Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast

Robert McLiam Wilsonin Eureka Street, Belfast (2000, Seven-pokaari/ Otava, 1. painos suomeksi 1998) edustaa EM-kisamaiden kirjallisuutta Pohjois-Irlannista, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat tiukasti Belfastiin. 

Kirja osoittautui melkoisen pitkäksi ja huokailin jo etukäteen, että mahdanko jaksaa loppuun asti lukea koko kirjaa, mutta sitten kirjan tapahtumat ja henkilöt veivät mukanaan. Lopulta sain kirjan luettua melkoisen nopeasti, ja lukukokemus jäi vahvasti positiivisen puolelle. 

Päähenkilöinä kirjassa on kaverusporukan pari henkilöä, tarinaa päästään seuraamaan Jaken ja Chuckien näkökulmista. Jake on nuori mies, joka työskentelee ulosottomiehenä ja kantaa työkavereidensa kanssa maksamattomiksi jääneitä tavaroita ihmisten kotoa, kunnes ahdistuu työstä jopa niin, että ostaa eräälle pariskunnalle uuden sängyn heidän viemänsä tilalle. Chuckie on tyhjäntoimittaja, joka päättää rikastua ja keksii melkoisen päättömiä ideoita ja alkaa toteuttaa niitä. Vapaa-aikana pojat luuhaavat paikallisessa pubissa ja vaihtavat joskus paikkaa. Samalla pojat etsivät täydellistä tyttöystävää, ja välillä vähempikin riittäisi, sillä ainakin Jakella on tapana saada turpaan heti kuin suunsa avaa. Tyttöjen kanssa puhuminen ei ole hänen parhaita puoliaan. Kun Jake tapaa Aoirghen, alkaa todellinen riitely, sillä Aoirghe on ideologian riivaama. Jakelle taas jokainen paikka, jopa rauhanjuna, johon hän sattumoisin ottaa osaa, on mahdollinen tyttöjen iskupaikka. Chuckie taas, ylipainoinen protestantti on kaveeranut katolilaisten kanssa, ja hänen lapsuudessaan oli järisyttävä kokemus päästä paavin kanssa samaan kuvaan. Tämän valokuvan parannusprojekti saa koomiset puitteet, kuten moni muukin poikaporukan kommelluksista. 

Kirja tuntuu olevan kuvausta nuorten miesten kohelluksesta, kunnes tarinassa tapahtuu todellinen käänne. Eletään Belfastissa, jossa terroriteot ovat kutakuinkin loppuneet, mutta vielä räjähtelee, ja räjähdysten uhka on todellinen. 

Räjähtää niin, että kahvilassa sattumalta olleet henkilöt jäävät pommin uhreiksi. Tapahtuu se, mikä on tapahtunut viime aikoina Ranskassa jo liian monta kertaa. Näennäisesti politiikkaan ja uskontoon liittyvät ryhmät tuhoavat siviilejä. Oikeita ihmisiä kuolee, kun omalle ideologialle (?) yritetään saada näkyvyyttä. 

Joka puolella kaupunkia on kukkakimppuja. Niitä on siroteltu jalkakäytäville ja ovensuihin ja työnnetty kaiteiden väliin. Kaupunki on kirjavanaan näitä omituisia pikku puutarhoja. Kukat ovat kirkasvärisiä, tuoreita ja edelleen käärepapereissa, tai vanhuuttaan rähjäisiä ja nuupahtaneita. Vähänkään pidempi kävely kaupungin kaduilla vie väistämättä jonkin tällaisen paikan ohi. Ihmiset ovat tuoneet kukkia paikoille, joissa on murhattu muita ihmisiä. Jos kukat ovat vanhoja, niitä ohittaessaan voi vain ihmetellä kuka silläkin paikalla mahtoi kuolla. Kaikkia uhreja on mahdotonta muistaa. 

Pommi-isku vaikuttaa niihin, jotka joutuvat sen uhriksi, muuten kaupunki jatkaa elämäänsä. On jotenkin kauhistuttavan karua, miten joku joutuu uhriksi oltuaan väärässä paikassa väärään aikaan, kun joku toinen jatkaa elämäänsä. Kaupunki on miljöö, jossa tapahtumat tapahtuvat ja kun yhdessä paikassa väkivalta loppuu, alkaa se toisessa paikassa. Näin tuntuu historia surullisesti kulkevan eteenpäin. 

