John Williams: Augustus

Augustus
John Williams
Suomentanut Ilkka Rekiaro
429 s. 
2017
Bazar







Arvostelukappale kustantajalta



Jos Augustuksen olisi kirjoittanut minulle ennestään tuntematon kirjailija olisin vähintäänkin suhtautunut kirjaan varoen. En olisi ollut siitä etukäteen niin innostunut kuin nyt olin. Mutta nyt kun Augustuksen oli kirjoittanut John Williams, ihana John Williams, odotukseni olivat korkealla.

Vuonna 1972 alunperin ilmestynyt Augustus vei minut maailmaan jota en tuntenut. Toki olen varmasti kuullut muinaisesta Roomasta ja keisari Augustuksesta koulun historian tunneilla ja onhan tuo maailma jo Asterixeistakin tuttu. Silti tuntui että samalla tavalla kun John Williams otti Augustuksen kanssa ikään kuin hypyn tuntemattomaan, otin minäkin kirjan kannet avatessani. Hieno hyppy John Williamsilta, sanoisin ja kyllä minäkin nautin tästä matkasta ennestään vieraaseen maailmaan.

Augustus siis toi Gaius Octaviuksen, tulevan keisari Augustuksen, lähemmäs minua. Kyseessä ei kuitenkaan ole tietokirja vaan fiktiivinen romaani joka koostuu kuvitteellisista kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä ja muistelmista. Aineksista, joista Williams on keittänyt kasaan romaanin jonka maailmaan oli helppo upota. Rooman valtataistelut, juonittelut ja poliittiset kriisit, mutta myös Gaius Octaviuksen oma elämä - perhe, ystävät ja viholliset. Sitä on Augustus ja ennen kaikkea Gaius Octaviuksen oma, henkilökohtainen elämä teki minulle kirjasta niin sanotusti kokonaisen, hyvän romaanin.

Augustus on matka historiaan, sellaiseen aikaan josta en romaaneja ole lukenut. Kuten aiemmin mainitsin, on muinainen Rooma minulle tuttu Asterixeista joita olen lukenut paljon. Mutta varsinainen tieto - tai etenkin ne muistikuvat historian tunneilta, ne ovat vähäisiä. Kun en tosiaan aina ollut täysin hereillä historian(kaan) tunneilla. On ilo että on tällaisia romaaneja kuten vaikka Augustus joka antaa omalla tavallaan tietoa historiasta - ja omalla tavallaan viihdyttää. Perinteiseen romaanin asuun John Williams ei ole Augustusta pukenut ja ehkä siinä on sen taika. Tähän aiheeseen sopii juuri tällainen romaanin muoto, päiväkirjaotokset ja kirjeet, joista Williams on saanut aikaan kokonaisen tarinan.

Augustus oli hieno historiallinen matka mutta Stoner sai pitää ykköspaikkansa Williamsin tuotannossa. Tämä jäi John Williamsin viimeiseksi romaaniksi, hän kuolu 1994. Olen todella onnellinen että nyt, vuosia myöhemmin olemme saaneet suomennokset kolmesta tavattoman hienosta romaanista. Kolmesta keskenään todella erilaisesta romaanista joissa on kaikissa kuitenkin John Williamsin sielu ja sydän - se tekee niistä samanlaiset, se tekee niistä niin upeat. Jälkensä niin Augustukseen kuin muihinkin Williamsin suomennoksiin on jättänyt Ilkka Rekiaron mahtava suomennos - en kertakaikkiaan voisi kuvitella Williamsin romaaneille parempaa kääntäjää.

Augustus on hieno romaani kaikille historian ystäville mutta sen lisäksi houkuttelen myös John Williamsin romaaneista pitäviä tarttumaan kirjaan. Kuten sanottu, tässä on pala tämän hienon kirjailijan sielua ja sydäntä.

Julian Fellowes: Belgravia

Belgravia
Julian Fellowes
Suomentanut Markku Päkkilä
477 s. 
2016
Otava








Arvostelukappale kustantajalta


Belgravian kirjoittaja Julian Fellowes on mies menestyssarja Downton Abbeyn takana, hän on käsikirjoittanut sarjan. Belgravian mainitaankin olevan lääkettä Downton Abbey -riippuvuuteen, käsitin näissä kahdessa olevan samaa henkeä vaikkei varsinaisia yhtymäkohtia löydykään. Tunnustan: en ole katsonut Downton Abbeyta ja olen kyllä useampaan kertaan miettinyt että miksihän en? Ehkä joku päivä vielä hankin ainakin sarjan ensimmäisen kauden dvd:llä ja otan selvää ihastunko yhtä paljon kuin monet kirjaystäväni.

Belgraviaan kyllä ihastuin.

Takakannessa puhutaan lukunautinnosta ja kyse onkin lähestulkoon viidensadan sivun mittaisesta lukusukkulasta joka oli minulle ainakin nautinto. Lähestulkoon viisisataa sivua kestävä nautinto täynnä valheita, juonittelua, yläluokkaista elämää ja tietenkin rakkautta 1800-luvulla.

On Edmund, aatelissukuinen nuori mies joka on rakastunut nousukasperheen Sophiaan. Heidän suhteensa saa traagisen päätöksen, kun eräät tanssiaiset joudutaan keskeyttämään nuorten miesten joutuessa lähtemään taisteluun Waterloon kentille. Kaikki ei kuitenkaan pääty siihen, vaan Edmundin ja Sophien suhde puhuttaa ja ravistelee yläluokkaista Lontoota vielä vuosikymmenien päästäkin, erityisesti korttelia nimeltä Belgravia - ja kahden perheen tiet risteytyvät yllättäen.

Ylittääkö rakkaus kaiken? Onko mikä tahansa mahdollista 1800-luvun Englannissa, kun puhutaan yläluokkaisten sukujen käymästä taistosta? Esimerkiksi näitä kysymyksiä pohdin hymy huulillani lukiessani Belgraviaa. En epäile sitä, etteikö rakkaus pystyisi korjaamaan monenlaisia haavoja, mutta voiko se ylittää mitä tahansa? Onneksi fiktiivisesti mikä tahansa on mahdollista, eikä minun epäilyilläni ole osaa eikä arpaa. Senkin huomasin, että mitä tulee selän takana puhumiseen ja juonien punomiseen, ovat 1800-lukulaiset yläluokkaiset ihmiset siinä mitä parhaimpia. Näin ainakin sitä kuvaa Belgravia.

Belgravia tosiaan on varsinainen lukusukkula, sillä sitä ei malta oikein käsistään laskea kun on kirjaan kerran tarttunut. Minuun puree juuri tällainen, historiallinen ja romanttinen ihmissuhdesotku jossa vielä eletään näin hurmaavassa ympäristössä kuin Belgravia. Olen huomannut etteivät suinkaan kaikki bloggarit ole kirjaan laillani ihastuneet, mutta kuten Henna bloggauksessaan tumii, tämä voi johtua siitä etten minä ole katsonut Downton Abbeyta. Onko sarjaa katsoneilla kenties ollut jonkinlaisia ennakko-odotuksia kirjan suhteen? Minulla ei niitä ollut, minä vain nautin.

Belgravia on kirja viihteellisen ja romanttisen juonittelun ystäville. Se ei kuitenkaan pidä sisällään pelkkiä ihmissuhdesotkuja, vaan Fellowes kuvaa tarkasti 1800-luvun yläluokkaista elämää. Se oli ainakin minulle ilo ja tunsinkin välillä kulkevani Lontoossa, Belgravian korttelissa.

Psst. Voisin kuvitella Belgravian olevan mainiota luettavaa vaikkapa joulun ajan päiviin, joten pukinkonttiin tämä voisi olla hyvä lahja. Itselle tai lähipiirille. Tämä tuli mieleeni näin ensimmäisen adventin iltana ja tämän myötä toivotan teille tähän sunnuntaihin ihania, lempeitä ja lämpimiä lukuhetkiä. Pus!



