Zoe Sugg: Girl online

Girl online
Zoe Sugg
Suomentanut Inka Parpola
430 s. 
2016
WSOY








Kustantajalta


Aloitin Girl onlinen itse asiassa jo yli viikko sitten - sitten unohdin kirjan kyläpaikkaan ja sain sen takaisin vasta lauantaina. Vaikka olen ehtinyt lukea useamman kirjan tässä välissä, tarina ei ollut mielestäni hukkunut mihinkään. Päinvastoin, olen odottanut kovasti hetkeä jolloin pääsen lukemaan miten Pennyn käy.

Zoe Sugg on itse tunnettu bloggaaja. Hän pitää kauneus- muoti- ja lifestyleblogia ja hänellä on oma Youtube-kanava. Kun kuulin Girl onlinesta, täytyi heti googlettaa Zoe Sugg - ja kyllä, hänellä on hirvittävä määrä seuraajia. Bloggaamisesta kertoo myös hänen esikoiskirjansa, Girl online. Se kertoo Pennystä, joka pitää Girl onlin -nimistä blogia, ja jota elämä tuntuu hieman potkivan päähän. Ystävyyssuhteet tuntuvat hajoavan ja Penny tuntuu mokaavan kerta toisensa jälkeen. Mutta onneksi on blogi, jossa voi kertoa kaiken. Anonyymisti.

Penny saa elämänsä tilaisuuden kun hän pääsee matkustamaan perheensä kanssa New Yorkiin, vanhempiensa työkeikan ansiosta. New York tuo eteen kaikkea ihanaa, mutta ennen kaikkea se tuo hänen eteensä ihanan Noahin, rokkaripojan. Ennen kuin Penny huomaakaan, hän on ihastunut korvia myöten - Noahilla vain tuntuu olevan jotain, mitä hän ei Pennylle kerro.

Olen vajonnut nuortenkirjamaailmaan. Olen lukenut perätysten useamman hyvän nuortenkirjan, ja se maailma tuntuu hyvältä. Nuortenkirjojen maailma on jotenkin kepeämpi, pehmeämpi kuin aikusille suunnattujen, joskus rankkojenkin kirjojen maailma. Pehmeä on nimittäin myös Girl onlinen maailma. Pehmeä ja ihana.

Kaikesta näkee että Zoe Sugg on kirjoittanut pienestä pitäen. Hän osaa tarinankerronnan taidon, ja pitää lukijaa tiukasti pihtiotteessaan alusta loppuun saakka. Olenko ainoa joka on aavistanut Noahin salaisuuden melkein alusta saakka? En ehkä. Vaikka aavistelinkin, se ei pilannut lukunautintoa ollenkaan. Zoe Suggin tapa rakentaa tarina yhdistettynä Inka Parpolan lukijaa hellivään suomennokseen tekee kirjan josta nauttii aikuinenkin - puhumattakaan sitten kirjan kohdeyleisöstä.

Tuntuu että Girl online on aiheeltaan kirja, joka vetoaa nuoriin. Vaikka Sugg ei olisikaan bloggarina nuorelle tuttu, niin kirjan päähenkilö Penny varmasti nuoria kiinnostaa. Penny bloggaa ja nuorista löytyy nykyään hurja määrä bloggareita - ja kukapa ei haaveilisi suloisesta amerikkalaisesta rokkaripojasta? Girl online on kirja, joka pudotti minutkin nuoruuden ajan hattaramaisiin päiväuniin, eikä se ollut hassumpi juttu.

Girl onlinessa on kaksi ulottuvuutta - on Pennyn blogi ja anonyymi bloggaajaminä, ja sitten on Noahin ja Pennyn rakkaustarina. Nämä kaksi seikkaa on yhdistetty luonnollisella tavalla ja lukemisesta nauttii. Goodreadsissa luki, että kirja on Girl online #1. Onko jatkoa tiedossa? Jos on, niin mahtavaa. Toivottavasti kustantaja jatkaa suomentamista!

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Viimeinen sana
Pärttyli Rinne
213 s. 
2014
Noxboox









Arvostelukappale


Chick litin jälkeen mieli kaipasi jotain aivan muuta, hieman vakavampaa teosta. Hyllystä löytyi sopivasti tämä Pärttyli Rinteen Viimeinen sana kirja, joka aiheellaan on herättänyt mielenkiintoni.

Viimeinen sana kertoo Franzista. Ylioppilaskirjoituksiin valmistautuvasta nuoresta miehestä, joka haaveilee siitä, että hänestä tulee vielä suurin filosofi koskaan. Hän toivoo, että tulee täyttämään luentosalit uudella vapauden filosofiallaan. Tarinaan mahtuu myös Kolehmainen, Franzin ystävä, jolla on Glock-pistooli, sekä Virpi, Franzin suuri rakkaus. Viimeinen sana sukeltaa koulutragedioiden mustaakin mustempaan ytimeen.

Viimeinen sana on kirja, joka selittää. Ainakin jollain tapaa. Se kertoo Franzista, joka ei jätä itselleen loppujen lopuksi vaihtoehtoja, vaan päätyy ratkaisuun, joka on kaikille paha. Tämä kirja vie lukijan tutustumaan siihen maailmaan, jossa syyllinen kouluammuskeluihin elää. Se on äärimmäisen vaikuttava teos.

Pärttyli Rinteen kieli on juuri sellaista, mitä tämä kirja tarvitseekin. Voisin sanoa, että Rinteen kieli sopii juuri Franzille, joten se sopii todella hyvin tähän kirjaankin.

Alussa kirja ei välttämättä ota omakseen, ehkä hieman kompasteleekin. Sai minut miettimään, missä oikein mennään. Mutta sitten kun vauhtiin päästään, ja mennään loppua kohti, se yhtäkkiä vie mukanaan. Tietenkin, kun miettii kirjan aihetta, niin voi päätellä että loppu on paha huipennus.

Joskus mietin, miksi oikein luen esimerkiksi juuri tällaisia kirjoja, jotka tavallaan tuovat kamalan olon. Mutta haluan lukea mahdollisimman monenlaisia kirjoja, mahdollisimman monenlaisista aiheista. Myös tällaisista, jotka eivät ole mitään hömppää, vaan aiheita oikeasta elämästä. Sillä kuten hyvin tiedätte, myös tällaisia asioita tapahtuu. Valitettavan usein. Ehkä halusin nimenomaan ryömiä ammuskelijan sisälle, saada edes jonkinlaista kosketuspintaa siihen, mitä hänen sisällään on. Ja sen sain.

Jos haluat lukea vaikuttavan kirjan aiheesta, joka ei ole kaunis, suosittelen kyllä Viimeistä sanaa. En nimittäin ole tällaiseen kirjaan ennen törmännyt.

Leena Paasio: Melkein äiti

Melkein äiti
Leena Paasio
283 s. 
2015
Kosmos









Arvostelukappale


Uusi kustantamo Kosmos, ja Kosmoksen mukana heidän ensimmäinen kirjansa Leena Paasion Melkein äiti tuli tutuksi sosiaalisen median kautta. Aina kiinnostaa, kun seuraajaksi liittyy kustantamo josta ei ole ennen kuullut, ja täytyyhän siitä ottaa selvää. Lisäksi tietenkin herättää kiinnostuksen, kun blogikavereiden blogeissa alkoi näkyä Melkein äiti kirjaa, positiivisessa hehkussa.

Anu tapaa Janin vaellusreissulla, ja rakastuu melkein heti. Hän saa itselleen maailman ihanimman miehen, ja kaupan mukana tulee Siiri, Janin tytär. Valitettavasti mukana tulee myös ex-vaimo, jolle Janin ja Anun suhde ei varsinkaan alussa ole mikään helppo pala niellä. Melkein äiti on romaani siitä, mitä on olla vain isän uusi vaimo. Mitä on, kun ei ole mitään kokonaan. Ainoastaan melkein.

Hyppäsin aika pitkälle pois mukavuusalueeltani kun aloitin tämän kirjan. Halusin toki itse kirjan lukea, ja se oli muissa blogeissa jo kiinnostuksen herättänyt, mutta varsinaisesti äiti asiat eivät minun omaa alaani ole, minulla kun ei ole lapsia, eikä suhdetta. Mutta, miksei voisi nauttia kirjasta, joka kertoo itselle vieraasta elämänalueesta? Ehkä silloin voi oppia jotain uutta.

