Inna Patrakova: Tulkki

Nyt täytyy tehdä paljastus ja kertoa paheeni kirjojen suhteen: Rakastan sinkkukirjoja ja hyvän maun mukaan tehtyjä viihdekirjoja. Suosikkejani ovat Hilja Valtosen kirjat siinä missä Jennifer Weinerin ja Jane Greenin teokset. Edelliset ahmin yläasteikäisenä ja jälkimmäiset parikymppisenä. Inna Patrakovan Tulkki sijoittuu johonkin näiden väliin ja eniten siitä tulee mieleen Bridget Jones, sillä Patrakovan venäläissyntyinen Olga joutu samanlaisiin kiipeleihin kuin Bridget Jones: Olga ilmoittaa työpaikallaan pelaavansa sujuvasti golfia vaikka silmät kiinni, mistä seuraa pikainen shoppailukierros Stockmannilla ja täysin väärä vaatetus golf-kerholla, jossa Olga jää istuksimaan hieman liian pitkäksi aikaa terasille ja nauttii muutaman drinksun liikaa. 

Tulkki on siis tarina Olgasta, joka on päätynyt asumaan Suomeen ja sattuman kaupalla hienostoalueelle Espooseen. Olga on yh-äiti, jonka tytär Lizka saa äitinsä mm. ostamaan vanhalle ponille tallipaikan, ponin he saavat ilmaiseksi - se kun on jo hieman vanha. Poniin Olga törmää, kun sen märkä turpa on hänen asuntonsa olohuoneessa.

Olga työskentelee tulkkina firmoille ja kertaa värikästä työhistoriaansa laatiessaan cv:tä, kun hän hakee uutta työtä. Olgan elämä on edennyt mies- ja työsuhteissa sattumien, hassun tuurin ja vielä hassumpien tilanteiden kautta. Usein näitä tilanteita on värittänyt hänen venäläisyytensä: tietyt luonteenpiirteet selittyvät hänen venäläisyydestään. Hän ei esim. kestä suomalaisten hiljaisuutta kokouksessa, jossa ei tunnu tapahtuvan mitään, vaan rääkäisee mielipiteensä kuuluviin (ja tämän tapahtuman ansiosta saa uuden työn). Välillä Olgan käyttäytyminen on taas vastaan niitä stereotypioita, joita tuppaamme venäläisistä ajattelemaan: kun Olga epäilee työn liittyvän naiskauppaan, on hän järkyttynyt ja tietenkin kieltäytyy siitä, kunnes työ osoittautuu aivan kunnialliseksi. Tai, työpaikka on itse asiassa täysin feikki, minkä Olga tajuaa, kun hänen palkkansa ei enää juokse tilille ja hänen venäläinen pomonsa katoaa.

Olgan elämässä työ ja raha, samoin kuin miehet ovat vaihtuva ilmiö, kun taas hänen ystävättärensä ja tyttärensä ovat pysyväisiä ja niiden mukaan eletään elämän suurissa valinnoissa (jotka liittyvät useimmiten miehiin). Kirjassa, sen kirjallisuulajille uskollisesti, haukutaan miehiä, jotka saavat ominaisuutensa kulttuurisesti värittyen: suomalaiset eivät puhu kun taas venäläiset miehet puhuvat liikaa ja liian monelle yhtä aikaa. Venäläismiesten korulauseisuus olikin ihan uusi asia minulle teoriassa, vaikka käytännössä olen joskus päässyt ihmettelemään bussikuskien innokkuutta jutella kepeähköön sävyyn, kun olen joskus ollut hieman eksynyt ja kysellyt ohjeita perillepääsyyn. Kirjallisuusperinne velvoittaa ja viihdekirjallisuudelle ominaisesti Tulkissa viitataan maailmankirjallisuuteen: tällä kertaa venäläiseen, mm. Tsehov vilahtaa tekstissä. Miesten ohella myös naisia, suomalaisia, nälvitään siitä, että he (me) eivät (emme) jaksa innostua sipsuttelemaan korkokengissä talvi- ja loskakeleissä tai laittamaan muuta kuin nopeasti sitaistua poninhäntää edes kaupungille lähtiessään. Toisaalta taas Olgan suulla ja näkökulmasta haukutaan venäläistä tapaa kasvattaa lapsia tytöiksi ja pojiksi. Korkokengät tietysti aiheuttavatkin ratkiriemukkaita hetkiä, kun Olga jumittaa Helsingin liikenteen juuttumalla koroistaan kiinni kesken suojatien ylityksen. 

Kaikki kohdat eivät siis oikeastaan naurata, vaikka ne onkin kirjoitettu hauskoiksi. Paikoin kirja taas naurattaa oikein hervottomasti. Ongelmana onkin sen epätasaisuus. Myöskin kahden kulttuurin välissä eläminen vaikuttaa kahteen suuntaan tempomiselta: molemmissa kulttuureissa on jotain vikaa, mutta kirjoittaja ei oikein uskalla kummastakaan kulttuurista irrotella kunnolla. Eräs kohta ärsytti oikein paljon ja se on Olgan käynti sossun luukulla: Olga on autuaan tietämätön siitä, että eronneen isän kuuluisi maksaa elatusmaksuja ja että Suomessa ollaan oikeutettuja asumistukeen. En oikein ymmärrä kohtaa: yritetäänkö sillä osoittaa, että maahanmuuttajat ovat hyviksiä, joilla ei ole aikomustakaan osallistua Suomen talouteen muuten kuin veronmaksajina vai onko päähenkilöstä tieten tahtoen haluttu tehdä aivan totaalinen idiootti? Ensimmäiseksi mainittuun päätyisin, sillä tähän tyyliin teoksessa kirjoitetaan muutenkin: 

Ja sitten me taas ehdottomasti keksisimme jotain. Avaisimme vaikka tyttöjen kanssa pienen kenkäkaupan. Tai yhtäkkiä Suomi nousisi lopultakin talvisodan juoksuhaudoista ja unohtaisi vanhat vääryydet, ja minä pääsisin töihin - vakituiseen työhön, jossa olisi hyvä palkka ja jopa oikea loma.  

Mitäs tästä voisi sanoa sitten lopultakin? Välillä pidin kirjasta, nauroinkin jopa. Välillä taas ärsytti suunnattomasti - ei kuitenkaan niin paljon, että olisin jättänyt kirjan kesken - vaan luin sen loppuun. Vähän samalla tavalla kuin viihteestä, vaikkapa Venäläisestä nannystä ei pitäisi hirveän paljon tykätä, mutta viihdyin kirjan parissa ihan yhtä hyvin kuin tv-sarjan parissa viime kevättalven iltapäivät. Sellainen ero nannyssä oli, että sen katselijakunta oli selvästä tiedossa, toisin kuin Tulkissa tuntui, että ei ihan olla varmoja, ketä pitäisi hauskuttaa ja kenelle olla mieliksi.  

Kiswar Desai: Pimeyden lapset

Kiswhar Desain Pimeyden lapset meinasi palautua kirjastoon takaisin, sillä luin Kirjanurkkaus-blogin arvostelun, ja ajattelin, että elämästä menisi hukkaan pari hetkeä, jos lukisin Desain kirjan. No, en palauttanut, vaan luin kirjan kuitenkin. Kirjassa kun on vähän päälle 200 sivua, niin nopeastihan sen lukikin. Pidin Desain tyylistä kirjoittaa ja vaikka välillä teksti olikin paasausta tyttölasten ja naisten kohtelun epäreiluudesta, niin pidin kokonaisuudessaan kirjasta silti.