 

Samuel Monk: Jem Sepänpoika

Jem Sepänpoika
Samuel Monk
217 s. 
2016
Reuna









Arvostelukappale kustantajalta


Viikinkiaika, 1000-luvun alun Finlandia. Näin kauas historiassa en ole kirjallisuuden kanssa ennen matkannut, mutta nyt Samuel Monkin Jem Sepänpoika minut sinne houkutteli. Ehkä jännitin hieman kirjan aloittamista, vaikka yleensä pidänkin historiaan sijoittuvista romaaneista - ja turhaan jännitinkin. Jem Sepänpojassa on vetävää ja koukuttavaa vauhtia ja huumoria - ja niitä viikinkejä.

Jem Sepänpoika alkaa kun Jem ajetaan kotikylästään ja hän joutuu taisteluun Linnanmäen sukua, vihollisia, vastaan. Taistelussa ovat mukana myös Linnanmäen suvun kanssa liittoutuneet birkalaiset. Kun Jem matkaa läpi Finlandian, tulivat minullekin tutuiksi maamme eri nurkat 1000-luvulla, kuten Noisia ja Vanaita.

Samuel Monk oli minulle entuudestaan ainoastaan nimenä tuttu, mutta hän on julkaissut ainakin Temudzin -trilogiaksi kutsutun kirjakolmikon, joka alkoi varovasti kiinnostaa tykästyttyäni Jem Sepänpojan luettuani Monkin tyyliin. Vaikka pidän kovasti tätä nykyään historiallisesta kirjallisuudesta, olen huomannut että joskus voi olla "liikaa" matkata kauas historiaan. Jem Sepänpoika oli kuitenkin omalla tavallaan hyvin viihdyttävää, paikoin hersyvän hauskaakin luettavaa, sillä Monk ei ole unohtanut kirjasta huumoria. Tämä oli yksi parhaista asioista Jemin matkasta lukiessani!

Mutta ei puutu vauhtiakaan tästä kirjasta. Kirjaa kuvataan viikinkitrillerinä ja kirjassa on toki mukana taisteluita ja niiden tuoksinassa jokunen hieman väkivaltaisempikin kuvaus. Niitä ei kuitenkaan ole liikaa, ja päärooliin pääseekin historian lehtien havina jonka mukana pääsin kurkistamaan viikinkiaikaan. Ehkä uskallan tulevaisuudessa tarttua johonkin toiseenkin viikinkiaikaa käsittelevään romaaniin?

Pienenä yksityiskohtana mainittakoon olut. Samuel Monk on ottanut kirjailijan vapauden ja päästää viikingit vahvistamaan taistelukuntoaan kerran jos toisenkin olutruukulle - jossa komeilee musta kukko... Joka saattaa jollekulle olla tuttu eräästä olutmerkistä. Hih.

Voin suositella Jem Sepänpoikaa etenkin historiasta kiinnostuneille lukutoukille. Viikinkiajan ei tarvitse olla kirjaa lukiessa etukäten tuttua, sillä Samuel Monk tekee hypyn 1000-luvulle helpoksi. Huumorin ja trillerimäisten piirteiden vuoksi voisin kuvitella että myös muut vauhdikkaampien kirjojen ystävät voisivat Jem Sepänpoikaan ihastua - ottaen huomioon myös nuoremmat lukijat.

Winston Graham: Poldark - Kapinallinen

Poldark - Kapinallinen
Winston Graham
Suomentaneet Irmeli Sallamo ja Anuirmeli Sallamo-Lavi
555 s. 
2016
Gummerus








Arvostelukappale kustantajalta

 Kirjakeskustelut ovat sitten hedelmällinen asia. Keskustelin taannoin kirjoista isäni kanssa, joka lukee minun laillani paljon. Oli aika jolloin luimme täysin erilaisia kirjoja, mutta nyt lukumakuni taas hieman laajennuttua olemme löytäneet yhteisiä suosikkeja. Pidimme molemmat todella paljon Jeffrey Archerin Vain aika näyttää -teoksesta ja isäni mietti että Winston Grahamin Poldarkissa voisi olla jotain samaa. Uteliaana kiinnostuin kirjasta tietysti heti!

Ensimmäinen Ross Poldarkista kertovan sarjan osa kertoo vuosista 1783-1787. Kirjan alussa Ross palaa haavoittuneena Yhdysvaltain vapaussodasta englantilaiseen kaivoskylään, Cornwalliin. Perille päästyään hän saa kuulla isänsä Joshuan kuolleen ja että hänen rakastamansa nainen on kihlautunut toisen miehen kanssa. On siis aika rakentaa elämä uusille kantimille ja vaikka Ross tunteekin olevansa Cornwallissa ulkopuolinen, ei nuori mies anna periksi. Ross kuuluu rikkaaseen ja arvostettuun sukuun mutta hän tuntee sympatiaa kaivostyöläisiä ja talonpoikia kohtaan - ja sai sillä sai sillä välittömästi minun sympatiani ja lämpöni hahmoa kohtaan. Siksi olinkin tavattoman onnellinen kun Ross pelasti katupoikien tappelun keskeltä huonoista oloista tulleen Demelzan, jonka otti piiaksi taloonsa. Se tuo hieman eloa ja lämpöä Rossinkin elämään...

Kapinallinen on historiallinen romaani, mutta se on sitä oikeastaan sitä monelta kantilta. Kirja on nimittäin kirjoitettu alunperin vuonna 1945 ja se on nyt löydetty ikään kuin uudelleen - se on nimittäin suomennettukin ensimmäisen kerran 1977. Winston Gramin Ross Poldarkista kertovaa sarjaa löytyy hurjan monta osaa, 12. Minulle tämä ainakin on iloinen uutinen, sillä en ole tähän mennessä lukenut yhtäkään aikuisille suunnattua, näin pitkää sarjaa. Nyt olen kuitenkin päässyt heti alusta pitäen kyytiin ja kyllä aion jatkaa matkaa Ross Poldarkin kanssa tästä eteen päinkin. Nuortenkirjasarjoja on toki tullut luettua, mutta olisiko tämä ensimmäinen aikuisille suunnattu?

Kapinallisessa kiehtoo jo aikakausi. 1700-luvun loppu on todella kiinnostavaa aikaa, aikaa josta en ole tainnut tätä ennen kovin paljoa lukea. Varsinkin tuon ajan Englanti on jotain aivan uutta, ja kun kirja on vielä kirjoitettu monta kymmentä vuotta sitten, on kerronnassakin omanlaisensa henki. Suomentajatkin ovat tehneet hienoa työtä, sillä he ovat pystyneet hyvin seurailemaan Winston Grahamin tyyliä - kielessä on jotain vanhaa. Joissakin tuoreissa historiallisissa romaaneissa seksikohtaukset kuvataan sumeilematta, mutta Graham ei sitä tee. Tämä varmasti johtuu aikakaudesta jolloin kirja on kirjoitettu, silloin ei ollut tapana kertoa seksistä kirjoissa niin avoimesti kuin nykyisin. Minusta se sopii Kapinalliseen hyvin, sillä tuskin sellainen tyyli oli 1700-luvullakaan.

Kaikkein kiehtovinta Kapinallisessa oli tietenkin tutustuminen Ross Poldarkiin. Hän oli kiehtova hahmo jotenkin niin suuri persoona että olin lumoutunut. Kuten kirjan nimestäkin voi päätellä niin Ross on todellinen kapinnallinen. Hän ei piittaa siitä että kuuluu todella arvostettuun sukuun ja että hänen pitäisi ehkä käyttäytyä sen mukaisesti - Ross tuntee sympatiaa alempia luokkia kohtaan ja on saanut vihamiehiksi suvun joka tuntuu olevan kaiken keskellä. Eikä se, ettei Ross aina piittaa elää lain mukaisesti, ole täysin ongelmaton seikka...

