Linnea Alho: Todistaja

Todistaja
Linnea Alho
411 s. 
2016
WSOY






Ennakkokappale kustantajalta


Todistajan ennakkokappale kolahti yllättäen postiluukusta ja kyllähän kirja takakantensa perusteella alkoi varovasti kiinnostaa.  En silti voinut etukäteen arvata millaiselle matkalle Todistaja minut vie, sillä jos olen oikein käsittänyt, on Todistajalla totuuspohja.


On Keijo Alho, joka varttuu kansalaissodan aikana ja pääsee jatkosodassa rintamalta paperitöihin. Naimisiin mentyään hän pitää rakastajatarta. Eräänä päivänä hän vaipuu psykoosiin ja ampuu häntä pidättämään tulleen poliisin. Sitten on Anne. Anne, joka syntyy erilaiseen maailmaan kuin Keijo, maailmaan jossa Berliinin muuri murtuu ja Pikku Kakkonen tulee arkisin televisiosta. Anne harrastaa ratsastusta, kasvaa nuoreksi naiseksi ja löytää baareihin. Poikiakin löytyy, mutta omaa paikkaa ei silti. Anne tuntee jatkuvasti olevansa ulkopuolinen. Kaiken pitäisi olla kohdallaan mutta kun ei ole. Johtuuko se Fransista, poliisista joka kuoli vuosia sitten liian nuorena?

Todistaja on kokonaisuutena erittäin kiinnostava teos joka toden totta herättää ajattelemaan. Se, että kirjan lähtökohtana ovat tositapahtumat, että Keijo Alho on on todella elänyt, tekee kirjasta elävämmän, todemman, vaikuttavamman. Linnea Alho sanoo kirjan alkusanoissaan että kirjan kirjoittaminen oli hänelle todella maaginen matka. En epäile ollenkaan!

Linnea Alho on todella rohkea kirjailija kun on uskaltanut kirjoittaa tällaisen romaanin. Jäin miettimään kirjailijan omaa roolia kirjassa: onko hän Anne? Jos näin on, kunnioitan häntä entistä enemmän. Hän on sijoittanut itsensä hahmoon josta kirjoittaa rohkeasti ja todella hienosti, pelkäämättä tuoda esiin vaikeitakin asioita. Oli Anne Linnea Alho tai ei, on tämä joka tapauksessa kiinnostavin puoli Todistajassa.

Keijo Alhon tarinakin on toki mielenkiintoinen ja se on omalla tavallaan kirjan kantava voima. Silti löysin Annesta niin paljon minua itseäni etten voinut olla samaistumatta häneen. Annessa on epävarmuutta ja hänellä on varjoja, mutta samaan aikaan hän on todella rohkea ja vahva nainen.

Samaan aikaan kun ihailin Annea hahmona, samaan aikaan nautin kuitenkin myös Alhon historian kuvauksesta. Sillä toki, kun hän kertoo Keijo Alhon menneisyydestä, täytyy Alhon kuvata myös historiaa. Kirja ottaakin omalaisensa katsauksen Suomen lähihistoriaan josta Linnea Alho selvästi tietää.

Todistaja kannattaa lukea jo sen takia, että kirjan lähtökohtana ovat tositapahtumat. Eikä pelkästään sen vuoksi, vaan myös siksi että Linnea Alho on lahjakas kirjoittaja joka saa koko tarinan elämään - sen takia Todistaja kannattaa ainakin lukea. Niin, eihän hyviä kirjoja kannata jättää lukematta.

Henriette Sola: Italialainen nimipäiväkirja

Italialainen nimipäiväkirja
Henriette Sola
319 s. 
2016
Arktinen banaani









Arvostelukappale 


Italainen nimipäiväkirja on Henriette Solan esikoisromaani jossa tulee vahvasti esiin hänen oma harrastuksensa. Sola harrastaa käsientulkintaa ja on ottanut sen myös kirjansa päähenkilön elämään mukaan. Italainen nimipäiväkirja on Italiaan sijoittuvaa chick litiä, genreä joka on minulle erityisen rakas.

Italialainen nimipäiväkirja alkaa kun Sarah päättää tehdä täydellisen muutoksen elämässään. Työ Lontoon pörssissä saa jäädä taakse, samoin pitkästyttävä poikaystävä, kun nuori nainen lähtee Italiaan. Italiassa Sarah lähtee isoäitinsä jalanjäljille, kiertäväksi kädestäkatsojaksi. Kesä 1975 on kuuma, mutta ei pelkästään auringon vuoksi. Sarah matkustaa serkkunsa hevosvankkureilla serkkunsa Tomason kyydissä ympäri Italiaa ja voitte uskoa - kirjan nimenä oleva Italialainen nimipäiväkalenteri pitää kyllä paikkaansa. Nimittäin siinä mielessä, että Sarah käy läpi eräänalaista nimipäiväkalenteria, mitä miehiin tulee. Hän törmää toinen toistaan hurmaavampiin miehiin ja vaikka suunnitelmissa oli etsiä matkan aikana itseään niin... no, se suunnitelma aina siirtyy hieman. On kuitenkin eräs mies jota Sarah ei voi unohtaa, salaperäinen Paimen. Joku siis on saanut pysyvämmän paikan hänen sydämessään...

Koska chick lit on minulle hyvin tuttu ja rakas genre jota olen lukenut paljon, olen oppinut odottamaan tiettyjä asioita genren kirjoilta. Odotan chick litiltä ennen kaikkea romantiikkaa ja huumoria ja... No, romantiikkaa Italaisessa nimipäiväkalenterissa kyllä oli, reilusti. Jossain vaiheessa yritin laskea kuinka moneen mieheen Sarah kirjan aikana törmää, mutta menin jo laskuissa sekaisin. Se on totta kai kirjan ideakin, hän etsii matkansa aikana itseään ja törmääkin sen sijaan hurmuriin toisensa perään. Onneksi Sarahilla on syvempiäkin tunteita, muuten olisin kyllästynyt hänen kevytkenkäisyyteensä.

Sitten se huumori. Chick litissä huumori tosiaan on olennaisena osana ja kyllähän minä Italaisesta nimipäiväkalenteristakin huumorin löysin. Kirjan lukemisen jälkeen jäin tosin miettimään löysinkö huumorin väärästä paikasta, sellaisesta joka olisi tarkoitettu vakavaksi kerronnaksi. Nimittäin minun mielestäni kaikkein hauskinta kirjassa oli se miten Sarahin elämään tuli mies toisensa perään, enkä oikein osannut ottaa sitä vakavasti. Minulle tuollainen elämä ei ole tuttua, joten siinä lienee syy miksi hihittelin Sarahin edes ottamuksille - sitä en tiedä onko se sellaiseksi tarkoitettu.

Henriette Sola tosiaan harrastaa itse käsientulkintaa, jonka on tuonut mukaan Italialaiseen nimipäiväkirjaan. Se onkin kirjassa kohtalaisen suuressa roolissa, joka tuo kirjaan aivan oman mausteensa. Se onkin Solan kirjassa se "uusi" juttu, sellainen jota ei muissa chick lit romaaneissa ole ollut - ainakaan minä en ole törmännyt. Se tuo myös Sarahin hahmoon oman lisänsä, jotain sellaista jota ilman hän ei olisi ollut ehkä niin kiinnostava.

Italialaisessa nimipäiväkirjassa tärkeimmiksi asioiksi nousevat kuitenkin romantiikka ja Italia. Näistä saadaan aikaan viihdyttävä yhdistelmä joka toimii silloin kun kaipaa jotain kevyttä. Minunlaiseni chick lit -kettu, jolle genre on hyvin tuttu, jäi odottamaan ehkä vielä jotain enemmän. Mutta toivon Henriette Solan silti jatkavan genren parissa, sillä aineksia hänessä tähän lajiin on!

Yu Hua: Elämänkaari

Elämänkaari
Yu Hua
Suomentanut Rauno Sainio
250 s. 
2016
Aula & Co









Arvostelukappale kustantajalta


Kiina. Maa josta olen kyllä lukenut ja saanut jonkin verran tietoa - mutta silti aivan liian vähän. Kiinasta löytyisi kirjallisuutta suomennettunakin aivan varmasti roppakaupalla, mutta minä olen tutustunut vain muutamaan kirjailijaan - joiden joukossa on monta joista olen pitänyt paljon. Vaikka suurin osa lukemistani kirjoista onkin ollut romaaneja, olen kuitenkin niiden avulla saanut tietää Kiinasta asioita jotka ovat olleet minulle täysin hämärän peitossa. Koulussa toki niitä asioita käsiteltiin, mutta... niin noh. Todellinen kiinnostus vieraisiin kulttuureihin on herännyt vasta viime vuosien aikana ja muutkin Aasian maat tuntuvat vasta nyt oikeasti kiinnostavilta.

Elämänkaari kertoo yhden miehen muodonmuutoksesta. Fugui kertoo elämäntarinansa kansanlauluja keräämään lähteneelle miehelle ja hänen tarinansa on kiinnostavaa kuultavaa. Osittain karua, mutta silti kiinnostavaa. Fuguilla on historia rikkaan maanomistajan perijästä joka ei silloin ollut luonteeltaan mikään mukava mies. Mutta kun hän oli tuhlannut perheen omaisuuden uhkapeliluolissa ja ilotaloissa oli hänen aika muuttua. Nuori ja myrtynyt Fugui alkoi viljellä maata ja muuttui vaatimattomaksi talonpojaksi jolla oli hyvä sydän. Samaan aikaan kun Fuguin elämä muuttui, muuttui myös Kiina. Sisällissota, Suuri harppaus, nälänhätä ja kulttuurivallankumous, suuria asioita jotka kuuluvat osaltaan kirjan juoneen ja nivoutuvat myös Fuguin elämäntarinaan.

Huhhuh. Elämänkaari oli melkoista luettavaa. Kuten ehkä kirjan juonesta voi päätellä, ei Yu Huan romaani ole mitään aivan helppoa luettavaa jo siitä syystä että aiheet ovat niin suuret. Jo itsessään Fuguin elämässä tapahtuu isoja asioita, kun siihen vielä yhdistää Kiinassa tapahtuvat mullistukset saadaan aikaan aika mieletön kirja. Ja kuitenkin, vaikka aiheet ovat suuret ja Fuguin tarina on paikoin rankkaa luettavaa, kertoo Yu Hua tarinaa sellaisella tavalla että sitä on miellyttävää ja omalla, erikoisella tavallaan nautinollista lukea.