Kirjan päähenkilö on Simran, joka on amatöörisosiaalityöntekijä, hieman poliisien kanssa yhteistyötä tekevä ja pikkuisen erikoinen nainen kaikinpuolin. Hän on paennut pienestä punjabikylästä nuorena, koska ei ole suostunut äitinsä kaavailemaan järjestettyyn avioliittoon eikä muihinkaan totuttuihin tapoihin. Simran onkin aika omapäinen naishenkilö, joka on matkustellut ja hänellä on myös kokemusta rakkauselämässä. Vanhaan kotikaupunkiinsa hän tulee takaisin 25 vuotta myöhemmin tutkimaan tapausta, jossa 14-vuotiasta Durgaa syytetään 13-henkisen perheensä tappamisesta. Durgan kyhjöttää vankilan nurkassa, eikä suostu puhumaan mitään. Kirjassa tapahtumat alkavat selvitä, kun Simran kiertää kyselemässä Durgan perheen lähipiiriltä asioita perheen elämästä. Yhtä paljon tai enemmän kuitenkin selviää, kun Durgan kirjoittaa päiväkirjaansa ja kun Durgan käly Binny kirjoittaa sähköpostia Simranille. Vaikka kirja onkin dekkari-tyylinen: siinä selvitellään kuka oikeasti murhasi ja mistä syystä, siinä kuitenkin on tärkeämpää tuoda esiin intialaisten kammottava suhtautuminen tyttölapsiin: äidit tekevät abortteja saadessaan selville vauvan sukupuolen, synnytetyt tyttövauvat yritetään tappaa oopiumilla, tai kieritellä saviruukuissa kuoliaaksi. Näin myös Durga ja hänen siskonsa Sharda on yritetty tappaa heti pieninä vauvoina, mutta he ovat itsepäisesti jääneet henkiin. Ylemmän luokan perheen pojat ovat olleet huumeiden käyttäjiä ja naineet sekä julkisen hyvän tytön että toisen naisen. Kirja on hieman sekava ja varsinkin loppua kohden en jaksanut yhtään keskittyä juoneen. 

Ansioita kuitenkin kirjassa oli asioiden julkituominen: se, miten Intiassa annetaan syntyä vähemmän tyttöjä kuin poikia ja se, miten kamalan epätasa-arvoinen maailma on ja se, miten hitaasti maailma muuttuu. Simranin äiti on edelleen huolissaan tyttärensä naimattomuudesta ja etsii tälle aviomiestä, Simran itse rakastuu palavasti ja hylkää miehiä, hukuttaa murheensa olueeseen eli on kuin mikäkin Fitz - jos muistatte tämän brittipsykologin, joka poliisin apuna selvitteli rikoksia. Vaikka kirja ehkä hieman hiomista kaipaisikin, pidin tavallaan sen keinoista tuoda asioita ilmi. Kun teokseen mahtui sähköpostiviestit ja päiväkirjat, niin miksei siihen mahtuisi myöskin saarnajaksot, joissa kerrotaan faktoja maailmasta. 

Vaikka maailma tuntuu muuttuvan hitaasti, niin hyvä asia on, että tällaisia kirjoja tulee. Sen verran tiedän, että sielläpäin maailmaa nuoret, koulutetut aikuiset naiset eivät enää sulata vanhoja tapoja, jotka pakottavat heidät naimaan sukunsa valitseman miehen. Toisaalta kuten Suomestakin tiedämme, Minna Canthin Anna Liisa (kirjoitettu 1895) iskee turhan hyvin nykyaikammekin (2010) maailmaan. En usko, että maailmasta koskaan tulee sukupuolten välilä tasa-arvoista, mutta ehkä sen on mahdollista tasoittua, jopa Aasiassa. Tyttölasten surmaaminen Intiassa ja poikalasten suosiminen yksilapsisessa kiinalaisperheessäkin on niin järjetön teko, että sen seurauksia on kammottava ajatella.  

Jukka Behm: Dr.Mumbai

Myönnän, valitsin tämän kirjan kirjastosta ihan vain ja ainoastaan nimensä perusteella: taas pieni palanen Intiaa kirjoissa houkutteli lukemaan - ja, no aika pieneksi palaseksi se Intia jäikin. Intia oli kirjassa läsnä siten, että Dr. Mumbai eli lastenpsykiatri Dr. Rao oli alkuperältään intialainen - teoksen tematiikassa sillä ei ollut muuta merkitystä kuin että voitiin käsitellä suomalaisten ennakkoluuloja tummempi-ihoisia kohtaan. 

Virallinen Suomi ei selvinnyt ilman vierasta työvoimaa. Virallinen Suomi kaipasi hänen kaltaisiaan korkeasti koulutettuja, suomea puhuvaa, veroja maksavaa maahanmuuttajaa. Epävirallinen Suomi esitti hänestä oluenhuuruisia arvioita. - -  Epävirallinen Suomi muistutti häntä hänen ihonväristään, ihan vain varmuuden vuoksi, jos vaikka Satish ei itse sattuisi olemaan siitä tietoinen. 

Teoksen tapahtumat sijoittuvat yhteen päivään, joten meno on hieman kaoottista, lastenpsykiatri Satish Rao on julkaissut kirjan, jonka sisältö on se, että lasten pitäisi saada uudet vanhemmat mahdollisimman varhain. Siis, tapauksissa, joissa lapset joutuvat sosiaalihuollon tai mielenterveyspalvelujen piiriin. Rao kohtaa työssään lapsiaan, joiden vanhemmat ovat kohdelleet heitä kaltoin tai toisaalta vaativat liikaa heiltä, eivät osaa olla vanhempia. Raon ydinsanoma on, että lapset tarvitsevat syliä ja kosketusta - mikä leimaa Raon pedofiiliksi.

Satish on ajautunut Suomeen naisen, lentoemäntä-Jonnan perässä. Jonna, joka on kahden lapsen yksinhuoltaja, menetti miehensä hare krishna -liikkeelle. Satish, jonka äiti on yllätysvierailulla Suomessa, ei ole vielä kuullut, että Satishilla on avovaimo ja heille tulossa perheenlisäystä. Satish on majoittanut äitinsä kollegansa poikamiesboksiin.

Satishin päivä alkaa tappouhkauksella; työpäivän aikana Satish juoksentelee Jonnan siskon, Green Tean luona, joka on päättänyt viekoitella siskonsa miehen; Jonna alkaa synnyttää ja Satish joutuu kotonaan synnytyslääkäriksi; äiti ahdistelee tekstareilla ja soitoilla ja illalla on vielä edessä suoran tv-ohjelman nauhoitukset. Kaikki tämä yhden päivän aikana - ja välillä Satish vajoaa muistelemaan menneitä ja miettimään sitä, kuka oikein on.

Kirjan kirjoittaja Jukka Behm on koulutukseltaan teologian maisteri ja ehkä juuri siksi teokseen on ympätty tietoa uskonnosta: Jonnan entinen mies lähti hare krishna -liikkeeseen ja liikkeen puhtauskäsityksiä ja muita oppeja tuodaan esille kirjasssa: koko liike näyttäytyy naurettavana, sillä hinduksi ei pääse kääntymällä, hinduksi pitää syntyä. Toisaalta taas Satish, joka syö nautaa, on kaukana syntyperästään:

Intiasta irtautunut hindu ei ole aito hindu. Satish oli leikkihindu. Hän oli myös leikki-isä ja leikkipsykiatri. Hän oli leikkieurooppalainen.