Kyllä. Poldark - Kapinallinen oli oikein hieno sarjan aloitusosa. Toinen osa, Poldark - Demelzan laulu on minun mielestäni jo ilmestynyt ja kyllähän sekin on luettava. Sellaiseen koukkuun Winston Graham minut sai esittelemällä näin kiinnostavan hahmon ja näin kiinnostavat historialliset maisemat! Vinkki: Yle esittää myös kirjasarjaan pohjautuvan BBC:n sarjan tänä syksynä. Arvatkaa vaan aionko katsoa!

Naistenviikko: Lucinda Riley: Keskiyön ruusu

Keskiyön ruusu
Lucinda Riley
Suomentanut Hilkka Pekkanen
671 s. 
2016
Bazar








Arvostelukappale kustantajalta


 Lukutoukan kulttuuriblogin naistenviikko jatkuu hienon naiskirjailijan voimin. Rakastuin Keskiyön ruusuun ja Lucinda Rileyyn tavattomasti, 1900-luvun alkuun ja nykypäivän Englantiin sijoittuva rakkaustarina oli voimakas ja hurmaava lukukokemus jota ei hevin unohda. Riley on kirjoittanut juuri sellaisen lukuromaanin, johon minä aina ihastun.

Lucinda Riley kertoo kahta tarinaa: 1900-luvun alusta, nuoresta Anahida Chavalista joka on jalosukuisen mutta köyhtyneen intialaisperheen tytär. Hän ystävystyy prinsessa Indiran kanssa, jonka perhe ottaa Anahitan siipiensä suojaan, ja tekee tämän elämästä ehkä hieman helpompaa. Anahita pääsee osaksi Indiran satumaisesta elämästä, ja matkutaa prinsessan virallisena seuranaisena Englantiin sisäoppilaitokseen juuri ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Englannissa hän tutustuu nuoreen Donaldiin, joka on Astburyn kartanon perijä, sekä tämän äitiin, jollaisesta juonittelijasta en ole hetkeen kirjoista lukenut... Lähes vuosisata myöhemmin Rebecca Bradley, nuori amerikkalainen filmitähti, on matkustanut Englannin maaseudulle, Astburyn kartanoon, filmaamaan elokuvaa. Sinne saapuu myös Ari Malik, joka on tullut selvittämään isoisoäitinsä Anahitan menneisyyttä. Samalla Astburyn suvun salaisuudet alkavat paljastua.

Keskiyön ruususta tuli mieleeni ihana, ihana, Kate Morton. Jotain samaa Lucinda Rileyssä ja Kate Mortonissa kertojina on, ainakin nämä molemmat kirjailijat ovat saaneet minut lumottua täydellisesti. On heissä paljon enemmänkin samaa: molemmat kirjoittavat paksuja lukuromaaneja, joissa osa tapahtumista sijoittuu menneisyyteen. Jotain samaa heissä on kertojinakin, sillä aivan samalla tavalla Riley lumosi minut, kuin Morton parhaimmillaan.

Keskiyön ruusu on nimittäin viiden tähden lukuromaani. Juoni, jonka Lucinda Riley on punonut, on kertakaikkiaan herkullinen. Hän on luonut kiehtovat, ihanat hahmot, joista minun on hankala löytää omaa suosikkiani: hahmogalleriasta löytyy useita kiehtovia tyyppejä, joiden kaikkien tarinat jäivät mieleeni elämään. Minua kiehtovat historialliset romaanit tavattomasti, joten pidin todella kovasti siitä että osa tapahtumista sijoittui 1900-luvun alkuun. Riley käsittelee historiaa taidolla, ja kuvaa ensimmäisen maailmansodan aikaista Englantia hienosti. Kun hän kuvaa tuota aikaa, se tuntuu aidolta.

En osaa sanoa kummasta puolesta Keskiyön ruususta pidin enemmän. Pidinkö enemmän Anahitan tarinasta vai siitä kun Riley kertoi Rebecasta ja nykypäivän tapahtumista. Molemmissa oli omat kiehtovat puolensa, ja varsinkin lopun jännite ja sen purku oli molemmissa tarinoissa sellainen, ettei kirjaa malttanut laskea enää käsistään. Missään vaiheessa en kuitenkaan pitkästynyt Keskiyön ruusun kanssa ja jokainen, lähestulkoon seitsemästäsadasta sivusta, oli tarinalle tarpeellinen.

Paksun kirjan aloittaminen jännittää aina enemmän kuin ohuemman. Mietin, jaksaako tarinan jännite kantaa loppuun saakka, onko kirjailija saanut aikaan tiiliskiven paksuisen, hyvän tarinan. Ja sitten, kun aloitan tiiliskiven, en kuitenkaan usein tule pettymään. Niin kuin en pettynyt nytkään.

Keskiyön ruusu on todella hyvä kesäkirja. Rileyn kertoma tarina on kevyehkö, mutta ei kuitenkaan mitään ihan hömppää: tämä kirja tarjoaa rakkaustarinan, mutta se tarjoaa myös paljon muuta. Keskiyön ruusu on tarina ihmisistä, ihmissuhteista ja myös historiasta. Tämä on eräänlainen seikkailu, hieman romanttinen sellainen. Ihana seikkailu, josta nauttii. Antautukaa Keskiyön ruusulle, saatte lukunautinnon!

Anssi Asunta: Kolmas aikakirja

Kolmas aikakirja
Anssi Asunta
375 s. 
2005
Teos









Saatu lahjaksi


Noloa myöntää että sain Anssi Asunnan Kolmannen aikakirjan joululahjaksi toissajouluna, ja luin sen vasta nyt. Ystäväni antoi kirjan minulle, ja suhtauduin siihen aluksi todella epäilevästi. Aikamatka aikaan ennen Kristusta, jossa keskeistä roolia näyttelee Mooses? Mietin ettei todella ole minun palani kakkua. Onneksi, onneksi tulin toisiin aatoksiin ja päätin lukea kirjan.

Kolmas aikakirja kertoo Yhdysvaltain avaruushallinnon tutkijasta Andy Coppolasta ja vuodesta 2035. Silloin nostetaan Messinansalmen pojhjasta liki kaksituhatta vuotta sitten haaksirikkoutunut roomalainen kaleeri. Lastina on arvokasta tavaraa, liitonarkku johon Mooses Raamatun mukaan sijoitti laintaulut, ja jotka kätkettiin Jerusalemin temppeliin. Andy tietää näkevänsä asioita joita kukaan ei uskoisi näkevänsä, ja tuo löytö vie hänet toiseen aikaan. Mikä on mennyttä ja mikä tulevaa, hän joutuu kysymään itseltään, ja niin jouduin minäkin.

Kiitän ystävääni joka antoi minulle lahjaksi Kolmannen aikakirjan. Kirjan kansi olisi kirjastossa saattanut kiinnittää huomioni, mutta takakannen perusteella se olisi saattanut jäädä kirjastoon. En ole erityisemmin kiinnostunut uskonnosta, ja Raamatun ajan tapahtumat olisivat ehkä minut kirjan kimpusta karkoittaneet. Joka olisi ollut todella suuri vahinko, sanonpa vaan!

Aikamatkailu kirjallisuudessa kuitenkin kiinnostaa kovasti. Se on Kolmannessa aikakirjassa vahvasti läsnä, ja innostuin kirjan myötä pohtimana keskeistä kysymystä, sitä, mikä on menneen, nykyisen ja tulevan keskeinen ero. Tämän kirjan mukaan ainakin eri aikakausilla on toki hirvittävän suuria eroja, mutta on myös hämmästyttäviä yhtäläisyyksiä. Uskon, että Asunta on tehnyt vaikuttavaa tutkimustyötä kirjan myötä, eikä hän jekuttaisi lukijaa ihan mennen tullen. Tietenkään, kun puhutaan ajasta kaksituhatta vuotta sitten, kukaan ei voi tietää miten asiat silloin oikeasti olivat.