Pidin alusta saakka Leena Paasion tyylistä kirjoittaa. Hän käyttää kirjassaan runsaasti dialogia, joka sopii hänen tekstiinsä, tavallaan keventämään raskasta asiaa.

Sillä raskasta asiaa Melkein äiti on täynnä. Se on riipivästä ja repivästä aiheesta kirjoitettu, ja uskon että sellainen lukija, jota tämä aihe on lähellä, lukee kirjaa kyyneleet silmissä. Sillä kyyneleet meinasivat minunkin silmiini tulla, niin koskettavasti Paasio aiheesta kertoo.

Kosmos aloittaa kiinnostavalla, koskettavalla, ja ajatuksia herättävällä kirjalla. Se ei varmasti jätä yhtäkään lukijaa kylmäksi, eivätkä varmasti kirjan henkilöt jätä nekään lukijaa ilman mielipiteitä. Minun sympatiani olivat täysin Anun puolella, ja liikutuin hänen puolestaan useaan kertaan.

Melkein äiti käsittelee äitiyttä laajemminkin; lapsettomuus on myös mukana kuvioissa. Tämäkin on kuvattu hyvin aidon tuntuisesti, ja uskon että tältäkin kannalta kerronta ravisuttelee erityisesti lukijaa, jolle aihe on surullisesti tuttu. Leena Paasio totta vie osaa koskettavan kerronnan, ainakin tästä aiheesta.

Kiinnostuksella odotan, millaisen kirjan Leena Paasio seuraavaksi kirjoittaa. Sillä toivon, että sellainen tulee.

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Rakkaudenhirviö
Saara Turunen
441 s. 
2015
Tammi









Oma kirjaostos


Takana on viikonloppu, jonkalaisten takia elämä on ihanaa. Vietin viikonlopun Raumalla, johon lähdimme juhlimaan kummityttöni ristiäisiä. Tuo mitä valloittavin ja kaunein olento sai nimekseen Minja Elena Annikki, ja hymylläni ei ollut rajoja kun sain tytön syliini.

Ja mikä parasta, ainoa ilo ei suinkaan ollut ristiäiset ja pieni tyttö; sunnuntaina aamupäivällä tapasin Kirjasiskon, ihanan naisen johon olen blogimaailman kautta tutustunut. Huomasimme noin vuosi sitten ettei meitä yhdistä ainoastaan samankaltainen kirjamaku, vaan meissä on paljon muutakin yhteistä. Pikku hiljaa meistä on tullut hyvät ystävät, ja olemme miettineet tapaamista jo pitkään. Nyt, vimeinkin se onnistui! Muutama tunti meni kahvilassa istuskellessa hujauksessa, ja puhetta riitti. Tehtiin sitäpaitsi ihana vaihtokauppa: kirjasisko sai pinon kirjoja ja minä ihanat, värikkäät villasukat! Olen siitä kumma, että pidän villasukkia kesälläkin, joten ne pääsevät varmasti hetimiten käyttöön.

Joensuusta Raumalle ajaa monta, monta pitkää tuntia. Mutta mikäs siinä autossa istuessa, jos on hyvä kirja käsissä. Lauantaina, matkan aluksi korkkasin uuden kirjan, Helsingin reissulta ostamani Saara Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviö. Ja vaikkei autossa istuminen noin pitkän matkan ajan kaikkein mukavinta olekaan, niin tämän kirjan kanssa aika meni nopeasti.

Rakkaudenhirviö kertoo nuoren naisen kasvutarinan. Se kertoo tarinan tytöstä, jonka äiti pienestä pitäen opettaa, että kaikkein parasta on olla tavallinen, ihan niin kuin kaikki muutkin. Erilaiset, ne ovat huonoja ihmisiä. Tyttö onkin kiltti lapsi, aivan tavallinen, ja pysyy muotissaan. Kuitenkin, kun ikää alkaa tulla, hän alkaa kapinoida, ja päättää lähteä kotikaupungistaan. Hän ottaa siivet alleen, eikä halua olla niin kuin muut.

Kun suljin kirjan kannet, jouduin miettimään hetken, mitä mieltä Rakkaudenhirviöstä olin. Tuumailin aikani, ja loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen että pidin tästä kirjasta. Sillä tästä kirjasta ei voi oikein olla sitä mieltä, että tämä olisi ollut vain ihan ok. Rakkaudenhirviöstä, ja Turusen kielestä, siitä joko pitää tai sitten ei. Ja minä pidin.

Turusen tapa kirjoittaa on persoonallinen, eikä sellaista tule vastaan aivan joka romaanissa. Nimittäin, tämä esikoiskirjailjia ei esimerkiksi käytä ollenkaan dialogia, vaan kirjassa tapahtumat vain seuraavat toisiaan. Tämä seikka hieman yllätti, ja kieltämättä vaati ensin totuttelua. Tapahtumat etenevät dialogien puutteen takia vauhdilla, mutta kun vauhtiin tottuu, niin mukana pysyy kyllä hyvin - ja kyydissä matkustaa mielellään.

Saara Turusen huumori puree minuun. Naurahtelin kirjan kanssa useammankin kerran, ja tuli tunne, että tämän kirjoittaja täytyy olla hyvä tyyppi. Päähenkilö, tyttö, jonka kasvutarinaa kirjassa seurataan, vaikuttaa välillä ärsyttävältäkin, mutta mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän hänestä aloin pitää. Väkisin tulee mieleen, miten omakohtaisia kirjan tapahtumat kirjailijalle ovat?

Vaikka teksti eteneekin vauhdilla, niin kirja ei silti minulle ollut nopealukuinen. Se ehkä johtuu siitä, että luin sen viikonlopun aikana, jolloin elämään mahtui kaikenlaista muutakin tekemistä, mutta kirjan kanssa minulla meni useampi päivä. Vaikka juoni ei Rakkaudenhirviössä monimutkainen olekaan, se on huumorista huolimatta välillä syvällistäkin pohdintaa. Se onkin mielestäni ennenkaikkea romaani ulkopuolisuudesta, siitä, kuinka on yksin muiden keskellä. Paikasta riippumatta.

Turunen on taitava kirjoittaja, ja mahtavan tuntuinen tyyppi, josta haluan ehdottomasti kuulla lisää.

Lukutoukka hullaantui novellikokoelmasta.

Muodonmuuttoilmoitus
Anu Kaaja
166 s. 
2015
Teos









Arvostelukappale


Aivan ensimmäiseksi täytyy sanoa, että tavoistani poiketen saatan tulevina päivinä päivittää useammin kuin kerran päivässä. Yleensä en sitä tee, koska haluan näkyvyyttä kaikille bloggauksille riittävästi. Nyt kuitenkin on pakko vyöryttää blogivirtaanne uusia päivityksiä, koska bloggaamattomien kirjojen pino on useamman kirjan paksuinen, ja niin - jos en saa sitä pois, niin se vain kasvaa ja kasvaa.

Mutta sitten tähän hienoon novellikokoelmaan.

Anu Kaajan esikoisteoksessa mennään mitä omituisimmissa sfääreissä. Omituisimmissa hyvällä tavalla: minuun ainakin vetosivat metamorfoosit, myyttiset olennot ja traagiset kohtalot. Jotkut novelleista jäivät elämään pääni sisään niin, että nytkin, viikon päästä lukemisesta, ne ovat mielessä.

En ole mikään tottunut novellien lukija, kuten jotkut lukijani ehkä tietävätkin. Kuitenkin uskalsin pyytää Kaajan Muodonmuuttoilmoitusta arvostelukappaleeksi, koska aiemmat varovaiset kokeiluni novellien saralla ovat osoittautuneet onnistuneiksi. Ja Teoksen katalogin esittelyn perusteella kiinnostukseni heräsi, todellakin heräsi. Minun oli pakko saada kirja luettavakseni.

Eikä turhaan. Kaajan novellit ovat upeita. Kirjailijattaren teksti on yhtä kielellä iloittelua, ja se ottaa omakseen. Siitäkin huolimatta, että Muodonmuuttoilmoitus oli viimeinen kirja, jonka luin lukumaratonilla, ja väsymys oli ehkä jo aistittavissa, niin kirja otti omakseen. Ehkäpä nämä novellit eivät ole kaikkein helpointa luettavaa, mutta niihin ei voi olla keskittymättä.