Kirjasta myös Lumiomena. 

Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast

2000, Seven-pokkari, 1. painos 1998, Otava

Eureka Street, 1996

suomentanut Markku Päkkilä 

560 sivua 

Tämän kirjan saan Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 25. Kirjassa yli 500 sivua

Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa & Liza Marklund: Uutispommi

Eija Hetekivi Olssonin teos Tämä ei ole lasten maa on ollut pitkään "joskus luettava" -listallani. Lukuhaasteet ovat minulle siitä hyviä, että niiden voimalla tulee aloitettua juuri tällaiset teokset, joita ei millään muuten viitsisi aloittaa. Kirjan ennakkotietojen perusteella minua kiinnosti lukea, minkälaista suomalaisten elämä on ollut Ruotsissa, kun niin monet maahan muuttivat 70-luvulla. 

Teoksen minäkertoja on Miira, jonka ala- ja yläastevuosia kuvataan kirjassa. Hesari tietää kertoa, että kirjan tarina on omaelämäkerrallinen, sekä kirjailija että kirjan päähenkilö käyvät Ruotsissa koulua suomiluokalla, joka on hyvä asia siksi, että lapset ymmärtävät, mitä opiskelevat. Mutta samalla luokalla oleminen estää tulevaisuuden: luokalta ei ponnisteta ruotsinkielisiin jatko-opintoihin. Miira haluaa kirurgiksi ja alkaa aina välillä lukea mahdollisimman monimutkaisia kirjoja vapaa-ajallaan. 

Miiran vanhemmat ovat siivooja-äiti ja Volvon tehtaalla työskentelevä isä. Rahasta on pula, mutta vanhemmat, varsinkin äiti, pyrkivät antamaan lapselleen itseään paremmat mahdollisuudet. Kun Miira haluaa kielikurssille Isoon-Britanniaan, äiti ottaa lainaa pankista. Muuten vanhemmat antavat Miiran liikkua itsenäisesti, ja Miirahan kokeilee rajojaan. Rajat tulevat vastaan, kun hän on ystävänsä kanssa irstaan miehen asunnolla, jonne he päätyvät tarkoituksenaan maksaa itsellään viinasta. 

Miira haluaa kokeaa juttuja, ja hän lähtee päätäpahkaa erilaisiin asioihin mukaan, mm. ystävänsä kanssa Afrikkaan. Aika moni juttu ei sitten kuitenkaan tunnu aivan omalta, ja Miira palaa vanhempiensa luokse ja alkaa ansaita omaa rahaa, siivoamalla. 

Miira on kiukkuinen tyttö, jota ärsyttää moni asia maailmassa. Erityisesti häntä kiukuttaa koulu ja opettajien asenne: tuntuu, että hänelle annetaan muita huonompia numeroita vain sen takia, että hän on maahanmuuttaja. Miiran kiukku alkaa kirjan lopussa hieman hiipua, ehkä sen takia, että hän alkaa itse ottaa vastuuta asioista, ja paljolti sen takia, että hänen perheensä pääsee yllättäen pois betonilähiöstä, Göteborgin Gårdstenista.

Koin kirjan lukemisen loppua kohden hieman puuduttavaksi, koska kirjassa oli paljon kerrontaa teinin sekoilusta, mutta onneksi tarinasta tuli hieman valoisampaa loppua kohti. Kantensa mukaisesti kirja oli myös sisältä synkkä ja ruma, mutta ehkä siksi, että se oli omakohtaista ja totta. 

 Kirjasta myös Järjellä ja tunteella -blogissa. 

Helmet-lukuhaasteeseen: 

15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma: Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa (2014, Schildts & Söderströms) - Ingenbarnsland, 2012, suomentanut Outi Menna, pokkari, 350 sivua

Luin vuoden alussa Liza Marklundin teoksen Rautaveri, jonka kirjailija on uhannut olevan hänen viimeinen kirjansa. Lukiessani kävi mielessä, että olisi kiinnostavaa lukea ainakin osa Marklundin vanhoista teoksista, jotka olivat suosikkikirjojani niiden ilmestymisen aikaan 2000-luvun alussa. Aloitin Marklundin ensimmäisestä Annika Bengtzon -teoksesta, Uutispommi, joka on alun perin kirjoitettu vuonna 1998. Suomeksi kirja tuli vuonna 2000. 