Vaikka Kiina on minulle tuttu joistakin tietokirjoista ja romaaneista, Elämänkaaressa tulee esille sellaisia asioita jotka ovat minulle uusia. Monessa kirjassa esille tuleva yhden lapsen politiikka ei nouse suureksi aiheeksi Elämänkaaressa, vaan enemmän Yu Hua käsittelee Kiinan historiaa, esimerkiksi sisällissotaa. Jo se omalla tavallaan tekee kirjasta rankan ja kun siihen vielä lisätään Fuguin tarina joka on omalla tavallaan rankka, sain luettavakseni vaativan kirjan. Vaativan, joka oli kuitenkin nautinnollinen.

Elämänkaari on hienoa luettavaa sellaiselle jota vieraat kulttuurit ja etenkin Kiina kiinnostavat. Fugui ei ehkä ole mikään tavallinen kiinalainen mies, mutta hänen avulaan Yu Hua esittelee Kiinasta sellaisen puolen joka ei ihan jokaisessa romaanissa tule esiin. Elämänkaari ei muutenkaan ole mikään ihan tavallinen elämäntarina, vaan jo kirjan (ja kirjan päähenkilön) erilaisuus on syy miksi kirja kannattaa lukea.

Kauko Röyhkä: Lapinpoika

Lapinpoika
Kauko Röyhkä
367 s. 
2016
Like









Arvostelukappale kustantajalta


Tänään on tärkeä päivä. Nimittäin, tänään 8.9. vietetään lukutaidon päivää - joka on meille kaikille lukutoukille päivä jolloin on hyvä nostaa kirja sen kunniaksi että osaamme lukea. Se ei tässä maailmassa ole mikään itsestäänselvyys, vaikka se itselle saattaa joskus siltä tuntua. Nautitaan siis erityisesti tänään kirjoista ja lukemisesta!

Lukemisesta nautin myös lukiessani Kauko Röyhkän uutta romaania Lapinpoika. Suhtauduin kirjaan hieman varauksella, sillä ystäväni jota voisin kutsua luottolukijakseni, ei ollut pitänyt kirjasta. Lapinpoikaa lukiessani sain kuitenkin huomata että vaikka kirjamaku muuten olisi kuinka yhtenevä, niin kyllä niitä eroavaisuuksiakin kuitenkin tulee.

Lapinpoika alkaa pohjoisesta, vuodesta 1973. Se kertoo Simosta joka asuu erakkoenonsa hoivissa hiljaisessa pitäjässä - eläen aika surullista elämää. Eräänä aamuna kaikki muuttuu. Kylään saapuu kolme hippityttöä Helsingistä ja Simo voittaa itsensä kun lähtee tervehtimään heitä. Se saakin hänen elämänsä muuttumaan peruuttamattomalla tavalla.

Vaikka ihailen Kauko Röyhkää muusikkona ja kirjailijana tavattoman paljon, en voi silti sanoa että olisin pitänyt kaikista hänen kirjoistaan. Hänen tuotannostaan kuitenkin löytyy kirjoja jotka olen lukenut useamman kerran ja yksi niistä on Miss Farkku-Suomi. Kirjasta tehty elokuvakin miellytti, siihen on saatu samanlaista henkeä minkä koin kirjaa lukiessani. Siksi olikin ilo huomata että Lapinpojassa on jotain samaa kuin esimerkiksi Miss Farkku-Suomessa ja Röyhkän edellisessä kirjassa Poika Mancini - siinä siis on jotain sellaista josta pidin kovasti.

En osaa eritellä tarkemmin mitkä ovat nuo yhdistävät tekijät. Luulen kuitenkin että vahvimpana minulle tuli mieleen kirjan henki, se minkä Röyhkä on muutamaan viime kirjaansa saanut. Juuri sellainen henki, johon minä olen ihastunut. Hyvä herra kirjailija, nyt olet minun silmiini juuri oikealla tiellä - minä arvostan!

Isoin asia Lapinpojassa on tietysti Simo. Ihana, sympaattinen Simo. Simo saa varmasti monen lukijan sympatiat heti kirjan alussa, hänen eläessä hieman surullista elämää erakkoenonsa kanssa, yksin pienessä pitäjässä metsän keskellä. Se, miten tarina jatkuu - no, sympatiani pysyivät edelleen hänen puolellaan, vaikka tarina saikin erilaiset ulottuvuudet.

Lapinpoika on hieno kasvutarina. Se, kun sain seurata Simon kasvua aikuiseksi ja sitä kuinka hän joutuu tekemään elämässä valintoja jotka eivät todellakaan ole helppoja. Se miten hän koki ikävää, rakastui ja menetti. Röyhkän kirjassa on suuria aiheita ja suuria tunteita, mutta koko kirjan mukana seuraa rakkaus ja kaipaus. Monelle meistä tuttuja tunteita, joten Simon tunteiden seuraaminen ja mukana eläminen on helppoa.

Mikään rakkaustarina Lapinpoika ei silti ole, vaan se on hieno kertomus eräästä lapinpojasta jonka elämä yhtäkkiä muuttuu. Eihän kukaan meistä voi tietää minä päivänä kohtalo on koputtamassa oveen, että huhuu, nyt asiat muuttuvat, joten Röyhkä herättää lukijaa myös miettimään. Lapinpojassa on röyhkämäinen tyyli, tuttu ja mahtava, joka itsessään tekee tästä hienon teoksen.

Elisabeth Harrower: Tietyissä piireissä

Tietyissä piireissä
Elisabeth Harrower
Suomentanut Laura Vesanto
223 s. 
2016
Fabriikki kustannus








Arvostelukappale kustantajalta


Tietyissä piireissä on kirja jota Elisabeth Harrower ei alunperin edes halunnut julkaistavan. Kirja piti julkaista alkukielellä vuonna 1971 mutta kirjailija ilmoitti juuri ennen julkaisupäivää ettei kirjaa julkaista. Hän antoi luvan julkaisuun vasta kaksi vuotta sitten ja nyt (onneksi!) kirja saatiin myös meille Suomeen.


Tietyissä piireissä on erittäin kiinnostava, psykologinen tarina eräästä etuoikeutetusta perheestä. Kirja kertoo Sydneyn hienostoalueella elävästä Howardien perheestä, jonka elämään yhtäkkiä ilmestyvät orposisarukset Anna ja Stephen. Heille yltäkylläinen elämä tulee yllätyksenä, ovathan sisarukset tottuneet aivan erilaiseen elämään. Perheen poika Russell on juuri palannut sodasta ja hän on juuri se joka tuo Howardien perheeseen Annan ja Stephenin. Russelilla on myös sisar Zoe, yltäkylläiseen elämään tottunut tyttö joka ei todellakaan ole tottunut siihen että kukaan kyseenalaistaisi hänen mielipidettään. Annan ja Stephenin tulo perheeseen ei ole helppo asia Zoelle, mutta kyllä muidenkin perheenjäsenten elo muuttuu.

Tietyissä piireissä on kolmas Fabriikki kustannukselta ilmestyvä käännösromaani. Laura Restepon romaania en ole vielä lukenut vaikka sekin odottaa hyllyssä, mutta Deborah Levyn Uiden kotiin oli todella kiinnostava teos joka ansaitsi tulla käännetyksi. Kuten Omppu sanoi bloggauksessaan, on todella mahtavaa että käännetään myös tällaisia kirjoja jotka eivät välttämättä ampaise suoraan TOP-listojen kärkeen. Toivottavasti lukijat kuitenkin tämänkin kirjan löytävät!

Vielä enemmän kuin Levyn romaaniin, ihastutti minua Tietyissä piireissä. Elisabeth Harrowerin kirjaan luoma tunnelma oli minun silmiini kertakaikkiaan ainutlaatuinen, sellainen joka vei mennessään nopeasti. Aivan ensimmäisiltä sivuilta saakka en kirjan tunnelmaan päässyt mutta taas kerran nähtiin se, että on oltava kärsivällinen - Tietyissä piireissä otti omakseen muutaman kymmenen sivun jälkeen. Tunnelman lisäksi minua kiehtoi Harrowerin romaanissa hänen luomansa hahmot. Otin jollain tapaa orpotyttö Annan omakseni, sillä hänen tarinansa oli minulle kirjan parasta antia.

Tietyissä piireissä ei missään tapauksessa ole kevyt kirja, vaan se haastoi minua ja otti oman aikansa. Kirjaan piti keskittyä ajatuksen kanssa, sen vaati Elisabeth Harrower minulta. Mikäs siinä, hyvään romaaniin keskittyy mielellään ja mikä nautinto siitä loppujen lopuksi tulikaan. Juuri se nautinto mikä tulee kun lukee hyvää kirjaa ja sitten pääsee sen maailmaan - ensi takeltelun jälkeen.

Vaikka Tietyissä piireissä ei missään vaihessa näyttäytynyt minulle "kevyenä" romaanina niin loppua kohti se sai surullisempia, synkempiä, sävyjä. Tämä oli varmasti kirjailijalta tarkkaan harkittu päätös ja mitä pidempään kirjaa jälkikäteen pohdin, teki se pelkästään hyvää kirjalle. Lopusta huolimatta en sano että Tietyissä piireissä olisi rankka tai synkkä kirja, mutta sen sanon että tämä kuitenkin antoi ajateltavaa. En sanoisi Elisabeth Harrowerin kirjoittaneen kuitenkaan kevyttä kirjaa, vaan sopivan painavaa tekstiä joka antaa ajateltavaa, antaa eläytyä ja tuo omanlaisensa nautinnon.

Kaikkein eniten kuitenkin Tietyissä piireissä on hieno romaani monella tapaa kiinnostavasta perheestä. Howardien perheestä löytyy monta kiinnostavaa hahmoa, joista Elisabeth Harrower on saanut ihastuttavan paljon irti. Jos hienosti kuvatut henkilöhahmot, rakkaustarinat ja elämän kääntöpuolet kiinnostavat niin Tietyissä piireissä kannattaa lukea. Etsikää kirjalle sopiva hetki, sellainen jolloin ehditte lukea pidemmän ajan - tämä vie helposti mukanaan.

Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu

Ylipainolisämaksu
Kaisa Haatanen
158 s. 
2016
Johnny Kniga









Arvostelukappale kustantajalta


Tiedättehän mottoni "onnea on kun on hyvä kirja kesken"? No, onnea on myös kun on aloittamassa kirjaa jonka jo etukäteen arvaa hyväksi. Onnea on myös aloittaa blogikirjoitus kirjasta johon on ihastunut todella kovasti. Sellaiset ovat kirjanörtin suuret onnet!