Novellien lukeminen ei vaan ole kaikkein helpointa sille, joka ei ole niihin tottunut. Kun luen romaania, ei haittaa, vaikka ensimmäiset sivut eivät saisikaan sataprosenttista keskittymistä. Mutta kun luen novellia, siihen täytyy keskittyä alusta asti, muuten huomaa että hups, se loppuikin jo. Siispä jouduin pariin kertaan tämänkin kokoelman kanssa palaamaan novellin alkuun, sillä yhtään en halunnut jättää keskittymisen takia lukematta.

Muodonmuuttoilmoitus sai minut innostumaan novelleista enemmän. Olen taas löytänyt yhden kirjallisuuden lajin, jota lukea, ja olen varma että se tuo minulle paljon iloa. Muodonmuuttoilmoitusta suosittelen juuri sinulle, joka pidät upeasta kielestä ja mielikuvituksellisista tarinoista. Älä jätä tätä lukematta!

Totuuskuutio vie tulevaisuuden Helsinkiin.

Totuuskuutio 
Esa Mäkinen
239 s. 
2015
Otava









Arvostelukappale


Esa Mäkisen Totuuskuutio houkutteli varovasti jo katalogissa. Esikoiskirjailjiat kiinnostavat aina, eikä tässä ollut poikkeusta. Kuitenkin, ehkä tieto, valta ja raha yhdistelmä hieman säikäyttivät ja kirja meinasi mennä minulta ohi. Mutta arvostelukappale kuitenkin kolahti luukusta alas (kiitos kustantajalle!) ja sitä selaillessani minua alkoi kiinnostaa suuresti. Maraton kolkutteli ovella, ja koska sivuja kirjassa on vähän reilut kaksisataa... Päätin valita Totuuskuution ensimmäiseksi maratonkirjaksi.

Tarinan päähenkilö Tero Lilja työskentelee arvostetussa ammatissa täsmäyttäjänä. Suuri on myös yhtiö, jossa Tero työskentelee, Celsiuksekssa korjaillaan internetin sisältöä asiakkaan edun mukaiseksi. Otetaanpa esimerkiksi vaikka laulaja, joka on Celsiuksen asiakas. Hän esiintyy epäedustavasti vaikkapa humalassa, ja tieto leviää internetiin. Celciuksen pojat kiirehtivät hätiin, ja tilanne pelastuu.

Mutta asiat kääntyvät päälaelleen, kun Teroa ja hänen vaimoaan kohtaa tragedia. Celcius pyrkii mitätöimään tragediaan johtaneet asiat, ja Tero käy taisteluun Celciusta vastaan.

Vaikka Totuuskuutio muotoileekin lukijalleen ei niin ruusuisen tulevaisuudenkuvan, ei se ainakaan pahimmasta päästä dystopiaa ole. Kuten takakannessa sanotaan, se on ennemminkin hyytävän ajankohtainen trilleri. Mäkisen muokkaama tulevaisuudenkuva on mielestäni aika realistinen, tuohon voidaan hyvinkin ajan myötä olla menossa. Valitettavaa mutta totta. On mukana toki uskomattomiakin seikkoja, mutta ainakin se, mitä Celcius tekee - se voi hyvinkin olla tulevaisuudessa totta.

Tuntuu, että viime aikoina on ilmestynyt toinen toisensa jälkeen todella mahtavia esikoiskirjoja. Viime vuonna oli Kissani Jugoslaviaa, Kultarintaa ja Neljäntienristeystä, ja nyt, heti alkuvuodesta, eteeni paukahtaa tällainen herkkupala! Sillä herkkupalaksi minä Totuuskuutiota kutsun, vaikkei tätä voi makeaan suklaaseen verrata. Ennemmin kirpeään karkkiin, joka hieman polttelee kieltä. Mutta hyvää tämä on silti, todella hyvää.

Maratonkirjaksi Totuuskuutio oli hyvä. Siksi, että aloitin maratonini tällä kirjalla. Jos olisin lukenut tämän vaikkapa viimeisenä kirjana, jolloin väsymys alkoi jo painaa ja silmät mennä ristiin, en olisi saanut kirjasta välttämättä niin paljoa irti. Mutta kun oli virtaa ja täysi into lukea, tämä oli mahtava kokemus. Tahtoisin vain huutaa maailmalle: lukekaa tämä!

Suosittelen tätä teille, jotka haluatte tietää, millaisen tulevaisuuden näkymän Esa Mäkinen eteenne maalaa. Uskaltakaa kurkistaa, ette pety.

Ihana, ihana nuortenkirjauutuus!

Sammakkoprinsessa
Anna Hallava
270 s. 
2015
WSOY









Arvostelukappale


On tullut aika pienentää poikkeuksellisen suureksi kertynyttä bloggaamattomien kirjojen pinoa. En tiedä miten on käynytkin näin, että kirjoja on kertynyt monta (osa tietenkin on maratonin satoa), mutta onneksi jokainen kirja on ollut niin hyvä, että ne ovat vielä hyvin muistissa. Tämäkin, Anna Hallavan Sammakkoprinsessa, tämänkin muistan vielä reilun viikon jälkeen todella hyvin. Tavallisestihan bloggaan kirjan hetimiten, kun olen sen lukenut.

Sammakkoprinsessa kertoo 14-vuotta täyttävästä Ofelia tytöstä. Ofelia tietää mitä haluaa: hän haluaa nimittäin kokea ensisuudelmansa. Ja pian. Ja kielen kanssa, ehdottomasti. Mutka tulee kuitenkin matkaan: Ofelian äidillä on tytölle synttäriyllätys. Ofelian äiti on keiju, ja syntymäpäivälahjaksi (kammottavaksi sellaiseksi) Ofeliastakin tulee keiju. Korvat kasvavat yhtäkkiä valtaviiin mittoihin, ja kummitädin järjestämä keijulahja ei oikein miellytä. Vaikka on keijuelämässä hyviäkin puolia...

Täytyy sanoa, että Anna Hallavan esikoisteos on ehdottomasti yksi parhaista nuortenkirjoista mitä olen vähään aikaan lukenut. Minä olen vähän tällainen höpsö, johon vetoavat hauskat ja romanttiset kirjat, ja kumpaakin Sammakkoprinsessa tarjoili ihanalla tavalla. Myös se, miten kirja yhdistää nuorten chick litiä ja fantasiaa, on aivan hurmaavaa.

Anna Hallavan kotisivujen mukaan kirja on suunnattu esimurkuille ja murkuille, +11 vuotiaille. Varmaankin tuo ikäryhmä nauttiikin kirjasta paljon - vaikka niin. Kyllä tämäkin, muka ihan aikuinen höpsö, pääsi täydellisesti kirjan hauskaan fantasiamaailmaan. Nuortenkirjoja lukiessa lukija tarvitsee tietyn lapsen- tai nuorenmielisyyden, ja sitä minulta ainakin löytyy. Katsonhan melkein joka päivä Pikku kakkosenkin!

Blogeissakin on ollut muutama postaus kirjasta, ja kirja on saanut keskinkertaisia arvioita. Ymmärrän toki heitäkin, aikuisia, jotka eivät niin täydellisesti kirjaan ole syttyneet, mutta kuten sanoin, kirjasta täysillä nauttimiseen tarvitsee sen, että on vielä itsekin vähän siellä nuorten maailmassa. En millään voi kutsua itseäni aikuiseksi, vaan tytöttelen itseäni ja läheisiäni kuin he olisivat vielä 15-vuotiaita.

Olin odottanut Sammakkoprinsessaa kovasti. Se vaikutti katalogissa jo kiinnostavalta kirjalta, mutten ikinä olisi voinut kuvitella, että kirja olisi näin hyvä. Romantiikkaa, fantasiaa, huumoria hyvällä tavalla yhdisteltynä - voisiko parempaa olla! Lisäksi ihastuin Ofeliaan hahmona todella paljon, hän oli hauska ja mukava. No, ehkä hieman pinnallinen, mutta pienet viat eivät haittaa.

Jos siis sinulla asustaa syvällä sisälläsi nuori tyttö - lue tämä kirja! Nautit varmasti.

Kimppalukua ystävän kanssa.

Lintu pieni
Tanja Pohjola
283 s. 
2014
Atena









Arvostelukappale


Vaikka lukeminen on yleensä yksinäistä touhua, voi sitäkin tehdä monin tavoin yhdessä. Blogin kautta tavoittaa toisia, jotka ovat lukeneet saman kirjan, ja voi jakaa mielipiteitä. On lukupiirejä, joissa voi keskustella toisten kirjan lukeneiden kanssa. Ja sitten on tämä kimpassa lukeminen! Olen löytänyt tämän jo jonkin aikaa sitten, mutta en ole lukenut kimpassa mitään kenenkään kanssa vähään aikaan. Nyt luimme ihanan Rakkaudesta kirjoihin blogin Annikan kanssa tämän Tanja Pohjolan esikoisromaanin Lintu pieni.