Satishin kriiseilyn ja ympäriinsä juoksemisen jälkeen kirjassa on myös ne lapset, joita Satish puolustaa, ainakin kirjassaan. Päivän aikana hänestä tulee isä, ja hän tajuaa, ettei ole ehkä mitään tajunnutkaan. Samaa voisin sanoa kirjan sanomastakin: kirjassa oli hirveästi kaikkea ja kaikesta hirveän vähän asiaa. Ihmettelin, miten intialainen Satish voi olla niin hiljainen ja niin suomalainen. Sellainen, jota ärsyttää suunnattomasti, kun hän kohtaa intialaisen taksikuskin, joka puhuu kovaa ja koko ajan. Satishissa onkin intialaista vain ihonväri. 

Nopealukuinen kirja, eikä tästä oikein mitään jäänyt mieleen. Behm on kirjoittanut myös teoksen Matkoilla, jonka kohteena on Thaimaa ja joka kertoo yllättäen kirjailijan työstä. Taidan jättää väliin. 

Dr. Mumbai kertoo myös, miten korkekoulutetut vanhemmat ihmettelevät lapsiaan, eivätkä ole osanneet varautua lapsen tuomiin ajan, unen ja oman elämän menettämiseen. Tämän takia vanhemmat saattavat masentua. Ihan totta, mutta kovin paljon syvällisempää ei teos tarjonnut. 

Sille, joka haluaa kepeän pintaraapaisun maahanmuuttajan elämästä Suomessa. Tosin maahanmuuttaja saattaa muistuttaa aika paljon ihan perussuomalaista miestä, jota muut maahanmuuttajat ärsyttävät. Mainittakoon vielä, että kirja voitti Tammen Vuosi Suomessa romaanikilpailun, jossa osanottajia oli 170, eli ei tämä ihan huonokaan voi olla.

Markus Nummi: Karkkipäivä

Markus Nummen Karkkipäivä on Finlandia-ehdokkuutensa ansainnut - luettuani Salmelan 27 ja Pulkkisen Totta -teokset voisin sanoa, että Karkkipäivä ansaitsisi jopa koko palkinnon. Kirjailijan etsikkoaika ja kertojavaihtelut ovat Salmelalla hauskoja ja uusia ja Pulkkisen totuuden ja menneisyyden kaivelu ihan kiinnostavaa, mutta mikä voisi olla tärkeämpää kuin lapset?

Kuten jossain olen meuhkannut, minusta Finlandia-palkinto pitäisi antaa kirjalle, joka paitsi iskee ajan hermoon myös kantaa jotain tärkeää sanomaa sisällään. Mikä voisi olla tärkeämpää kuin lapset? Ehkä hetkeksi voisimme jättää Afrikan ja Afganistanin kurjuuden ja kääntää katseemme ja nähdä lähelle: nähdä lapset, jotka jäävät kiireemme, uramme, parisuhteidemme, alkoholin kulutuksen ja ties minkä jalkoihin. 

Olen sen verran kovaksi itseni lukenut ihminen, että suuri osa kirjoista pyörähtää aivoni perukoille, voivahdan maailman tuskaa ja elämäni jatkuu entisenlaisena. Nummen Karkkipäivä on kirja, joka varmasti jää pyörimään pidemmäksi aikaa mielen perukoille. Omien lasten myötä tuntuu entistä vaikeammalta ajatella, että joku voisi olla omille lapsilleen niin kurja kuin mitä Karkkipäivässä kuvataan (vaikka enhän itsekään ihan niin täydellinen aina ole, mutta ehkä tarpeeksi hyvä ja riittävä suurimman osan ajasta kuitenkin).

Mutta, kuten YK:n sivuilla kerrotaan, lapsilla ei mene muualla eikä meillä kovin hyvin:

• maailmassa on arviolta 300 miljoonaa nälkää näkevää lasta.
• lähes 10 miljoonaa alle viisivuotiasta lasta kuolee vuosittain. Tämä tarkoittaa yli tuhatta kuolevaa lasta joka tunti.
• yli 300 000 alle 18-vuotiasta osallistuu taisteluihin eri puolilla maailmaa.
• suomalaisista alle 15-vuotiaista tytöistä peräti 41 prosenttia on kokenut seksuaalista häirintää.
• noin 60 000 suomalaista lasta ja nuorta tarvitsee lastensuojelun apua vuosittain.
• lähes 10 000 suomalaista lasta ja nuorta huostaanotetaan vuosittain.
• yli puolet suomalaisista lapsista ei tiedä lapsilla olevan erityisiä oikeuksia.

20.11. vietetään Lapsen oikeuksien päivää ja siksikin tämä teos on ajankohtainen. Koska lapsilla ei ole omaa ääntä, on tärkeää, että joku antaa lapsille äänen. Ja juuri siksi, valintani Finlandia-palkinnon saajaksi on Markus Nummi. Tällä julistuksellani ei sinällään ole mitään merkitystä, koska en ikävä kyllä jaa mitään palkintoja.

Mutta itse kirjaan:

Kirjan päähenkilöitä ovat lapset: Tomi ja Mirabella (MIra) ja aikuiset: kirjailija-Ari, Miran äiti Paula ja sossun täti Katri. Ari yrittää saada myytyä käsikirjoitustaan ja hänen ajatukset pyörivät työn parissa, kunnes Tomi tarrautuu kaupassa Arin käteen, kun Ari maksaa hänen karkkipussinsa. Tomi pitää Arin kädestä kiinni, ja Ari huomaa, että on joutunut ainoaksi aikuiseksi, joka jollain tavalla kantaa vastuuta Tomista. Äidillä kun on juuri nyt lomareissu, isällä juopottelureissu ja Tomin mummilla sairaalareissu. Ari ottaa yhteyttä viranomaisiin, sossuun, mutta Tomi ei halua sossun tätien mukaan, koska hänellä on tehtävä suoritettavana. 

Kirjan kerronta on siis välillä Tomin näkökulmaa: Tok tarvitsee Määd Mäksiä avukseen. Välillä kertojana on Ari, joka yrittää päästä Tomista eroon ja toisaalta kokoaa Tomin kanssa kokemaansa kirjansa aineistoksi: "pieni poika, suuri hätä, kirjoittaisi Ari romaanissaan". Ari on siis koko ajan kiinni työssään, samoin kuin sossuntäti Katri, joka kotona ja omien lastensa kanssa ulkoillessaan ajattelee ja hoitaa työasioitaan. Jokaisessa lapsessa hän näkee ja pelkää näkevänsä ahdistuksen, kaltoin kohdellun lapsen. Miran äiti taas tuntuu sekoavan töihinsä aivan kokonaan. Usein kirjoissa ja muussa fiktiossa, jossa kerrotaan lapsen ahdistuksesta, kaikki aikuiset ovat kykenemättömiä auttamaan hädässä olevaa lasta. Onneksi Nummi kirjoittaa toisin: Ari tahtomattaan joutuu Tomin maailmaan, eikä pääse irti siitä, koska Tomilla on ote (välillä konkreettisestikin) Arista. Katri taas tuntuu olevan okein pätevä sossuntäti. Välillä Katri on kuin poliisi tai etsivä, joka yrittää kokoilla palapelin paloja ja miettii, mitä on kenestäkin lapsesta kuullut ja nähnyt. Kirja onkin välillä kuin rikosromaani, jossa jotain on vielä piilossa. Tomi johdattaa Määd Mäksinsä kohti salaisuutta - ja alkaa välillä itse toimia sankarina, sarjakuvien mallin mukaan, kun näyttää siltä, että Ari onkin ihan liian nynny toimimaan sankarina. 