Ylipainolisämaksu on Kaisa Haatasen toinen kirja. Hänen esikoisromaanistaan tuttu Tytti on päähenkilö myös Ylipainolisämaksussa, ja nyt Tytti kertoo matkustamisesta ja siihen liittyvistä asioista. Hän kertoo eri matkustuskohteista, ihanista ja kamalista. Hän kertoo myös matkaseuralaisista - bilettäjäkaverista, niuhottajasta, ihanasta ja kamalasta perheestä ja tietysti äidistä. Onneksi matkaseuralaisena on ollut myös poikaystäviä, joiden kanssa matkustaminen on hieman erilaista - nuoruuden sulhasen äiti ei sen sijaan ehkä ole unelmaseuralainen matkustaessa. Mistä tulee nimi ylipainolisämaksu? No, kyllähän kaikki matkustaneet tietävät että se vain pitää maksaa aina silloin kun siihen tilanteeseen joutuu. Sen tietää myös Tytti.

Meikkipussin pohjalta ihastutti. Se sai minut ihastumaan Kaisa Haataseen kirjailijana ja tietysti mahtavaan Tyttiin. Vaikka Meikkipussi ei ollutkaan ehkä suunnattu minun ikäisilleni lukijoille, nauraa rätkätin kirjan kanssa moneen otteeseen. Johtuneeko tuosta ikäkysymyksestä vai mistä, niin Ylipainolisämaksu se vasta minun sydämeni veikin.

Vaikka viimeisestä ulkomaanmatkastani onkin aikaa, löytyy kokemusta matkustelusta silti. Jotkut tilanteet joihin Tytti kirjassa joutuu tuntuvat tutuilta ja niille joista ei ole kokemusta - ne pystyin kuvittelemaan hyvin. Suurin osa omista matkakokemuksistani on kuitenkin loppujen lopuksi hyvin positiivisia, joten parhaiten pystyin nauramaan niille asioille, joissa pystyin vain kuvittelemaan Tytin eri tilanteisiin. Joillekin Ylipainolisämaksu on varmasti jollain tapaa omien muistojen verestämistä ja vertaistuen hakemista, mutta minulle tämä oli ennen kaikkea tolkuttoman hauska kirja. Paluu Tytin seuraan.

Kaisa Haatanen on aivan hemmetin hauska kirjailija ja hänen luomansa Tytti on ihana tyyppi. Taas, Ylipainolisämaksua lukiessani, en voinut olla miettimättä kuinka paljon Tytissä on kirjailijaa itseään. Mietin sitä vieläkin tätä kirjoittaessani ja tulen varmasti palaamaan aiheeseen mielessäni moneen otteeseen. Ylipainolisämaksun luettuani toivon todella kovasti että Tytissä olisi ainakin jonkin verran totuuspohjaa, sillä kirjassa on luku jossa Tytti on Doctor Who Expossa, Englannissa. Minä, Doctor Who -fani, lähestulkoon pompin sohvalla lukua lukiessani ja itkin melkein kateuden kyyneleitä kun ajattelin että Tytti, tai Kaisa Haatanen, on päässyt tuohon mahtavaan tapahtumaan. Psst, Tytin lempitohtori on David Tennant. Hän on toki ihana, mutta Matt Smith on vielä ihanampi. Että sellaista.

Ylipainolisämaksu on kyllä viiden tähden kirja. Se tulee pysymään hyllyssäni, sillä tämä on kirja johon voin palata silloin kun on paha mieli ja haluaisi lukea jotain hauskaa. Ylipainolisämaksua voi nimittäin hyvin lukea vain yhden luvun verran (ehkä tulen palaamaan tuohon Doctor Who Expo -lukuun aika usein) ja sitten siirtyä jonkin muun kirjan pariin. Uskon että Ylipainolisämaksu on myös hyvää lääkettä lukujumiin, silloin kun tuntuu ettei mikään muu kirja auta, niin tämä kyllä varmasti tepsii. Tästä tuleekin varmasti yksi turvakirjoistani, yksi naurukirjoistani, joka on lääkettä siihen kun maailma on ilkeä. Kaisa Haatanen ja Tytti auttavat.

Uskon että he auttavat teitäkin, jos vaan annatte itsellenne luvan tarttua tähän kirjaan ja ottaa annoksen nauruterapiaa.

Jasu Rinneoja: Erakon arvoitus

Erakon arvoitus
Jasu Rinneoja
200 s. 
2016
Reuna









Arvostelukappale kustantajalta


Jasu Rinneoja oli minulle entuudestaan tuttu kirjailija, ennen kaikkea hänen Kylmäkorpi -dekkarisarjastaan. Olen pitänyt sarjasta, sen päähenkilöstä sekä Rinneojan mukavasta, leppoisasta tyylistä kovasti. Ilahduinkin kovasti kun huomasin hänen julkaisevan Erakon arvoituksen, nuortenkirjan jossa olisi myös hieman jännitystä mukana. Tutun kirjailijan uusi aluevaltaus kun kiinnostaa aina kovasti!

Erakon arvoitus alkaa kun 16-vuotias Taneli joutuu kesäksi maalle isovanhempiensa luokse, ennen kaikkea auttamaan vaariaan Verneriä. Joutuminen yhtäkkiä maalaisympäristöön on kaupunkilaispojalle aikamoinen järkytys, mutta sopeutuminen alkaa hiljalleen. Tähän on avuksi naapurissa asuva, samanikäinen Pekka, jonka kanssa Taneli ystävystyy nopeasti. Ystävyys joutuu kyllä pian koetukselle kun nuoret ihastuvat samaan tyttöön... Tyttöjen lisäksi maalla kuitenkin kiinnostaa toinenkin asia. Nimittäin Tanelia kiinnostaa kovasti pellonreunassa tuijottava omituinen erakko, jonka nähdessään kaikki vaivaantuvat välittömästi. Pekka on ainoa joka suostuu puhumaan erakosta, mutta hänkin käskee pysymään miehestä kaukana. Siitäkös Tanelin kiinnostus lisääntyy, ja sitten onkin seikkailu aluillaan.

Nuortenkirjallisuus ei ole mikään helppo laji. Aikuisten kirjoittaessa nuorille ei varmasti ole helppoa löytää sitä oikeaa henkeä, oikeaa otetta josta myös nuoret pitävä. Siis minunlaisteni aikuisten lukutoukkien lisäksi, joille nuortenkirjallisuus on rakas genreä. Uskon kuitenkin että Jasu Rinneoja on löytänyt Erakon arvoitukseen sellaisen tyylin joka miellyttää myös nuoria.

Rinneojan tyylihän oli minulle tuttua jo ennestään hänen dekkareistaan ja uskalsin toivoa että sama tyyli olisi myös Erakon arvoiuksessa. Ja olihan se. Rinneoja kirjoittaa leppoisasti, tavalla josta uskon että myös poikien olisi helppo pitää. Se onkin yksi tärkein asia tässä kirjassa: se, että tämä olisi hyvä kirja myös pojille. Kirjan päähenkilön ollessa 16-vuotias poika jolla on ongelmia koulussa, jo se on mielestäni asia joka voisi saada pojat tarttumaan kirjaan. Kun tähän vielä lisätään Erakon arvoituksen seikkailu henki, on kirja todella hyvää luettavaa myös pojille. Se ei tietenkään estä tyttöjä kirjaan tarttumasta, sillä onhan tässä ripaus romantiikkaakin joka ehkä kiinnostaa vuorostaan tyttöjä. Minua, vanhempaa lukijaa miellytti kokonaisuus ja se, että tulin kirjasta tolkuttoman hyvälle tuulelle.

Se onkin Jasu Rinneojan tyylissä mielestäni keskeinen asia. Se, että hänen kirjoistaan tulee hyvälle tuulelle. Oli kyseessä sitten dekkari tai tällainen nuortenkirja, on hänen tyylissään jotain lämmintä ja mukavaa, sellaista että sitä lukiessa hymyilee hyvin. Tällaisia kirjoja ja kirjailijoita pitäisi olla paljon (mieleeni kyllä tulee heti muutama), joista tulee hyvä mieli. Sillä sekin on toisinaan enemmän kuin tärkeää.

Erakon arvoituksessa on monta suurta asiaa. Yksi sellainen on ehdottomasti isovanhempien ja Tanelin välille kasvava suhde: se lämpö ja ystävyys minkä Rinneoja on onnistunut Tanelin ja Verneri-vaarin keskelle luomaan, se on todella hienoa. Isovanhempien ja lapsenlapsien väliset suhteet ovat aina tärkeitä - oli kyse sitten kirjallisuudesta tai elävästä elämästä.

Sitten on kaupunkilaispojan sopeutuminen maalle. Voisiko Tanelia sanoa jopa ongelmanuoreksi? Ehkä hän ei sieltä pahimmasta päästä ole, mutta on hän tainnut aiheuttaa vanhemilleen harmaan hiuksen jos toisenkin. Kuitenkin se, miten hän tarinan edetessä sopeutuu maalle, jättää puhelimen huoneeseensa päiväksi eikä roiku netissä, ystävystyy Pekan kanssa ja pitää maatalon töistä - se on mahtavaa.

Sitten on vielä Erakon arvoituksen seikkailupuoli. Erakko on tietenkin hyvin tärkeä ja iso asia kirjan juonessa ja muodostuu Tanelillekin isommaksi asiaksi kuin hän olisi osannut arvella. Hienosti on Rinneoja luonut tämän seikkailujuonen kirjaan ja sen, miten se kasvaa loppua kohti. Kyllä sain melkein liikutuksen kyyneleet silmääni ihan lopussa - kyyneleet ja saman aikaan hymyn huulilleni. Hyvä yhdistelmä!

Erakon arvoitus on hyvän mielen kirjallisuutta myös meille aikuisille, mutta kannattaa vinkata kirjasta lähipiirin nuorille jos itseä ei nuortenkirjallisuus kiinnosta. Jospa vaikka tämä kirja saisi jonkun pojan innostumaan lukemisesta... Ainakin Erakon arvoitus olisi hyvä lähtökohta.

Miika Nousiainen: Juurihoito

Juurihoito
Miika Nousiainen
332 s. 
2016
Otava









Arvostelukappale kustantajalta


 Miika Nousiainen. Kirjailija joka otti minut omakseen esikoisromaanillaan ja jonka matkassa olen kulkenut tiiviisti siitä lähtien. Vadelmavenepakolainen on tähän mennessä ollut minulle kaikinpuolin rakkain, tärkein ja hienoin Nousiaisen romaani, mutta se on kohdannut voittajansa. Reissuni hammaslääkärin tuolille, Juurihoitoon, oli joka suhteessa mieletön kokemus.