Lintu pieni sijoittuu sodan aikaiseen Viipuriin, ja sodan jälkeiseen Helsinkiin. Vuodet ovat 1944-1953, kertojana Dora, myöhemmin nimeltään Dorotea, sekä myöskin hänen miehensä Otto. Viipurissa Dora sekä hänen kolmevuotias siskonsa Mari ovat lukittuna huoneeseen, johon eivät juurikaan syötävää eivätkä edes vettä saa. Heidän äitinsä luona käy arvovieras, jonka tähden tyttöjen täytyy pysyä poissa näkyviltä. Lohduttaakseen siskoaan Dora kertoo satua miehestä ja linnuista, ja hän ehtii kertoa sadun aivan liian monta kertaa.

Helsingissä on vuosi 1953. Kerrostaloasunnossa eletään tuoretta avioliittoa, ja loppukesää. Dorotea totuttelee vaimona olemiseen, mutta Viipurista saapuvat vieraat nostavat kipeät muistot pintaan. Paljastuvatko hänen valheensa? Loppujen lopuksi Dorotean on vaikea havaita mikä on totta ja mikä ei, mikä on nykyisyyttä ja mikä lapsuutta, mikä satua ja mikä totta.

Jälkeenpäin ajateltuna Lintu pieni on oikeastaan parempi romaani kuin mitä se silloin oli, kun oli juuri kannet sulkenut. Siinä ehkä parasta oli loppu, se miten asiat jäivät ilmaan roikkumaan, ja miten lukija sai kuvitella tarinalle haluamansa lopun. Taisin tästä juuri puhua jonkin kirjan yhteydessä - pidän tämänkaltaisista lopuista. Pidän siitä että lukija saa ajattelemisen aihetta.

Tanja Pohjola on taitava kirjoittaja. Sillä vaikka sodan aikainen Suomi ei olekaan minun sydäntäni kirjallisuudessa lähellä, hän sai minut ensinnäkin kiinnostumaan kirjasta niin paljon, että pyysin siitä arvostelukappaleen, ja toisekseen, hän sai minut pitämään tämän aihealueen kirjasta. Hänen kerrontansa on taitavaa, ja kieli kaunista.

Löydän kyllä myös huonon puolen kirjasta, puolen jota pohdiskelimme Annikan kanssa. Me emme kumpikaan löytäneet kirjasta sitä suosikkihahmoa, hahmoa johon olisi samaistunut ja josta olisi kovasti pitänyt. Pidimme tosin molemmat pikku Marista, mutta hän jäi kuitenkin kirjassa aika pieneen rooliin. Yleensä, kun rakastuu kirjaan, täytyy siinä olla myös hahmo johon rakastuu, tai josta välittää. Valitettavasti minä en löytänyt Lintu pienen sivuilta sellaista.

Aivan suosikkien kategoriaan kirja ei yllä, mutta ei se kauaksi sieltä jää. Se on myös saanut monia kehuvia blogisavuja, joten minäkin uskallan kyllä suositella sitä, ja laittaa kirjan hyvillä mielin eteen päin, että se jatkossakin saisi uusia lukijoita.

Mietittekö muuten miten kimppaluku toimii? Meillä Annikan kanssa toimi todella hyvin. Olemme kyllä toisiimme yhteydessä jatkuvasti muutenkin, puhelimen Whatsap sovelluksen kautta, ja nyt sovimme, että juttelemme kirjasta aina sadan sivun välein, sekä lopuksi. Niinpä ilmoitimme, kun olimme lukeneet tietyn määrän sivuja, ja sitten kun molemmat olivat päämäärässä, keskustelimme siitä mitä on siihen mennessä tapahtunut. Erittäin mukava tapa lukea! Ja toimii myös, vaikka toinen osapuoli olisi toisella puolella Suomea tai maailmaa, jos vain netti toimii. Suosittelen kokeilemaan.

P.S. Joulu tulla jollottaa. Nyt on pulmana, mitä otan joululukemisiksi. Riittääkö kaksi paksuhkoa kirjaa? Riittää, kai. Mutta entä jos ei riitäkään? Apua! Tätä menoa raahaan kassillisen kirjoja lahjakirjojen lisäksi toiselle puolelle kaupukia. :D

Päivän sana on pakkomielle. (Antti Holma: Järjestäjä)

Järjestäjä
Antti Holma
380 s. 
2014
Otava









Arvostelukappale


Eilen, kun luin loppuun Antti Holman esikoisromaanin Järjestäjä, ja mieleni tulvi ajatuksia joita voisin bloggaukseeni kirjoittaa, törmäsin ongelmaan. Netti ei toimi. Menin paniikkiin: onko nettiyhteydessäni vika, täytyykö minun hankkia uusi, mitä tapahtuu, kuinka kauan joudun olemaan ilman. Kun yritin mennä facebookiin kännykän kautta, eikä se toiminut, tajusin että nyt täytyy vian olla jossain muualla. Huokaisin helpotuksesta, koska tajusin että vika korjaantuu luultavasti aika pian. Ja kirjoitin ajatukseni ylös, koska en halunnut unohtaa tätä kirjaa.

Tarmo on kyllästynyt työhönsä kirjastossa, hän on kyllästynyt olemaan yksi tytöistä, Tarja-Kristiina. Kun lainaustiskin toiselle puolelle tulee näyttelijä-Daniel, johon Tarmo salamarakastuu, alkaa Tarmon elämänmuutos. Hänestä tulee Mies. Olennaisena osana tähän muutokseen kuuluu myös työpaikan vaihdos: hänestä tulee teatterin järjestäjä. Tietenkin saman teatterin, jossa Daniel näyttelee. 

Miten kuvailisin Järjestäjää? Sekopäistä. Kerraassaan sekopäistä. Mutta sekopäisen hyvää kirjallisuutta. Esikoisromaaniksi Antti Holma on mielestäni valmis, ja menisinpä vertaamaan häntä yhteen suosikkiini, Mikko Rimmiseen. Ainakin minä löysin heidän tavastaan kirjoittaa paljon samaa, tajunnanvirtaa ja kykyä heittäytyä tekstin vietäväksi. Ja minä heittäydyin Järjestäjän vietäväksi.

On myös ihastuttavaa miten Holma kuvailee pakkomiellettä. Sillä pakkomielteenhän Tarmo Danielista muodostaa. Holma kuvailee aidontuntuisesti Tarmon räytymistä rakkauden kourissa, ja sitä, mitä Tarmo Danielin eteen tekeekin. Sillä hän tekee kaikkensa.

Järjestäjä on samalla kuolemanvakava, ja tappavan hauska. Minä kärsin Tarmon rakkauden mukana, ja seuraavalla hetkellä nauroin ääneen. Täydellistä kirjallisuutta!

Loppu on absurdi. Ehkä tämänkaltainen kirja tarvitsee juuri tuonkaltaisen lopun. Mutta minä ehkä silti olisin jättänyt lopusta jotain pois, siinä oli hivenen liikaa tavaraa. Muuten, kiitettävän arvoinen esikoiskirja. Tykkäsin.

Kukaan muu ei ole tainnut vielä blogata Järjestäjästä, mutta olen aivan varma että tästä kirjasta kuullaan vielä. Ja Antti Holmasta kuullaan myöskin, muutenkin kuin vain teatterin lavalla.

"Tapahtumat ovat täyttä totta"

Pimeyden lapset
Kishwar Desai
Suomentanut Terhi Kuusisto
237 s. 
2010
Like











Mistä keksin lainata kirjastosta Pimeyden lapset? Kirja oli lukupiirimme Lukevien leidejen kirjalistalla, jonka perusteella valitsemme syksyksi luettavaa. Yksi maista, joihin sijoittuvaa kirjallisuutta luemme syksyllä on Intia, johon Pimeyden lapset sijoittuu.

Pimeyden lapset kertoo surullisen tarinan Intiasta. Se kertoo siitä, kuinka tyttölapset siellä ovat epätoivottuja yksilöitä, ja joille ei edes aina anneta mahdollisuutta elää. Pimeyden lapset kertoo Durgasta, joka on ihmeen kaupalla selvinnyt, mutta jota nyt epäillään syylliseksi kolmentoista perheenjäsenensä murhaan.