Vaikka Tomin maailma on kamala, on siinä myös ihastuttavaa lapsen maailmaa: totaalinen sarjakuvamaailmassa eläminen. Ja vaikka Ari on välillä täysin työnsä orja, on hänessä kuitenkin jotain, jonka ansiosta hän näkee Tomin, lapsen hädän ja avunpyynnöt. Ja vaikka Katri uppoaa sosiaalitapauksiin välillä yksityisetsivän vimmalla, muistaa hän sittenkin, että oma perhe on se tärkein, josta huolta pitämällä estää sosiaalitapausten lisääntymisen. 

Kirjan sanoma onkin se, että miten lapsista ei tulisi näkymättömiä meille aikuisille ja miten näkymättömät lapset tulisivat nähdyiksi. Ja miten taas toisaalta tasapainoilla oman perheen ja vieraiden lasten hädän kanssa.

Teoksen kerronnan välissä on viranomaistekstejä, jotka tuovat asiat todemmaksi. 

Ääritapausten lisäksi on niin paljon lapsia, jotka joutuvat selviytymään vanhempiensa työkiireiden, parisuhderiitojen ja ajanpuutteen maailmassa. Nämä lapset eivät ole mitään ääritapauksia, joista luetaan iltapäivälehtien lööpeistä, vaan niitä ihan tavallisia lapsia, joihin varmaan kaikki lasten parissa työskennelleet ovat törmänneet. Itse koin yläasteella työskentelyn (liian) raskaaksi juuri sen takia, että lapset olivat niin rikki ja aikuisen nälkäisiä, että välillä tuntui, että olisi voinut täysin hukkua siihen maailmaan. Nummen kirjassa samastuin Katriin, sillä välillä oli vain muistutettava itseään, ja sitä, että ne omat lapset ovat tärkeimmät. Kun tuntui siltä, että ei vain riitä omilleen, niin oli pakko vaihtaa alaa, tai toimipaikkaa. 

Nummen kirja oli pitkästä aikaa teos, joka kaivoi tunnelinsa ihoni alle, piti kiinni itsessään, eikä varmasti lähde helposti sieltä pois. Vähän niin kuin Tomi, joka piti kiinni Arista, eikä laskenut irti, ei itsensä takia, vaan Mirabellan. 

En oikeastaan keksi kirjasta mitään huonoa. Kyyninen kirjanlukijani nostaa päätään ja kuiskaa, että eikö loppu kuitenkin ollut aika itsestäänselvä? Kerronnassa nousi kuitenkin niin monia näkökulmia esiin, että ehkä tässä ei ollutkaan pääasia se kirjan loppu, vaan asioiden esiin tuominen: miten me aikuiset välttelemmekin itsestäänselviä asioita ja keksimme tekosyitä sille, että emme näkisi. 

Lasten oikeuksien päivän kunniaksi luen vielä toisenkin lapsista kertovan kirjan. Siitä myöhemmin.    

Pauliina Susi: Lukot

Pauliina Susi on vanha tuttavuus, jonka esikoiteoksen Ruuhkavuosi (2005) luin omana ruuhkavuotenani (esikoiseni syntyi vuonna 2005). Itselläni energiaa riitti vauvaan ja graduun, Ruuhkavuosi-teoksen kaltaiseen suoritukseen, johon olisi kuulunut vielä oma talo, en aivan yltänyt - ja myönnetään, se gradukin tuli vietyä laitokselle vasta hieman myöhemmin. En katsonut tarvitsevani FM:n papereita kotiäitiyteen. 

Pauliina Susi on kuitenkin melkein jäänyt unholaan, kunnes sain vihiä, että Susi on kirjoittanut muutakin. Niinpä kirjastossa salavihkaa kirjastokassiini eksyi Lukot. 

Mainitsen positiiviset asiat kirjasta ensin: Alku oli lupaava: äidinkielen opettaja Tanja Virrantaival kohtaa kirjailijan Jussi Hirvosen ja molemmat huomaavat toistensa kiinnostuksen koulun kirjailijaillassa, johon Hirvonen on kutsuttu. Samassa tilaisuudessa esitellään myös kirjan muut keskeiset henkilöt, jotka ovat Ulla, Tanjan äidin alakerrassa asuva lukiolaistyttö ja Jere, joka innostuu Hirvosen kirjasta ja kohtaa Ullan samaisesssa illassa. Alkuasetelma on siis viehkeä, ja lukijana olen valmis kohtaamaan jännittävät juonenkäänteet, johon kirjassa lähdetään. Teksti on sujuvaa ja kirja on aika nopealukuinen. 

Sitten hieman niitä huonoja puolia. Alun jälkeen päähenkilöt törmäilevät toisiinsa oudosti, eivätkä törmäilyt ole juonen kannalta kovinkaan olennaisia tai ne ovat lähinnä outoja, esimerkiksi kun Jussi melkein törmää autollaan Tanjan äitiin, kun äiti kävelee yhdessä Ullan kanssa - kohtaus on järjestetty kirjaan vain sen takia, että Jeren kirjoittamat paperit päätyisivät Jussille. Myös Tanjan äidin alkava dementia ja sen merkitys kirjan juonelle jää avoimeksi. Samanalaisia juonikuvioita, joiden merkitys jää avoimeksi, on kirjassa useampia. Ne ovat yhtä luontevia kuin suomalaisen draamasarjan näyttelijät. En yleensä vingu kirjan realistisuuden perään, mutta tässä teoksessa myös ärsytti se, että kirjaillasta alkavat kiinnostukset kohtaavat toisensa täysin epärealistisesti: Jussi ajaa Tanjan kotiin keskellä yötä ja Tanja on ulkona sahaamassa pihalla puusta oksaa pois, koska se ärsyttää häntä. Kirjaa lukiessa en ollut missään vaiheessa selvillä, mitä tyyliä kirja oikein edustaa: välillä pyyhkäistiin kriisiytyvän keski-ikäisen äikän open haaveissa ja elämässä, välillä oli tarjolla yksinäinen teini-ikäinen, sitten taas eroavia kirjailijoita ja dementoituvia vanhuksia. Kirjassa räiskittiin ideoita, jotka eivät sitten millään tavalla yhdistyneet kirjan lopussa. Tai yhdistyivät, yllättävälläkin tavalla - tosin mitään kihelmöivää jännitystä ei loppuun saatu, sillä loppuhuipennus oli kirjoitettu nopeasti kuin sivuraiteelle. Lopultakin kirja siis ehkä eniten muistutti jännityskirjallisuutta, jossa sekopää nuorimies saattaa tehdä minkä tahansa väkivallan teon.

