Seija Vilén: Mangopuun alla

Seija Vilénin Mangopuun alla -teos alkoi kiinnostaa minua juuri sillä hetkellä, kun siitä ensimmäisen kerran kuulin ja luin. Jos joku ei vielä tiedä, niin minua kiinnostaa Aasia, Intia, hindulaisuus perheeni kautta. Se on kuin suuri mysteeri, johon etsin ratkaisua ja pala palalta rakennan kuvaani ja ymmärrystäni siitä. Ja sanotaanpa vielä, että ihan selvää ei ole itsellenikään, että mikä se lopultakin on. Pian sen jälkeen, kun aloitin kirjan, huomasin, että kirja ei tarjoakaan tutustumismatkaa Intiaan, vaan aivan muihin asioihin. 

Kirjassa seurataan nuoren tytön matkaa hare krishna -liikkeessä, avioliittoa intialaisen - väkivaltaisen - miehen kanssa, irtaantumista liikkeestä ja uuden elämän rakentamista. Kirjassa palataan lapsuuteen, koulunpenkille ja kivikaupungin kaduille miettimään, mikä johti 17-vuotiaan yhteisöön, jossa on tiukat säännöt jäsenilleen. Elämä yhteisön jäsenenä on rukoilemista, sääntöjen noudattamista ja kirjojen myymistä ja ehkä uusien jäsenten värväämistä myynnin ohella. Samalla kun yhteisö ja sen jäsenet määrittävät sitä, mitä ovat, määrittävät he myös sitä, mitä eivät ole: karmeja, jotka juoksevat materian perässä ja ovat moraalittomia elämässään. Tyttö kasvaa naiseksi ja yhteisön jäseneksi kuin huomaamatta kirjan sivuilla. Niinhän meistä jokainen teini-iän lopussa alkaa kasvaa johonkin suuntaan. 

Nainen vailla varjelusta saa myös aviomiehen: tutustuminen aviomieheen vertautuu nuoruuden poikiin tutustumisiin. Samoin syntyy koko teoksen kerronta: siinä eri aikatasot kietoutuvat toisiinsa, yhdistyvät ja kertovat tarinaa eteenpäin. Aviopari on esimerkillinen Krishnan-palvelijapari. Prabhu ottaa kantaakseen vastuun perheestä ja roolinsa vaimonsa suojelijana: "Isä suojelee tytärtä, aviomies vaimoa ja poika äitiä." Nuoresta naisesta on kasvanut siis myös vaimo, joka odottaa aina, että aviomies syö ensin ja joka alistuu siihen, että mies määrää vaimonsa elämästä: mihin vaimo saa mennä ja mihin ei. Vaikka raskausaika ja lapset tuovat iloa elämään, pahuutta tuntuu olevan jokaisessa perheessä: vieraspariskunnan pedofiilimies on vielä pahempi kuin oma mies, joka hakkaa vaimoaan. Teoksessa pahat asiat mainitaan kuin ohimennen, ja juuri sen takia ne pysäyttävät lukijan. 

Samoin kuin lukiessani Hosseinin teoksia naisten alistamisesta peilaan sukupuolten eriarvoisuutta omaa elämääni, johon kuuluu samassa kulttuurissa kasvanut mies. Sen verran, kun olen seurannut miehen kotimaan maailmaa, niin se ei kovinkaan paljon eroa esim. Afganistanissa vallalla olevasta naisten alistamisesta: keinot ovat ehkä toiset, mutta tavoite sama. Lohdutan itseäni sillä, että jokaisessa maassa elää parhaillaan, on ehkä jo elänyt oman maansa minna canth, joka herättää naiset. Vielä, jos jatkan Hosseiniin vertaamista, niin siinä missä Hosseini kuvailee liiankin kanssa naisten alistamista Tuhat loistavaa aurinkoa -teoksessa, Vilén ohittaa pahuuden nopeasti. 

Koska lukijan mieleen on istutettu ajatus väkivaltaisesta miehestä, alkaa odotus siihen, että jotain tapahtuisi. Jotain, joka saisi naisen sanomaan, että ei käy. Ehkä pahat asiat onkin helpoin haudata, unohtaa, piilottaa: "Turrutin mieleni ja olin kuin mitään ei tapahtuisi." Kunnes sitten jokin saa vain ihmisen muuttamaan elämänsä kulkua. 

Teoksessa kaikki asiat tapahtuvat selittelemättä: lukija saa kaivaa merkitykset ja tapahtumien taustat itse. Niin nytkin. Teoksen nainen on maahanmuuttaja Kanadassa, väsynyt elämäänsä, myös niihin kaikkiin sääntöihin ja kieltoihin, joita yhteisö pakottaa jäsenensä noudattamaan. Kun loppuviikosta ajattelee omaa 'vapaata' elämäänsä, tuntuu, että myös meitä 'taviksia', jotka emme ole tiukan yhteisön jäseniä, rajoittavat aika monet säännöt, lait, kiellot ja muut elämän ohjeistukset. Toinen asia, jota jäin miettimään, oli juurettomuus, joka teoksesta huokui: millaiset juuret nykyihminen ehtii kasvattaa jatkuvasti vaihtuvissa pätkätöissä, työyhteisöissä, perhe- ja parisuhteissa. Tuleeko tilalle halu kiinnittää itsensä johonkin uskontoon, ääriliikkeeseen?

Mangopuun alla -teoksessa asiat kuvataan runollisesti, kuvakieli on runsasta ja tekstiä elävöittävät hindujen jumalat ja jumaltarut, jotka liittyvät aina teoksessa käsiteltävään aiheeseen. Kieli on niin runsaan kuvallista, että lopussa olisi ehkä jo odottanut hieman suorempaa kieltä, oikopolkuja, joita pitkin olisi päässyt nopeasti loppuun. Pääosin kieli kuitenkin viehätti kuvallisuudellaan. Myöskin mietin lukiessani, että eikö vähempikin tapahtumamäärä olisi ollut riittävästi. Niin olisi voinut keskittyä yhteen asiaan enemmän. Mutta toisaalta, silloin sama kirjoitustyyli, jossa asiat ja tapahtumat kuin ihan ohimennen mainitaan, ei olisi toiminut. Tällaisella tapahtumamäärällä kirjasta olisi voinut myös tehdä suuremman, pidemmän ja runsaamman. Olenkin ahne lukija, joka aina pettyy, kun teos loppuu liian nopeasti. 

Teos ei ollut sellainen, millainen sen kuvittelin olevan. Teos vei minut aivan uudenlaiselle matkalle ja olikin lopultakin parempi, ettei teos eikä matka ollut sellainen kuin kuvittelin etukäteen. Kirjasta jäi raikas ja uudenlainen maku suuhun. Pääasiallisesti siis pidin kirjasta. Ja jotenkin tuntuu, että olen kovasti tykästynyt Avain-kustantamon teoksiin: rohkeissa valinnoissa on uudenlaisia tuulia, joita uudet kirjailijat ovat tuoneet kirjallisuuteen.