Varis+Boyne+Saisio = yhteispostaus

Tuula-Liina Varis kuuluu niihin kirjailijoihin, johon olen halunnut pitkään tutustua. Huvila (2016, WSOY) tuli vastaan kirjaston pikalainoissa, ja koska takakannessa luvattiin tarinaa Turusta, teki mieli lukea turkulaista historiaa. 

Huvilassa kerrotaan tosiaan Turusta alkaen vuodesta 1929. Raakel on nuori nainen ja kiinnostuu taiteilijasta, jonka näyttelyä menee katsomaan. Raakel muuttaa miehen kanssa hirsihuvilaan Turun ulkopuolelle ja haaveilee vievänsä kulttuuria syrjäseudulle. Raakel tulee raskaaksi ja huomaa olevansa vaipanvaihtajana kotonaan. Seuraksi ja avuksi saapuu Selma, jonka näkökulmasta tarinan jatko ja loppu kerrotaan kirjassa. Ollaan vuodessa 1950 ja toinen maailmansota on vaikuttanut ihmisten elämiin. 

Teoksessa kerrotaan elämästä Turussa, jossa eletään kulttuuri- ja taitelijaperheiden keskellä. Turu näyttäytyy kuitenkin olevan kaukana muusta Euroopasta: 

 Miksi me olemme takapajula? Koska kansa on sielullisesti jähmeä eikä pysty ottamaan vastaan mitään uutta. 

Aksel, Raakelin taitelijamies, päättää muuttaa omalta osaltaan Suomen suuntaa ja muuttaa Saksaan, jossa kaikki tuntuu 1930-luvulla tapahtuvan. 

Tarina oli varsin erilainen kuin mitä etukäteen ajattelin. Tarinankäänteet olivat hieman surulliset, mutta naiset hirsihuvilassaan pärjäsivät sodasta huolimatta. Teos oli nopealukuinen ja vei lukijaa nopeasti eteenpäin historiankulussa. 

Tuula-Liina Varis: Huvila

2016, WSOY

245 sivua

Helmet-haasteessa tämä kirja kohtaan 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella, koska valitsin kirjan lopulta sen takakanen tekstin perusteella. 


Variksen teoksen kanssa samaan aikaan ajoittuu John Boynen Poika vuoren huipulla (2017, Bazar) -teos. Tarina alkaa vuodesta 1936, jolloin poika nimeltä Pierrot elelee normaalia elämäänsä Pariisissa. Pierrot jää kuitenkin orvoksi, ja orpokodin kautta hänen matkansa kulkee hänen tätinsä luokse Berghofiin, korkealla vuorelle. 




Viattomasta pojasta kasvaa nuori, joka saa vaikutteensa talossa vierailevalta suurelta Saksan johtajalta. En ollut ottanut selvää kirjasta etukäteen, ja olin yllättynyt tarina saamasta käänteestä. Tarina eteni koko ajan synkemmäksi ja sitä lukiessa tuli melkein pahoinvoivaksi. En mielelläni lue toisen maailmansodan aikaisia teoksia, ja nyt tuli luettua kaksi peräkkäin, sillä Variksen teoksessa oli kovin samanlaisia viittauksia: Aksel muutti Saksaan uuden ideologian perässä. 

Boynen kirja oli taitavasti kirjoitettu, niin masentava kuin tarina olikin. Tämä teos jää kummittelemaan mieleen vielä pitkäksi aikaa. 

John Boyne: Poika vuoren huipulla 
2017, Siltala 
The Boy at the Top of the Mountain 2015
suomentanut Heli Naski 
238 sivua

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, koska kirja kertoo ajasta, jota onneksi en ole joutunut elämään

Kahden näin samanlaisen ja masentava-aiheisen kirjan jälkeen kivan kontrastin antoi Pirkko Saision uus teos. 

Pirkko Saision Spuuki Spaidermän ja raju nonna (2017, Siltala) viehätti nimensä takia. Ja kun tutustuin kirjan ideaan, viehätti sekin minua. "Nonnasta" tulee isoäiti ja hän liittyy facebookiin, jossa jakaa lapsenlapsensa elämän sattumuksia ja sanailuja. Kukapa ei kirjoittelisi näitä hassunhauskoja ajatuksia, joita ihanat taaperot keksivät. No, näistä ajatuksista syntyy siis kirja, jossa ollaan välillä Helsingissä, välillä kesämökillä ja välillä talvenvietossa Madeiralla. Kolmivuotiaasta kasvaa tarinan mittaan kuusivuotias, eikä kuusivuotias esimerkiksi enää usko joulupukkiin, vaikka hammaskeijuun on vielä parempi uskoa. 

Teos oli mukavan leppoissa luettavaa. Lapsen sanomiset saivat miettimään kaikkia niitä hassuja juttuja, joita omat lapset ovat kulloinkin sanoneet ja hoksanneet elämästä aina vain enemmän. Erityisesti jäi mieleen huumorintajun syntymisen ihmettely: voiko alle 1-vuotias jo ymmärtää, mikä on normaalia ja nauraa epänormaalille, ihmetellään, kun Spuuki Spaiderman työntää kurkkuja korviinsa ja torahampaiksi ja pikkusisko nauraa katketaakseen. 

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju nonna
2017, Siltala
193 sivua

Kesäkirjoja - Gyasi, Bourdeaut, Boström Knausgård

Tässä kesällä luetuista kirjoista taas pieni yhteyspostaus. 


Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan 
2017, Like
Välkommen till Amerika 2016
suomentanut Petri Stenman 
96 sivua

Luin viime kuussa monta hyvää kirjaa, ja mietinkin jo, että onpa jännää, miten paljon maailmassa onkaan hyvää kirjallisuutta - ja miten ihanaa päästä siihen tutustumaan! Sitten eteeni tulee Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan (2017, Like), jonka ajattelin lukea, koska kirja vaikutti niin lyhyeltä! 

Lyhyydestään huolimatta tämä kirja ei ollut helppo lukea, vaan se oli raskas sekä tarinaltaan että tekstiltään. En pitänyt Boström Knausgårdin kirjoitustyylistä, joka oli itseään toistavaa. Ymmärrän kyllä, että tässä yritettiin kirjoittaa lapsen näkökulmasta, ja ehkä siksi tyyli oli lyhyt ja iskevä. Tarina jäi tekstiä paremmin mieleeni, tässä tosiaan kuvataan lapsen näkökulmasta erästä perhettä, jossa nuori tyttö pelkää veljeään ja toivoo isänsä kuolemaa. Perheen äiti pitää perhettään valoisana, mutta tyttö joutuu miettimään, onko asia tosiaan näin. Miettiessään tyttö lakkaa kokonaan puhumasta. Kirjan tarina oli kurja, eivätkä lukufiilikset nousseet kovin korkealle. 