Älkää pelätkö, ei Juurihoito ole pelkkä hammaslääkäriromaani. Keskeisenä tapahtumapaikkana kirjassa toki hammaslääkärin tuoli on, onhan kirjan yksi keskeisistä henkilöistä hammaslääkäri. Pääroolia näyttelee kuitenkin Pekka, eronnut copywriter joka päätyy hammaslääkärin tuoliin. Heti alussa Pekasta kerrotaan kirjan juonelle keskeinen asia: hänellä ei ole isää. Pekan käydessä hammaslääkärissä hänelle selviää että lääkäri on hänen veljensä ja he päätyvät unohtumattomalle matkalle etsimään isäänsä.

Hammaslääkäripelostani huolimatta en kavahtanut Nousiaisen kirjan aihetta, joka on onni. Olisin nimittäin menettänyt jotain paljon enemmän kuin vain pelkkää hammaslääkärikuvausta jos olisin jättänyt kirjan lukematta - Juurihoidossa on jotain suurta. Tapa, jolla Miika Nousiainen naurattaa, siinä on jotain niin lämmintä ja sympaattista ettei niin kirjan hahmoista kuin itse kirjailijastakaan voi olla pitämättä. Vaikka kirjan aiheet ovat pohjimmiltaan vakavia, asioita joiden ei välttämättä pitäisi naurattaa, saa Nousiainen kuitenkin ne oivalluksillaan muovattua hauskoiksi.

Kirjan tapahtumien yksityiskohdat, pienet oivallukset ja kertakaikkiaan herkullinen dialogi tekevät Juurihoidosta hauskan. Samaan aikaan kun kirja on tavattoman liikuttava, syvälle sieluun menevä, itkuhermoja koskettava - samaan aikaan tirskuin naurusta milloin kenenkin hahmon sanoille, teoille tai vaikka vain Nousiaisen kuvaamalle paikalle. Tähän ei kuka tahansa kirjailija pysty.

Ja sitten on Miika Nousiaisen tyyli kertoa. Se on kertakaikkiaan hieno. Minulle Maaninkavaara ja Metsäjätti ovat jääneet hieman keskinkertaisiksi kirjoiksi vaikka olen nekin mielelläni lukenut. Nyt Juurihoidosta löysin sen minulle Vadelmavenepakolaisesta tutun kirjailijan, sen kirjailijan johon minä silloin vuosia sitten lujasti ihastuin. Tämä oli onni.

Juurihoitoa ei kannata jättää väliin hammaslääkäripelon takia sillä suuremmat aiheet ovat kirjassa keskeissä roolissa. Mutta jos ei pelkää sitä että kirjaa lukiessa joutuu nauramaan kerran jos toisenkin ja liikuttua myös muutaman kerran, suosittelen Juurihoitoa lämpimästi. Siis Miika Nousiaisen kirjaa. Hammaslääkärikäynti on jokaisen omissa käsissä.

Meri Kuusisto: Toivo Pesän muistelmat

Toivo Pesän muistelmat
Meri Kuusisto
234 s. 
2016
Otava









Arvostelukappale kustantajalta


Meri Kuusiston Amerikkalainen oli ilmestyessään minulle yksi vuoden hienoimmista esikoisromaaneista. Kuusiston oivaltava ja samaan aikaan hauska tyyli kirjoittaa vetosi minuun ja uutta romaania onkin odoteltu. Onneksi Toivo Pesän muistelmat lunasti monessakin mielessä odotukseni, vaikka joskus juuri toinen kirja on se joka tuottaa kirjailijalta jonkin asteisen pettymyksen. Onneksi Kuusiston kohdalla näin ei ollut!

Ihastuin heti alussa Toivo Pesään. Mikä tyyppi hän onkaan! Pesä on (onnekseen) tutustunut varsinaiseen panomieheen, Silliin, jonka kyljessä roikkumalla hänkin on saanut oman palansa tuosta elämästä. Naisia siis riittää, vaikka kummankin käden sormille. Ensimmäinen osa pitääkin sisällään Toivo Pesän ja Sillin seikkailuja kun taas toinen osa on täysin erilainen, Pesän päiväkirja. Kolmannessa osassa sainkin taas jotain aivan muuta, kun kertojan roolissa on Irmelin pitkäikäisin seuralainen, ahdistus.

Olisin lukenut Toivo Pesän muistelmat mielelläni ja hihitellen vaikka koko kirja olisi ollut ensimmäisen osan tyylistä, Toivo Pesän ja Sillin seikkailuista kertovaa tarinaa. Mutta juuri rakenteensa vuoksi, sen vuoksi että jokaisessa osassa sain eteeni jotain aivan uutta, siksi juuri Toivo Pesän muistelmat onkin niin hieno. Toivo Pesän ja Sillin seikkailut olivat toki hauskoja, mutta kun tarina muuttuu saa kirja aivan uudenlaisen syvyyden.

En osaa sanoa kummasta osasta pidin enemmän, ensimmäisestä vai kolmannesta. En osaa sanoa, koska nämä kaksi osaa ovat keskenään niin täydellisen erilaiset, eikä niitä voi oikein vertailla. Pidin kummastakin omalla tavallaan, ensimmäiselle hihittelin ja kolmannessa osassa myötäelin Irmelin kanssa kun ahdistus kertoi tarinaansa. Toivo Pesän päiväkirjakin on omalla tavallaan hyvä, mutta jäi minulle välipysähdykseksi.

Ei ole Meri Kuusisto hiipunut Amerikkalaisesta. Mihinkään ei ole kadonnut kirjailijattaren upea tyyli, hänen terävä huumorinsa joka ottaa pelkäämättä kantaa, välillä naurattaen ja välillä laittaen ajattelemaan. Kiitos, Meri Kuusisto, kun tutustutit minut Toivo Pesään, hän on omalla erikoisella tavallaan mahtava tyyppi!

Lukupiirissä: Kristiina Vuori: Kaarnatuuli

Kaarnatuuli
Kristiina Vuori
516 s. 
2016
Tammi








Arvostelukappale kustantajalta



Takana on lukupiirimme Lukevien leidien syksyn ensimmäinen tapaaminen. Ja kertakaikkiaan, olipa ihana tavata leidejä pitkästä aikaa! Olemme lukeneet lukupiirin historian mittaan runsaasti kehitysmaihin ja muutenkin vieraisiin kulttuureihin sijoittuvia, yleensä naisista kertovia kirjoja, mutta tämän vuoden mittaan olemme ottaneet mukaan myös muutaman suomalaisen teoksen. Minun ehdotukseni tähän syksyn oli Kristiina Vuoren uusin romaani Kaarnatuuli, joka sai tapaamisessamme aikaan vilkkaan ja mielenkiintoisen keskustelun.

Kaarnatuuli on ensimmäinen Kristiina Vuoren romaani joka kertoo todellisesta historiallisesta henkilöstä. Se kertoo Valpuri Innamaasta, 1500-luvulla eläneestä suomalaisnaisesta, menestyneestä porvarista joka ei todellakaan antanut oman sukupuolensa rajoittaa itseään - tai elämäänsä. Kirja alkaa 1563 vuodesta, mestauslavalta, jossa Henrik Innomaa odottaa rangaistustaan maanpetturuudesta. Kuningas Erikin joukot valtaavat Innamaan kartanon ja vain 20-vuotias Valpuri ajetaan pois kartanosta. Valpuria ei niin vain lannisteta, vaan hän taistelee tiensä Turun varakkaimmaksi porvariksi - sukupuolestaan huolimatta.

Lukupiiri on siinä mielessä ihana asia, etteivät ihmisten lukutottumukset ja maut voi missään tapauksessa olla täysin yhtenevät. Niin ei käynyt tälläkään kerralla, sillä Kaarnatuuli herätti monenlaisia tunteita ja mielipiteitä. Vain parille lukupiirimme naisista historiallinen viihde ylipäätään oli tuttua ja muutamat sanoivat aivan suoraan että se on genre jota he eivät yleensä lue lainkaan. Näiden naisten tapauksessa en ihmettele ettei Kaarnatuulikaan herättänyt innostusta vaan he eivät pitäneet kirjasta - oikeastaan lainkaan.

Onneksi paikalla oli meitäkin joille historiallinen viihde oli tuttu - ja rakas genre. Varsinkin erään leidimme mielipidettä oli oikein kiinnostavaa kuunnella, sillä hän oli lukenut paljon samoja kirjailijoita kuin minäkin (Enni Mustonen, Raija Oranen, Milja Kaunisto, muutaman mainitakseni) ja hänelle Kristiina Vuori oli ennestään todella tuttu kirjailija. Tämä (nimeä mainitsematta) leidimme olikin ihastunut kirjaan kovasti, enkä oikeastaan ihmettele lainkaan. Vaikka lukupiirikeskustelussamme saatoinkin keskittyä kirjan heikkouksiin, oli minusta Kaarnatuulessa enemmän hyvää kuin huonoa.

Siitä olimme Lukevien leidien kanssa yhtä mieltä, että Kaarnatuuli on todella hyvin kirjoitettu kirja. Kristiina Vuori on taitava kirjoittaja ja vaikka Kaarnatuuli on ensimmäinen romaani jonka Vuorelta luen niin tämä ei varmasti jäänyt viimeisekseni. Itse otin lukupiirikeskustelussamme esiin sen, että en päässyt 1500-luvun henkeen Kaarnatuulta lukiessani. Tämä pitää yhäkin täysin paikkaansa, sillä jotenkin vain päässyt menneeseen aikaan, vaikka Vuori on kyllä selvästi paneutunut aiheeseensa. Tekstin lomasta löytyy sen ajan sanastoa, sekä hän on kyllä ottanut asioista selvää. Jotenkin minulla vain eläytyminen jäi vajaaksi - kenties se johtui omasta lukufiiliksestäni, kenties ei. Toisaalta, en ollut ainoa Lukeva leidi joka oli tätä mieltä...

Koska kaikille leideistämme historiallinen viihde, tai viihdekirjallisuus ylipäätään, ei ole tuttua tai rakasta, kiinnitettiin kirjan romanttiseen puoleen jonkin verran huomiota. Minua tämä taas ei häirinnyt lainkaan, se tuli osana kirjaa, se oli viihdettä. Toki seksiä oli ja mukana oli Valpurin rakkauskuvioita, mutta minulle ne olivat osana kirjaa enkä nähnyt syytä miksi olisin pitänyt sitä huonona asiana. Viihde on viihdettä.