Uutispommi osuu Helmet-lukuhaasteen kohtaan 31.Olympialaisista kertova kirja, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat Tukholmaan ja siellä järjestettävien olympialaisten kisapaikkoihin. Olympialaisia Tukholmaan ei tullut, vaikka kaupunkiin haettiin kesäolympialaisia vuodeksi 2004. Kirjan tapahtumat alkavat, kun olympiastadionilla räjähtää. Käy ilmi, että pommi on vienyt myös ihmisen. Rikostoimittaja Annika Bengtzon saa kirjoitettavakseen ja tutkittavakseen räjähdyksen ja näyttää, mihin kykenee: hän on sisällä jutussa enemmän kuin pitäisi, ja joutuu tietenkin pulaan.

Kvällspressenissä kuohuu, sillä Annika on aloittanut rikostoimituksen pomona, ja osa toimituksesta ei voi sulattaa asiaa. Työn sovittaminen perhe-elämään on vaikeaa, sillä toimittajan työ vaatii juoksemista rikosten ja rikollisten perässä kelloon katsomatta. Silti lapset pitää viedä ja hakea päiväkotiin ja -kodista, ja lähestyvä joulu aiheuttaa lisäpaineita. Kirjasta kirjaan nämä kaksi asiaa: työ- ja perhestressi jatkuvat niin, että Annikan ahdistus ja stressi väsyttävät lukijan (ainakin minut lukijana). Onneksi lehden päätoimittaja Anders Schyman näkee Annikassa kyvykkyyttä ja puolustaa tätä; samaa ei voi sanoa Annikan miehestä Thomasista, jolla on oma työ ja joka haluaisi Annikan hoitavan äidin tehtävät paremmin. 

Liittyvätkö räjähdykset, joita kirjassa tulee useampi, olympialaisiin; onko joku terroristijärjestö niiden takana? Annika tutkii kilpaa poliisien kanssa tapahtuneita, ja saa vinkkejä poliiseilta. Lopulta on hieman epäselvää, kumpi juttua tutkii innokkaammin. 

En aivan ihastunut nyt uusintakierroksella kirjaan, Annikan stressi tuntui vievän omiakin voimia. Työelämä vaikutti hirveältä, varsinkin naisen kannalta ja perhe-elämä vielä vaikeammalta. 

Liza Marklund: Uutispommi

2011, Seven-pokkari, 1.suomennos 2000, Otava

Sprängaren 1998

suomentanut Outi Knuuttila 

379 sivua 

31. Olympialaisista kertova kirja: Liza Marklund: Uutispommi

Javier Marías: Valkoinen sydän

Koska tänä vuonna päätin tutustua espanjalaiseen kirjallisuuteen, aloin etsiä espanjalaisia kirjalijoita, ja ensimmäisenä tuli mieleeni Javier Marías, jonka kirjoihin minun onkin pitänyt tutustua jo kauan. 

Valkoinen sydän (2012, 1. suomennos 1997, Otava) on alun perin kirjoitettu vuonna 1992, joten pääsin samalla tutustumaan myös ysärikirjallisuuteen. Koska en ole aiemmin lukenut Maríasin kirjoja, oli kirjan lukeminen melkoinen tutustumismatka, joka toi eteeni pitkiä virkkeitä ja tajunnanvirtaa, joka vei usean sivun ajaksi kauas kirjan varsinaisista tapahtumista. Välillä mietin, että mikä se varsinainen kirjan tarina oikein olikaan. 

Kirja alkaa tapahtumalla, jossa juuri häämatkaltaan palannut nuori nainen lähtee ruokapöydästä ampumaan itsensä kylpyhuoneen peilin eteen. Vasta paljon myöhemmin kirjassa selviää, miten tarina liittyy kirjan muihin tapahtumiin ja henkilöihin.