TuijaTa piti kirjasta minua enemmän. 



Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles
2017, Siltala
En Attendant Bojangles 2015
suomentanut Ville Keynäs 
144 sivua 

Hieman sama motivaatio oli lukea loppuun Olivier Bourdeautin Tule takaisin Mr. Bojangles (2017, Siltala), joka Knausgårdin tapaan on myös kerrottu osin lapsen näkökulmasta. Tällä kertaa tutustutaan ranskalaiseen perheeseen, jossa kaikki ei lopultakaan ole aivan niin hyvin kuin alussa voisi kuvitella. Perheessä tanssitaan Nina Simonen Mr. Bojanglesin tahtiin ja juhlitaan - ja kaikki on hyvin ainakin heidän omasta mielestään. 

Sitten isä ja äiti päättävät ottaa poikansa pois koulusta, koska heidän mielestään elämässä voi oppia koulua paremmin niitä asioita, jotka ovat tärkeitä. Tärkeää perheelle on päästä Espanjaan vapaa-ajan asunnolle, linnaan. Lukijalle alkaa kirjaa lukiessa selvitä, että perhe ei liiku normirajojen sisäpuolella. Vaikka tanssiminen Simonen tahtiin ja juhliminen on hauskaa, on normit ylittävällä elämällä myös raadollisemmat puolensa, mikä tulee ilmi kirjan jatkuessa. En aivan järisyttävästi innostunut tästä teoksesta, mutta viihdyin mukana hetkittäin. 

Kirjasta on kirjoittanut myös mm. Lumiomena. 



Yaa Gyasi: Matkalla kotiin  
2o17, Otava
Homegoing 2016
suomentanut Sari Karhulahti 
373 sivua

Yaa Gyasin Matkalla kotiin (2017, Otava) on päätynyt Otavan kirjaston -sarjaan, varmasti siksi, että esimerkiksi New York Times ja Time ovat listanneet tämän esikoisteoksen vuoden 2016 kymmenen parhaimman kirjan joukkoon. 

Ghanalais-yhdysvaltalainen kirjailija kertoo yhdessä teoksessa monen sukupolven tarinan. Lähtökohtana on Ghana. Kultarannikolla käydään orjakauppaa - kirja alkaa 1700-luvun puolivälistä, jolloin orjakauppa käy kuumimmillaan. Teoksen tarina seuraa kahta eri sukupolvien linjaa, joiden henkilöhahmojen kautta esitetään historian kulku lukijalle. Orjana Yhdysvaltoihin siirtyvän henkilön mukana päästään mukaan maailmaan, joka on vain ja yksinkertaisesti karu ja kamala. Mitkä ovat Yhdysvaltoihin tulleen afrikkalaisen orjan lasten ja näiden lastenlasten elämän mahdollisuudet uudella mantereella? 

En itse nauti tällaisesta katkonaisesta tarinasta, jossa henkilöt vaihtuvat luvuittain. Mutta nykyaikaa lähestyvien henkilöiden mukana ymmärrys kuitenkin iski tajuntaani. Minkälaiset ovat mahdollisuudet niillä, joiden esi-isät ovat tulleet meren takaa ja joita on alistettu jo monta sukupolvea? Tätä samaa ihmettelevät Gyasin tarinan viimeiset henkilöhahmot. 

Teos oli suhteellisen nopealukuinen ja ennakoitavissa, koska kerronta kulki sukupolvelta toiselle. Kirjan loppu oli tärkeintä ja viimeiset luvut loivat koko teoksen merkityksen. Pidin lopultakin tästä romaanista, joka kertoo asiasta, jota nykymaailmassa ei saisi unohtaa. 

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen

En pidä kovinkaan paljon elämäkerroista, mutta nyt tuli luettua ensin Mila Teräksen kirjoittama Jäljet, Helene Schjerfbeckistä, ja melkein heti perään luin Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen (2016, Siltala). Jani Toivola on tietenkin tullut tutuksi hänen ajamastaan tasa-arvoisesta avioliittolaista. Muuten Toivola on ollut kaukana omasta elämästäni ja kiinnostuksenkohteistani. En siis juurikaan tiennyt, minkälaista hänen elämänsä on ollut. 


Kuva: Siltala

Teoksessa Toivola esittelee omaa elämäänsä aluksi lapsuudestaan käsin. Kenialaisen isän ja suomalaisen äidin lapsena Jani Toivola on aina pistänyt silmään koulun ainoana tummana lapsena. Järkyttävän riipaisevaa oli lukea hänen kokemuksistaan lapsena: Toivola oli koulukiusattu lapsi, sillä hän pisti liikaa silmään sekä värinsä että kiinnostuksenkohteidensa takia. Poika, joka rakastaa tanssimista, ei sopinut mukaan. Silti, juuri tanssista tuli hänen vahvuutensa ja voimansa, ja yksi elämänuristaan. Toivola oli kiusaamisesta huolimatta täynnä energiaa ja uskoa itseensä. Erityisen vaikutuksen teki hänen tanssiesityksensä uudessa lukiossa. En todellakaan olisi itse pystynyt tekemään mitään samanlaista koskaan. 

Toivolassa on todellakin energiaa ja intohimoa. Lapsuudesta ja nuoruudestaan selvittyään hän lähtee opiskelemaan New Yorkiin. Tästä ajasta alkaa Toivolan elämän toinen etsimisen aika: kuka ja mikä hän oikein on ja mitä hänestä isona tulee? Toivolan teksti on riipaisevan rehellistä, eikä hän juuri säästele itseään tai lukijaa. Uskomattominta on, miten hän painaa eteenpäin, vaikka tekee selvästi hölmöjäkin valintoja. Toivolan elämänvalinnat eivät todellakaan ole helpoimmasta päästä. 

Kolmas elämä alkaa, kun Toivola lähtee mukaan politiikkaan. Jälleen hän kasvaa elämässään, eikä tälläkään alalla anna periksi, vaan painaa eteenpäin niiden asioiden puolesta, joihin uskoo.  

Kaiken ohella hän tutustuu afrikkalaisiin juuriinsa, matkasta Keniaan isän kotikylään kerrotaan vähitellen - ja samalla näytetään, miten Toivola löytää toisen puolensa, joka on joutunut pysyttelemään piilossa. 

Sekä kirja että elämä teki vaikutuksen. Lisää kirjasta Omppu. 