Mutta Kaarnatuuli ei toki ole pelkkä viihderomaani, sillä vaikka en tavoittanut 1500-luvun henkeä, niin on tuo aika isona osana kirjaa. Jo se, että päähenkilönä on oikeasti tuona aikana elänyt henkilö, tuo kirjaan oman kiinnostavan lisänsä. Lisäksi se miten Kristiina Vuori on aikaan ja päähenkilöönsä paneutunut, on kunnioitettavaa ja hienosti toteutettu.

Minun eläytymiseni jäi puolitiehen, mutta silti Kaarnatuuli oli keskimääräistä parempi kirja - ja innosti tutustumaan Vuoren kirjoihin paremmin. Kaikki leidit eivät kirjasta innostuneet, mutta niin käy aina - kaikki eivät millään tykästy samoihin kirjoihin tai tällä kertaa samaan genreen.

Emma Chase: Torjuttu

Torjuttu
Emma Chase
Suomentanut Helinä Kangas
234 s. 
2016
Bazar








Arvostelukappale kustantajalta


Kyllä kunnon hömppä aina välillä piristää! Ja ennen kaikkea sellainen hyvä viihde, kirja johon eläytyy ja jonka henkilöiden mukana elää, hymyilee ja ehkä vähän kyynelkin tirahtaa silmäkulmaan. Torjuttu oli sellainen. Onneksi, sillä olinkin odottanut jatkoa Katen ja Drew'n tarinalle.

Taklattu jäi tilanteeseen jossa Drew ja Kate päätyivät onnellisesti yhteen. Jo Torjutun prologi kertoo ettei tilanne ole sama, vaikka parin onnellista elämää olikin kestänyt kahden vuoden ajan. He ovat unelmapari, vaikka Katen hyvä ystävä Delores onkin täysin eri mieltä - hän ei voi sietää Drew'tä. Yhtäkkiä Kate joutuu suurten valintojen eteen, kenties suurimman jonka hän joutuu elämässään tekemään. Drew tuntuu tehneen oman valintansa - ainakin Kate päättelee niin. Hän päättääkin ottaa etäisyyttä tilanteeseen ja palaa kotiseudulleen, jossa kaikki on tuttua ja turvallista.

Luin Taklatun sen ilmestyttyä juuri sopivana hetkenä. Sellaisena hetkenä jolloin tarvitsin jotain kevyttä, jotain ihan hömppää ja säädin aivot sopivaan asentoon. Ihastuinkin Drew'n ja Katen tarinaan ja nyt olenkin odottanut samankaltaista hetkeä Torjutun lukemiseen. Sellainen löytyi, ja yllätyin iloisesti että Torjuttu oli vielä enemmän minun kirjani kuin Taklattu oli. Taklatussa oli aika paljon seksiä, eikä se minua sinänsä haitannut sillä ei minulla seksikohtaustenkaan kanssa pipo kiristä. Torjutussakin niitä oli, mutta vähemmän ja se oli yksi syy miksi kirjasta nautin.

Niitä syitä kyllä oli muitakin. Torjuttua lukiessani Kate ja Drew olivat minulle jo tuttuja tyyppejä ja osasin paremmin eläytyä heidän tarinaansa. Ja todellakin eläydyin kunnolla! Juoneen mahtuu monenlaista mutkaa ja erilaisia vaikeuksia, ettekä usko kuinka minä revin hiuksiani ja turhauduin (joskin ihan hyvällä tavalla) kun kirjan päähenkilöt eivät meinaa ymmärtää toimia minun haluamallani tavalla. Näin voimakkaasti ei vaan eläydy muuhun kuin hyvään romanttiseen kirjaan.

Vaikka lukijat varmasti aavistavat miten Torjutun lopussa käy, niin minusta juoni on silti todella hyvä. Eikös viihderomaanin yksi tunnusmerkki ole se, että lukija arvaa loppuratkaisun? Minulle ainakin käy lähestulkoon aina niin, harvoin yllätyksiä tulee. En yhtään paheksu tätä, vaan minusta on mukava arvailla että miten juoni kääntyy siihen suuntaan. Nytkin pohdin lukiessani mitä mutkia matkaan vielä tulee...

Olin kirjoittanut Taklatusta sen olevan Viihdettä isolla V-kirjaimella. En voi kuin sanoa olevani samaa mieltä mitä Torjuttuun tulee, vaan ehkä V on tällä kertaa vielä isompi. Tai ehkä sen viihteen loppuun tulee pieni sydän? Kate ja Drew, tahdon tietää mitä teille seuraavaksi käy!

Bazar, isot kiitokset kirjasta, täällä yksi lukutoukka odottaa jo seuraavaa suomennosta, en malta odottaa!

JP Koskinen: Luciferin oppipojat

Luciferin oppipojat
JP Koskinen
292 s. 
2016
WSOY









Arvostelukappale kustantajalta


Kun Luciferin oppipojat tipahti yllättäen postiluukusta, yllätyin iloisesti. Tutkittuani kirjaa hetken olin vielä iloisemmin yllättynyt, sillä Koskisen uusi romaanihan vaikutti todella kiinnostavalta ja lukemisen arvoiselta. Lisäksi tiesin jo takakannen perusteella että lähipiiristäni löytyy useampi lukutoukka joka voisi olla kirjasta kiinnostunut.

Luciferin oppipojat on avaruusmatka, se on scifiä, jännitystä ja vielä paljon enemmän. Eletään 2100-lukua ja kapteeni Gabriel Bonhomme XIV saa todella tärkeän tehtävän. Bonhomme määrään lentämään Olympoksen planeetalle tukahduttamaan kybordien kapina. Vaikka operaation pitäisi olla vain rutiinia, ei Bonhomme ihan niin helpolla siitä selviä.

Yhdeksi Luciferin oppipoikien kiinnostavimmista puolista muodostuu Bonhomme itse. Hänet tunnetaan maan päällä miehenä joka tappoi Jumalan ja lento Olympokselle muodostuu Bonhommelle ehkä odotettua suuremmaksi matkaksi. Edellisellä Olympoksen-matkalla hän löysi jotain todella merkittävää ihmiskunnan historiaa ajatellen, ja nyt Bonhommelle selviää jonka avulla ratkeaa ihmiskunnan tulevaisuuden lisäksi myös miehen oma menneisyys.

Vaikka JP Koskinen on mielessäni jo "the kirjailija", mies joka on kirjoittanut merkittäviä romaaneja ja niiden lisäksi monia muita kiinnostavia kirjoja, olen kuitenkin lukenut kummallisen vähän hänen kirjojaan. Ystäväni Rasputin jäi aikanaan kesken vaikka olin aivan varma että tässä olisi nyt minun kirjani - aihe ei vain yksinkertaisesti ollut minua varten, vaikka ilmassa olivat kaikki hyvän kirjan ainekset. Koskinen on kuitenkin minulle tuttu, hänen dekkaristaan Tammikuun pimeä syli, josta pidin kovasti.

JP Koskinen oli minulle entuudestaan tuttu kirjailija, enkä joutunut pettymään Luciferin oppipoikien kanssa. Tässä on nimittäin kertakaikkiaan ainutlaatuinen teos jota lukiessani hymyilin, ihan jo siitä syystä että sain lukea jotain näin hienoa. Scifi, jonka maailmaan olen varovasti astelemassa, jo sekin olisi saanut minut houkuteltua lukemaan kirjaa. Se, että mukana on jännitys, petturuus, ihmisyys ja usko - se kaikki sai minun ihoni kihelmöimään jännityksestä ennen kuin avasin kirjan kannet. Se tunne kun olin päässyt kirjaan sisään ja todennut että kyllä, tämä on hyvä. Se tunne, se oli mahtava.

En ole mikään scifin tuntija, en tosiaankaan. En siis voi sanoa miten taitavasti sille genrelle ominaisia asioita on kirjassa käsitelty, mutta minulle nämä kybordit ja avaruusalusasiat menivät täydestä ja olivat täysin uskottavasti kerrottu. Minä en tosin vaadikaan hirveästi (minä, jolle jouduttiin selittämään Star Warsin ja Star Trekin eroja pariinkin kertaan), mutta nautin kaikesta huolimatta Luciferin oppipojista myös scifiromaanina. Se mikä ehkä teki kirjasta minulle niin nautinnollisen, oli että kirjassa oli myös suuret teemat, jotka saavat lukijan ajattelemaan.

Kehotan ihmisiä lukemaan Luciferin oppipojat. Se on tähän mennessä minulle tämän kirjasyksyn yllättäjä, kirja josta en etukäteen osannut odottaa näin paljon. Mutta niin se vaan teki, JP Koskinen, ja ryömi ihoni alle romaanillaan.

Emma Cline: Tytöt

Tytöt
Emma Cline
Suomentanut Kaijamari Sivill
298 s. 
2016
Otava








Arvostelukappale kustantajalta


Tytöt on kirja joka on jo heti ilmestymisensä jälkeen aiheuttanut melkoisesti puhetta ainakin kirjablogeissa. Kirjaan on rakastuttu mutta löytyy myös monia joiden odotuksia Tytöt ei ole täyttänyt. Tytöt oli minulle, kuten monelle muullekin, yksi syksyn odotetuimpia käännösromaaneja ja olihan se otettava lukuun lähestulkoon heti kun kirja postiluukusta kolahti. Emma Cline täytti minun odotukseni, sillä kuten Lena Dunhamia kannessa lainataan, Tytöt särki myös minun sydämeni.

Tytöissä eletään vuotta 1969, hippiliikkeen ja vapaan seksin aikaa. Paikkana on Kalifornia ja päähenkilönä 14-vuotias Evie. Evie potee maailmantuskaa joka on monelle teiniajoilta hyvin tuttu tunne. Eviellä maailmantuska on väkevimmillään, vanhemmat ovat eroamassa ja hän on juuri riitautunut parhaan ystävänsä kanssa. Juuri sopivasti elämään astelee muutamaa vuotta vanhempi Suzanne, jonka matkassa Evie kulkeutuu kommuuniin jossa johtoa pitää karismaattinen Russel. Kommuunin löytäminen tuntuu Evien mielestä kaiken kaikkiaan mahtavalta asialta, mutta onkohan sittenkään noin...