Päähenkilö kirjassa on mies, vastavihitty espanjalainen kääntäjä, joka istuu häämatkallaan kuubalaisen hotellin sängyn reunalla ja jää kuuntelemaan, kun naapurihuoneessa käydään keskustelua, jossa nainen vaatii miestä (rakastajaansa) eroamaan vaimosta tai tappamaan vaimon. Mies jää kiinni kieleen, sen merkityksiin ja kääntämisen hienouksiin. Kirjassa kerrotaan tarina siitä, miten hän tapasi tulevan vaimonsa työkeikalla. Samalla kirjassa kerrotaan monisivuisesti siitä, miten hienoa kieli ja sen kääntäminen on. Vähitellen tarinaan tulee mukaan myös muiden ihmisten suhteita, avioliittoja, ratkaisuja ja elämäntarinoita. 

Kirja oli valtava vyyhti, joka kääriytyy eteeni, ja kun mietin, että mikä on kirjan punainen lanka, päädyin lopputulokseen, että saatoin ehkä kadottaa langanpään jossain vaiheessa. Ehkä jossain välissä tällaisia virkkeitä:

Joskus minusta tuntuu että mikään tapahtuvasta ei tapahdu, että kaikki tapahtui ja samalla ei tapahtunut, sillä mikään ei tapahdu keskeytyksettä, mikään ei kestä tai pysy tai jää muistiin loputtomasti, jopa kaikkein yksitoikkoisin ja rutiininomaisinkin olemassaolo kumoutuu asteittain ja kieltää itsensä näennäisessä toistossaan, kunnes mikään ei ole mitään tai kukaan ei ole entisensä, ja maailman heikko pyörä pyörii edelleen muistinsa menettäneiden varassa, he kuulevat ja näkevät ja tietävät mitä ei sanota, mikä ei koskaan tapahdu, ei ole tunnettavissa eikä verrattavissa. 

Luin Valkoisen sydämen kanssa samaan aikaan Kane ja Abel -teosta, jossa ei liiemmin pysähdytty selittelemään, vaan edettiin juonivoittoisesti. Kirjat olivat kiinnostavat vastakohdat toisilleen, mutta sanoisin, että minuun vetoava kirjoitustyyli löytyy jostain näiden kahden kirjan keskivälistä. En varsinaisesti pitänyt kummankaan kirjan tyylistä, Maríasin kirjan tapahtumissa pysyin huonommin kärryillä mukana kuin Archerin. Aion silti jatkaa tutustumista sekä espanjalaiseen että Maríasin muihin kirjoihin. 

Javier Marías: Valkoinen sydän 

2012, Otava, Seven-pokkari

1. kerran suomeksi 1997

Editorial Anagrama 1992

suomentanut Sulamit Hirvas

344 sivua

Henning Mankell: Riian verikoirat

Etsin kovasti Riian matkalleni latvialaista kirjallisuutta, mutta etsiminen oli kovin vaikeaa. Tyydyin Henning Mankellin Riian verikoirat (1994/2009, Otava) -teokseen, jonka olen muuten lukenut myös vuonna 2003. En todellakaan muistanut, mitä kirjassa tapahtuu, muuten kuin että osan kirjan tapahtumien miljöönä on Riika. Lähdin etsimään kirjasta Riikaa ja Latviaa, mutta täytyy sanoa, että löydöt jäivät kovin vähäisiksi. Kirjan jälkisanoissa Mankell kirjoittaa, että on kovin vaikeaa kirjoittaa tarinaa, jonka ympäristö on vieras kirjailijalle. Kirja on kuitenkin kirjoitettu aikana, joka oli tärkeä ja merkittävä Baltian maille: Mankell kirjoittaa jälkisanoissaan, että kirja valmistui keväällä 1991, Latvia taas itsenäistyi elokuussa samana vuonna.  

Mankellin teoksessa Kurt Wallander saa tutkittavakseen lautan, joka rantautuu Ruotsin rannikolle ja sisältää kaksi kuollutta miestä. Lautan ja miesten alkuperäksi varmistuu tutkimuksissa Latvia, ja pian latvialainen poliisi saapuu Ruotsiin tutkimaan tapausta. Kuolleet miehet saavat latvialaiset nimet, mikä on hieman hämmentävää, sillä latvialaispoliisi haukkuu miehiä venäläisrosvoiksi (mietin, että miksi miehillä sitten on latvialaiset nimet, jos heitä pitäisi pitää venäläisinä - Latviassa kun on molempia. Näemmä nimet jäävät kaikissa kirjoissa askarruttamaan mieltäni.)