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen

2016, Siltala 

266 sivua

Helmet-haasteessa kohtaan 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja

Kotimaisia

Hanna Weseliuksen teos Alma! (2016, WSOY) kiinnosti minua, koska näin sitä kehuttavan facebook-seinällä. Aloitin kirjan, ja pidin lukemastani, sillä kirjassa oli reipas meno: 1900-luvun alussa elänyt säveltäjä-Mahlerin vaimo Alma Mahler (1879 - 1964), siepatut nigerialaiset koulutytöt, Helsingin kaduilla haahuileva kahden tyttären yksinhuoltajakuvataiteiliajäiti ja lakimies, joka "pelastaa" yksinhuoltajaäitejä määräämällä elatusmaksuja ja vielä somalipoika Abdi loivat teoksen alussa monia mahdollisuuksia suuntaan jos toiseenkin. Odotin näiden henkilöiden kohtaavan jollain järisyttävällä tavalla ja juonenkäänteiden saavan jonkunlaisen kliimaksin jossain vaiheessa, mutta kun suurin osa kirjasta oli luettu, tajusin, että henkilöiden elämät kiertävät toisiaan kuin Senaatintoria kiertävät pulut, joiden lentelyn kuvaaminen jäi mieleeni vahvemmin kuin varsinaiset henkilöt kirjasta. 

Haistoin kirjasta feminististä sanomaa, jossa harmiteltiin Alman jäämistä miehensä Gustavin taakse ja taustalle ja jossa nykyajan naiset (siinä missä Almakin) löysivät itsenäisyyttä pyörimällä rakastajiensa kanssa, tai luomalla itsenäisesti omaa uraansa (Aino) miehistä piittaamatta. Aino potee maailmantuskaa ympärillään tapahtuvien naiskohtaloiden (nigerialaistytöt) tullessa medioista iholle, mutta keskittyy kuitenkin omaan arkiseen puuhailuunsa, jota kuvataan tarkasti ja yksityiskohtaisesti. 

Sinällään teosta oli kiinnostavaa lukea, mutta henkilöiden jatkuva vaihtuminen kävi melkoisen raskaaksi. En tiedä, mitä tästä nyt jäi käteen, ehkä ne pulut. Esikoisteokseksi tämä oli ihan menevä, mutta minulle hieman liiankin hengästyttävä - tuli olo, että kirjaan oli kirjoitettu kaikki, mitä maailmasta haluaa sanoa - olen itse sellainen lukija, joka tykkää keskittyä yhteen asiaan hieman enemmän. Muualla kirjasta ovat tykänneet: Tuijata ja Omppu.

***********

Helmi Kekkosen Vieraat (2016, Siltala) on kolmas teos, jonka luen Kekkoselta blogini aikana. Aiemmin olen lukenut teokset Valinta ja Suojaton. Vieraat jatkaa Kekkosen tyyliä 200-sivuisen, suhteellisen lyhyen, romaanin kirjoittajana. Vieraat pitää sisällään kuitenkin suuren määrän henkilöhahmoja, joita kaikkia yhdistää juhlat, jotka Senja järjestää. Kirja alkaa, kun vieraat saapuvat Senjan kotiin. Senja on hermostunut ja lukijana tietenkin ihmettelen tätä. Jotta saisin vastauksen ihmettelyyni, kirjassa aletaan kertoa tarinaa jokaisen vieraan julkisivun takaa - ja vähitellen piirtyy kuva siitä, mikä Senjan mieltä painaa. 

Kirjan teemana kulkevat vieraiden lapsuusmuistot, elämä perheessä ja myös perheen rikkoutuminen. Teoksessa seurataan henkilöhahmojen toiveita, joita he ovat kasanneet aikuisuuteen: Toteutuivatko toiveet vai eivät? Vieraat oli ihan kiinnostava teos lukea, mutta ei aivan noussut huippukokemukseksi. 

Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 17: Kirjassa juhlitaan (ainakin juhlien alkua)

Helmi Kekkonen: Vieraat

2016, Siltala

196 sivua

Hanna Weselius: Alma! 

2016, WSOY

210 sivua 

Riitta Jalosen Kirkkaus (2016, Tammi) -teos kiinnosti minua myös sen takia, että olen lukenut häneltä aiemmin ainakin nämä teokset: 

Riitta Jalonen: Yö on oranssi häkki  (2000, Tammi)

Riitta Jalonen: Hula-hula (2002, Tammi)

Riitta Jalonen: Kuvittele itsellesi mies (2005, Tammi)

Kirkkaus oli kuitenkin kovin erilainen teos verrattuna näihin aiemmin lukemiini, ensinnäkin tämä teos on pidempi ja toiseksi sen lähtökohtana on uusiseelantilainen kirjailijatar Janet Frame (1924 - 2004), jonka elämäkerta kirja on. Tosin elämäkertana teos on kovin fiktiivinen, niin kuin Jalonen kertoo loppusanoissaan teoksen muokkautumisesta: kirjassa on sekä Janet Framen että kirjailijan itsensä elämää. Kertoessaan edesmenneen kirjailijan elämästä hän tulee automaattisesti kirjoittaneensa jotain itsestään ja omasta luomisestaan. 

Janet Framen elämää värittävät hänen sisarestensa kuolemat ja suru, joka ei ota lähteäkseen. Elämässä vuorottelevat kirjoittamis- ja mielisairaalajaksot, välillä elämässä on lehdessä julkaistuja kiittäviä arvosteluja, välillä epätoivoa siitä, ettei mitään synny paperille. 

Tarina on jaettu ajanjaksoihin, joita Janet Frame vietti eri maissa. Tapahtumat ja henkilöt ovat kuin pyörre tekstissä: ne tulevat ja menevät ja palaavat, kronologiaa kirjassa ei ole, vaan siinä palataan aina takaisin menneisyyden tapahtumiin, erityisesti sisarten poismenoon ja mielisairaalassa oloon. Kirja loppuu Janet Framen palaamiseen kotimaahansa, kun kotimaa on jo kovasti muuttunut ja hänet vanhempansa kuolleet. Matkalla kirjailijatar on löytänyt itsensä ja päässyt tasapainoon luomisen ja hulluuden suhteen. 

Kahdellasadallaseitsemällätoista sähkösokilla minut yritettiin suitsia, mutta niiden jälkeenkin lävitseni virtasi sanoja ja ajatuksia Niille kukaan ei voinut mitään ja niitä ei saatu ajettua pois. 

Kirja oli kiinnostava, varsinkin siksi, että Janet Frame olisi muuten jäänyt täysin tuntemattomaksi minulle. Aikakauden kritiikeissä häntä verrattiin mm. Virginia Woolfiin, joten olisi kiinnostavaa lukea hänen teoksiaan. 

Riikka Jalonen: Kirkkaus

2016, Tammi

352 sivua

Saksalainen kirjallisuus - osa 1

Nyt täytyy sanoa, että joko minulle osui aivan vääränlaiset kirjat, tai sitten saksalaisessa kirjallisuudessa on jotain vikaa. Minulla meni monta päivää, että tein aivan mitä muuta tahansa kuin luin kirjoja, kun aloitin ensin Ralf Rothmannin Kuolema keväällä (2016, Atena) ja Nina Georgen Pieni kirjapuoti Pariisisssa (2016, Bazar) -teokset. Ei ole pitkään aikaan ollut näin vaikeaa saada kirjoja etenemään loppua kohden. 