Kyllä, jossain mielessä Tytöt särki sydämeni. Se on psykologisesti ovela ja merkittävä teos joka varmasti jättää jälkensä minun mieleeni - enkä liene ainoa. Emma Cline kirjoittaa tavalla joka tekee kirjan kolmestasadasta sivusta paljon suuremman teoksen ja kansien sulkemisen jälkeen tuntui kuin olisin lukenut lähestulkoon tiiliskiven paksuisen kirjan. Tämä ei johtunut siitä että olisin pitkästynyt kirjan kanssa, ehei, mutta jotenkin tuntui että teoksessa käsiteltiin niin suuria aiheita etteivät ne olisi mahtuneet tähän sivumäärään.

Mutta kuitenkin. Tytöt ei räjäyttänyt täydellisesti tajuntaani, eikä sydämeni särkynyt kappaleiksi. Särön Evien tarina jätti sydämeeni ja pysyvän jäljen mieleeni, enkä varmasti tule unohtamaan Evietä pitkään aikaan. Cline kertoo tarinaa hienolla tavalla ja Kaisumari Sivillin käännös ansaitsee sekin kiitokset, mutta oliko Tytöt minullekaan niin tajunnanräjäyttävä kirja kuin olin sen odottanut olevan? Ei se ehkä ollut. Pidin Tytöistä, mutta en rakastunut palavasti.

Emma Clinen ajankuva on todella hienoa ja se, miten hän kuvaa teini-ikäisen tytön mieltä ja elämää ihastutti kovasti. Voin siis helposti suositella Tyttöjä sanoen sitä merkittäväksi ja jollain tapaa pysäyttäväksi romaaniksi teini-iästä, tyttönä olemisesta ja sen vaikeudesta - joskin Tytöt on vielä paljo enemmän. Jokin jäi kuitenkin minun kohdallani puuttumaan siitä että sydämeni olisi särähtänyt palasiksi ja mieleni räjähtänyt - mutta eivät kaikki romaanit voikaan tehdä sitä. Olen tyytyväinen tähänkin.

Metropoliitta Panteleimon: Murha kirjapiirissä

Murha kirjapiirissä
Metropoliitta Panteleimon
181 s. 
2016
Myllylahti









Arvostelukappale kustantajalta


Murha kirjapiirissä, miten hyvä nimi dekkarille! Kyllähän tämä on lukupiirin jäsenelle aivan pakollista luettavaa, sillä ei koskaan tiedä milloin meidän lukupiirissämme tapahtuu murha. Tietää hieman varautua miten asiat etenevät... tai olisivat voineet edetä, sillä tässä kirjassa eletään 1960-lukua.

Murha kirjapiirissä on neljäs Metropoliitta Panteleimonin kirjoittaman Koskijärvi -sarjan dekkari. Se on kuitenkin täysin itsenäinen kirja, joten kirjapiirissä tapahtuvaa murhaa voi huoletta lähteä ratkomaan vaikka sarja olisi entuudestaan tuntematon. Sarjassa keskeistä roolia näyttelee Elisabet Urhonen, joka on nyt muuttanut Koskijärven kirkonkylästä läheiseen kaupunkiin ja jäänyt yllättäen leskeksi. Uudessa elämäntilanteessa Elisabet etsii paikkaansa sekä uusia tuttavuuksia ja päättää hakeutua kaupungin kirjapiiriin jonka vetäjänä toimii lehtori Tyynelä. Keväinen kokoontuminen saa yhtäkkiä dramaattisen käänteen kun yhteislyseon kerhotilasta löytyy ruumis. Oman kauhean vivahteensa ruumiin löytymiseen tuo se, että murha tuntuu mukailevan Dostojevskin Rikos ja rangaistus -kirjan tapahtumia, jota kirjapiirin oli juuri sillä kerralla tarkoitus käsitellä. Onko murhaaja piirin jäsen? Elisabet alkaa tutkia rikosta omin päin, mutta yllättäen tutkimukset tahtovat hieman häiriintyä kun hän alkaa saada huomionosoituksia odottamattomalta taholta.

Kirjoittaessani tätä meillä on ollut edellisenä päivänä syksyn ensimmäinen lukupiirin kokoontuminen. Hauska yhteensattuma, mutta onneksi meidän kokoontumispaikastamme ei sentään ruumista löytynyt (eikä toivottavasti löydy tulevaisuudessakaan!). Uskon kuitenkin että Metropoliitta Panteleimonin dekkarille löytyy lukijoita sellaisistakin, joille Koskijärvi -sarja ja Elisabet Urhonen ei entuudestaan ole ollut tuttu, sillä kirjapiiri dekkarin aiheena on sellainen jonka uskon vetävän puoleensa monia.

Minullekin Metropoliitta Panteleimon oli entuudestaan tuntematon joka on kyllä vahinko. Tai, vahinko vai vahinko, vai sittenkin onnenkantamoinen? Sillä nyt tiedän että haalin kirjastosta käsiini sarjan edelliset osat, koska kirjailijan tyyli todella miellytti. Murha kirjapiirissä on nimitäin juuri sellainen cozy -dekkari kuten kirjan takakannessa mainitaan, siinä on ihastuttavaa vanhahtavaa henkeä ja pehmeä tyyli. Tämä dekkari varmasti sopii luettavaksi myös sellaisille lukupiirien jäsenille jotka eivät ole väkivaltaisien dekkarien ystäviä. Kirjassa on hienoa Agatha Christiemäistä henkeä, sellaista tyyliä jota minä ainakin tahdon aina toisinaan lukea.

Murha kirjapiirissä oli kaiken kaikkiaan hyvää luettavaa. Juoni toimii monelta kannalta katsottuna, dekkarijuoni on mielenkiintoinen, tarjoaa yllätyksiä mutta ei liikaa väkivaltaa. Kirja ei ole kuitenkaan minun silmiini katsottuna pelkkä dekkari, vaan koska murha tosiaan tapahtuu lukupiirissä on mukana ihana kirjallinen henki. Ja onpa mukana vähän romantiikkaakin, joka tuo tähän oman mukavan vivahteensa!

Tätä kirjaa voi helposti suositella. Metropoliitta Panteleimon oli todella tutustumisen arvoinen dekkarikirjailija johon aion tutustua paremminkin - hän kirjoittaa todella sujuvasti ja minua miellyttävällä tyylillä. Murha kirjapiirissä on hyvä kirja kaikille jotka pitävät Agatha Criestie -tyyppisistä dekkareista ja tietenkin meille jotka olemme joskus olleet lukupiirissä!

Lone Theils: Kohtalokas merimatka

Kohtalokas merimatka 
Lone Theils
Suomentanut Kari Koski
380 s. 
2016
Aula & co








Arvostelukappale kustantajalta


Tiedättekö sen tunteen kun ihastuu kirjaan sen ensimmäisiltä sivuilta saakka? Kun heti alusta saakka tietää että tässä on minun kirjani, tämän parissa viihdyn hyvin? Rakastan sitä tunnetta. Sellaisen tunteen valtaan minut sai Lone Theilsin dekkari Kohtalokas merimatka, joka piti otteessaan ihan viimeisille sivuille saakka.

Kohtalokas merimatka aloittaa toimittaja Nora Sandista kertovan dekkarisarjan ja täytyy sanoa että sarjan päähenkilö on kiehtova. Sisukas, terävä ja lisäksi tavattoman sympaattinen tanskalainen nuori nainen, joka toimii lehden Lontoon kirjeenvaihtajana. Kohtalokas merimatka alkaa kun Nora löytää englantilaisen pikkukylän antiikkikaupasta vanhan matkalaukun ja sen sisältä löytyy nuorten tyttöjen valokuvia. Eikä turhaan: paljastuu, että eräässä kuvassa on kaksi tanskalaista tyttöä jotka katosivat jäljettömiin risteilyllä matkalla Englantiin vuonna 1985. Nora ei voi hillitä itseään ja ryhtyy tutkimaan tapausta tarkemmin ja huomaa pian olevansa sekaantunut pahamaineisen elinkautisvangin tekosiin. Ja sitten Nora pakeneekin henkensä edestä...

Kohtalokkaassa merimatkassa oli heti ensisivuilta jotain sellaista joka veti minut puoleensa. Lone Theils aloittaa kirjan (ja samalla dekkarisarjan) tavalla, joka ei jätä lukijaa odottelemaan vaan juoni ja tapahtumat alkavat heti. Nora esitellään lukijalle kiinnostavalla tavalla, eikä suotta - uuden dekkarisarjan hahmon pitääkin herättää lukijan kiinnostus. Kuten jo edellä kirjoitin, Nora on todella hyvin rakennettu hahmo. Hän herätti minun sympatiani ja välillä hänen sotkunsa rakkauselämässä saavat hymyilemään, välillä pyörittelemään päätää. Rakkauselämän sotkeminen ei liene nuorille naisille mitenkään epätavallista, joten luulen monien nuorten lukijoiden saavan Norasta jonkinlaista vertaistukeakin. Monelta kantilta katsoen Nora onkin todella inhimillinen - ja onhan se aina piristävää nähdä sarjan päähenkilönä nainen.

Kirjan idea on kokonaisuudessaan hyvä. Luen paljon dekkareita ja se on minulle rakas genre, joten olen oppinut kohtalaisen kriittiseksi niiden suhteen. Kuitenkin Kohtalokkaan merimatkan ajatus on todella toimiva ja monelta kannalta hyvä. Kirjasta löytyy niin piinaavaa psykologista jännitystä kuin  myös toimintaakin, joka painottuu kirjan loppupuolelle. Kirja nimittäin ehdottomasti kannattaa lukea loppuun: Lone Theils on varannut loppuun sellaiset yllätyspaukut ja rytinät, että luin viimeiset kymmenet sivut silmät selälläni ja ahmien.

Lone Theilsin kerronta ja Kari Kosken suomennos toimii hienosti yhteen: kirjasta on muodostunut sujuva ja miellyttävälukuinen kokonaisuus joka sopii hyvin kirjan koukuttavaan juoneen. Onneksi Aula & co on löytänyt Kosken kaltaisen suomentajan näin hyvälle dekkarille, sillä se on sen ehdottomasti ansainnut. Nyt en voi kuin toivoa että myös toinen osa Nora Sandista kertovasta sarjasta suomennettaisiin pian, täällä ainakin sitä kovasti odotetaan...

Kalle Veirto: The next one

Nuortenkirja ylipäätään on aina säännöllisin väliajoin on innostavaa ja piristävää luettavaa. The next one oli erityisen piristävä nuortenkirja aiheensa ja kirjaan luodun positiivisen asenteen tähden jossa Veirto oli onnistunut todella hyvin.