Kolmas aikakirja on sitä paitsi todella hyvin kirjoitettu. Kun luin kirjan takakannen ensimmäistä kertaa, ajattelin jotenkin että kirjan täytyy olla todella vaikea - aihe kun ei ole mikään yksinkertainen. Senkin takia jännitti avata kirjan kannet, ja myönteinen yllätys oli kun teksti oli nautinnollisen sujuvaa, eikä liian haastavaa. Toki hieman haastatetta saa aina olla, mutta hieman kavahdan jos joudun liian vaikean romaanin keskelle.

Mainio, kerrassaan mainio lukukokemus tämä. Suosittelen aikamatkustuksen ystäville, uudenlaista lukukokemusta etsiville ja myös heille joita ei uskonto aiheena hirveästi kiinnosta. Minä ainakin sain Kolmannesta aikakirjasta todella paljon irti!

Ralf Rothmann: Kuolema keväällä

Kuolema keväällä
Ralf Rothmann
Suomentanut Raija Nylander
205 s. 
2016
Atena








Kustantajalta


 Toisen maailmansodan aikaiseen Saksaan sijoittuvia käännöskirjoja on julkaistu viime aikoina useita. Vai onko niitä julkaistu aina, ja minä olen vasta havahtunut näihin, kun ennen en oikein ollut kiinnostunut? Se on yksi mahdollisuus, sillä uskon että tämä on aihe joka kiinnostaa lukijoita vuodesta toiseen. Varsinkin kun tuoreita näkökulmia tuntuu löytyvän useilta kirjailijoilta.

Ralf Rothmann käsittelee tuota aikaa kahden 17-vuotiaan pojan, Walterin ja Fieten näkökulmasta. Nuo kaksi karjanhoitajapoikaa Pohjois-Saksasta päätyvät rintamalle, kun natsit värväävät sinne likipitäen jokaisen mahdollisen miehen. Walterilla käy "hyvä tuuri", hän pääsee autokuskiksi SS:n huoltoyksikköön, mutta Fiete joutuu taistelemaan eturintamaan. Varsinkin Rothmannin kuvaus Fieten koettelemuksista rintamalla on osuvaa ja sattuvaa.

Kuolema keväällä käsittelee todella raskasta aihetta. Aihetta, josta olisi saanut raskaan ja ehkäpä myös vaikeaselkoisen kirjan, mutta Rothmannin kirja ei sitä ole. Se on kyllä raskas, minun sydämeni oli pakahtua kun mietin noita kahte poikaa sodan melskeissä, mutta se ei silti ole niin vaikea kuin aluksi kuvittelin. Pääsin ensi sivuilta saakka kirjaan sisään eikä lukeminen ollut tarpomista lauseiden seassa - päin vastoin, kulkuni oli jopa häpeällisen kevyttä, aiheen tietäen.

Kuten olen saattanut aiemminkin mainita, en ole aina nauttinut historiasta kirjallisuudessa. Olen löytänyt sen vasta jokin aika sitten, ja sen myötä on tullut myös innostus lukea natsisaksaan sijoittuvia kirjoja. Se voi olla syy siihen, miksi olen kiinnittänyt viime vuoden aikana huomiota siihen, että aihetta koskettavia kirjoja on julkaistu useita. Yksikään lukemani kirja ei ole ollut samanlainen, vaan jokainen on löytänyt jonkin tuoreen näkökulman. Tietenkään kaikki eivät ole olleet loistavia, mutta aihe on kiinnostava.

Kuolema keväällä ei mene kärkeen, mitä tulee tämän aiheen kirjallisuuteen. Käsitän sen vahvuudet ja siinä on paljon hyvää - näiden kahden pojan tarina menee syvälle sieluun. Silti jokin esti minua rakastumasta kirjaan, mutten silti kadu että luin kirjan. Tämäkin kirja on aivan omanlaisensa, ja kertoo tärkeän tarinan.

Enni Mustonen: Lapinvuokko

Lapinvuokko
Enni Mustonen
255 s.
2010
Otava









Lainattu kirjastosta


Tuntuu että muualla Suomessa pakkanen on hieman hellittänyt otettaan, mutta täällä Itä-Suomessa paukkuu vieläkin. Tänäkin aamuna pakkasmittari näytti -25 lukemia, ja äsken säätiedotus lupasi samanlaisia lukemia huomisellekin. Huhhuh! En vihaa talvea, mutta pitäisin enemmän sellaisista -10 asteen pakkasista - olisi viileää, lumi pysyisi maassa, mutta ei olisi näin turkasen kylmä. Keskitynkin tiiviisti odottamana kevättä, joka tuntuu olevan kovin kaukana...

Pakkasella ei tee mieli lähteä ulos, ja paljon onkin tullut vietettyä aikaa viltin alla lukien. Loppuviikosta iski taas se tuttu nälkä: Enni Mustos-nälkä. Tämä nälkä vaivaa nykyisin säännöllisin väliajoin, Mustosta on pakko olla lainassa kirjastosta nälän varalta. Sain luettua Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan ja luin Lapinvuokon, joka aloittaa kehutun Pohjantuulen tarinoita -sarjan.

Pohjantuulen tarinoita on tuttua Enni Mustosta: se on historiallista viihdettä. Se kertoo rovaniemeläisestä Annikki Hallavaarasta, metsänhoitajaperheen ainoasta tyttärestä. Lapinvuokossa kerrotaan toisen maailmansodan aikaisesta Suomesta, eletään talvi- ja jatkosodan aika. Sitä ennen Annikki pääsee kuitenkin ylioppilaaksi ja menee naimisiin. Tuoreen morsiamen onni ei valitettavasti ole pitkäaikainen, ja Annikilla on sotien aikaan edessään monta mutkaa matkassa.

Onpa kummallista ajatella että vielä jokin aika sitten en ollut oikeastaan lainkaan kiinnostunut historiallisesta kirjallisuudesta: olen jopa joskus maininnut sen yhdeksi genreksi jota karttelen. En muista minkä ansiosta käänsin kelkkani, mutta hiljalleen olen alkanut lukea enemmän ja enemmän historiallista kirjallisuutta. Etenkin lähihistoria kiinnostaa, niin meillä Suomessa kuin maailmallakin. Suomen lähihistoria ehkä on kuitenkin se kaikista kiinnostavin asia, tahdon tietää miten tässä maassa ennen on eletty. Enni Mustonen on loistava kirjailija juuri tähän tarkoitukseen, sillä hän kertoo maamme historiasta tavalla, joka innostaa. Mustosen tapa kertoa on ihmislähtöinen, Lapinvuokkokin kertoo ennen kaikkea Annikin tarinaa, mutta samalla kertoo talvi- ja jatkosodan ajasta, joka kiinnostaa minua kovasti.

Lapinvuokko oli niin hyvä kuin hyvä Mustosen romaani saattaa ollakin. Ihastuin Annikki Hallavaaraan, ja elin jännityksellä mukana niissä mutkissa, joita elämä hänen eteensä toi. Enni Mustosella on yleensäkin ollut tapana luoda sellaisia henkilöhahmoja, joihin on helppo samaistua ja ihastua. Onneksi, sillä muuten voisi jäädä sarjan seuraavan osan lukeminen väliin.

Vaikka Lapinvuokko onkin viihdekirja, kuten Enni Mustosen kirjat yleensäkin, niin aiheet ovat kirjassa raskaita. Tietenkin talvi- ja jatkosodan aika on aina raskas. Annikin avioliitto päättyy tummiin sävyihin ja suruharsoon ja sitä seuraa lesken ei aina niin helppo elämä. Kuitenkin Lapinvuokko aloittaa Pohjantuulen tarinoita -sarjan Mustoselle tyypillisesti, kepeästi, ja seuraavaa osaa jää odottamaan.