Aloitin Pienen kirjapuodin innoissani, sillä kaipasin kepeää luettavaa ja olin innoissani, että voin pitkän kotimaisputken jälkeen lukea taas jotain eurooppalaista.... Teos alkoikin aivan kiinnostavasti: on Seineä, siinä kelluvaa kirjakauppaa ja ihanainen Jean Perdu, joka omista sydänsuruistaan huolimatta etsii asiakkailleen täsmäkirjallisuutta: sellaista, mitä kukin tarvitsee. No, nyt ei mennyt Jeanin tarjonnat oikein, sillä vaikka kirjassa oli kissojakin, lukumatka oli yhtä pitkä kuin ranskalaiset joet, eikä tämä osunut minulle täsmäkirjaksi.

Jean Perdu kaipaa rakastettuaan, ja lähtee matkalle läpi Ranskan tehdäkseen rauhan asian kanssa. Onhan hän jo keski-ikäinen, ja elämässä ehtisi vielä rakastua uudelleen. Varsinkin kun naapuriin muuttaa eräs Catherine. Ensin on kuitenkin tehtävä matka kohti Etelä-Ranskaa. Parasta kirjassa on, että siinä on lainauksia muista kirjoista, joiden pariin tekeekin mieli lähteä lukiessa. En esimeriksi saanut koskaan luettua Siilin eleganssia, ja veikkaan, että George on yrittänyt saada jotain samanalaista henkeä tähän kirjaansa. Ehkä se alkuperäinen olisi vetänyt paremmin? Jokimatkallaan Perdu tapaa erilaisia henkilöitä, joilla on kerrottavanaan ja elettävänään romansseja. Ranskan maisemien kuvailu viehätti tässä kirjassa jonkin verran, mutta henkilöhahmot eivät kovinkaan paljon. 

Kirjasta ei hirveästi nauttinut myöskään Lumiomena. 

Aloitin myös Kuolema keväällä -teoksen, koska jotenkin kuvittelin kirjan olevan dekkari. Joskus kannattaisi tutustua etukäteen kirjaan paremmin, sillä Rothmann kertoo toisen maailmansodan ajasta. Ja koska ollaan Saksassa, sodassa ei ole mitään mukavaa. Eletään onneksi jo sodan loppuvaiheita, joten tarina ei ole kovin pitkä. Kaksi 17-vuotiasta poikaa, jotka ovat maatöissä, viedään sotaan. Näitä poikia ei juuri ole innostanut Hitlerin iskulauseet, sillä nuoria kiinnostaa paljon enemmän kylän tytöt. Nopean koulutuksen jälkeen pojat, Walter ja Fiete kuitenkin oppivat, miten käyttäytyä saksalaisessa armeijassa. Tästä eteenpäin kirjan teemana onkin sitten vain selviytyminen. 

Kun upseerit sikailevat ja vahtivat alaisiaan, voi vain yrittää olla huomaamaton. Autonkuljettajaksi pääsevä Walter ei joudu ampumaan muita, ja pääsee etsimään kadonnutta isäänsäkin. Walter huomaa, että itse säilyy elossa, kun tekee sen, mitä ylemmät käskevät. 

Lyhyesti ja ytimekkäästi kerrottu tarina on ehkä juuri kerrontatapansa takia kovin tyly. Sodassa ei ole mitään kaunista, se tulee kirjan sivuilta selväksi. Kiinnostavaa tässä teoksessa oli se, että en ole lukenut kirjaa tai kuullut sodasta saksalaisen rintaman näkökulmasta. 

Kirjasta lisää mm. Leena Lumi.  

Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 37: Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan.

Ralf Rothmaan: Kuolema keväällä

2016, Atena

Im Frühling sterben, 2015

suomentanut Raija Nylander

206 sivua

Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa

2016, Bazar

Das Lavendelzimmer, 2013

suomentanut Veera Kaski

351 sivua

Stefan Moster: Suurlähettilään vaimo

2016, Siltala

Die Frau des Botschafters, 2013

suomentanut Jukka-Pekka Pajunen

316 sivua

Stefan Mosterin Suurlähettilään vaimo (2016, Siltala) oli viimeinen uutuus saksalaista kirjallisuutta, jota yritin lukea - ja luinkin. Teoksessa kuvataan suomalaista talvea ja kylmyyttä, ei siis aivan ajankohtaan sopiva kirja, sillä talvella ja jäällä on merkittävä osuus tämän kirjan kokonaisuudesta. Ehkä juuri väärän lukuajankohdan takia kirjan viehätyksestä osa meni ohi. 

Saksan suurlähettilään vaimo Oda, huomaa kotirantansa laiturilta kalan, jonka joku satunnainen ohikulkija on tuonut. Kalastaja haluaa tutustua naiseen, ja myös Oda tuntee vetovoimaa Klausia kohtaan. Pakollisten illallis- ja kulttuuritapahtumien ohella Odalla nimittäin on paljon aikaa. Odan ja tämän miehen poika, Felix, on hoitokodissa Saksassa, ja Oda sekä kaipaa poikaansa että tuntee huonoa omatuntoa, että jätti vammaisena syntyneen poikansa Saksaan.

Oda ymmärtää, ettei pojalle ole liiemmin elinaikaa jäljellä, ja hän haluaa näyttää sokeutuvalle pojalleen jotain maailmasta, joka on saanut Odan mykäksi. Se jokin on kaukana pohjoisessa, Suomessa.

Klaus puolestaan miettii omia sukujuuriaan, saksalaista isäänsä, ja maata, joka on osa häntä, mutta jossa hän ei ole koskaan käynyt.

Kirja oli kiinnostava lukea, olen halunnut tutustua Mosterin teoksiin, mutta en ole saanut aikaiseksi. Lukukokemus oli miellyttävä, en kuitenkaan ihan hirveän paljon ihastunut, ehkä tammikuussa tilanne olisi ollut toinen.

Tällainen pieni tutkimusretki tuli tehtyä nykysaksalaiseen kirjallisuuteen. Seuraavaksi jotain muuta. 