Keskinkertainen viihdekirja, jota lukiessa ei tarvitse vaivata päänuppiaan. Suosittelen lukijalle, joka ei halua kirjalta syvällisyyttä eikä kummoisia henkilökuvauksia.

Veikkaan, että ...

... ensi vuonna väitellään kovasti siitä, mikä on suomalainen romaani. Olen kyllä edelleen sitä mieltä, että sääntöjä ei muuteta kesken pelin, mutta minkäs teet... näin ne muuttuvat, simsalabim vaan.   

Lisää Hesarissa:

Suomen kirjasäätiö muuttaa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sääntöjä. Jatkossa palkinto voidaan myöntää tekijän kansalaisuudesta riippumatta "ansiokkaalle suomalaiselle romaanille."

Tällä hetkellä säännöissä sanotaan, että "Finlandia-palkinto voidaan myöntää tunnustuksena Suomen kansalaisen kirjoittamasta ansiokkaasta romaanista.

Aiheesta nousi viime viikolla kohu, kun kävi ilmi, että Alexandra Salmelan teos 27 Eli kuolema tekee taiteilijan on asetettu ehdolle Finlandia-palkinnon saajaksi sääntöjen vastaisesti. Salmela on Slovakian kansalainen, mutta hän on opiskellut suomen kielen ja kirjoittanut romaaninsa suomeksi. Salmela asuu nykyisin Tampereella.

Kirjasäätiön tiedotteen mukaan sääntömuutoksella halutaan varmistaa, että suomalainen romaani voidaan asettaa ehdolle tekijän kansalaisuudesta riippumatta.

Säännöt on myös muutettu kirjasäätiön sivuille.

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Miina Supisen Apatosauruksen maa jäi minulta melkein kesken, sillä ensimmäisen osan novellit eivät vakuuttaneet minua siitä, että tämä novellikokoelma kannattaisi lukea loppuun asti. Kitkerä - aistimellinen teos -novelli oli ainoa, joka väräytti pikkuisen kiinnostuskäyrää. Siinä museon vahtimestari ihmettelee teosta, jota katsojien pitää maistella; teos alkaa homehtua, eikä katsojiakaan käy museossa ihmettelemässä tätä maisteltavaa teosta. Olenkin aina miettinyt, että mitä vahtimestarit mahtavat museoissa tehdä, kun siellä on niin kovin hiljaista. Tässä novellissa vastauksia siihen kysymykseen. 

Novellikokoelman toinen osa alkoi kuitenkin kiinnostavasti ja aiheet siirtyivät työelämästä (museon vaksi, baarityöntekijä) kotiin ja perheeseen. Olen aivan keski-ikäinen kalkkis, sillä tuntuu, etten jaksa kirjoistakaan lukea kuin näitä samoja aiheita, pienten lasten vanhempien elämästä. Luolamies sytytti nuotion on hillitön kolmen sivun mittainen novelli luolassa asuvista esi-ihmisistä, joiden perheidyllissä nainen makaa luolassa imettämässä vauvaa ja isimies pitää vahtia. Nainen alkaa nalkuttaa miehelleen siitä, että tämä idiootti sytyttää luolan suulle nuotion, joka takuuvarmasti huokuttelee luolan lähelle sapelihammastiikerin. Loppu novellista on se kaikkein hauskin, mutta jätänpä kertomatta ;D Jos luet sen, tiedät miten köyhää on huumorintajuni. Itse asiassa huumori on sarjakuvamaista, huumori syntyy pienestä asiasta. Myöskin seuraava novelli Timanttinappi oli suosikkini, siinä väsynyt äiti pääsee lepäilemään sairaanhoitajien keskelle ja hän saa painovoiman kumoavan laitteen käyttöön. Olisi helpottanut huomattavasti omaakin vauva-arkea.. Lepokodissa äiti saa hoitoja, jotka ovat 1) sensory deprivation tank -hoito, 2) ruikutus ja 3) lapsen ylistys. Loppu hyvin ja kaikki hyvin, äidistä tulee keski-ikäinen ja pitää tukkansa tästä lähtien polkkamittaisena. Olen aina ihmetellyt, että miksi naisten kuuluu leikata hiukset keski-ikämittaan: tässä novellissa vastausta siihen kysymykseen. Muutkin osan novellit ovat lapsiperheen arjen kuvausta, hieman ehkä omalaatuisesta näkökulmasta, ja tapahtumatkin ovat Supisen tyyliin omaisesti hieman absurdeja. Tai eivät ne ole, mutta tietyistä asioista kirjoittaminen ja tiettyyn tyyliin kirjoittaminen saa ne näyttäytymään absurdeina. Itselleni novellit iskivät ja naureskelin niitä lukiessani välillä kippurassa. Osan viimeinen novelli tuo esiin arjen supersankarit: 

Herra tuulipuku: Hän osasi kävellä sauvoilla missä tahansa olosuhteissa ja käyttää niitä taistelussa.  - - 

Herra Fleece-Asu: hän osasi sytyttää hetkessä minkä tahansa saunan. 

Herra Nahkatakki: hän osasi avata zipon yhdellä kädellä ja vaihtaa siihen kiven. 

Herra Läpinäkyvä Kertakäyttösadetakki: hän osasi ujuttaa mihin tahansa yhteyteen seksuaalisen homman. 

Arjen ärsyttävimmätkin ihmiset alkavat näyttää ihan toiselta, kun on lukenut tämän novellikokoelman.

Kolmannessa osassa novelleissa aiheina on hieman masentavampiakin asioita, joilla Supinen taas irrottelee. Suosikkini kuitenkin on kokoelman nimikkonovelli, koska tiedän olevani apatosaurus. Totesin nimittäin juuri eilen, että kärsin todennäköisesti kaamosmasennuksesta. Ostan kirkasvalolampun tällä viikolla, joten vapise, Finlandia-hiihto, here I come!

Alun epäröinnistä huolimatta nautin tästä novellikokoelmasta. Maailmankurjuuskirjallisuuden jälkeen sekä Salmelan että nyt Supisen teokset ovat tuoneet juuri sitä kaivattua huumoria ja hauskuutta, jota olen kaivannut kirjoihin. En oikeastaan voi muuta kuin suositella Supisen novellikokoelmaa ihan kaikille. Kirja tietysti vaatii tietynlaisen huumorin, että niistä voi nauttia täysillä. Liha tottelee kuria -teokseen verrattuna pidin tätä jopa parempana, sillä novelleista sain noukittua kirjoitusten pointit selvemmin, romaanissa tyyli ei oikein päässyt täysin oikeuksiinsa.

Itse jatkan apatosauruksena elämääni ja odottelen kevättä. Ennen kevätaurinkoa voisin vaihteeksi taas lukea jotain maailmankurjuuttakin. Katsotaan nyt. Keskeneräisiä kirjoja seilaa joka pöydänkulmalla, joskus saan jonkun kirjan luettua loppuunkin.

Myös Marjis ja Jori ovat tarttuneet samaan teokseen.

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan

Olen sitä mieltä, että Finlandia-kisoissa käytettiin tänä vuonna dopea eikä tämän kirjan kuuluisi olla ehdolla. Siksi minunkin tietysti pitäisi ottaa kantaa niin, etten lukisi koko kirjaa, enkä ainakaan toisi ilmi, että luin kirjan ja vielä pidin siitä. En varmaan olisikaan lukenut koko kirjaa ainakaan kohun keskellä, mutta kirja oli jo aiemmin listallani: Salmelan haastattelut sattuivat silmiin joskus alkusyksystä ja oikeastaan enemmän minua kiinnosti Salmela henkilönä kuin kirja, joka vaikutti ehkä liiankin oudolta. Jopa minun makuuni. Suomen kielen tulevia maistereita opettaneena teki mieli vilkaista, millaiseen työhön valmistuneet maisterit pystyvät.