Onneksi, onneksi minulla odottaa kirjastolainoissa Pohjantuulen tarinoiden seuraava osa: voin palata pian Annikin seuraan.

Kate Morton: Kaukaiset hetket

Kaukaiset hetket
Kate Morton 
Suomentanut Natasha Vilokkinen
727 s. 
2015
Bazar








Saatu ystävältä


Kaukaiset hetket päätyi hyllyyni ystävän kautta - siitäkin huolimatta että muutama bloggarikollega ei kirjaa ollut rakastunut. Pohdin kuitenkin itsekseni, ettei Morton aivan huonoa kirjaa voisi kirjoittaa: sen verran mielipiteet minuun vaikuttivat, etten kirjaan oikopäätä tarttunut, vaan se odotti hyllyssäni sopivaa hetkeä jonkin aikaa. Onneksi, onneksi nyt sopiva hetki tuli. Yli 700 sivuinen kirja oli täyttä nautintoa.

Kaukaisissa hetkissä eletään kahta aikaa: eletään vuotta 1992 jolloin pääroolissa on Edie. Edie on kustannusalalla työskentelevä nuori nainen, jonka suhde äitiinsä ei ole läheinen, eikä kovin helppo. Edien äiti järkyttyy, kun saa yli viisikymmentä vuotta matkalla olleen kirjeen ja se herättää tyttären huomion - mitä kirjeessä lukee?

Edien äiti oli toisen maailmansodan aikaan evakuoituna Kentin maaseudulle, ja sattuman kautta hän päätyi asumaan Milderhurstin vanhaan kartanoon. Meredithille, Edien äidille, avautui uusi maailma Blythen sisarusten kautta: Meredithin oli vaikea palata takaisin arkeen ja Lontooseen. Äidin salaisuudet alkavat pikku hiljaa tutkimustyön ansiosta aueta myös Edielle, eikä hän olisi osannut arvata millaisia asioita vanha linna onkaan pitänyt sisällään. Edien tarinan rinnalla kuljetaankin sodan aikaisissa vuosissa ja kerrotaan Blythen sisarusten tarinaa.

Onneksi meitä lukutoukkia on moneksi, ja moneksi on myös meidän kirjamakujamme. Mutta tästä eteen päin muistan sen, etten hylkää ajatuksissani kirjaa, josta joku ei ole pitänyt: yhtä hyvin minä saatan rakastaa sitä. Sillä minä rakastin Kaukaisia hetkiä. Vajosin Kate Mortonin luomaan maailmaan kahdeksi päiväksi, jonnekin historian lehtien havinan keskelle, Blythen sisarusten luokse Midlerhurstin linnaan. Sillä siellä minä olin, tiiviisti, sodan keskellä. Ja tuo aika, jonka siellä vietin, se oli ihanaa.

Olen käsittääkseni lukenut jokaisen Mortonilta suomennetun romaanin, ja pitänyt niistä kaikista. Paluu Rivertoniin avasi minulle tien Mortonin kanssa, ja silloin häneen rakastuin. Olen lukenut kirjan kahdesti, ja rakastin sitä kummallakin kerralla. Hylätty puutarha oli sekin elämys, ja niin oli Kaukaiset hetketkin. Se oli täydellinen lukuromaani, sellainen jonka sivuja tahtoo kääntää yksi toisensa perään.

Kaukaiset hetket ei ole nopeatempoinen romaani, vaikka se onkin nopealukuinen. Tapahtumat etenevät rauhallisesti, kiirehtimättä ja lukija saa eläytyä kirjan hetkiin kaikessa rauhassa. Tämä ei ollut lainkaan huono asia: ei hyvän kirjan tapahtumien tarvitse aina raketin lailla edetä. Ehkä hidastempoisuus onkin yksi parhaista puolista kirjassa: siitä ehtii nautiskella ja hahmoihin ehtii tutustua.

Hahmot olivatkin yksi parhaista asioista Kaukaisissa hetkissä. Rakastuin kahteen päähenkilöistä tavattomasti: Edie oli aivan ihana lukutoukka, viisas nuori nainen, johon tahtoisin tutustua oikeastikin. Toinen joka vei sydämeni oli Juniper: ihana, vaikea Juniper. Voi miten osasinkaan toisinaan samaistua häneen! En rakastu kirjaan päättömästi jos en voi rakastua sen hahmoihin. Mortonin taito luoda päähenkilöt on kuitenkin niin hieno, että jokaisessa hänen kirjassaan olen voinut rakastua myös hahmoihin.

Kaukaiset hetket on yksi syksyn parhaita kirjaelämyksiä. Joskus tuntuu vaikealta tarttua paksuun kirjaan - entäs jos kirja ei kannakaan loppuun saakka? Mortonin kanssa paksuutta pelkää turhaan: se kantaa aina.

Enni Mustonen: Sidotut

Sidotut (Järjen ja tunteen tarinoita 4)
Enni Mustonen
328 s. 
2007 
Otava









Ostettu e-kirja


Siinä missä toisinaan vaivaa paha dekkarinälkä, minua myös nykyisin toisinaan vaivaa Enni Mustos-nälkä. Olen vasta tänä vuonna tutustunut tähän tavattoman hienoon kirjailijaan, jostain syystä aiemmin ajattelin ettei Enni Mustonen ole minuntyyppiseni kirjailija. Kuinka väärässä olinkaan!

Sidotut jatkaa Järjen ja tunteen tarinoita sarjaa, sitä mihin edellinen osa Lipunkantajat jäi. Sidotut jatkaa Hilman ja Annan tarinaa, kahden naisen jotka ovat jo ehtineet kolmenkymmenen vuoden paremmalle puolelle. Vaikka naiset eivät lähimpiä ystävyksiä olekaan, he ovat eräällä tavalla kasvukumppaneita ja ikävöivätkin toisiaan kun elämä paiskaa heidät eri puolille maailmaa - Hilma perheineen lähtee Amerikkaan, ja Anna taas päätyy elämään kulissiavioliitossa.

Enni Mustos-nälkä ei ole mitään perinteisen viihdekirjallisuuden nälkää. Mustosen kirjoissa on vahvasti läsnä historia - eletäänhän Sidotuissakin ensimmäisen maailmansodan ja Suomen sisällissodan aikaa. Olenkin sitä mieltä, että Sidotut on hieman vakavampi kuin sarjan aiemmat kolme kirjaa, niin vahvasti sota on kirjassa läsnä. Koska molemmat naiset ovat politiikassa vaikuttaneita, sota vaikuttaa myös heidän ja heidän perheidensä elämään. Tämä tuo sitä vakavaa, ja ajoittain lähes kyyneleitä tuovaa puolta kirjaan. Onko se paha? Ei. Ei se ole. Mustonen on todella hyvä myös vakavana.

Tutustuin Mustoseen Syrjästäkatsojan tarinoita-sarjan avulla. Se jotenkin on pitänyt ykkössijansa Mustosen tuotannossa minun kohdallani, vaikka olen muutakin Mustosta vuoden aikana lukenut. Ei Järjen ja tunteen tarinoitakaan lainkaan huono ole, päinvastoin. Sarja on hieman erilainen, mutta olen aikalailla silti kiintynyt näihin kahteen naiseen, Hilmaan ja Annaan. Kumpaan enemmän, sitä en osaa sanoa, molemmat ovat viehättäviä omalla tavallaan.