Nälkävuosi, Hyvä aviomies, Persepolis, Lumikuningatar, Harmin paikka- Helmetin lukuhaastetta

Tammikuu alkaa olla kohta lopussa, aika on kadonnut jonnekin, sillä viikonloput ovat menneet sekä Turussa että Tampereella futishalleissa turnauksissa. Nyt alkaa onneksi pieni tauko tuossa kakkostyössäni, ja ajattelin tuoda vihdoin blogin puolelle lukemani kirjat. Innostuin Helmetin-lukuhaasteesta heti vuoden alkuun, kuten edellisistä postauksista voi päätellä. Olenkin valinnut kirjoja lukuhaastetta silmällä pitäen: 

7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja: Leena Lehtolainen: Harmin paikka

11. Sarjakuvakirja: Marjane Satrapi: Persepolis 1 & 2

30. Viihteellinen kirja: Liane Moriarty: Hyvä aviomies

44. Kirjassa kuolee joku: Michael Cunningham: Lumikuningatar

48. Kirjassa on alle 150 sivua: Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Tässä postauksessa haasteeseen lukemani kirjat: 

Aki Ollikaisen Nälkävuosi (2012, Siltala) on ollut pitkään lukulistallani, ja se on myöskin Kirjavuori Mount Everestille -haasteessani mukana, koska olen joskus pelastanut kirjan kirjahyllyyni. Kirja kertoo Suomen historiasta, lokakuusta 1867 huhtikuuhun 1868. Maatamme koettelee nälkävuosi: ihmisten on hylättävä hyiset kotinsa ja lähdettävä kerjuulle johonkin suuntaan. Matkanteko tuntuu melkoiselta päämäärättömältä kävelyltä, etäisenä haaveena siintää Pietari, jossa uskotaan olevan ruokaa ja suojaa. Tällainen haave pitää  kirjan kertojaäänen, Marjan matkanteossa. Hän yrittää pitää itsensä ja lapsensa elossa matkallaan, jonka seuralaisena on nälkä ja kylmä. Välillä he saavat apua: kyytiä, ruokaa ja yösijan, mutta lukijakin pian ymmärtää, että matkanteko on lohdutonta. 

Nälkäisen kansan rinnalla elää myös kaupunkilaisia: maailmaa kuvataan myös senaattorin ja Renqvistin veljesten näkökulmasta. Samalla kun senaattori miettii köyhyyttä, lukija voi nykymaailman näkökulmasta miettiä, ovatko köyhät ja nälkäiset, ja kurjia oloja pakenevat ansainneet apua, vai jätetäänkö heidät oman onnensa varaan. 

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

2012, Siltala

141 sivua

Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuva on myös pitkään ollut lukulistallani. Onneksi nyt sain tartuttua teokseen/teoksiin, sillä samalla luin kaksi Satrapin teosta. Persepolis on Satrapin omaelämäkerrallinen teos, jossa hän kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan Iranissa. Marjane elää perheessä, jonka länsimaiset arvot eivät mene yksiin Iranin kulloisenkin poliittisen tilanteen kanssa. Kotona Marjane tottuu juhliin ja mielenosoituksiin osallistumiseen. Iran muuttuu koko ajan: ensiksi syrjäytetään shaahi, sitten vapautetaan poliittiset vangit, jotka lähtevät kiireesti pois maasta, kun se tulee mahdolliseksi. Pian alkaa Iranin ja Irakin välinen sota, joka on armoton sodassa oleville miehille, myös siviileille. Kun pommi räjähtää Marjanen kotitalon vieressä, päättävät vanhemmat lähettää hänet Itävaltaan, jossa heillä on sukulaisia. Teos kertoo läkähdyttävästä historiasta, joka vie Irania kohti tiukkoja säännöksiä ja uskonnollista yhteiskuntaa. 

Persepolis 2 kertoo Marjanen elämästä Itävallassa, on vuosi 1984. 14-vuotiaan ei ole todellakaan helppoa asua yksin vieraassa maassa, jonka kieltäkään ei osaa. Jotenkin hän selviytyy ja saa jopa ystäviä, mutta on lopultakin aika rikki sekä henkisesti että fyysisesti ja pyytää päästä takaisin Iraniin, jossa hän huomaa vieraantuneensa iranilaisista ystävistään ja maan elämästä. 

Teokset ovat melkoisen hengästyttävää luettavaa sekä Iranin historiasta ja yhteiskunnasta, mutta myös melkoinen nuoren naisen kasvutarina kohti aikuisuutta olosuhteissa, jotka eivät ole missään tapauksessa helpot. Vaikka olen aika paljon lukenut ja tutustunut iranilaisiin kertomuksiin, avasi tämäkin teos taas hieman sitä maailmaa, jossa tiukat yhteiskunnalliset vaatimukset ja varsinkin naisten vahtiminen (pakollinen hunnun pitäminen, kielto liikkua muun kuin aviomiehen seurassa julkisesti) saavat ihmiset salaamaan niitä tavallisia asioita, joita kielloista huolimatta tekevät: ihmiset seurustelevat, juhlivat, meikkaavat jne. Persepolis toi mieleeni Rajaa Alsanean kirjan Riadin tytöt, jonka aikoinaan luin ja joka toi esiin samanlaisen maailman Saudi-Arabiasta: vaikka vapautta ei näennäisesti ole, nuoret keksivät aina jonkun keinon elää nuoren elämää. 

Kirjablogien aikanan olen saanut paljon vinkkejä hyvistä sarjakuvateoksista, ja tästä linkistä pääset selaamaan, mitä kaikkea olen lukenut. Aika monen teoksen löytämisestä olen saanut kiittää muita kirjablogeja. 

Marjane Satrapi: Persepolis 

2008, Like

Persepolis 2000 & 2001

suomentanut Taina Aarne

Marjane Satrapi: Persepolis 2

2007, Like

Persepolis 3 & Persepolis 4

suomentanut Taina Aarne

Kun luin Liane Moriartyn romaanin Mustat valkeat valheet viime joulukuussa, tiesin, että haluan lukea myös häneltä aiemmin ilmestyneen teoksen Hyvä aviomies (2014, WSOY) ja myös tänä vuonna tulevan uuden suomennoksen "Nainen joka unohti"(, jonka toivottavasti pian saan käsiini ja lukuun). Moriarty on huikea kirjailija, jonka kirjojen parissa viihtyy. Näissä kirjoissa on koukkuja, joihin lukijana kiinnittyä. 

Hyvä aviomies vie samanlaiseen maisemaan kuin Mustat valkeat valheet: keski-ikäisten ja keskiluokkaisten ihmisten pariin. Cecilia Fitzpatrick myy Tupperware-astioita, huolehtii kolmesta kouluikäisestä tyttärestään ja hänen miehensä on täydellinen aviomies, joka hankkii perheelleen leivän pöytään. Tess on naimisissa Willin kanssa, ja kuvittelee elävänsä hyvässä avioliitossa täydellisen aviomiehen kanssa. Heillä on yksi lapsi, Liam, joka on samanikäinen kuin Cecilian tytär. Molempien naisten keskiluokkainen elämä kuitenkin hajoaa aivan yhtäkkiä, kun he saavat tietää miestensä salaisuudet. 