Latvian herkkä tilanne näkyy rikosta tutkittaessa: on poliiseja, jotka toivovat Latvian itsenäistymistä, mutta on myös niitä, jotka pelkäävät sitä. Vaarassa ovat ne poliisit, jotka ovat "toisella puolella". 

Wallander matkustaa Riikaan, Latviaan pariinkin otteeseen ja joutuu poliisin sisäiseen salailuun ja juonitteluun mukaan. Tapahtumat menevät niin vakaviksi, että tapahtuu lisää murhia ja murhayrityksiä. Wallanderin tehtäväksi jää tutkia ja miettiä, kuka poliiseista on se, joka ei halua edistystä ja vapautta maalle. Tehtävä on vaikea, sillä hän huomaa, ettei kehenkään voi luottaa - hotellihuoneesta löytyy vakoilulaitteita ja kaduilla häntä seurataan. Samaan aikaan Wallander huomaa myös rakastuvansa latvialaisnaiseen, mikä mutkistaa tilannetta: voiko hän luottaa tähän naiseen?

Latvia ja Riika eivät saa hirveästi miljöönä tilaa, mutta vapaus liittyy kirjan tapahtumiin ja miljöösen, sekä kirjan kirjoittamisajankohtaan: 

Vasemmalla puolella virtasi joki, ja kersantti pysäytti jalkakäytävän reunaan osoittaen korkeaa vapaudenpatsasta. Wallander yritti nähdä mitä mahtava obeliski esitti. Hän ajatteli Upitisin sanoja vapaudesta jota saattoi sekä kaivata että pelätä. Muistopatsaan juurella kyhjötti nukkavieruja miehiä huonoissa vaatteissa, kylmissään. Wallander näki kuinka yksi heistä poimi tupakantumpin kadulta. Riika on täynnä armottomia vastakohtia, hän ajatteli. 

Kirja oli vauhdikas ja tapahtumarikas, mutta kaipasin siltä enemmän kaupungin kuvailua. Kirjaan olisi mahtunut hyvin vaikkapa kävely vanhankaupungin kapeilla kaduilla. 

Henning Mankell: Riian verikoirat 

2009, Seven-pokkari 

1. kerran julkaistu suomeksi 1994

alkuperäinen teos Hundarna i Riga 1992

suomentanut Arja Gothoni

280 sivua

Katso alempaa Riika-postaukseni.

Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää

Italia-lukukierrokseni jatkui Niccolò Ammanitin teoksella Minä en pelkää (2005, 1. painos 2004, Otava), joka vaikutti sopivan kepeältä (lyhyeltä, paljon dialogia) kesäiseen päivään luettavaksi. 

Tuo vuoden 1978 kirottu kesä on jäänyt historiaan yhtenä vuosisadan helteisimmistä. Kuumuus työntyi kiviin, murensi maan ja kulotti kasvit; se tappoi eläimiä ja sytytti talot palamaan. Kasvitarhan tomaatit olivat mehuttomia, kesäkurpitsat kitukasvuisia ja kivikovia. Aurinko salpasi hengen, voimat, halun leikkiä, kaiken. - - 

Acqua Traversen aikuiset eivät poistuneet neljän seinän sisältä ennen iltaa. He linnoittautuivat koteihinsa ja pitivät ikkunaluukut kiinni. Vain me lapset uskaltauduimme ulos kiehuvan kuumalle, autiolle maaseudulle. 

Kirja kertoo Michele-nimisestä pojasta ja kesästä, jolloin hän oli 9-vuotias ja leikki viattomia leikkejä samanikäisten kavereidensa kanssa pienessä italialaisessa kylässä. Lapset kiipeilevät vanhoissa taloissa ja hylätyissä pihoissa välillä melkoisen vaarallisestikin. Pikkusiskon silmälasit hajoavat ja lapsia pelottaa, mitä vanhemmat sanovat tai miten paljon huutavat ja lapset yrittävät korjata lasit kuntoon. Siinä isoimmat huolet lasten elämässä, kunnes Michele eräällä retkellä löytää hylätystä pihasta kuoppaan unohdetun lapsen. Michele alkaa tuoda samanikäiselle pojalle ruokaa ja juotavaa, mutta ei uskalla kertoa kenellekään muulle pojasta. 