Sidottujen lukeminen oli omalla tavallaan ihanaa ja omalla tavallaan kauheaa. Ihanaa siksi, että Enni Mustosen lukeminen on aina ihanaa, ja kauheaa siksi, etten ole juurikaan lukenut kirjoja Suomen sodista. Mustonen kuvaa sodan aikaisia tapahtumia todella aidosti, ja ne toivat minulle väristyksiä: tällaistako täällä on ollut? Vaikka tiedän toki, että kaikki päättyy hyvin, niin silti. Väristykset kulkivat kehon läpi.

Onneksi Kobossani on vielä yksi osa Järjen ja tunteen tarinoita, vaikka käsittääkseni se kertookin tarinaa hieman eri tavalla. Ja onhan minulla, luojan kiitos, vielä monta Mustosta lukematta.

Enni Mustonen: Lipunkantajat

Lipunkantajat
Enni Mustonen
235 s. 
2006 
Otava









Lainattu kirjastosta


Kävipäs hupsusti. Aloitin vähän aikaa sitten Järjen ja tunteen tarinoita sarjan Nimettömät kirjasta, ja nyt halusin sitä jatkaa. En ollut kuitenkaan tutkinut asiaa kunnolla, sillä Lipunkantajat olikin sarjan kolmas kirja, eli yksi jäi välistä. En kirjan alussa edes tajunnut sitä, mutta jossain vaiheessa aloin ajatella että jotain on nyt jäänyt puuttumaan.

Lipunkantajat jatkaa Järjen ja tunteen tarinoita sarjan aiemmista osista tuttujen Hilman ja Anna Sofian tarinoita. Hilma on Lipunkantajissa jo kahden lapsen äiti, ja työskentelee ompelijattarena. Anna Sofia taas on maisteri, ja muuttaa kirjan aikana Vaasaan.

Kirjassa käsitellään jälleen historiallisia seikkoja, ja Lipunkantajat kertoo ajasta jolloin Suomen työläiset nousevat lakkoon vastustaakseen keisaria. Aika on hieno siinä mielessä, että myös naiset, ja kaikki muutkin säädystä riippumatta, saavat äänioikeuden. Eletään jännittäviä aikoja siinäkin mielessä, että Hilma ja Anna Sofia tahoillaan päätyvät ehdokkaiksi vaaleihin. Miten näiden naisten käy, vaaleissa ja rakkaudessa?

Ei oikeastaan hirveästi haitannut, vaikka yksi kirja välistä oli jäänytkin. Luulin aluksi, että Mustonen on tahallaan jättänyt väliä kirjojen aikakausiin, ja hypätään yhtäkkiä reippaasti eteen päin. Näin ei siis kuitenkaan ollut, mutta luulen etten tule kuitenkaan palaamaan taaksepäin ajassa, ja lukemaan välistä jäänyttä kirjaa vaan hyppään suoraan seuraavaan.

Tämä kevät on ollut varsinainen Mustos-kevät. Oli nimittäin muistaakseni kevätaikaa jo, kun luin Paimentytön. Siitä eteen päin olenkin lukenut säännöllisin väliajoin, eli aika usein, Mustosta. On käyty läpi Syrjästäkatsojan tarinoiden tähän asti ilmestyneet kirja, Morsiuskesä, sekä nyt kaksi osaa Järjen ja tunteen tarinoista. Olen vaan niin inoissani Mustosesta, hän on juuri sellainen kirjailija josta pidän.

Ei nimittäin Enni Mustonen petä tälläkään kirjalla: ihanaa, historiallista viihdettä on Lipunkantajat. Enni Mustonen kuljettaa minut maisemiin, jotka eivät ole ennalta tuttuja, ja joista olen kuullut ainoastaan koulun historian tunneilla. Ja miten Mustonen minut sinne viekään, lempeästi ja viihdyttäen. Ihastuttavaa.

Jos Suomen historia kiinnostaa, etkä säikähdä viihteellisempää kerrontaa, lue Enni Mustosta. Et voi jättää näitä väliin!

Enni Mustonen: Nimettömät

Nimettömät
Enni Mustonen
253 s. 
2004 
Otava









Lainattu kirjastosta


Matkani Enni Mustosen seurassa alkoi Paimentytöstä, johon ihastuin kovasti. Ei mennytkään kauaa, kun olin lukenut jo tähän mennessä ilmestyneet kirjat Syrjästäkatsojan tarinoita sarjasta, ja janosin lisää. Pyysin suosituksia Mustoselta bloggauksessani, ja sain useammankin vinkin Järjen ja tunteen tarinoista, jonka Nimettömät aloittaa.

Järjen ja tunteen tarinoita sarja kertoo kahdesta nuoresta naisesta, jotka kohtalon oikkujen johdattamina saapuvat Helsinkiin, samaan talouteen, 1890-luvulla. Hilma saapuu Augusta Ahlstedin huusholliin piiaksi, ja pappissuvun tytär Anna Sofia taas muuttaa Helsinkiin tätinsä luokse tullessaan kaupunkiin opiskelemaan. Augusta Ahlstedin taloudessa eläminen ei ole yksinkertaista, sillä neidin vaatimukset ovat korkealla. Miten käy näiden nuorten naisten, kun vastassa on koitoksia elämän ja rakkauden tiellä?

Luin ennen Järjen ja tunteen tarinoiden aloittamista Mustosen yksittäisen romaanin, Morsiuskesä. Se oli ihan hyvä kirja, muttei se silti saanut minua innostumaan sillä tavalla, kuin Syrjästäkatsojan tarinoita-sarja sai. Mutta sitten, kun pääsin sisälle Nimettömiin. <3 Ai ai!

Mielestäni Mustonen on parhaimmillaan historiallisessa viihteessä, jossa näkyy selkeästi hänen tietämyksensä historiasta ja siitä miten ennen oltiin ja elettiin. Nimettömät sijoittuu samoihin aikoihin mistä Syrjästäkatsojan tarinoitakin lähti liikkeelle, joten elettiin jo minulle hieman kirjoista tuttua aikaa.

Ja miten on taas kerran Mustonen ihanat hahmot kirjaansa luonut! Hilma on hieman omapäinen, eikä liikoja kumartele edes ylempiään. Hänellä on kuitenkin sydän paikallaan ja tunteita löytyy - mutta tältä nuorelta naiselta kyllä löytyy myös asennetta. Anna Sofia taas on todella herkkä ja hän olikin se kumpi näistä nuorista naisista tuli minulle läheisemmäksi. Anna Sofian halu oppia ja opiskella on hurmaava, ja naisen opiskeluhan ei tuohon aikaan ollut mikään yksiselitteinen juttu.

Koska Syrjästäkatsojan tarinat kertoo suunnilleen samasta ajasta kuin Järjen ja tunteen tarinoitakin, en voinut olla koko ajan hieman vertaamatta näitä kahta sarjaa. Vertailu ei kuitenkaan kääntynyt kummankaan haitaksi, vaan voin täydestä sydämestäni sanoa että pidän kummastakin. Nimettömät oli todella hieno aloitus sarjalle, ja mietin, miten pitkään maltankaan odottaa että pääsen seuraavan osan kimppuun...

Enni Mustonen on taitava viihdekirjoittaja, joka on vienyt minut ihan huomaamattani myös historiallisen kirjallisuuden tielle. En tiedä onko tuolta tieltä kääntymistä, mutta ainakin Mustosen annan minua 1800- ja 1900- lukujen vaihteeseen johdattaa vielä monen kirjan verran.

Enni Mustonen: Emännöitsijä

Emännöitsijä
Enni Mustonen
447 s. 
2015
Otava










Arvostelukappale

Niin siinä sitten kävi, etten pystynytkään lukemaan koko dekkariviikkoa pelkkiä dekkareita. Neljännen kirjan kohdalla alkoivat murhat tökkiä niin pahasti, että kirja oli pakko jättää julmasti kesken. Ja mikä onni ja ilo minut valtasi, kun otin paljon odottamani Enni Mustosen Emännöitsijän hyllystä, ja tiesin saavani luettavaksi jotain aivan muuta kuin julmuuksia! Tiedän kyllä, että minua odottaa monta, monta hyvää dekkaria hyllyssä, ja niidenkin aika tulee, ehkä piankin. Välillä on vaan pakko saada jotain muuta.