Teoksen alku oli hämmentävä: lista 27-vuotiaina kuolleista oli outo, mutta pohjusti kirjan ideaa: Angie, kirjallisuuden tai vaihtelevasti kielen tutkija, haaveilee tekevänsä suuren taideteoksensa ja kuolla 27-vuotiaana, kuten niin useat legendoiksi kuolemallaan ja taiteellaan päässeet muusikot: Jimi Hendrix, Janis Joplin, Kurt Cobain. Angie kirjoittelee epämääräisiä ja vaihtelevia kirjallisia tuotoksia, joita lähettelee pitkin ja poikin - ja joista osa jopa julkaistaan. Angie lähtee tekemään gradututkimustaan Suomeen, ja pääsee asumaan maalle proffansa sukulaisten luokse. Sukulaisiin kuuluu isä ja äiti ja kolme lasta. Ja kissa, ja pehmopossu. Äitiä voisi nimittää hihhuliksi, joka haluaa pelastaa maailman ja iskee Angien muovipussien käyttöä vastaan: energiaa säästetään ja asutaan mahdollisimman luomusti. Angie angsteilee luomisen tuskassaan ja viettää suomalaista juhannusta naapurustun kanssa, johon kuuluu mm. espanjalainen pariskunta. Loppua kohtaan teoksessa on muutama juonen käänne, jotka yllättävät ja saavat luomuäidin näyttämään todellisen karvansa. 

Teoksessa ei juoni ole se juttu, vaan kerronta. Kirjan kertojaäänet ovat Angie, herra possu eli pienimmän lapse pehmopossu, Kassandra eli perheen kissa ja Astra, perheen auto. Pehmopossu näkee tapahtumat lapsenomaisesti: iloitsee arjesta ja tulevasta joulusta - varsinkin, kun luomuäiti päättää, että lahjoja voidaan kuitenkin ostaa. Lapsiperheen arki ja elämä iloineen ja suruineen avautuu kirjassa uudenlaisella tavalla. Kassandra on kissamaisen unelias tarkkailija: juonen kannalta tärkeät tapahtumat näkyvät juuri ja juuri silmien raosta, kun kissa aloittaa iltaunet tai päivänokoset. Astra taas kuulee keskustelut, joita autossa istujat käyvät ja suurin osa tärkeistä asioista päätetään juuri Astran penkeillä. Angien kerronnassa taas vuorottelevat hänen kirjoituksensa ja havaintonsa maaseudun elämästä, sekä taiteilijan tuska. Kerronta on näkökulmistaan johtuen välistä varsin hillitön, jonka kanssa naureskelin ja hihittelin. Varsin hillitön on perheen keskustelu naapurin espanjalaisista - sana kääntyy varmaan kymmeneen eri muotoon tyyliin epsanjalaiset luvun aikana. 

Kirjan alussa eri kertojat ja luvut tuntuvat seilaavan erillään, mutta alkavat asettua sitten kohdilleen, kun lukija havaitsee, miten eri äänet kuitenkin liittyvät toistensa elämiin. Maahanmuuttajan kirjoittamana kirjana tätä kirjaa on turha mainostaa, koska se ei ole sitä. Enemmänkin nuoren naisen ja taiteilijan kasvukertomus ja 27-vuotismyytin ratkaisuyritystä. Suomea ja varsinkin maaseutua katsellaan ironisen kriittisesti. 

"Tuijotan ikkunasta, tuijotan ohitse kiitäviä ruskeanharmaita peltoja, vihertävänharmaita kuusimetsiä, punertavanhamaita puutaloja valkoharmaine koivikkoineen, kellertävänharmaine hiekkakasoineen ja hopeanharmaine farmariautoineen, oranssinharmaita traktoreita, tummanharmaan harmaita hevosia ja ruskeanharmaita lehmiä. - -  Minua ahdistaa, mutta bussi puskee urheasti eteenpäin läpi harmauden vain päästäkseen yhä uuteen ja tiheämpään harmauteen."    

Eläköön ihana harmautemme, joka ikkunan takaa katsoo vastaan minuakin, kun kirjoitan tässä ja nyt. Salmelan teosta voisin verrata Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -teokseen, sillä samalla tyylillä kuin Sininsalon peikko kuuluu teoksessa tietokirjoihin olennaisena osana myös Salmelan kissa ja pehmopossu kuuluvat luonnollisiin kertojiin. Ja samalla tavalla kuin Sinisalon peikko näyttää maailman tavallaan uutena, myös kissa ja pehmopossu - ja varsinkin Astra! - voivat kertoa jotain uutta ehkäpä hieman loppuunkuvatusta Suomen maaseudusta ja eläjistä.

***

Ilman Finlandia-kohua hehkuttaisin kirjaa hieman enemmän. Toisaalta eihän se kirjan syy ole, että siitä kohutaan. Finlandia-palkinnon jakava säätiö voisi ottaa tarkemmin kantaa mokailuun. Nyt on vähän paha maku suussa, vähän niin kuin juoksukisoissa, joissa joku tönäisee toista juoksijaa. Salmelan voitto tuntuisi siltä, että töninyt juoksija voittaisi - ainoa vaihtoehto on siis, että tönimisestä kaatunut juoksija nousee ja voittaa. Finlandia-palkinnon voittaneiden joukossa on monia kirjoja, joita en ole jaksanut lukea loppuun asti; tänäkin vuonna ehdokkuuden ulkopuolelle jäi monia kirjoja, jotka olisi pitänyt siellä olla. Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta olisi pitänyt olla mukana ja voittaa, koska sen sanoman soisi saavan laajempaa kannatusta. Ja jos Finlandia-palkinto jotain on, niin paras julkisuuden tuoja kirjalle. Todennäköisesti Riikka Pulkkinen voittaa Finlandian, sillä Pulkkisella on sellainen julkisuuden hohde, että olisi jopa outoa, jos Pulkkinen ei voittaisi. Jotenkin julkisuudella ei tunnu olevan mitään tekemistä kirjan ja sen sanoman kanssa. Salmelan kirja on taidokas, jopa riemullinen ja Pulkkisenkin teksti kaunista, jopa taidokasta, mutta itse toivoisin, että Finlandia-palkinnon voittaja olisi jotain vielä suurempaa. Mutta taidan elää harhoissani, kun ajattelen, että kirjallisuuden tärkein tehtävä olisi herättää ja ravistella ihmisiä.

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta (2010) oli jo kesällä lukulistallani, mutta missasin kirjastovaraukseni, kun olin väärässä paikassa väärään aikaan. Odotukseni kirjaa kohtaan nousivat koko ajan, koska joka puolelta luin positiivisia arvioita kirjasta. Lisäksi pidin todella paljon Hirvosen teoksesta Että hän muistaisi saman. Odotinko liikaa toiselta teokselta vai pitivätkö odotukset?