Tess muuttaa äitinsä luokse kotikaupunkiinsa, jossa kohtaa Cecilian, mutta myös entisen rakkautensa. Moriarty kirjoittaa tarinaa niin, että kaikki henkilöt ja heidän elämänsä kietoutuvat toisiinsa, ja kaiken takana häämöttää vanha murha: nuori tyttö murhattiin heidän koulustaan, silloin kun he kaikki olivat nuoria, eikä murhaajaa saatu kiinni. Murhatun tytön äidillä on kuitenkin aavistus, kuka murhaaja oli ja hän päättää toimia. Teoilla on kuitenkin seurauksensa, eikä välttämättä sellaista, mitä etukäteen ajatteli. 

Hyvä aviomies koukutti minut täysin. Kirjassa oli jotain samaa kuin Täydellisten naisten tarinoissa: salaisuuksia, jotka tulevat esiin ja salaisuuksia, jotka joku arvaa tai saa tietoonsa ja joku toinen taas arvaa väärin. 

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

2014, WSOY

The Husband's Secret, 2013

suomentanut Helene Bützow

442 sivua

Helmetin-lukuhaasteen minun maisemaani löysin edustamaan Leena Lehtolaisen Harmin paikka (1. painos 1994, pokkari vuodelta 2011, Tammi) -teoksen. Olin lukenut Maria Kallio -teokset joskus kauan aikaa sitten, ja halusin lukea kirjoja uudelleen, koska ne sijoittuvat Espoon Tapiolaan. Teoksessa fiilistelläänkin Tapiolaa ja erityisesti sen kevättä, jolloin tuomet alkavat kukkia, käydään Otsolahdessa uida pulahtamassa, kävellään Tapiolan urheilupuistossa ja ajellaan pyörällä pitkin Westendin rantoja. 

Otsolahden rannassa uiskenteli lokkeja ja sorsia, koiranulkoiluttajat parveilivat runsaimmillaan, heidän lemmikkinsä nuuhkivat toisiaan erikokoiset ja - pituiset hännät innokkaasti heiluen. Ajoin Westendin sillan yli rantatielle ja ihailin mereen piirtyvää auringonsiltaa. Mustarastas liverteli kilpaa peipposen kanssa, kyyhkynen ja satakieli säestivät. Keltamaite oli jo puhjennut kukkimaan rannalla. 

Kaiken fiilistelyn keskellä Maria Kallio osallistuu avomiehensä Antin sukulaisten juhliin. Seuraavana päivänä eräs juhlijoista löytyy kuolleena omalta pihaltaan. Kuolleen naisen, Armin, poikaystävä on ensimmäinen, jota murhasta epäillään ja Maria, joka on työssä lakitoimistossa, ottaa Kimmon puolustamisen hoitaakseen. Lakimiehen ja poliisin työ sekoittuvat, kun Maria pyrkii selvittämään, mitä tapahtui ja kuka on syyllinen. Epäillyt löytyvät pienestä piiristä, juhliin osallistuneista sukulaisista, jotka asuvat Tapiolassa. Maria Kallio siis liikkuu kirjassa Tapiolassa ja Westendin rannoilla. 

Kirja sopi siis hienosti kaupunkimaiseman kuvailuun ja sen fiilistelyyn. Harmin paikka on myös kiinnostava ajankuva, eletäänhän kirjassa aikaa ennen kännyköitä; säntäily kotipuhelimeen ja viesteihin on hassua, urheilupuistossa taas mietitään, miten sinne haluttaisiin jäähalli (Espoon Blues pelasi Matinkylän jäähallissa aiemmin, lukaisin wikipediasta).  Itse rikoksesta ja sen selvittelystä taas en ehkä innostunut niin, omaan mieleeni tarina oli hieman liian rajoittunutta pieneen piiriin ihmisiä. Tosin myös Tapiola vaikutti kirjassa melkoiselta sisäpiiriltä. Kaikesta kivointa kirjassa oli kevät Tapiolassa, jota tuskin jaksan odottaa.

Leena Lehtolainen: Harmin paikka
1. painos 1994, pokkari vuodelta 2011, Tammi
244 sivua

Michael Cunninghamin Lumikuningatar (2014, Gummerus) on myös ollut pitkään lukulistallani ja halusin lukea sen Talven lukuhaasteeseen. Cunningham on minulle tuttu ainoastaan hänen kirjastaan tehdystä elokuvasta Tunnit, josta pidin paljon. Lumikuningatar jäi minulle jotenkin haljuksi lukukokemukseksi, jonka aikana odotin jotain tapahtuvaksi. Kun jotain tapahtui, se ohitettiin ja jätettiin kertomatta, ja kirjan päähenkilöiden, kahden veljen, Barrettin ja Tylerin, mietintä ja keskustelu jatkui. 

Barrett näkee marraskuisena yönä näyn, joka pitää häntä jollain tavalla koossa, kun Tylerin tyttöystävä sairastuu syöpään. Barrett pitää valon itsellään, mutta uskoo, että valolla on merkityksensä. Tyler taas haluaa tehdä elämänsä merkittävimmän laulun Bethille, ettei elämä jäisi vaille merkitystä. Veljekset elävät keskellä lumisadetta (jatkuvaa, leijailevaa, siltä lukiessa tuntui), ja ellei lumi riitä tunnelmanluojaksi ja kuvailunkohteeksi, kelpaa oikeastaan mikä tahansa siihen, vaikkapa kylpyvaahto. Välillä ollaan yksin, välillä juhlissa, merkitystä tapahtumille oli vaikea löytää. Ja jotta jotain yhteiskunnallista sanomaa kirjasta löytyisi, siinä seurattiin presidentin vaaleja, joiden ehdokkaista ainakaan Bush ei miellyttänyt (vuosien 2004 ja 2008 vaalit). 

Olisin halunnut pitää kirjasta, mutta täytyy sanoa, ettei tämä tehnyt vaikutusta.

Michael Cunningham: Lumikuningatar

2014, Gummerus

The Snow Queen 2014

suomentanut Raimo Salminen

289 sivua

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia

Kirjamessujen jälkeen teki mieli tarttua messuilla esiintyneiden kirjailijoiden teoksiin, esikoiskirjailijoita luinkin jo alkuviikosta, minkä jälkeen tartuin Ljudmila Ulitskajan Tyttölapsia (2015, Siltala) -teokseen, joka minulla oli aikomuksena lukea jo aiemmin tänä vuonna. 

"Ihmiselämässä on erityisiä herkkyysjaksoja. 

Ennen kaikkea sellainen on lapsuusaika, jolloin kaikki

on suurennettua, voimistunutta ja lisävärien sävyttämää - - "

Tyttölapsia-teoksessa kerrotaan sen nimensä mukaisesti tytöistä. Aika on toisen maailmansodan jälkeinen 50-luku. Ensimmäisessä novellissa tytöt valmistautuvat pioneerikulkueeseen, mutta mielenkiinnon vie kädettömän lapsen tekemä Stalinin muotokuva - tai oikeastaan tekijä. Samalla tavalla kaikissa novelleissa historian tapahtumat sijoittavat tarinan aikaan, mutta lasten elämässä on tärkeää se, mikä eroaa tavallisesta. 