Emännöitsijä on kolmas osa Syrjästäkatsojan tarinoita sarjassa, jossa pääosassa on Ida. Ensimmäisessä osassa orvoksi jäänyt Ida oli vain paimentyttö, nyt hän on edennyt jo emännöitsijäksi Albert Edelfeltin ateljeeseen. Hän siis muuttaa takaisin Helsinkiin, ja tutustuu samalla samassa talossa asuviin ihmisiin. Kaipuu vanhaa heilaa, Eliasta kohtaan valtaa Helsingissä mielen, mutta pian uusi ihastus valtaa mielen... Emännöitsijässä Ida kokeekin elämänsä suurimman romanssin.

Olen niin onnellinen, että olen löytänyt Enni Mustosen. Hän on kirjailija minun makuuni, tai niin ainakin on tämä Syrjästäkatsojan tarinoita kirjasarja. Se yhdistelee hienosti historiaa ja viihdettä, ja minäkin palauttelin mieleeni historiallisia tapahtumia ja henkilöitä ihan huomaamattani, kun kirjaa luin. On mukava tunne lukea maamme merkittävimmistä henkilöistä ja siitä, millaisia ihmisiä he ehkä ovat olleet eläessään.

En varmaankaan lukisi tätä sarjaa, jos en olisi heti Paimentytössä ihastunut niin kovasti Idaan. Hän vain on juuri sellainen romaanihenkilö, josta tahdon lukea lisää: aito, viaton, muttei naiivi ja positiivinen. Hän on rehti ja reipas tyttö, johon tutustuisin mielelläni.

Olen ollut todella iloinen, kun olen voinut lukea näin lähekkäin nämä kolme kirjaa. Puhutaan nimittäin ehkä ainoastaan muutamasta viikosta, kun mietitään aikaa, mikä on ollut näiden kirjojen välissä. Nyt tuntuu kamalalta, kun mietin että joudun odottamaan seuraavaa kirjaa vuoden! Mitä Idalle oikein tapahtuu? Miten tarina jatkuu?

Onneksi voin lukea vanhempaa Mustosta. Yksi hänen kirjansa on jo e-kirjana ostettu, ja olen varma, että lainaan kirjastosta lisää. On aina ilo, kun löytää uuden kirjailijan josta pitää. Varsinkin, jos kirjailija on sellainen joka on jo kirjoittanut paljon. Niin kuin Mustonen!

Yhteiskunnallisuus on läsnä vahvasti tässäkin kirjassa, niin kuin edellisissäkin sarjan osissa. Ida joutuu pohtimaan itsekin sijaansa yhteiskunnassa, osin romanssinsa vuoksi. Aina ei ole helppoa olla "ainoastaan piikatyttö". Mustonen ei kuitenkaan saarnaa yhteiskuntaluokista, vaan ne tulevat viihteellisen kerronan osana. Kirja opettaa, ainakin minua, mutta se tekee sen kiltisti. Huomaamatta.

Siinäkin mielessä kirja opettaa, että joidenkin henkilöiden repliikit on kirjoitettu ruotsiksi. Tottakai, onhan Suomi noihin aikoihin ollut kaksikielinen maa. Mustonen on kirjoittanut jotkin Ruotsia puhuvien henkilöiden repliikeistä ruotsiksi, mutta ei ole kääntänyt niitä suoraan. Hän on tehnyt kuitenkin käännöksen niin ovelasti, että lukija ajattelee tajuavansa itse, mitä on sanottu. Niin ainakin minulle kävi, olenhan aivan onneton ruotsissa.

Kaikenkaikkiaan Emännöitsijä oli mahtava. Jälleen kerran. Mustonen onnistuu kirjassaan, ja pitää jännitteen yllä loppuun saakka. Jos et ole vielä lukenut tätä sarjaa, hanki ihmeessä Paimentyttö käsiisi! Mutta nimen omaan Paimentyttö, sillä tämä sarja kannattaa aloittaa ensimmäisestä osasta.

Enni Mustonen: Lapsenpiika

Lapsenpiika
Enni Mustonen
366 s. 
2014
Otava









Arvostelukappale


Siitä ei ole kovinkaan pitkä aika, kun tutustuin Enni Mustoseen ensimmäistä kertaa Paimentytön myötä. Sitä ennen olin suhtautunut tähän kirjasarjaan, ja ehkäpä kirjailijaankin, varauksella, vaikka kirjailijasta laajasti kirjakavereideni keskuudessa pidetäänkin. Kuinkas kävi - Paimentytön myötä rakastuin, enkä malttanut kovinkaan montaa kirjaa välissä lukea, kun oli pakko päästä lukemaan lisää Idasta.

Professori Topeliuksen menehdyttyä Idan on täytynyt löytää uusi palveluspaikka. Hän päätyykin Sibeliuksen perheeseen Helsinkiin, suureen kaupunkiin, jossa orpotyttö on ensin hieman eksyksissä. Idan tehtävänä on ennen kaikkea kaitsea lapsia, mutta puuhaa löytyy keittiöstäkin. Ja kuinka käykään - heit ensimmäisinä työpäivinään Ida huomaa että viereisessä talossa asuvan vossikkakuskin renkipoikana on Elias, Idan ensi-ihastus. Vanhat tunteet heräävät henkiin, ja nuoret varastavat yhteisiä hetkiä itselleen.

Kärsin vielä hienoisesta lukujumista, kun avasin Lapsenpiian kannet. Toisaalta, tiesin että tässä on kirja, joka ajaa tuon ikävän olon pois, niin paljon kirjan lukemista odotin. Ja niin todella kävi - löysin heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien lukemisen riemun ja ihanuuden, sen tunteen, jonka takia luen. Mustonen on ihana kirjailija, ja on upeaa miettiä, miten monta kirjaa minulla on häneltä vielä edessä!

Syrjästäkatsojan tarinoita sarja on todella mielenkiintoinen, ja sopii varmasti monenlaiselle lukijalle. Kirjoissa on mukana rakkautta, Idan ja Eliaksen tarinaa, mutta myös historiaa. Se kertoo kevyellä, mutta samalla syvällisellä otteella suomalaisista kulttuurisuvuista, joiden elämä ainakin minua kiinnostaa. Lapsenpiiassakin on kuvailtu Jean, eli kuten kirjassa puhutaan, Janne, Sibeliuksen elämää, ja luomisen tuskaa, unohtamatta kuitenkaan ympärillä elävää perhettä.

Tällä viikolla posti toi minulle sarjan uusimman osan, Emännöitsijän. Mutta kuinka, kuinka jaksan odottaa seuraavaa osaa, kun Emännöitsijän kuitenkin pian luen? Ehkä lohduttaudun sillä, että luettavana on runsaasti muita Mustosen teoksia.

Haluaisinpa kovasti tarjota Syrjästäkatsojan tarinoita miehen luettavaksi, sillä haluaisin kuulla miehisen mielipiteen sellaiselta, joka olisi kiinnostunut historiasta, mutta ei kavahtaisi kevyttä kerrontaa. Mielessäni välähtelee yksi tällainen mies, ja ehkäpä tätä sarjaa hänelle tarjoankin.

Mustonen herätti rakkauden historialliseen kirjallisuuteen, mahtavaa. Ja tuohan on loputon suo, johon upota... Kiitokset kirjasta kirjailijalle, ja tietysti lämmin kiitos myös kustantajalle, jolta kirjan sain.

Jotain aivan erilaista.