Kauimpana kuolemasta -teoksessa on kaksi kertojaa: Paul ja Esther. Paul on epäonnistunut omasta mielestään monessa asiassa: aviomiehenä, isänä ja urallaan. Myöhemmin teoksessa selviää, että näin taitaa olla. Hän on asunut lapsena ja työskennellyt myöhemmin kehitysyhteistyössä Afrikassa, nyt hän on päättänyt tulla kuolemaan Afrikkaan. Esther on nuori tyttö, joka kasvaa aikuiseksi, saa koulutuksen ja suuntaa myös kehitysyhteistyöhön töihin. Kerronassa Esther suuntaa välillä katseensa lapsuuteensa, jossa hänen ystävyytensä Bessyyn oli niin läheistä, että välillä he olivat kuin yhtä ja samaa henkilöä. Bessy, joka oli liian kaunis, oli miesten huomionkohteena ja joutui vaikeuksiin: Bessyä pidettiin myös noitana liiallisen kauneutensa ja sukunsa takia.

Kirjan alussa minulla oli vaikeuksia päästä kiinni siihen, kuka Esther oikein on; missä hän asuu ja mikä hänen taustansa on. Vähitellen kerä avautui ja Estherin menneisyys ja nykyisyys valottuivat. Estherin kaiken surumielisyyden päällimmäisessä kerroksessa on myös ikävä Johnia kohtaan. John on eurooppalainen, joka on joutunut poliisin ammunnan tielle ja viety kotimaahansa sairaalaan. Estherin ja Paulin elämät kohtaavat kuin vahingossa kirjan sivuilla. Esther tilittää elämää ja Paul kuuntelee. Selviää, että Paulin ja Estherin elämät ovat tavallaan jo kohdanneet aiemminkin. Tai Paulin ja Bessyn. Paul tuntee huonoa omatuntoa siitä, että hän ei ole tehnyt elämässään asioita niin hyvin kuin olisi voinut: Afrikassa hän on sulkenut silmänsä pahuudelta ja omassa elämässään hän on pettänyt vaimoaan niin, että vaimo lähti pois ja hän on myös hylännyt poikansa. Markista, Paulin pojasta, on tullut maahanmuuttajien potkija ja Paul syyttää itseään tästäkin asiasta.

Teoksessa kuvailtiin oikeastaan vähän Afrikkaa, eikä mainittu kertaakaan edes maata, jossa henkilöt ovat (tai sitten en vain huomannut sitä). Monesta eri yhteydestä olenkin lukenut, että tätä ei kirjoittajankaan mukaan pitäisi lukea Afrikka-kirjana. Afrikasta, tai henkilöitä ympäröivästä miljööstä kuvaillaan sitäkin enemmän katulapsia kaikessa karuudessaan: miten lapset joutuvat seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi, miten he haistelevat päivät pitkät liimaa ja ovat kutakuinkin avun saavuttamattomissa, koska ne, jotka työskentelevät kehitysyhteistyön parissa, ajattelevat vain omaa parastaan ja rakentavat omaa taloaan ja haaveilevat omasta autostaan - vetävät rahat välistä itselleen. Toisaalta on taas 'meidän maailma', jossa unohdamme omat lapsemme ties minkä asian takia, teoksessa Paul näyttää mallia tästä toisesta maailmasta. 

Teoksesta tulikin mieleen realismin tyylisuunnan kirjat, joissa keskitytään kuvaamaan maailman kurjuutta: yksilöt edustavat yhteisöä, jonka huonot puolet tuodaan esiin. Toisaalta kaikki se negatiivinen, mitä kirjassa tulee esiin, toimii perinteisesti herättämään huonoa omatuntoa ja miettimään, miten pelastaisi kaikki maailman köyhät ja olisiko itsellä jotain keinoa auttaa maaiman katulapsia, toisaalta taas pahuuden kuvaaminen alkaa turruttaa. Olen ehkä saanut nyt liiallisen annoksen. Kuten Mangopuun alla -teoksessa myös tässä miehet tietysti ajattelevat vain seksiä, raiskaavat ja alistavat naisia. Voisin sanoa, että minulla on ähky maailman pahasta; siksipä kaivoin esiin teoksesta erään hahmon, joka toi valoa pimeyteen, eli Estherin äiti. Kouluttamaton, lukutaidoton nainen, joka on vanhentunut ennen aikojaan, mutta joka tietää tehneensä oikein, kun laittoi Estherin kouluun ja sitä kautta tarjosi Estherille tien parempaan (rikkaampaan) elämään. Vaikka hänen elämänsä ei ole ollut helppoa, hän on onnellinen, koska tietää tehneensä oikein. Eikä paljon muusta tiedäkään. Loppujen lopuksi kirjassa ei ollut oikein mitään uutta: elämä on rankkaa, kun ei ole rahaa; kuolemaa on kaikkialla, kun ei ole rahaa ja terveyspalvelut maksavat; korruptiota on kaikkialla, kun ei ole rahaa tarpeeksi kaikille. Myös kehitysapu näyttäytyy kirjassa turhana, sillä työntekijöillä ei ole mitään mahdollisuuksia muuhun kuin katsella rahojen väärinkäyttöä. Minusta tämä jälkimmäinen asia on ehkä tärkein asia koko kirjassa, olisiko kenties pikku hiljaa aika herätä meidänkin huomaamaan, että rahoilla ei ole muuta merkitystä kuin puhdistaa omatuntomme ääniä, kun katselemme isosilmäisiä lapsia kriisialueilta. Ei asia tietenkään ihan niin synkkä ole, että kaikki rahat menisivät kankkulan kaivoon eli korruptioon, mutta aika suuri osa siitä rahasta katoaa. 

Hirvosen teokseen palatakseni: kiinnostava kirja, joka toivottavasti herättää ihmiset ajattelemaan maailmaa ja sen epätasa-arvoa. Täyttyivätkö omat odotukseni? No, kirja oli hyvä, herättävä ja ravistava. Eikö se riitä yhdeltä kirjalta jo.

Seija Vilén: Mangopuun alla

Seija Vilénin Mangopuun alla -teos alkoi kiinnostaa minua juuri sillä hetkellä, kun siitä ensimmäisen kerran kuulin ja luin. Jos joku ei vielä tiedä, niin minua kiinnostaa Aasia, Intia, hindulaisuus perheeni kautta. Se on kuin suuri mysteeri, johon etsin ratkaisua ja pala palalta rakennan kuvaani ja ymmärrystäni siitä. Ja sanotaanpa vielä, että ihan selvää ei ole itsellenikään, että mikä se lopultakin on. Pian sen jälkeen, kun aloitin kirjan, huomasin, että kirja ei tarjoakaan tutustumismatkaa Intiaan, vaan aivan muihin asioihin. 

Kirjassa seurataan nuoren tytön matkaa hare krishna -liikkeessä, avioliittoa intialaisen - väkivaltaisen - miehen kanssa, irtaantumista liikkeestä ja uuden elämän rakentamista. Kirjassa palataan lapsuuteen, koulunpenkille ja kivikaupungin kaduille miettimään, mikä johti 17-vuotiaan yhteisöön, jossa on tiukat säännöt jäsenilleen. Elämä yhteisön jäsenenä on rukoilemista, sääntöjen noudattamista ja kirjojen myymistä ja ehkä uusien jäsenten värväämistä myynnin ohella. Samalla kun yhteisö ja sen jäsenet määrittävät sitä, mitä ovat, määrittävät he myös sitä, mitä eivät ole: karmeja, jotka juoksevat materian perässä ja ovat moraalittomia elämässään. Tyttö kasvaa naiseksi ja yhteisön jäseneksi kuin huomaamatta kirjan sivuilla. Niinhän meistä jokainen teini-iän lopussa alkaa kasvaa johonkin suuntaan. 

