Pierre Lemaitre: Rosie

Rosie
Pierre Lemaitre
Suomentanut Susanna Hirvikorpi
179 s. 
2017
Minerva








Arvostelukappale kustantajalta


Pierre Lemaitre on vienyt tällä Camille Verhoeven -trilogiallaan minun sydämeni - enkä todella ole ainoa. Tai kyseessähän piti olla trilogia mutta monen dekkariketun sydän sykähti kun huomasimme trilogian jatkuvan vielä yhdellä lisäosalla. Minä kuljin hieman jäljessä Lemaitren lukemisessa mutta yhtä kaikki - olen lumoutunut. Ja Rosie oli todella hieno päätös tälle sarjalle.

Tässä sarjan päätöksessä Camille Verhoeven on jälleen kerran vaikean paikan edessä. Tällä kertaa kenties tavallista vaikeamman, sillä Pariisissa räjähtää pommi jonka asentajaksi paljastuu nuori mies. Nuori mies, jolla ei ole mitään menetettävää. Hän ilmoittautuu välittömästi poliisille ja vaatii miljoonalunnaita - tai pommeja räjähtäisi kuusi lisää, yksi päivässä. Tulee kiire. Ja tämä nuori mies suostuu puhumaan vain Camille Verhoevenin kanssa.

Vaikka Rosie ei sivullisesti olekaan suuri kirja niin siinä on suuren tarinan tenho. Ja suuret ainekset, sillä olen vankasti sitä mieltä että Lemaitre on jälleen kerran onnistunut - Rosien aihe on suuri. Ja Lemaitre onnistuu tiivistämään tarinan alle kahteensataan sivuun, sivumäärään jonka lukee helposti yhdeltä istumalta. Oikeastaan Lemaitre lähestulkoon pakottaa siihen, eihän Rosieta malta käsistään laskea.

Rosiessa on kaksi asiaa jotka nousivat pinnalle kirjaa lukiessani. Yksi on tietenkin Camille Verhoeven, jonka kanssa olin päässyt Lemaitrea lukiessani jo tutuiksi. Vaikka trilogiaa ei olekaan suomennettu varsinaisessa ilmestymisjärjestyksessä ei se minusta haittaa sillä jokainen osa on itsenäinen. Rosietakin voin suositella myös sellaiselle dekkarin lukijalle joka ei ole Camille Verhoeveniin ennen tutustunut sillä sarjan muiden osien lailla tämäkin on itsenäinen dekkari.

Camille on todella hyvä dekkarisarjan päähenkilö. Ehkä en päässyt hänen elämäänsä niin kiinni kuin jotkut sarjan lukijat mutta kyllä me Camillen kanssa olemme jo hyvänpäivän tuttuja - ja jollain tapaa hän jää mieleeni. Hyvänä dekkarisarjan päähenkilönä, hienona persoonana. Mahtavana tyyppinä.

Toinen on jännite. Jännite joka kestää kirjan alkusivuilta aina loppuun asti ja saa lukemaan Rosien yhdeltä istumalta. Tunnelma, jännite, juoni. Mahtava kokonaisuus Rosiessa on! Monet kanssabloggaajat, Lemaitren ihailijat, ovat moittineet Rosieta sivumäärästään mutta minä en osaa Lemaitrea siitä moitiskella. Pidän sivumäärältään pienemmistä kirjoista yhtä paljon kuin paksummistakin teoksista ja jos kirja juonellisesti toimii - se on pääasia. Rosie toimii hyvin hieman alle kahdensadan sivun mittaisena, se on nautinto juuri tällaisena.

Camillea minun tulee kyllä ikävä. Hän oli mahtava tuttavuus, yksi hienoimmista dekkarihahmoista vähään aikaan. Kiitos, te bloggarikollegat, teidän avullanne löysin Lemaitren!