The next one kertoo Pasi K. Rannasta, joka oli aivan tavallinen ysiluokkalainen. Kunnes hän joutuu sattumalta ja erään sekaannuksen kautta luovalle luokalle ja yhtäkkiä alkaakin tapahtua. Luokka saa tehtävän jota kautta Pasi joutuu pohtimaan millä tavoin hän voisi käyttää luovuuttaan ja yhdessä syksyssä hänestä tulee jääkiekon asiantuntija. Hän ryhtyy verkkokommentaattoriksi ja kaiken huipuksi jääkiekkoselostajaksi ja projekti tuntuu menevän nappiin - vai meneekö sittenkään? Lähipiiri on Pasista ylpeä, mutta tyttöystäväehdokkaan kanssa on vähän niin ja näin.

Kalle Veirto on julkaissut todella monia lapsille ja nuorille suunnattuja teoksia ja löytyypä häneltä myös aikuisille suunnattuja, urheiluaiheisiin painottuvia kirjoja. Minulle The next one oli ensimmäinen luettu Veirton kirjoittama kirja ja tykästyin kovasti kirjan tyyliin. Eniten minua The next onessa ihastutti kirjailijan kirjaan luoma positiivinen henki jonka luulen innostavan myös kirjaa lukevia nuoria kokeilemaan rohkeasti luovia asioita. Veirto painottaa kirjassaan kautta rantain sitä, että aina kannattaa yrittää eikä kannata pelätä sitä että tulisi pettymään.

Kirjassa Pasikin aluksi pelkää ettei onnistuisi tehtävässään, mutta miten käykään. Pasista tuleekin tunnettu verkkokommentaattori jonka kommentteja ja mielipiteitä arvostetaan: eikä hän ennen projektia tiennyt jääkiekosta juuri mitään. Kaikki ei tietenkään mene ihan suunnitelmien mukaan, mutta eihän elämässä niin käy ikinä.

The next one on ilahduttavasti sellainen kirja jota voisin mielelläni suositella etenkin nuorille pojille. Luulen että kirjan hengestä pitäisivät myös urheilusta pitävät tytöt, mutta luulen että Veirto on kirjoittanut The next onen etenkin pojille. Tällaisia kirjoja ehdottomasti pitääkin olla, on tärkeää että on näitäkin kirjoja jotka rohkaisevat ja innostavat myös poikia tarttumaan kirjaan. The next onen aihekin on sellainen joka houkuttelee lukemaan myös niitä poikia jotka eivät välttämättä kirjaan tartu: urheilu ja etenkin jääkiekko on kirjassa hauskasti ja aidon tuntuisesti kuvattu.

Minulle, vähän vanhemmallekin lukutoukalle, The next one sopi, sillä on mukavaa mennä vähän mukavuusalueen ulkopuolelle ja tarttua urheiluaihetta käsittelevään kirjaan. Sitä paitsi, kun kirjailija kirjoittaa nuorille näin innostavasti ja positiivisesti, oli kirja todella myönteinen yllätys. Suosittelen etenkin nuorille, niin tytöille kuin pojillekin luettavaksi, kirja kannattaa poimia kirjakaupasta mukaan vaikka lahjaksi.

The Next one, Kalle Veirto, 145 s., 2016, Karisto, Arvostelukappale kustantajalta

Laura Alinen: Demoni sisälläni

Demoni sisälläni
Laura Alinen
280 s. 
2016
Scarabe









Arvostelukappale kustantajalta


Tällaisena tuulisena ja sateisena päivänä ei liene mitään muuta parempaa kuin lukeminen. Ei tarvitsekaan ajatella "nyt varmaan pitäisi olla ulkona", vaan saa ihan luvan kanssa istahtaa sohvan nurkkaan hetkeksi jos toiseksikin hyvän kirjan kanssa. Luettavana on tällähetkellä Emma Clinen todella hieno romaani Tytöt, mutta siitä en kerro nyt.

Sen sijaan kerron Laura Alisen esikoisromaanista Demoni sisälläni, jonka julkkareita on vietetty eilen, 26.8.. Sain kirjan käsiini jo hieman ennen julkaisupäivää ja luin sen muutama päivä sitten - ihastuen sen persoonallisuuteen omalla tavallaan kammottavaan juoneen. Demoni sisälläni on psykologista kauhua, eli se edustaa genreä johon olen tutustunut vasta hiljattain ja josta olen oppinut pitämään.

Oikeastaan romaanin tapahtumat alkavat jo 1800-luvun loppupuolella, jolloin eräässä maalaiskylässä tapahtui perhetragedia. Parikymmentä henkeä sai surmansa yhden yön aikana ja tuon yön jälkeen hirsikartano oli pitkään asumattomana. Sen jälkeen kylän yllä onkin leijunut paha henki ja lähiseudun asukkaat puhuvat kirotusta kylästä. Vanha tragedia piinaa perheitä jotka erehtyvät muuttamaan kartanoon ja asukkaat voivat löytää ullakolta edellisen asukkaan joka janoaa kostoa kokemiensa vääryyksien tähden.

Laura Alisen kirjallinen ilmaisu ei saata olla täysin loppuunhiottua ja muutaman kerran olisin voinut korjata kerronnassa jotain kohtaa niin pyh pah. Demoni sisälläni on kuitenkin pääosin hyvin miellyttävää ja joustavasti eteen päin kulkevaa luettavaa, joka tukee kiinnostavaa tarinaa hienosti. En ole muutenkaan mikään hirveä kielellinen natsi joka etsisi romaaneista nalkuttamista, niin enpä sitten jaksanut jäädä jumittamaan noihin kohtiin joissa olisin ehkä sanonut jotain toisella tavalla - pää asia että nautin kerronnasta kokonaisuudessaan ja etenkin kirjan juonesta.

Psykologinen kauhu on asia joka on hiipinyt kirjalliseen maailmaani vasta aika hiljattain. Ehkä aiemmin ajattelin ettei kauhu ole kuitenkaan minun genreni, että se tunkisi uniini ja olisi muutenkin liian karmivaa. Onneksi uskalsin kokeilla. Varsinaiset veri-lentää-kirjat eivät vieläkään ole minun juttuni, mutta tällaiset teokset joissa kauhu on psykologisempaa ja tunkee pään sisälle, tämä on minun palani kakkua.

Demoni sisälläni on juuri tätä genreä. Laura Alisen luoma tarina oli omalla hienolla ja persoonallisella tavallaan karmiva, ja sai minut toden teolla miettimään omaa demonia sisälläni. Mutta se voi olla kirjan tarkoituskin, hiipiä lukijan mieleen ja saada hänet miettimään näitä asioita. Mitä syvemmälle pään sisälle romaani sukeltaa, sitä suuremman vaikutuksen se on tehnyt. Ja Demoni sisälläni todella teki minuun vaikutuksen.

Laura Alisen luoma juoni on hienolla tavalla erikoinen ja tarinan välissä olevat Kuoleman sielujen säännöt tuovat kirjaan oman hienon ja kauhean lisänsä. Kuoleman sielujen sääntöjä on aina muutaman luvun välein ja hiljalleen opin odottamaan kovasti milloin seuraavat tulisivat.

Ihan kelle tahansa kirjojen ystävälle en uskaltaisi Demonia sisälläni suositella, mutta jos psykologinen kauhu viehättää niin miksipä et tarttuisi tähän kirjaan? Saatat vaikka yllättyä iloisesti.

Joyce Maynard: Vuori talon takana

Vuori talon takana
Joyce Maynard
Suomentanut Eeva Parviainen
399 s. 
2016
HarperCollins Nordic








Arvostelukappale kustantajalta


Alkaa jo todella olla syksy, ainakin täällä Joensuussa on ollut muutamana päivänä todella viileää - ja sateistakin. Minä en pahastu viileämmästä ilmasta lainkaan ja ehkä juuri sen takia nautinkin nykyään syksystä vuodenaikana todella paljon. Viileämmät ilmat ja kauniit värit - ja tietysti ihanat, toinen toistaan kiinnostavammat uudet kirjat, joita tuntuu ilmestyvän mahtavalla tahdilla. Syksy, tule vaan, minä olen valmis.

Joyce Maynardin Vuori talon takana ei tämän syksyn uutuuksiin kuulu, mutta se sattui vasta nyt silmiini. Kirjassa kiinnosti heti sen kaunis kansi mutta kirjan kuvauskin veti puoleensa. Perheromaani yhdistettynä trilleriin, ajattelin että tämä voisi hyvinkin olla minun kirjani - ja olihan se.

Eletään vuotta 1979 ja sen kuumaa kesää. Kaliforniassa Rachelin ja hänen siskonsa Patty kodin lähellä sijaitsee vuori, jolta löytyy yksi toisensa jälkeen useita nuoria tyttöjä surmattuna. Murhaajan henkilöllisyyttä yrittää selvitellä kaupungin rikosetsivä, sisarten isä, eivätkä Rachel ja Patty voi olla keskenään pohtimatta murhaajan henkilöllisyyttä. Isä riutuu hiljalleen kun murhaajaa ei löydy ja äiti vaipuu masennukseen - ja lisää tyttöjä surmataan. Rachel päättää ottaa ohjat käsiinsä ja selvittää kuka murhaaja on, eikä siitä seuraa mitään hyvää.

Vuori talon takana on kiehtova kirja. Psykologinen jännitys yhdistettynä lämmöllä kuvattuihin perhesiteisiin on yhdistelmä joka teki kirjasta hienon kokonaisuuden. Kirja on mielestäni hyvin rakennettu: sitä voi lukea myös jollain tapaa herkempikin lukija, sillä jännitys on psykologista eikä missään vaiheessa veri lennä. Vaikka juonessa on koko ajan mukana jännite, kuvaa Maynard koko kirjan ajan myös Rachelin perhesuhteita ja tekee sen lämmöllä. Rachel välittää perheestään ja ilmiselvästi rakastaa varsinkin siskoaan, joka tuo kirjaan omanlaisensa syvyyden, lämmön ja herkkyyden.

Vuonna 1979 liikkui Marinin piirikunnassa sarjamurhaaja, joka tunnettiin nimellä Trailside killer. Tämän Joyce Maynard mainitsee kirjan kiitoksissa, mutta kertoo samalla että Vuori talon takana on fiktiivinen romaani, eivätkä kirjan tapahtumat perustu tositapahtumiin. Tämä tieto ei oikeastaan muuttanut lainkaan käsitystäni kirjasta - toki on mielenkiintoista että tuollainen yhteys on, mutta tämä Maynardin romaani jäi mieleeni hyvänä, fiktiivisenä teoksena.