Nainen vailla varjelusta saa myös aviomiehen: tutustuminen aviomieheen vertautuu nuoruuden poikiin tutustumisiin. Samoin syntyy koko teoksen kerronta: siinä eri aikatasot kietoutuvat toisiinsa, yhdistyvät ja kertovat tarinaa eteenpäin. Aviopari on esimerkillinen Krishnan-palvelijapari. Prabhu ottaa kantaakseen vastuun perheestä ja roolinsa vaimonsa suojelijana: "Isä suojelee tytärtä, aviomies vaimoa ja poika äitiä." Nuoresta naisesta on kasvanut siis myös vaimo, joka odottaa aina, että aviomies syö ensin ja joka alistuu siihen, että mies määrää vaimonsa elämästä: mihin vaimo saa mennä ja mihin ei. Vaikka raskausaika ja lapset tuovat iloa elämään, pahuutta tuntuu olevan jokaisessa perheessä: vieraspariskunnan pedofiilimies on vielä pahempi kuin oma mies, joka hakkaa vaimoaan. Teoksessa pahat asiat mainitaan kuin ohimennen, ja juuri sen takia ne pysäyttävät lukijan. 

Samoin kuin lukiessani Hosseinin teoksia naisten alistamisesta peilaan sukupuolten eriarvoisuutta omaa elämääni, johon kuuluu samassa kulttuurissa kasvanut mies. Sen verran, kun olen seurannut miehen kotimaan maailmaa, niin se ei kovinkaan paljon eroa esim. Afganistanissa vallalla olevasta naisten alistamisesta: keinot ovat ehkä toiset, mutta tavoite sama. Lohdutan itseäni sillä, että jokaisessa maassa elää parhaillaan, on ehkä jo elänyt oman maansa minna canth, joka herättää naiset. Vielä, jos jatkan Hosseiniin vertaamista, niin siinä missä Hosseini kuvailee liiankin kanssa naisten alistamista Tuhat loistavaa aurinkoa -teoksessa, Vilén ohittaa pahuuden nopeasti. 

Koska lukijan mieleen on istutettu ajatus väkivaltaisesta miehestä, alkaa odotus siihen, että jotain tapahtuisi. Jotain, joka saisi naisen sanomaan, että ei käy. Ehkä pahat asiat onkin helpoin haudata, unohtaa, piilottaa: "Turrutin mieleni ja olin kuin mitään ei tapahtuisi." Kunnes sitten jokin saa vain ihmisen muuttamaan elämänsä kulkua. 

Teoksessa kaikki asiat tapahtuvat selittelemättä: lukija saa kaivaa merkitykset ja tapahtumien taustat itse. Niin nytkin. Teoksen nainen on maahanmuuttaja Kanadassa, väsynyt elämäänsä, myös niihin kaikkiin sääntöihin ja kieltoihin, joita yhteisö pakottaa jäsenensä noudattamaan. Kun loppuviikosta ajattelee omaa 'vapaata' elämäänsä, tuntuu, että myös meitä 'taviksia', jotka emme ole tiukan yhteisön jäseniä, rajoittavat aika monet säännöt, lait, kiellot ja muut elämän ohjeistukset. Toinen asia, jota jäin miettimään, oli juurettomuus, joka teoksesta huokui: millaiset juuret nykyihminen ehtii kasvattaa jatkuvasti vaihtuvissa pätkätöissä, työyhteisöissä, perhe- ja parisuhteissa. Tuleeko tilalle halu kiinnittää itsensä johonkin uskontoon, ääriliikkeeseen?

Mangopuun alla -teoksessa asiat kuvataan runollisesti, kuvakieli on runsasta ja tekstiä elävöittävät hindujen jumalat ja jumaltarut, jotka liittyvät aina teoksessa käsiteltävään aiheeseen. Kieli on niin runsaan kuvallista, että lopussa olisi ehkä jo odottanut hieman suorempaa kieltä, oikopolkuja, joita pitkin olisi päässyt nopeasti loppuun. Pääosin kieli kuitenkin viehätti kuvallisuudellaan. Myöskin mietin lukiessani, että eikö vähempikin tapahtumamäärä olisi ollut riittävästi. Niin olisi voinut keskittyä yhteen asiaan enemmän. Mutta toisaalta, silloin sama kirjoitustyyli, jossa asiat ja tapahtumat kuin ihan ohimennen mainitaan, ei olisi toiminut. Tällaisella tapahtumamäärällä kirjasta olisi voinut myös tehdä suuremman, pidemmän ja runsaamman. Olenkin ahne lukija, joka aina pettyy, kun teos loppuu liian nopeasti. 

Teos ei ollut sellainen, millainen sen kuvittelin olevan. Teos vei minut aivan uudenlaiselle matkalle ja olikin lopultakin parempi, ettei teos eikä matka ollut sellainen kuin kuvittelin etukäteen. Kirjasta jäi raikas ja uudenlainen maku suuhun. Pääasiallisesti siis pidin kirjasta. Ja jotenkin tuntuu, että olen kovasti tykästynyt Avain-kustantamon teoksiin: rohkeissa valinnoissa on uudenlaisia tuulia, joita uudet kirjailijat ovat tuoneet kirjallisuuteen. 

Kirjamessuilta

Napsin tuossa viikonloppuna kuvatkin sitten tästä kasvavasta kirjakasasta, joka kaunistaa olohuoneen mattoa =) (ainakin vähän aikaa, tokihan siivosin ne pois).

Kirjamessuilla olin kuuntelemassa uuden oppikirjan esittelyä

ja ihastuin tekijöiden puheisiin.

Siis, lähinnä vaihtelua teinien kanssa purnaamiseen, siitä ihastus:

 lauseissa oli veesanojen tilalla monta oppiaineeseen liittyvää sanaa,

analyysiä kielestä ja kielistä.

Samassa tilaisuudessa Juha Itkonen esittely omaa uutukaistaan

ja päätin, että kirja saa odottaa hieman, ennen kuin tartun siihen.

Juuri nyt on aivan liikaa muistissa Itkosen sanat,

että haluaisin lukea ja tulkita kirjaa itse.

Sen sijaan päätin tarttua Vilénin Mangopuun alla -teokseen.

Siitäkin olen tosin lukenut jo keskustelua ja kirjailijan analyysiä

hänen omasta blogistaan, mutta se on päinvastoin antanut lisäpontta itse tarttua kirjaan,

koska olen lukenut kirjasta vain pätkittän asioita ja jäänyt tarpeeksi uteliaaksi.

Alhaalta vasemmalta kaksi kirjaa olin ostanut jo aiemmin tällä viikolla ja Arvostelukappaleen jo lukenutkin. 

Muiden lukemista malttamattomana odottelen.  

Tarttui mukaan myös se oppikirja ja

Bollywood-kirja =O

Ja lapsille jotain.

Nyt pitäisi raaskia lähteä töistä kotiin näitä lukemaan ;D

Mutta innostuin tuosta edellisen kirjan kuvasta taas niin,

että hyräilen koneellani

vain

näitä.