Lapsen huolet alkavat kasvaa pian, sillä vahingossa Michele kuulee aikuisten puheesta ja television uutisista pätkiä, joiden ansiosta osaa päätellä, kuka poika on ja miksi hän on kuopassa. Kirjan koko tarina on kerrottu lapsen näkökulmasta taitavasti: lasten ja aikuisten elämät ja maailmat tuntuvat kulkevan vierekkäin, mutta kaukana toisistaan. Maailmojen lähestyessä toisiaan Michelen valtaa pelko ja epäilys aikuisten suhteen. 

"Ole tarkkana, Michele, sinun ei pidä lähteä ulos yöllä", äidillä oli tapana varoitella. "Pimeällä ulos lähtee musta mies, joka sieppaa lapsia ja myy ne mustalaisille". 

Isä oli musta mies. 

Päivisin hän oli hyvä, öisin paha. 

Kaikki muut olivat mustalaisia. 

Kirja muuttuu loppua kohden jännitystarinaksi ja pahikset ovat yllättävän lähellä. 

Kirja on taitavasti kirjoitettu, lapsen näkökulma pysyi kirjassa loppuun saakka. Aikuisten toiminta tuli lukijalle lapsen ajatuksin suodattuneena, erittäin vahvana. Nautin ja kauhistelin kirjaa lukiessani ja täytyy sanoa, että ihastuin Ammanitin kirjaan sen verran paljon, että hänen kirjojaan täytyy ehdottomasti lukea lisää. Tästä kirjasta on muuten myös tehty elokuva, joka olisi kiva nähdä!

Muita kirjan lukeneita: 

Kujerruksia, Kuuttaren lukupäiväkirja, Opuscolo ja monet muutkin ovat kirjaa lukeneet.

Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää

2005, Otava, Seven-pokkari

1. painos 2004, Otava

Io non ho paura 2001

suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä

Joel Haahtela: Perhoskerääjä & Naiset katsovat vastavaloon

Uuden vuoden kunniaksi listailen täälläkin blogissa vuoden luettuja, mutta sitä ennen täytyy iskeä eetteriin tällainen unohdettu teksti, joka on odotuttanut itseään kesästä alkaen. Tarkoitukseni oli lukea kaikki loput Joel Haahtelan kirjat, mutta kirjat uuvuttivat minut, pari jäi kesken - myös se tämänvuotinen Haahtelan uusin.

 

Mutta tässä muistoja kesältä, luonnoksissa virunut teksti.

 

 

 

 

Joel Haahtelan Perhoskerääjässä (2011/2006, Otava) mies saa Henri Ruzicka  -nimiseltä mieheltä testamentissa kaiken tämän perinnön. Mies miettii, että miksi ihmeessä, koska ei tunne Ruzickaa.

 

Miehen vaimo on työmatkalla, joten mies on vapaa lähtemään tutkimaan Ruzickan mennyttä elämää. Ruzickan talosta hän löytää kirjeitä eräälle Anna Prinzille, joka asuu edelleen kotitalossaan Saksassa. Mies lähtee tapamaan Annaa Saksaan, koska kirjeissä Anna ei osaa sanoa, miksi mies on saanut perinnön.  

 

Kirjassa on siis sama tarina, mikä niin usein Haahtelan kirjoissa: on mies, joka etsii jotain menneisyydestä. Tällä kertaa mies ei etsi rakkautta eikä naista, eikä nuoruutta, vaan hän etsii sitä, mikä yhdisti herra Ruzickan ja hänen oman elämänsä niin voimakkaasti, että Ruzicka halusi antaa miehelle kaiken, mitä elämänsä aikana omisti.

Miten lähelle totuutta miehen on edes mahdollista päästä monen vuosikymmenen taakse?