Simran taas on sosiaalityötä vapaaehtoisena tekevä nainen Delhistä, joka uskoo vilpittömästi Durgan olevan tapauksessa ennemminkin uhri. Onnistuuko hän vakuuttamaan poliisit Durgan syyttömyydestä?

Luin Pimeyden lapsia samaan aikaan kuin paksua Kultarintaa. Ne ovat kaksi niin erilaista romaania, että niitä oli helppo lukea samaan aikaan. Pimeyden lapset otti minut heti omakseen, ja piti sylissään aina viimeiselle sivulle saakka. Minä pidin tästä.

Alussa ajattelin, ettei tämä varmasti olisi sopivaa luettavaa Lukevien leidejen lukupiiriin. Kirjan edetessä tulin toisiin aatoksiin. Niin kuin olen jo täällä aiemmin kertonut, käsittelemme lukupiirissämme Naisten asemaa eri maissa, ja mielestäni Pimeyden lapsissa kuvataan intialaisen naisen asemaa aika hyvin. Lisäksi kirja olisi tyystin erilainen mitä olemme aiemmin lukupiirissä lukeneet.

Kirjaa lukiessani tuli mieleen yksi kustantamoja koskeva seikka, minkä ajattelin jakaa kanssanne. Onko teillä lempikustantamoa? Minulla on. Se on Like. Liken kirjat, jos puhutaan kaunokirjallisuudesta, ovat melkein poikkeuksetta sellaisia jotka herättävät kiinnostukseni ainakin jossain määrin. Ne ovat melkein aina jollain tavalla hieman erilaisia, ja siksi jo se, että kirja on Liken kustantama, herättää kiinnostukseni.

Kirjan tapahtumat ovat valitettavasti täyttä totta. Kirjan henkilöt ja tapahtumapaikat ovat keksittyjä, mutta tapahtumat ovat oikeasti tapahtuneet. Kirja yhdisteleekin faktaa ja fiktiota hyvin taidokkaasti.

Aion ehdottomasti suositella tätä kirjaa Leideillemme.

★★★★

Parinoush Saniee: Kohtalon kirja

Kohtalon kirja
Parinoush Saniee
Suomentanut Anna Lönnroth
609 s. 
2014
Tammi











Lukupiiriämme varten tulee luettua paljon tämänkaltaista kirjallisuutta. Kohtalon kirja kuitenkin kiinnosti minua heti kun näin sen luetteloista, ja se olikin laitettava varaukseen kirjastosta ajoissa. Sivujahan kirjassa on yli kuusisataa, joten hieman puurtamista siinä oli, ja välillä luinkin tuon viimeksi bloggaamani Maanantaisyndrooman. Mutta muuten olin koko viikonlopun Sanieen pauloissa.

Kohtalon kirja kertoo Masumen, aivan tavallisen iranilaisen naisen tarinan viiden vuosikymmenen ajalta. Kirjan alussa hän on nuori, tapaa koulumatkalla pojan, ja rakastuu tähän. Kiellettyä rakkautta - ah! Perhe kuitenkin suhtautuu kauhulla parin rakastumiseen sen tullessa selville, vaikkei mitään kirjeitä kummempaa ole ehtinytkään tapahtua. Masume naitetaan pian, miehelle jota Masume ei ole koskaan tavannut. Miten Masumen käy elämässä, ja tapaako hän nuoruuden rakkauttaan Saidia enää koskaan?

Kolme päivää minä tämän kanssa kulutin. Ja varsinkin eilen ja tänään en olekaan tehnyt juuri muuta kuin lukenut, lukenut ja lukenut... Kohtalon kirjan kanssa olen pitänyt viidenkymmenen sivun välein tauon, että pysyisin edes hieman tässä maailmassa kiinni. En välttämättä olisi halunnut edes pysyä, olisin halunnut vajota varsinkin viidenkymmenen viimeisen sivun ajaksi aivan täydellisesti Masumen pään sisään. Ja onnistuinkin siinä aika hyvin.

Ystäväni Elegia on lukenut myös kirjan, käykää lukemassa ihmeessä hänen mietteitään. Elegian tavoin minäkin pidän vieraisiin kulttuureihin kirjojen avulla sukeltamisesta, ja Kohtalon kirjan kanssa se onnistui todella hyvin. Iran ei ole minulle hirvittävän tuttu kirjallisuudessa, eikä toki muutenkaan, joten oli mukavaa lukea kirja sieltä. Piristäväksi vaihteluksi kirjaa ei voi silti kuvailla, yksinkertaisesti siitä syystä ettei kirja ollut piristävä. Kuvailisin sitä ennenkaikkea sanalla nyyh.

Itkin lopussa. En usein itke kirjojen kanssa, viimeksi taisivat kyyneleet tippua kun luin Sami Lopakan loistavaa romaania Marras. Mutta nyt en voinut estää kyyneleitä lopussa tulemasta, niin liikuttavat viimeiset sivut olivat.

Aion suositella tätä lämpimästi lukupiiriimme, jos ei lukupiirikirjaksi, niin ainakin lukupiirimme jäsenille luettavaksi. Heitä kiinnostavat aina erilaiset naiskohtalot vieraissa kulttuureissa, ja tämä kirja keskittyy ennen kaikkea Masumen elämään. Mukana on toki myös paljon sukua, kirja onkin eräänlainen sukusaaga. Se on myös Masumen kasvutarina. Ja erittäin koskettava kirja.

Kukaan muu bloggaaja ei ole tainnut lukea tätä Elegian ja minun lisäkseni. Mutta lukekaa, lukekaa! Tämä kirja hipoi täydellisyyksiä.

+ + + + ½

Nura Farah: Aavikon tyttäret (ja kirjastoreissun aarteista)

Aavikon tyttäret
Nura Farah
236 s. 
2014
Otava






Arvostelukappale

Posti kolautti minulle loppu viikosta kovasti odottamani Nura Farahin Aavikon tyttäret-kirjan, jonka aloitin heti kun pääsin loppuun Puulattian kunnossapidossa. Tämä kirja on ehdottomasti yksi niitä kirjoja, joita olen tänä keväänä odottanut eniten.

Aavikon tyttäret kertoo eräänlaisen kasvutarinan. Se kertoo 1940-1960 luvun Somaliassa eläneen Khadijan tarinaa, hänen kasvuaan lapsesta tytöksi, tytöstä aikuiseksi naiseksi, vaimoksi ja äidiksi. Kirjan alussa ollaan jossakin aavikolla, kerrotaan Khadijan lapsuudesta jolloin hänen isänsä on kuollut ja hän elää kolmin äidin palvoman isoveljen ja äidin kanssa.

Khadijalla on runolaulajan lahja. Sitä ei oikein hyväksytä, koska Khadija on nainen ja runonlaulanta on miesten puuhaa.

Mainitsinkin jo (pariinkiin otteeseen), kuinka paljon tätä kirjaa odotin. Ehkä juuri noiden korkeiden odotusten takia tunne kirjasta jäi hieman puolitiehen. Tarina eteni hieman katkonaisesti, ikään kuin kerrottaisiin erilaisia tarinoita Khadijan aikuistumisen varrelta, enkä oikein syttynyt tuohon tarinankerronta tapaan.

Jokin minua kuitenkin viehätti Aavikon tyttärissä. Ehkä se, että vaikka olen lukenut jonkin verran Afrikka-aiheista kirjallisuutta, niin tämän aikakauden Afrikasta en ole lukenut mitään. Enkä (tietenkään!) ole lukenut mitään suomalaissyntyisen somalialaisen kirjoittamaa. Onhan tämä ensimmäinen kirja sitä lajia.

Vaikka Aavikon tyttärissä oli ahdistaviakin asioita, kuten Khadijan ympärileikkaus. Minua ainakin karmii tuo asia kokonaisuudessaan, vaikka kirjassa avataankin sitä, miksi tämä inhottava asia tehdään. Ja kirjassa Khadija itse haluaa ympärileikkausta, ettei tuntisi oloaan likaiseksi. Häntä myös pilkataan sen vuoksi.

Olen kovasti ihastunut Afrikka-kirjallisuuteen, niin kuin olette saattaneet huomata. Se onkin nykyään eräänlainen muoti-ilmiö, sillä Afrikka-kirjallisuutta julkaistaan Suomessa paljon. Onneksi.