Seuraavat kaksi novellia vievät lukijan kaksotyttöjen maailmaan. Lasten isä tulee kotiin rintamalta, eikä ole varma, ovatko lapset hänen. Novellissa sisarusrakkaus ja -viha näyttäytyy jokapäiväsessä elämässä ja saa lopulta traagiset mittasuhteet. Perheen aikuiset (isä, äiti ja isoäiti) ovat kykenemättömiä keskustelemaan toistensa kanssa, ja perheessä keskustellaan vain lasten kanssa. 

Ulitskajan novelleissa aikuiset ovatkin taka-alalla, ja maailma nähdään lasten silmin ja kautta. Novelleiden henkilöt vaihtelevat ja henkilöitä on melkoisen paljon, niin että lukeminen vaatii aika paljon keskittymistä. Aina tytöt eivät ole rakastettavia, ja välillä aikuistuminen aiheuttaa hämmennystä heidän elämäänsä. 

Teoksessa on itse asiassa kaksi novellikokoelmaa, joista lyhyempi Lapsuus -49 sisältää lyhyempiä novelleja. Pidin näistä lyhyistä novelleista muuta teosta enemmän. Ehkä sen takia, että henkilöhahmoja ja juonta oli helpompi seurata, tai ehkä sen takia, että lapset tuntuivat suloisemmilta loppuosan novelleissa. Lapset saivat enemmän myötätuntoani, heti ensimmäisessä novellissa Kaali-ihme kaksi orpotyttöä lähetetään hakemaan kaaleja, mutta mukaan annettu raha katoaa. Lapset eivät uskalla mennä takaisin kotiin, ja ihme tapahtuu: kaalit tippuvat kotimatkalla heidän jalkoihinsa. Novellit henkivät aikuisten rakkautta lapsia kohtaan ja olivat siksi niin suloisia, jotenkin sadunomaisia maailmoja. Loppukirjan novelleista tuli samanlainen lämmin olo kuin Ulitskajan kuuntelemisesta kirjamessuilla. 

Kirjasta myös mm. Ullan kirjat.

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia (& Lapsuus -49)

2015, Siltala

suomentanut Arja Pikkupeura, 

alkuperäiset kertomukset 1993, 2003, 2011

218 sivua

Kari Hotakainen: Henkireikä

Kari Hotakainen teki minuun vaikutuksen teoksillaan Juoksuhaudantie ja Bronks, joista jälkimmäinen oli ensimmäisen esseeni aiheena kotimaisen kirjallisuuden laitoksella, josta sitten myöhemmin valmistuin. Liekö ollut syynä hyvät arviot esseestäni vai ihan pelkkää Hotakaisen omaa hyvyyttä, että kirjailija jätti minuun niin hyvän ensivaikutelman. Vaikka sittemmin Juoksuhaudantien jälkeen en ole hirveästi innostunut Hotakaisen teoksista, jaksoin kuitenkin odottaa jotain suurta hänen uusimmastaan, Henkireikä (2015, Siltala) -teoksesta. 

Henkireiässä pitkään poliisina työtä tehnyt mies mietiskelee maailman ja erityisesti rikosten menoa. Vapaa-aikanaan hän harrastaa kuorolaulua, ja harrastuksessaan hän tutustuu Suntioon, joka on kuolleiden kanssa tekemisissä. Jopa niin, että suntion toiminta täyttää rikoksen määritelmät. Rikospoliisi joutuukin miettimään, että kulkeeko luottamus ennen ammattia vain toisinpäin. Kuorossa rikospoliisi tutustuu myös Parturikampaajaan, jolla miehensä omaishoitajana on omat murheensa, joista tämä avautuu poliisille. Kun Parturikampaajan ja Suntion elämät kohtaavat, tulevat he huomaamaan, että kuka tahansa tavallinen ihminen saattaa olla kykenevä rikoksen polulle. Ja sitähän tässä kirjassa mietitään: mikä vie kohti rikosta.

Kirja oli minulle hieman liian hyppelehtivää, en tarinan alussa saanut otetta millään ja matkallakin lipsuin pahasti. Kirja on (kuulemma) humoristinen, mutta luulen, että minusta on jotenkin hävinnyt kotimaisten mieskirjailijoiden huumorin ymmärtäminen. Ehkä olen lukenut liian monta samalla tyylillä "nauravaa" kirjaa. Oli Hotakaisen kirjassa hyviäkin kohtia, josta yksi esimerkki loppuun. En vain jotenkin syty tällaiselle kirjallisuudelle enää, tällaisella kirjallisuudella ajattelen useinkin kirjailijoita Hotakainen-Kyrö-Nousiainen-Lipasti. 

Hän sanoo sanan sinne toisen tänne, sanat ovat tiiliä, yhdessä he rakentavat muuria välilleen, keskusteluksi sitä kutsutaan, mutta hiljaisuutta se on, tai vielä pahempaa kuin hiljaisuus se on sanaton sopimus että tällä tavalla me keskustelemme: sinä sanot Ukraina ja minä huokaisen, sinä sanot Syyria ja minä huokaisen, sinä sanot Kreikka ja minä huokaisen, ja tätä me kutsumme kommunikaatioksi - - Keskustelu on illuusio, kangastus sanattomassa erämaassa. 

Kirjablogeissa kirjaa on luettu ainakin Kirjapolkuni-blogissa.

Kari Hotakainen: Henkireikä

2015, Siltala

200 sivua

Taina Haahti: Mariaanien hauta

Taina Haahtia olen aiemmin lukenut melkein neljä (!) vuotta sitten, jolloin ilmestyi Kaikki mitä tiedän huomisesta.  Mariaanien hauta (2015, Siltala) kiinnosti siis etukäteen kovastikin syksyn uutuuskirjojen joukossa. Mariaanien hauta veikin minut heti alusta alkaen mukanaan - luulen, että Ala-Harjan lyhytlauseisen kirjan jälkeen oli juuri sopiva hetki lukea kirjaa, jossa tarina rakentuu hitaasti eteenpäin.

Mariaanien hauta kertoo Helistä, jolla on kaikki, mitä nainen voi haluta: hyvä mies, kaksi lasta ja täydellinen koti. Heli on omistautunut kodilleen: hänen lääketieteen opintonsa ovat jääneet aikoinaan niin pitkäksi aikaa kesken, että Helin on helpompi olla työssä vastaanottoapulaisena kuin yrittää saada opintojaan päätökseen. Heli oli kotiäitinä lastensa takia ja hän myös keskittyi oman kotinsa suunnitteluun ja sisustamiseen täysin. Jopa hieman pakkomielteenomaisesti, siitä kertoo Helin lisälainan anomiset pankista: Heli haluaa tietynlaiset materiaalit kotiinsa, mutta tarvitsee melkoisesti lisää rahaa toteuttaakseen suunnitelmansa. Vaikka omakotitalo Tuusulassa on hulppea ja elämä ulospäin pelkkää unelmaa, ei elämä kuitenkaan ole sitä, mitä Heli uskoi sen olevan. Helin mies Justus ei ole ollenkaan sellainen kuin Heli haluaisi. 