En ollut varma mikä Annan kertomuksesta oli todella Henri Ruzickan kertomusta, mikä hänen omaa kuvitelmaansa, mikä sekoittui lapsuuden satuihin. Ja mikä oikeastaan oli todellista? Oliko todellisuus sillä hetkellä kun se tapahtui, vai nyt seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin kun Anna Prinz yritti muistella unohtunutta päivää, joka oli kerrottu hänelle yhtenä tuulisena yönä, oliko todellisuus syntynyt Henrille hänen vangitessaan perhosen, vai myöhemmin kun asiat olivat alkaneet hakea muotoa ja selitystä hänen mielessään ja unissaan, olisko todellisuus vasta nyt kun kirjoitin näitä sanoja, vai oliko todellisuus jonkinlainen yhteenlausuma kaikesta nähdystä ja kuullusta, alati muuntuva, ikuisesti virtaava, jokaisena päivänä uuden muotonsa hakeva - - 

Miten perhoset liittyvät tarinaan? Ruzicka on perhoskerääjä, jolle perhoset ovat paitsi intohimo myös pakkomielle.

Perhonen oli jäänyt liitelemään heidän yläpuolelleen, näyttänyt hetken aikaa jo katoavan, kunnes se oli äkisti muuttanut suuntaa, lepatellut alaspäin ja laskeutunut hänen äitinsä hihansuulle. Perhonen oli jäänyt siihen, levitellyt siipiään pökertyneenä auringosta, ja he olivat kaikki katselleet sitä ihmetellen.

Parasta Haahtelassa, vaikka tämä kirja ei nyt ehkä aivan loistokkainta kirjailijaa ollutkaan, on hänen tapansa luoda tuokiokuvia, hetkiä, joissa lukijana pääsin pysähtymään ja huokaisemaan. 

Nainen kuunteli minua ja sanoi haluavansa antaa jotain. - - 

Hän otti hameensa, laski sen polvilleen, leikkasi kankaasta palan, taitteli sen neljään osaan ja antoi minulle. Kun kysyin miten hän saattoi enää käyttää hametta, hän pani sen ylleen ja sanoi: huonosti. Vasemman lantion kohdalla olin neliskanttinen reikä. Panin sormeni sen päälle, tunsin kankaan reunan, hänen ihonsa. Muistatko, hän kysyi, juuri siihen kohtaan olin koskenut häntä ensimmäisen kerran.   

Otin matkalukemiseksi junaan Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon -teoksen 2002/2000, Otava), josta aloin tunnistaa kohdan sieltä ja toisen täältä. Pian tulikin olo, että olen kirjan jo aiemmin lukenut, mutta matkalla en sitä saanut tarkistettua, joten tuli sitten luettua kirja toiseen kertaan. Mikä oli ehkä hyvä, koska ensimmäisellä kerralla en ollut aivan kaikkea ymmärtänyt. Nytkin kirjaa lukiessani kävi mielessä, että aika moni asia tässä kirjassa jää salatuksi, mutta kun matkalla luin kirjaa hitaasti, tulivat asiat tarkasti mukaan lukumatkassa. 

Kirjassa eletään vähän aikaa sitten naimisiin menneiden Klausin ja Lilianin, ja heidän pariskuntatuttaviensa kanssa. Naapuriin muuttaneella Emmalla tuntuu olevan salaisuuksia, joita naapurin kukkia kasteleva Lilian alkaa vaivihkaa selvitellä. Naiset ystävystyvät oikein hyvin keskenään, ja salaisuudetkin alkavat selvitä ehkä liiankin hyvin. 

En osaa vieläkään päättää, mikä tämä kirja oikeastaan on. Ehkä jonkinlainen trillerimäinen keskiluokkaisuuden kulissien taakse kurkistamiskirja? Kaikki ei olekaan aivan sitä, miltä näyttää. Vaikka paksut verhot ikkunassa pitävät Münchenin olympialaisten terroristit poissa omasta elämästä, voi omassa elämässä olla omia terroristeja naapurissa (kuvainnollisesti)? Ehkä kirjan voisi nähdä myös Lilianin kasvutarinana?

 

Joel Haahtela: Perhoskerääjä

2011, Otava (Seven-pokkari)

alkuperäinen vuodelta 2006

189 sivua

(oma kirjahylly)

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon

2002, Otava (Seven-pokkari)

alkuperäinen vuodelta 2000

201 sivua

(oma kirjahylly)

Joel Haahtela Lumipäiväkirja (2008, Otava)

Joel Haahtela: Traumbach (2012, Otava)

Joel Haahtela Naiset katsovat vastavaloon (2000, Otava)

Elena  (2003, Otava)