Nyt kun lukemisesta on kulunut muutama päivä, on hyvä pohtia jälkikäteen mitä ajattelin Vuoresta talon takana. Kaiken kaikkiaan Maynard on luonut kirjaan hienon psykologisen jännitteen joka kestää aivan loppuun saakka - vaikka kirja muuttuukin ratkaisevasti lopussa. Muutama bloggarikollegani on kirjoittanut etteivät he pitäneet kirjan lopusta, mutta minusta se teki kirjan rakenteesta mielenkiintoisen ja antoi Rachelin tarinalle lopun. Perhetarina tuo kirjalle lämpöä ja pehmeyttä, enkä osaisikaan ajatella tätä kirjaa pelkkänä psykologisena trillerinä. Juoni ei ehkä olisi riittänyt sellaiseen, vaan Rachelin perheen tarina oli kirjalle pakollinen.

Vuori talon takana oli hyvä kirja, ja vaikka se ei nyt jälkikäteen ajateltuna herätä minussa suuria tunteita niin nautin todella kirjan lukemisesta. Ja eikös se ole kaikkein tärkeintä?

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Tiranan sydän
Pajtim Statovci
271 s. 
2016
Otava









Arvostelukappale kustantajalta


Kirjasyksy on polkaistu käyntiin tavalla josta ei voi tällainen lukutoukka kuin olla hirvittävän iloinen. Tuntuu että jokainen uusi kirja jonka luen on omalla tavallaan hieno ja minut onkin vallannut todellinen lukuflow. Onneksi on aikaa lukea, voin vajota näiden ihanien fiktiivisten tarinoiden pariin vaikka moneksi tunniksi kerrallaan.

Tiranan sydän oli yksi sellainen teos jonka maailmaan tahdoin vajota. Pajtim Statovci. Kirjailija joka kirjoitti Kissani Jugoslavian - kirjan, josta puhuttiin sen ilmestymisen jälkeen paljon, jota kehuttiin ja hehkutettiin. Eikä suotta, sillä minäkin olen lukenut kirjan kahteen otteeseen. Löytäen toisella lukukerralla kirjasta runsaasti uusia ulottuvuuksia ja rakastunut siihen syvemmin. Luulen että tulen lukemaan myös Tiranan sydämen toiseenkin otteeseen.

Ulkopuolisuus oli suuressa roolissa Statovcin esikoisromaanissa ja niin se on Tiranan sydämessäkin. Kovin eri tavalla - ehkä tavalla joka kiinnostaa minua vielä enemmän. Kirja alkaa 1990-luvun Albaniasta, ajasta jolloin maassa eletään muutosten ja erilaisten vaikeuksien keskellä. Bujarin lähipiirissäkin tapahtuu ikäviä asioita: hänen isänsä kuolee ja hänen paras ystävänsä Agim kokee elävänsä väärässä ruumiissa. Tämä ei ole helppo asia 90-luvun Albaniassa. On pakko lähteä ja pojat pakenevat länteen.

Bujarin ja Agimin tarina on omalla tavallaan hienoa kuvausta ystävyydestä ja läpi tarinan kulkee hienosti rakennettu jännite. Silti minuun vetosi enemmän Statovcin rakentama toinen tarina, joka kulkee poikien kertomuksen rinnalla. Mystinen transsukupuolinen kertoja vaihtaa persoonaa, tarinaa ja henkilöllisyyttä - minä olin aivan Statovcin ja kertojan armoilla. Ja hurmaannuin.

Kyllä, ihastuin Statovcin esikoisromaaniin, ihastuin siihen kovasti. Luin Tiranan sydämen viime viikolla, heti sen ilmestymisen jälkeen ja se on odotellut hetken bloggauspinossa. Kirja on ollut mielessäni moneen otteeseen lukemisen jälkeen ja nyt kun alan miettiä lukuelämystä tarkemmin - huomaan että olen vieläkin Statovcin vietävänä. Voisin tältä istumalta lukea Tiranan sydämen uudelleen, niin kauniiksi, herkäksi ja moniulotteiseksi kirjan koin.

Yksi suurimmista seikoista Tiranan sydämessä minulle oli sen suvaitsevaisuus. Se, miten Statovci käsittelee transsukupuolisuutta, aihetta jota ei vieläkään liiemmin kirjallisuudessa käsitellä. Minulle aihe on tärkeä, sillä todella läheinen ystäväni on transsukupuolinen mies, joten aihe on minulle tuttu. Luen aiheesta mielelläni, sillä minusta on mielenkiintoista tietää miten kukakin kirjailija sitä kirjoissaan käsittelee. Statovcin käsittelytapa on mahtava. Hän tuo asian esille, hän kirjoittaa siitä, mutta hän ei tyrkytä, ei surkuttele eikä sääli. Eikä tuo liikaa esille sitä miten suvaitsevainen hän on. Hän kirjoittaa juuri niin kuin minä toivon että aiheesta kirjoitetaan.

Tiranan sydämessä on kerroksia, siinä on ystävyyttä, transsukupuolisuutta sekä mikä tärkeintä - Statovci ottaa jälleen aiheekseen ihmiset, jotka eivät ole elämässä menestyneitä. Jotka eivät ole ykköspaikalla palkintoja jaettaessa, eivät taida olla palkintoa saamassa lainkaan. He ovat aitoja, mutta eivät menestyneitä. He ovat kiinnostavia hahmoja, ihmisiä joihin minä tahtoisin tutustua. He ovat hahmoja, jotka Statovci on hienosti luonut.

Pajtim Statovci ei petä toisella kirjallaan: se oli minulle vielä suurempi. Se oli kaunis, syvä ja suvaitsevainen. Tiranan sydän on hemmetin hienosti kirjoitettu romaani ja voin vain varoittaa: tämä vie mukanaan. Varatkaa aikaa!

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Baltimoren sukuhaaran tragedia
Joël Dicker
Suomentanut Kira Poutanen
554 s. 
2016
Tammi








Arvostelukappale kustantajalta


Moni muistaa varmasti Joël Dickerin hänen edellisestä suomennoksestaan, Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kirjasta, joka herätti keskustelua ja ristiriitaisia kommentteja - kirjaan ihastuttiin palavasti, mutta se herätti myös negatiivisia tunteita. Minä kuulun niihin jotka ihastuivat Harry Quebertiin, joten myös Baltimoren sukuhaaran tragedia oli ehdottomasti lukulistalla - se itse asiassa kuuluu syksyn odotetuimpiin kirjoihin. Ja on tähän mennessä tämän kirjavuoden helmi, mitä tulee käännöskirjallisuuteen.

Vaikka Baltimoren sukuhaaran tragedia on itsenäinen teos, on se myös omalla mielenkiintoisella tavallaan jatkoa Totuus Harry Quebertin tapauksesta -teokselle. Tässä kirjassa on nimittäin kertojana Marcus Goldman, Harry Quebertin tarinan kirjoittaja, joka on nykyisin menestynyt mies. Marcus ei ollut aina menestynyt ja nuoruudessaan hän ihaili suunnattomasti Baltimoressa asuvia serkkujaan. Baltimoressa vietetyt ajat ovatkin jääneet Marcukselle mieleen eräänlaisina elämän tähtihetkinä ja nyt hän haluaa kirjoittaa niistä. Tarkemmin sanottuna hän haluaa kirjoittaa siitä, mikä meni oikein vikaan Baltimoren sukuhaarassa. Mikä johtu Baltimoren sukuhaaran tragediaan, joka pilasi kaiken?

Vaikka tarinan kertoja onkin sama kuin Dickerin edellisessä suomennoksessa ja muutenkin Dicker kertoo tarinaa omalla hurmaavalla tavallaan niin silti näen Baltimoren sukuhaaran tragedian aivan erilaisena kirjana kuin Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli. Harry Quebert kyllä hurmasi minut aikanaan mutta tämä kirja oli silti vielä enemmän.

Kun kirjassa on läsnä kertakaikkiaan hieno juoni ja mahtavat henkilöt joiden välille muodostuu todella kiinnostavia keskinäisiä suhteita on kasassa hieno teos. Tähän kun vielä lisätään Dickerin omalla tavallaan kevyehkö ja kuitenkin vakava tapa kertoa tarinaa niin aina vaan paranee. Kirsikkana kakun päällä on Kira Poutasen suomennos - Poutasen, joka on hieno kirjailija ja yllättää minut nyt näin hienon kirjan suomentajana. Miten voisin saada huonon lukuelämyksen? Niin, en voisikaan. Sain kirjan, jonka yli viisisataa sivua luin reilussa vuorokaudessa, vain siksi että nautin kirjan lukemisesta niin hemmetin paljon.

Kirjoitin että Dickerin tapa kertoa on kevyt mutta vakava. Totta. Aiheet joista hän kirjoittaa ovat vakavia, eikä Baltimoren sukuhaaran tragedia missään tapauksessa ole mitään hömppää. Dicker vain kirjoittaa tavalla, joka saa ajatuksen ja mielikuvituksen lentämään, se lentää tarinan kanssa samaa vauhtia, saa kuvittelemaan mielessään tapahtumapaikat ja henkilöt. Tuntuu että Dickerin sormet ovat tanssineet näppäimistöllä, samaa vauhtia kuin ajatus on juossut tarinan kanssa. Tuntuu, että teksti on vaivatonta. Totta kai Kira Poutasella on oma osuutensa asiaan. Sitä en ihmettele lainkaan, sillä pidän suunnattomasti Poutasesta kirjailijana ja hänen tavastaan kirjoittaa. Siksi en ihmettele yhtään että Baltimoren sukuhaaran tragediaa oli niin miellyttävää lukea - pidän aina Poutasen kirjoittamasta tekstistä. Suomentajan valinnasta siis pisteet kustantamolle, teki kirjasta ehkä vielä hienomman!

Baltimoren sukuhaaran tragediassa on vakavat, elleivät jopa raskaat aiheet. Poutasen suomennos ja Dickerin lentävä ajatus tekevät tästä kuitenkin omalla tavallaan kepeän, miellyttävän lukea ja samalla sellaisen teoksen jota tahtoo vain ahmia. Toki raskaampaakin romaania voi ahmia - mutta voi, miten tahdoinkaan kääntää Baltimoren sukuhaaran tragedian sivuja nopeammin.

Vaikka Baltimoren sukuhaaran tragediassa on samoja henkilöitä kuin Dickerin edellisessä suomennoksessa, on tämä silti täysin itsenäinen teos. Minä ihastuin Harry Quebertiin, tähän kirjaan rakastuin. Tämä on varsinainen herkku kirjaksi - kertakaikkiaan nautinnollista luettavaa. Täyden kympin kirja.