa välissä: minusta tätä kirjaa oli mukava lukea, kirjassa ei oikeastaan mikään ärsyttänyt ja taidan olla niin pökerryksissä parin päivän auringossa paistattelusta, etten joka tapauksessa osaisi mistään kirjasta sanoa, että olipa huono lukukokemus. 

Kirjan lainauksena kohta, joka kolahti:

Elämä käytetään kodin täyttämiseen - ja kun se on täynnä, rikotaan esineitä, jotta päästään korvaamaan ne uusilla, jotta seuraavanakin päivänä olisi jotain tekemistä. Jopa oma parisuhde rikotaan, jotta voidaan ruveta puuhaamaan toista suhdetta, toista tulevaisuutta, toista kotia. 
Toista elämää, jota ruveta täyttämään

Huomenna voin täyttää taas elämääni. Mutta jollain muulla kuin esineillä. Toivon mukaan auringolla, iloisilla lapsilla, hymyillä ja jäätelöllä. 

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja
2013, WSOY
La liste des mes envies (2012)
suomentanut Leena Leinonen
163 sivua

Kirjan lukemiseen minut innoitti "kirjan nimessä sana" -haaste: 

1. Kirja, jonka nimi on alla (alhaalla) tai yllä (ylhäällä). 
-> Virpi Hämeen-Anttila: Toisen taivaan alla
-> Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

2. Kirja, jonka nimessä on jotain, mitä voit löytää keittiöstä.
-> Satu Taskinen: Täydellinen paisti
-> Marsha Mehran: Ruusuvettä ja lammaspataa

3. Kirja, jonka nimessä on joku juhla.
-> Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen
-> Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

4. Kirja, jonka nimessä on tuli.
-> Johannes Linnakoski: Laulu tulipunaisesta kukasta.
-> Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät

5. Kirja, jonka nimessä on tunne.
-> Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin
-> Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

6. Kirja, jonka nimessä on kadonnut tai löydetty.
-> Xinran: Kiinan kadotetut tyttäret
-> Hisham Matar: Erään katoamisen anatomia