Karhunpesä
Venla Hiidensalo
480 s. 
2014
Otava












Harhailin oman kirjahyllyni ääressä, ja ehdin aloittaakin jo erästä omaa kirjaa, kun tajusin käydä kirjaston nettisivuilla. Siellä huomasin, että useammankin kirjan laina-aika lähestyy loppuaan, eikä uusimis mahdollisuutta enää ole. Noista kirjoista muutama oli sellainen, jotka haluan ehdottomasti lukea, joten nyt lähiaikoina luen ainoastaan siis kirjaston kirjoja. Niin, jos lähipäivinä ei postiluukku kolahda, ja sieltä tipahda Tuomas Kyrön uusinta kirjaa, jota odotan kuin kuuta nousevaa.

Mataleena, valokuvaaja, palaa pitkältä matkaltaan Suomeen kuultuaan että hänen isänäitinsä, Alma, on kuolemassa. Alma on hänen viimeinen linkkinsä kuolleeseen isään, joten tärkeämpää on päästä Alman kuolinvuoteen ääreen, kuin paeta maailmalla omia muistojaan. Alman viimeiset sanat olivat "etsi isä", ja niin Mataleena alkaa tehdä matkaa sisällissodan aikaiseen Neuvostoliittoon, Alman isän Voiton jäljille.

Karhunpesä on taaskin niitä kirjoja joita en välttämättä olisi aiheen takia poiminut käsiini kirjastosta. Suomen sodat eivät ole sydäntäni lähellä kirjallisuudessa, enkä ole kovin paljoa niistä koskaan lukenutkaan. Olen kuitenkin lukenut Venla Hiidensalon edellisen romaanin Mediahuoran, ja pidin siitä todella paljon. Siksi nyt päätin lukea Karhunpesänkin. Siksi, ja myös siksi, että muutamat bloggarikollegani ovat tätä kovin kehuneet.

Mitä sanoisin Karhunpesästä? Se oli vaikuttava. Se teki minuunkin vaikutuksen, vaikkei aihe olekaan sydäntäni lähellä. Mielenkiinnolla matkasin historiassa sata vuotta taaksepäin, ja elin siinä ajassa vahvasti. Hiidensalo osaa  taitavasti maalata lukijan silmien eteen historiallisen maiseman, ja henkilöt.

Kuitenkin eniten Karhunpesässä pidin luvuista, jossa kerrottiin nykypäivästä, ja Mataleenasta. Vaikka muutkin henkilöt olivat hienoja, ja mielenkiintoisia, Mataleena oli silti minulle se läheisin. Ehkä juuri siitä syystä että hän oli nykyaikaa, tätä hetkeä.

Olisin halunnut pitää teoksesta enemmän. Olisin halunnut että se olisi sytyttänyt sisälläni liekin, nyt syttyi vain pieni kipinä. Hiidensalo on erittäin taitava kirjoittaja, mutta Karhunpesän aihe vain ei ole minun aiheeni. Valitettavasti.

★★★

Kirjan matkassa 1400-luvulle.

Synnintekijä
Milja Kaunisto
308 s. 
2013
Gummerus












Sain arvostelukappaleena jokin aika sitten Milja Kauniston Kalmantanssin, ja päätin että luen ensin Kauniston ensimmäisen kerran, Synnintekijän. Sukelsin minulle aika tuntemattomaan aikaan, 1400-luvulle, mutta mitenkäs sen koinkaan? Lukekaapa ihanat aurinkoeläimet eteenpäin!

Synnintekijä kertoo miehestä, Olavi Maununpojasta, joka opiskelee papiksi Pariisissa. Kirjassa nousee pääosaan aika siveetön meininki: onhan kirjan nimikin Synnintekijä. Mahdollisuuksia tuohon synnin tekemiseen tulee Olavi Maununpojalle ovissa ja ikkunoista, eikä itsekuri aina riitä niiden torjumiseen.

En kerro juonesta nyt yhtään enempää, etten vaan spoilaa ketään lukijaa. Olen yleensäkin ylivarovainen näissä spoilaamisjutuissa, haluan herättää lukijan kiinnostuksen olennaiseen, niin kuin eräs bloggarikollegani asian hyvin muotoili: haluan antaa sokerimurusia muurahaisille, että ne löytäisivät sokeriastialle, siis nimenomaiselle kirjalle.

Ja toivon että Synnintekijä löytää lukijansa. Myös sellaiset lukijat, jotka eivät yleensä lue historiallista kirjallisuutta. Sillä minäkin yllätin itseni. En ole ikinä lukenut kirjaa näin kaukaa historiasta, siksi vierastinkin Synnintekijään koskemista. Mutta yllätys, minä pidin tästä!

Synnintekijä on monipuolinen. Jännittävä, eroottinen ja viihteellinen. Se ei kuitenkaan ole täyttä pornoa, vaikka väliin mahtuu hyvinkin eroottisia kohtauksia. Nekin ovat kuitenkin kirjallisesti taidolla tehtyjä, eikä lukijalle, ainakaan minulle, jäänyt likainen olo.

Olen onnellinen kun tartuin Synnintekijään. Ja olen onnellinen että hyllyssäni odottaa vielä Kalmantanssi, ja että kolmas osakin on vielä tuloillaan.

Kiitos kirjailijalle hienosta kirjasta!

★★★★

Nina Hurma: Yönpunainen höyhen

Yönpunainen höyhen
Nina Hurma
223 s. 
2013 
Gummerus





Fiktiivisestä maailmasta toiseen sukeltaminen käy helposti - nyt sukelsin vuoden 1984 Japanista 1920-luvun Helsinkiin, Yönpunaisen höyhenen kera. Ikäväkseni täytyy todeta että tämä eroottinen dekkari oli minulle aika suuri pettymys.

Rouge, oikealta nimeltään Saimi, on päivisin hattukaupan myyjä ja iltaisin kohtalokas jazz laulajatar. Hän hurmaa miehet mennen tullen, ja hänen koukkuunsa jää myös poliisina työskentelevä Korpela.

Tapahtuu murha. Juuri avatun Cobra ravintolan ravintoloitsija Gustafsson tapetaan, ja paikalle sattuvat niin Rouge kuin tämän veli Toivokin. Toivoa epäillään murhan tekijäksi, ja Rouge tekee kaikkensa saadakseen veljensä pois putkasta. Paikalla on nimittäin ollut tuntematon henkilö, jonka ainoana tuntomerkkinä on ranteeseen tatuoitu lintu...

Minä en syttynyt. Kirja ei vienyt minua mukanaan ollenkaan, ja näin jälkeenpäin ihmettelen että miksi luin sen loppuun. Jokin loppuratkaisussa ilmeisesti kuitenkin kiinnosti niin paljon että jaksoin tuon lyhyehkön kirjan loppuun asti lukea.

Hyvänä puolena sanottakoon että sain luettua kerrankin jotain historiallista, olihan tämä kansalaissodan jälkeiselle itsenäiselle vuosikymmenelle sijoittuva dekkari ensimmäinen kosketukseni historialliseen kirjallisuuteen. Mutta ei varmasti viimeinen - sillä asian vierestä sanottakoon, että erään lehtijutun jälkeen minua on alkaneet kiinnostaa talvisodan ja jatkosodan aikaiset tapahtumat naisen näkökulmasta kuvailtuna. Joten siitäkin aiheesta tulette kesän aikana varmasti blogistani lukemaan.

Eroottinen vivahde oli ajoittain kirjassa vahva. Tuli mieleen vanha Regina, jolloin siinä oli vielä naisen unelmia. Mutta nekin kohtaukset olivat taidokkaasti kirjoitettuja, kuten koko kirja.

Valitettavasti tämän dekkarin tapahtumat eivät saaneet minua kananlihalle, eivätkä malttamattomana odottamaan lopputapahtumia. Eikä miettimään että "Joko tämä loppuu" kuten 1Q84:n kanssa kävi.

++