★★★½

Käväisimpä muuten kirjastossa. Pääsin pääkirjastoon oikein autokyydillä, niin pystyin kantamaan kaksi kassillista kirjoja. Nyt kirjastohyllyni alkaa näyttää omalta kirjastohyllyltäni! 

Tuossa pinoni, mitä kirjastosta haalin. Vähän kuitenkin ajattelin kertoa mitä löysin, sillä heijastukset näköjään ovat niin pahoja, ettei kirjan nimiä erota. Ideoista noihin kirjoihin täytyy kiittää ihania ystäviäni facebookissa. Eräänä iltana menneellä viikolla kysäisin facebookissa vinkkejä hyviin kirjoihin, jotka eivät olisi aivan uusia, niin että ne saisi haalittua käsiinsä kirjastosta. Ja vinkkejähän tuli ihanan paljon! Mutta mitäs, mitäs kannoinkaan mukanani? Esimerkiksi nämä: 

Mia Vänskä: Saattaja

Tiina Raevaara: Laukaisu

Riikka Pulkkinen: Raja

Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla

Dmitri Gluhovski: Metro 2033

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotosin

Doris Lessing: Viides lapsi

Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala

Erlend Loe: Volvon kuorma-autot

Michael Ende: Tarina vailla loppua

Minulla on nyt niin paljon ihania kirjoja että pyörryttää. Ensiksi luen kuitenkin Kabulin kauneuskoulun, sillä se käsitellään tiistaina lukupiirissämme.

Titta Heikkilä: Rakkauden ruletti

Rakkauden ruletti
Titta Heikkilä
271 s. 
2014
Tammi






Arvostelukappale

Oikeastaan luin Rakkauden ruletin kirjaston kirjana. Mutta tiedän arvostelukappaleen olevan matkalla minulle, joten merkitsen sen arvostelukappaleeksi. Kirja oli vaan pakko lukea heti kun sen kirjastosta käsiini sain, enkä malttanut odottaa omaa kappaletta. Tosin, ennakkokäsitykseni eivät aivan vastanneet sitä mitä kirja piti sisällään...

Tilastollisesti on todettu, että kun on tavannut 37 kumppaniehdokasta, on tavannut sen oikean. Näin lähtee pyörimään juuri eronneella Merikukallakin rakkauden ruletti. Miehiä riittää, Merikukka etsii heitä enimmäkseen internetin deittipalvelun kautta, ja sulhasehdokkaita löytyy ympäri maailmaa. Mutta löytääkö Merikukka, jonka suonissa virtaa kaiken lisäksi merenneidon veri, sen oikean?

Tuosta kuvailustahan voisi päätellä että luvassa olisi taattua hömppää, oikein hyvän mielen kirja. Takakannessa kuvaillaan Rakkauden rulettia vakavaksi komediaksi, joka tavallaan voi pitää paikkaansa. Paitsi että. Niin, paitsi että minua ei juurikaan naurattanut.

Merikukan törmäilyt miesmaailmassa saattavat toki saada jonkun (tai monetkin) nauramaan, mutta itseäni jäi ehkä pahiten häiritsemään runsas seksi kirjassa. Tottakai seksiä saa olla, joihinkin kirjoihin se tuo oikein hyvänkin lisämausteen, mutta tässä kirjassa se oli kuvattu kovalla tavalla. Tavalla, johon minä en syttynyt lainkaan. Lisäksi sitä oikeasti oli paljon.

Idea Rakkauden ruletissa on kyllä hyvä - se että metsästetään 37 miestä ja noiden joukossa on se oikea. Loppua oli pitkitetty mielestäni ihan turhaan, nimittäin päästiinpä ihan jo toiselle kierroksellekin. Mietitytti, että meneeköhän tässä hyvän kirjan idea ikään kuin harakoille?

Kirjassa mielenkiintoisinta oli ehdottomasti se, miten kuvitelmat ja todellisuus kohtasivat. Sillä aina ei todellakaan tiennyt eletäänkö nyt todellisessa maailmassa vai mielikuvituksessa. Myös Merikukan painajaiset olivat hienoja, ja ehkä olisin toivonut niitä vielä enemmänkin. 

Onhan tässä pienet romanttisen komedian ainekset. Mutta tästä tehtyä elokuvaa en silti menisi katsomaan.

★★½

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö

Huomenkellotyttö
Sarianna Vaara
253 s. 
2013
Like









Arvostelukappale


Sain jo jokin aika sitten arvostelukappaleeksi Likeltä Sarianna Vaaran esikoisromaanin Huomenkellotytön, mutta sopivaa tilaisuutta tämän lukemiseen ei ole vain sattunut eteen. Nyt kuitenkin tarvitsin jotain vakavampaa kirjallisuutta joten tämä sattui eteeni kirjahyllystä kuin taivaan lahjana.

Huomenkellotyttö kertoo Annasta. Annasta ja Elenasta, tyttärestä ja äidistä. Se kertoo Annan lapsuudesta ja nuoruudesta, jolloin tämä joutui elämään jatkuvassa pelossa siitä, milloin tulee lähtö sairaalaan, milloin äiti makaa kotona tajuttomana otettuaan lääkkeiden yliannostuksen. Annan äiti, Elena, sairastaa skitsofreniaa.

Entä kuka oli kaikkein hulluin, kaikkein sairain? Äitikö, joka näytti hulluutensa sanoillaan, sanoilla joista rakentuivat kaikki taidokkaat kudelmat ja monimutkaiset pitsit jotka eivät olleet kaunista katseltavaa tai luettavaa mutta jotka olivat silti upeita peräjälkeen laitettuina? Vai kustantaja joka sen kaiken suostui julkaisemaan? vai ne jotka niitä kirjoja lukivat?

Huomenkellotyttö osui suoraan sydämeeni. Onko tämä nyt sitä misery litiä, koska kyseessä on kirjailija Sarianna Vaaran omiin kokemuksiin perustuva romaani? Luulisin että on. Paitsi että Huomenkellotyttö on äärimmäisen tunnerikasta, ja siten sydämeen osuvaa, on se myös taitavasti kirjoitettua. Mukana on aavistus lyyrisyyttä, muttei kuitenkaan liikaa, ettei teksti mene epäaidoksi.

Minulla on kokemusta mielenterveysongelmista, hyvinkin läheisesti. Skitsofreniastakin minulla on tietoa aika paljon, vaikkei hirvittävän läheistä kokemusta siitä olekaan. Kuitenkin - kuten arvata saattaa, kun kyse on kirjailijan omista kokemuksista - kirja on hyvin aito. Se ei vääristele, se puhuu Äänellä. Joka tulee Sydämestä.

Huomenkellotyttö ei kuitenkaan liioittele. Se ei paisuttele surua tai ahdistusta, se kertoo asiat sellaisina kuin asiat ovat. Se löytää pilkahduksia ilosta - ja onnestakin, loppujen lopuksi. Se sai minut hymyilemäänkin. Se jos mikä on hienoa, näin marraskuun sateisena päivänä.

★★★★½

Philip Teir: Talvisota & kirjastoauto päivästä.

Talvisota: avioliittoromaani
Philip Teir
Suomentanut Jaana Nikula
347 s. 
2013
Otava











Blogeista minä tämänkin kirjan poimin. Olin toki lukenut tästä Otavan katalogista, kiinnittämättä kuitenkaan sen enempää huomiota. Ehken ollut huomannut tuota avioliittoromaani alaotsikkoa, vaan ajatellut tämän kirjan käsittelevän nimensä mukaisesti talvisotaa. Tuo aihe ei ole sydäntäni lähinnä, joten alun perin jätin kirjan ehkä sen takia huomiotta.

Talvisota ei siis kerro sodasta. Ainakaan varsinaisesti. Se kertoo avioliitosta, joka on eräänlainen sota. Kahden henkilön välillä. Se kertoo Maxista ja Katarinasta, pariskunnasta joka on elänyt toistensa kanssa jo kauan. Kirja kertoo myös Maxin ja Katariinan tyttäristä, Lontoossa asuvasta Evasta ja opettajana toimivasta perheen äidistä Helenistä. Max on kirjan keskeisin hahmo, joka ihastuu itseään kymmeniä vuosia nuorempaan Lauraan tämän tehdessä Maxista 60 vuotis haastattelua Helsingin Sanomiin -  parin välille syntyykin suhde. Ainakin jonkinlainen.