Ensin katseettomuus, sitten kosketuksettomuus - vai menikö se toisin päin - ja kuulemattomuus. Kuin ihminen kadottaisi tärkeimmät aistinsa, mutta vain määrätyissä olosuhteissa. Se ei vaikuttanut tietoiselta tai tarkoitukselliselta, vaan eteni asteittain ja tapahtui niin vaivihkaan, että näytti siltä kuin kysymys todellakin olisi jostain ainoastaan avioliitossa tavattavasta aistihäiriön muodosta. 

Justus ei enää huomaa Heliä: ei koske, ei rakastele, ei kuuntele eikä muutenkaan huomaa. Heli päättää, että tällaisesta avioliitosta, joka tappaa hänet sisäisesti, on päästävä pois. Helppoa olisikin erota, mutta jättivelka tuusulalaisesta unelmasta ja täydellisestä elämästä ei mahdollista avioeroa. Heli on kuitenkin nainen, joka ei osaa jättää suunnitelmiaan puolitiehen. 

Tuusulan raitilla Heli tapaa itseään vanhemman naisen, Airan, joka tuo tarinaan näkökulmaa sodanjälkeisestä Suomesta ja sen ajan vaikeuksista. Airan kanssa ystävystyessään Heli huomaa itsessään uusia asioita, joita ei aiemmin tiennyt olevankaan. 

Samaan aikaan kun Heli kamppailee omissa ajatuksissaan, Justus kokee työelämän kovuuden ja pariskunnan lapset kasvavat. Miten kaikki pysyy hallinnassa elämässä, vai pysyykö lainkaan? 

Nautin kirjasta alusta loppuun, vaikka täytyy sanoa, että loppu oli hieman yllättävä, koska loppu olisi voinut kääntyä moneen eri suuntaan ja siitä annettiin paljon vihjeitä toiseen suuntaan. 

Tykästyin teoksesta sen verran, että ajatuksissa on lukea Haahtia enemmänkin lähiaikoina. 

Kirjan on lukenut myös Henna Hemulin kirjahylly -blogista. 

Taina Haahti: Mariaanien hauta
2015, Siltala
369 sivua

Herman Koch: Naapuri

No niin, nyt olen ottanut pientä etäisyyttä espanjalaisesta kirjallisuudesta ja tutustunut pariin hollantilaiseen kirjaan. Herman Koch on minulle entuudestaan tuttu hänen teoksistaan Illallinen ja Lääkäri, jotka ovat vieneet minua aivan täysillä. 

Naapuri (2015, Siltala) on vähintäänkin yhtä koukuttava kuin Kochin aiemmat teokset, mutta ehkä kuitenkin kirjan loppua kohden ei aivan niin huikean yllättävä kuin nuo kaksi muuta, jotka yllättivät minut täysin loppumetreillä. Vaikka Naapurinkin päähenkilö, kirjailija Herra M. on saatu melkoisen inhottavaksi tyypiksi, en aivan yhtä paljon hihkunut ällöä miestä kohtaan kuin Kochin muita teoksia lukiessani. Ehkä tämä kirja alkoi jo toistaa Kochin kerrontaa liiaksi? En myöskään ole koskaan aivan hirveästi pitänyt kirjoista, joissa kirjailija pohtii kirjalijan elämää ja varsinkin kirjalijan ohimenevää kuuluisuutta, suosion hiipumista. Herra M. nimittäin on tällainen kirjailija: hänen menestynein teos on jo jonkin aikaa sitten ilmestynyt, ja mies pyydetään kaikenmaailmaan turhiin tapahtumiin lähinnä sen takia, että hänet muistetaan menneisyydestä. Suosionpäivät ovat jo menneet. On kuitenkin eräs, joka muistaa Herra M:n - naapuri. 

Lukijalle paljastetaan, mitä M:n kirjassa tapahtui: opettajan murha. Vähän kerrassaan lukija ymmärtää, miten naapuri liittyy tositapahtumiin, joihin kirjan juoni rakentuu. Opettajan myötä kirjan miljöö on paikoin myös koulussa ja koulun oppilaiden sosiaaliset suhteet nousevat sivujuoneksi. Koulujen pian alkaessa on varmaan kiinnostavaa kulkea koulun sosiaalisten suhteiden verkoissa. Ja jos koulun alkaminen pännii ja opettajat ärsyttävät, niin tämä kirja voi auttaa: opettajat ovat kirjassa melkoisen ärsyttäviä henkilöitä, jotka ovat keskinkertaisiksi jääneitä ihmisiä. Sellaisia, jotka eivät siedä itseään viisaampia oppilaita ja joilla on ärsyttäviä tapoja, kuten kiinnostus teini-ikäisiin tyttöihin. 

Pikemminkin he (opettajat) ovat lauma, vaikkakin lauma erityisen keskinkertaisen eläinlajin yksilöitä. Parvi harmaita kaloja: niin kauan kuin ne pysyttelevät yhdessä, ne ovat paremmin aseistautuneita ulkoisten hyökkäysten varalta. Koulurakennuksen sisällä heillä ei juuri ole pelättävää, vaan he voivat kenenkään rankaisematta jatkaa tappavan tylsää paskanjauhantaansa tunti tunnin perään, heitä ei kiinnosta vittuakaan vaikka kaikki olisivat ajat sitten nukahtaneet tai kuolleet tylsyyteen. 

Opettajista kirjassa ei sanota montakaan hyvää sanaa, mutta eipä teinienkään maailma kovin empaattinen ole. Tarina kääntäytyy dekkariksi, jossa lukija saa pohdittavaksi, kuka oli murhaaja, kun opettajia alkaa kuolla. Vastausta ei aivan suoraan kerrota, päätelmät jäävät lukijan harteille. Varmaa on vain se, että kirjan luettuaan kaikki oikeatkin ihmiset alkavat vaikuttaa tavallista pahemmilta, Kochin kirjassa jokaisella on jotain salattavaa. 

Pidin kirjasta, vaikka en ehkä aivan niin paljon kuin Kochin aiemmista teoksista. Luulen kuitenkin, että seuraavakin Koch on pakko lukea aivan heti, kun se saapuu maailmaan. 

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Leena Lumi ja Annika. 

Herman Koch: Naapuri

2015, Siltala

Geachte Heer M. 2014

suomentanut Sanna van Leeuwen

516 sivua