En päässyt kirjassa oikein sisälle kehenkään hahmoon, he jäivät ehkä hieman irrallisiksi. Lisäksi olen hieman ehkä ulkona kohderyhmästä, jonka luulisin olevan hieman vanhemmat ihmiset kuin minä.

Kirjassa on ihmissuhdepohdinnan lisäksi paljon pohdintaa taiteesta sekä sosiologiasta, joista kumpikaan aihe ei ole sydäntäni lähellä, joten siksikin kirja jäi hieman etäiseksi. Silti, täytyi siinä olla jotakin vetävää ja hyvää, sillä mitä se tekikään! Se poisti lukujumini! Vaikka etäinen aihepiiri osittain olikin, se herätti silti halun lukea ja tietää enemmän henkilöistä. Ja siitä miten heidän loppujen lopuksi kävi.

Viimeiset kymmenet sivut olin jo muissa maailmoissa, arvatkaapa missä? No seuraavassa kirjassa. Ennen kolmenkymmenen viimeisen sivun lukemista kävin nimittäin kirjastoautolla, ja sain kassillisen ihania uusia kirjoja. Niistä lisää ihan kohta. Mutta sain kuin sainkin kirjan kunnialla loppuun, ja vaikka loppufiilis jäikin vain keskinkertaiseksi, niin olen onnellinen että Philip Teir onnistui lukujumini selättämisessä.

★★★

Niin siitä kirjastoauto reissusta. Olin varaillut aika innokkaasti taas kirjoja, ja melkein kaikki ehtivät jo luokseni saapuakin. Mitä sateen läpi kotiini kannoinkaan? No esimerkiksi nämä: 

Marko Leino: Ansa

Tuija Lehtinen: Laura, kultatukka

Jeffrey Eugenides: Middlesex

Rauha S. Virtanen: Ruusunen

Hugh Howey: Siilo

Rick Yancey: 5. Aalto

Åsne Seierstad: Kabulin kirjakauppias

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Ei huonoja, eihän?

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Avioliittosimulaattori
Veera Nieminen
267 s. 
2013
Tammi






Päivänä jolloin kirjabloggaajat tempaisivat, ja ostivat normaalihintaisen kirjan, minä kävelin kirjakauppaan ja ostin Avioliittosimulaattorin. Olin lukenut siitä paljon hyvää blogeissa, ja hipelöin sitä innoissani käsissäni. Sinne se kuitenkin jäi, hyllyyn, pitkäksi aikaa. Vasta kun Annika kirjamessuilla puhui kirjasta ja kehui sitä ihanaksi, tuli tunne että  tämä on pakko lukea, päätin tartua siihen pikimmiten. Se hetki oli nyt.

Aino ja Jussi kohtaavat messuhallissa. Ja se on kertakaikkiaan menoa. Kaksi ihmistä, toinen idästä, toinen lännestä, rakastuvat kertarysäyksellä. Ja Aino lähtee salamana kotoaan Itä-Suomesta Jussin kotitilalle Länsi-Suomeen. Se, että Jussi ei asu yksin, vaan isänsä, setänsä ja pikkuveljensä kanssa, ei kuulema ole Ainolle mikään este. Ainohan on sopeutumiskykyinen ja tulee toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Mutta miten käy kun Jussin kotitilalla vastaan astelee mökökölli, jonka ensimmäinen sana on "Uggoloi"?

Olen tosiaan lukenut paljon kehuvia arvioita Avioliittosimulaattorista, mutta en silti uskonut miten hyvä kirja se voisi olla. Elämäni on tullut siihen pisteeseen, että talvella on aika heittää hyvästit kirjastoautolle (...nyyh) ja siirtyä Joensuun pääkirjaston ja lähikirjaston käyttäjäksi. Edessä on siis muutto Joensuuhun. Ei vielä, mutta kuitenkin, kohta. Sain tietää siitä tänään.

Miten tämä liittyy kirjaan? Liittyyhän se. Nimittäin, minulla oli lukiessani onnellinen olo, ja tämä kirja sopi siihen oloon kuin nenä päähän.

Avioliittosimulaattori on nimittäin onnellinen kirja. Sitä jos mitä tämä on. Erityisempiä juonenkäänteitä kirja ei tosin tarjoa, mutta lämpimimmistä lämpimintä huumoria se kyllä tarjoaa, ja hauskoja tilanteita. Kirja on siis sanalla sanoen ihana, ja kuvailisin sitä nyt sydämellä. ♥.

Avioliittosimulaattorissa kohtaa siis kaksi erilaista maailmaa, Itä ja Länsi. Myös murteet on hyvin kuvattu, ja ennenkaikkea Ainon mie-sie-murre on hyvin kirjoitettua ja minun Itä-Suomalaiseen korvaani hyvin aidon tuntuista. Lännen murrettakin olen jonkun verran kuullut, mutta koska minun kuulemani lännen murre on Rauman murretta, niin sitä ei kai voi oikein verrata.

Kirjan salamarakastuminen on, kai, myös uskottavaa. Minulla ei siitä ole kokemusta, mutta kirjassa on kuvailtu sitä hyvin uskottavasti, joten kyllä minä uskon että noin voisi hyvinkin tapahtua. Joten siitäkään ei löydy mitään valitettavaa. Löytyykö mistään valitettavaa Avioliittosimulaattorissa? Enpä ihan heti keksi mitään. 

Mietin muutama päivä sitten että mikä olisi hyvän mielen kirja. Että haluaisin lukea sellaisen. Enää ei tarvitse miettiä. Avioliittosimulaattori on ehdottomasti hyvän mielen kirja, mutta hattaraa se ei missään tapauksessa pelkästään ole.

★★★★★

Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

Jäätyneitä ruusuja
Marko Kilpi
294 s.
2007
Gummerus










Marko Kilven Jäätyneitä ruusuja on odottanut kirjahyllyssäni jo ties kuinka kauan. Se on ollut siskoltani lainassa, ja nyt kun mitä ilmeisemmin viimeinkin on aika palauttaa tämä kirja, päätin sen tietenkin lukea. Oli jo aikakin, olenhan lukenut kolme muutakin osaa mieheltä.

Jäätyneitä ruusuja on ensimmäinen osa Olli Revosta kertovaa dekkarisarjaa, ja samalla Marko Kilven esikoisteos. Olli Repo on siirtynyt poliisintöihin mainosalalta, ja on nyt harjoittelijana poliisissa, ohjaajanaan Tossavainen-niminen mies, joka on kaikkea mitä Repo poliisissa halveksii.

-Minä en ole koskaan uskonut kohtaloon, ilmoittaa Tossavainen Ollille epäiden kuin ei olisi enää läheskään niin varma asiasta. 
-Muistatko kun jokin aika sitten Helsingin Esplanadilla kaatui syysmyrskyssä yksi iso lehmus? Olli kysyy mietittyään hetken vastausta Tossavaiselle. -Niitä lehmuksiahan on siinä rivissä ihan mahdoton määrä, ja vielä kahdella puolen. Ja juuri sen yhden lehmuksen alla sattui seisomaan ihminen. 
-Muistan, Tossavainen tunnustaa. -Nuori tyttö. Kuolikin sen puun alle. 
-Niin kuoli, myöntää Olli. -Sillä tytöllä oli sovittu tapaaminen siellä Espalla. Ja nimenomaan sen lehmuksen alle. Kaikista niistä puista heidän piti valita juuri se, joka on laho sisältä, ja juri sen kohdalle sattui se kovin puuska. Olisivat sopineet sen tapaamisen vaikka kymmenen minuuttia aikaisemmin. Tai myöhemmin. Tai vaikka viereisen puun alle. 

Pian alkaakin tapahtua - pommiuhkaus ostoskeskuksessa sekä räjäytys kerrostalossa johdattaa miehet yhteistyöhön todenteolla. Pikkukaupungin poliisi saadaan heräämään, kun terroristi uhkaa kaupunkia. Ja miten Ollin isä liittyy rikoksiin?

Meinasin kirjoittaa että olipa hauskaa lukea siitä miten Olli on päätynyt poliisiksi. Mutta ehkei kuitenkaan ensimmäinen mieleentuleva sana olekaan hauskaa. Se oli aika repivää, ja menin viime yönä ahdistuneena nukkumaan sen jälkeen kun olin lukenut tiivistä väkivaltakuvausta. Mutta kuten olen ennenkin sanonut Marko Kilven kirjasta - se oli kamalan ihanaa.

Avainsana kirjassa on toki terrorismi, se tuli hyvin selväksi. Poimin toisen avainsanan mieleeni lukiessani, varsinkin loppupuolella. Se oli kohtalo. Se, kuoleeko ihminen sattumalta esimerkiksi väkivaltarikollisen käsittelyssä, vai onko se kohtalon osoittamaa että juuri hän on sattunut jonkun päästään vinksahtaneen ihmisen tielle, jolla ei välttämättä mitään henkilökohtaista uhria vastaan ole. Tämä sai minut ajattelemaan, pahemman kerran. Eikä se kirjassa ole lainkaan huono asia.

Ennen kun aloitin lukemaan Jäätyneitä ruusuja, luin hetken Marko Kilven toista romaania, Kadotettuja. Vain huomatakseni että olin lukenut sen aiemminkin. Loistava kirja, mutta nyt mieleni janosi jotain uutta. Siispä jätän sen hieman myöhemmälle, haluan siihen kyllä vielä palata siitä syystäkin, etten täysin muista tapahtumia. Enkä ole siitä sitäpaitsi blogannutkaan!

Kilpi on myös kehittynyt kirjailijana, mutta on ilahduttavaa huomata miten teräväkynäinen hän on ollut jo kirjailijauransa alussa.

★★★★

Pasi Luhtaniemi: Sokea piste

Sokea piste
Pasi Luhtaniemi
288 s. 
2013
Atena






Arvostelukappale



Tänään on hyvä päivä! Niin hyvä että melkein leijun ilmassa ja joka suhteessa on onnellinen olo. Siispä kirjoitan tästäkin kirjasta ehkä hieman ylistävämmin kuin mitä lukukokemukseni oli itse asiassa.

Samuel kuolee kotitalonsa pihassaan, hän on pudonnut maahan. Mutta miten Samuel on kuollut? Samuelin yhtiökumppani Erik pidätetään murhasta, perusteena että hän hyötyisi siitä eniten, mutta pitääkö sekään paikkaansa? Erikin ollessa pidätettynä tämän vaimo Meri alkaa tehdä itse tutkimuksia Samuelin kuolemasta. Kuka sen takana on? Ja lavastettiinko Erik syylliseksi?

Kirja lähti hyvin liikkeelle, pääsin hyvinkin moderniin uusmediamaailmaan sijoittuvaan trilleriin hyvin käsiksi. Mutta, kuinkas sitten kävikään? Jossain kahdensadaan sivun pakkeilla hyydyin aavistuksen verran. Tämä olisi kuulunut suosikkeihini, jos niille main olisi saanut aavistuksen lisää toimintaa. Loppu meni vähän takellellen, mutta lopun luin taas mielelläni. Eli notkahdus tapahtui loppupuolella.

Lukufiilikseni oli siis hyvä, mahtava, paras. Varsinkin Iisa, joka tahollaan tekee tutkimuksia Samuelin kuolemaan liittyen, oli hahmo josta olisin ehkä halunnut lukea enemmänkin. Hän oli sympaattinen ja mukavan tuntuinen.

Olen samaa mieltä Annamin kanssa siitä, että kun loppu oli käsillä, niin silmät vilistivät riviltä toiselle hirveää vauhtia. En olisi malttanut odottaa saavani tietää miten kirjassa oikein käykään. Annami ei ollut päässyt kirjaan alusta mukaan, minut taas kirja imaisi otteeseensa ihan alkumetreiltä, tai sivuilta, saakka.

Minulle psykologiset trillerit ovat aika vieras käsite. Tämä taisi olla ensimmäisiä lajissaan, ainakin pitkään aikaan. Ehdottomasti vaihtelua perinteisiin dekkareihin, ainakin tämä oli erilainen. Ehkä tulen kokeilemaan tämän lajin edustajia tästä eteenkin päin.

★★★½

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Nainen katolla
Maija Vilkkumaa
334 s. 
2013
Kaiku books







Arvostelukappale


Muistinpa tuossa bloggarikollekoiden avulla sen, että Maija Vilkkumaan esikoisromaani ilmestyy. Pyysin kirjan arvostelukappaleeksi, ja kun se tiistaina postiluukusta kolahti, oli pakko ottaa heti luvun alle.

Nainen katolla kertoo tarinan stand-up koomikko Siljasta, äidinkielen opettaja Villestä joka ryhtyy luovan kirjoittamisen kurssin vetäjäksi, internetin ja bloggaamisen löytäneestä juorutoimittaja Leilasta ja kotiäiti Siljasta sekä Siljan sivupersoonasta Gwendolynistä. Kuinka näiden henkilöiden tarinat saadaan risteytymään? Onnistuuko Vilkkumaa siinä?

No onnistuuhan tuo mahtava laulajatar siinä, ja hyvin onnistuukin. Päähenkilöitä on siis paljon, ja varmasti jokaiselle lukijalle muodostuu oma suosikki. Minulle suosikiksi muodostui Linda, jonka räävitön huumori kolahtaa ainakin minuun täysillä. Inhokkikin löytyi, juorutoimittaja Leila, jonka blogimerkinnät ovat vastenmielistä luettavaa kaikkine hymiöineen ja sydämineen. Mutta luulen ainakin että Vilkkumaa on juuri tuollaista reaktiota hakenutkin luodessaan Leilan hahmon.

Olen siis pitänyt Maija Vilkkumaasta jo hyvin kauan, ja kuuntelinkin Spotifystä montaa hänen levyään samalla kun luin tätä kirjaa. Maija Vilkkumaan kappaleiden sanoitukset toimivat mielestäni kuin tauti, ja sama Vilkkumaalle tyypillinen asioiden suoraan sanominen jatkuu kirjassa.

Maija on lukenut tämän minun lisäkseni, ja hän kertoo että hänelle jäi hyvä fiilis tästä kirjasta. Niin minullekin! Nauroin monta kertaa ääneen Vilkkumaan huumorille, ja luin tekstiä hymy huulilla. Luin välillä erään nuortenkirjan, Lotta-sarjaa, mutta jätin sen bloggaamatta koska en keksinyt siitä mitään uutta sanottavaa. Mutta kun palasin tähän kirjaan, niin tuntui että olisi ystävien seuraan palannut.

Vaikket niin välittäisikään Maija Vilkkumaasta laulajana, niin suosittelen tätä kirjaa silti.

★★★★

Marjo Heiskanen: Idiootin valinta

Idiootin valinta
Marjo Heiskanen
290 s. 
2009
Siltala









Nappasin sattumalta jokin aika sitten kirjastoautolta mukaani Idiootin valinnan, koska muistelin että olin saattanut sen joskus lukea. Näin jälkeen päin ajateltuna, olen kyllä saattanut sitä lukea, mutta ehkä jättänyt kesken. Nyt kuitenkin kahlasin loppuun saakka.

Idiootin valinta kertoo äidistä ja pojasta. Maisasta ja Nissestä. Äidin ääni kuuluu ihan perus kerronnassa, Nissen ääni taas kuuluu 14-vuotiaan pojan pitämän blogin kautta. Äidin ja pojan maailmat törmäilevät toisiinsa jatkuvalla syötöllä, mistä Nisse avautuukin blogissaan antaumuksella.

Ehkä sukelsin väärään maailmaan, tämä on ehkä vähän liian taiteellista proosaa (kuten Morre kirjaa kuvasi) minun makuuni. En päässyt kirjaan sisälle missään vaiheessa kunnolla, enkä saanut hahmoista otetta. Nissen käyttämä kieli, puhekieli jonka sekaan oli laitettu slangisanoja joiden kaikkien merkitystä en edes tiedä, häiritsi aika paljon. Olisin halunnut ehkä päästä enemmän sukeltamaan Maisan maailmaan.

Kuitenkin jostain syystä luin kirjan loppuun. Miksi? En tiedä, jokin sellainen piirre kirjassa oli, vaikkakaan varsinaista juonta ei ollutkaan, mentiin vain ajassa ja tapahtumissa eteenpäin. Olisin kaivannut lisää selitystä henkilöiden taustoista, miksi he ovat sellaisia kuin ovat.

Suosittelen erikoisemmasta, taiteellisesta proosasta pitäville, jotka haluavat tutustua myös 14-vuotiaan pojan sielunmaailmaan. Aika hyvin Heiskanen sen tässä tavoittaa, joskin minulle jäi Morren lailla vähän epäselväksi Nissen syyt käydä VanhusJelpissä.

★★