Marko Annala: Värityskirja

Värityskirja
Marko Annala
202 s. 
2017
Like









Arvostelukappale kustantajalta


Siinä missä Marko Annalan esikoisromaani Värityskirja ohitti monta kirjaa lukupinossani ohitti se myös blogattavien korkeahkossa pinossa useamman kirjan. Sillä tuli tunne että Värityskirjasta on kirjoitettava nyt. Ei, en usko että se katoaa mielestäni mutta nyt mielessä on se tunnelma jonka vallassa luin kirjaa. Mielessä ovat ne kyyneleet jotka silmissäni kirjaa luin.

Sana Marko Annalasta. Monille Annalan nimi on varmasti tuttu, onhan hän pitkän linjan muusikko. Mokoma, jonka laulajana ja biisien tekijänä Annala vaikuttaa on ollut minulle merkityksekäs bändi. Sanon on ollut, sillä raskaamman musiikin aikakauteni on takana päin mutta Mokoma on yksi niistä bändeistä jotka ovat jääneet elämääni vielä heviaikojeni jälkeen. Syy, miksi näin on, ovat Annalan sanoitukset. Ne ovat hienoja, ne jättävät jäljen. Ja jäljen jätti myös Värityskirja.

Värityskirja pohjautuu Annalan omiin kokemuksiin ja se juuri tekee siitä niin vaikuttavan ja koskettavan romaanin. Kirja alkaa Annalan nuoruudesta, käy läpi vaikeat kouluajat jolloin koulukiusaus jätti häneen pysyvät jäljet. Se jatkaa nuoruuteen ja aikuisuuteen jolloin musiikki tuli yhä vahvemmaksi osaksi Annalan elämää hänen ollessa mukana useammassa eri bändissä. Ja kertoo Värityskirja tietenkin myös Mokoman perustamisesta, bändin tiestä tähän päivään. Mutta se kertoo myös masennuksesta, se kertoo mielenterveysongelmista joista Annalan on kärsinyt, joiden kanssa hän on elänyt.

Värityskirjassa on paljon mustaa, paljon tummia värejä, paljon surua ja ahdistusta. Mutta sieltä löytyy myös valkoista, keltaista, kirkkaita värejä. Sieltä löytyy myös sitä toivoa, iloakin, sitä minkä voimalla Annala on on nyt tässä. Siksi uskonkin että kirja antaa voimaa monelle lukijalleen jotka painiskelevat masennuksen, ahdistuksen ja muiden mielenterveysongelmien kanssa. On vaikeaa, on pirun vaikeaa, mutta jollain ihmeen konstilla sitä vain ryömii (niin, vaikkapa sitten ryömii) eteen päin.

Lukiessani Värityskirjaa koin löytäväni jonkinlaisen yhteyden Marko Annalaan. Kuten olen tainnut viime aikoina useammassa mielenterveysaiheita sivuavien kirjojen bloggauksissa kertoa niin kyllä, minullakin on mielenterveysongelmia, ja totean sen taas. Masennus ei ole minulle lainkaan vierasta vaan aivan liian tuttua, koulukiusaamisesta joutuvat arvet ovat sydämessäni vieläkin - eivätkä poistu koskaan. Tunsin kovin tutuksi myös Annalan kirjassa kuvailevan muistikatkon, sen ettei yksinkertaisesti muista niitä kaikkein pahimpia aikoja, kaikkein pahimpia asioita. Kyllä. Samaistuin.

Tuon yhteyden vuoksi Värityskirja oli tavattoman voimakas lukukokemus. Koin väristyksiä jo ensisivuilta alkaen, enkä ollut lukenut kirjaa kovinkaan pitkälle kun huomasin itkeväni. Itkin moneen otteeseen kirjaa lukiessani, välillä pyyhkien vain pari kyyneltä silmäkulmasta, välillä taas huomasin näkökenttäni sumentuvan kyynelten evoimasta. Omien muistojen, menneiden vuosien kivun lomittuessa Annalan kokemuksiin, hänen vahvaan kerrontaansa - se kävi tunteisiin.

Jos Mokoman musiikki on tuttua, on tuttua myös Annalan vahvat ja koskettavat sanoitukset. Vaikka nyt mennäänkin romaanimuodossa on Värityskirjassa läsnä se tuttu Annala, myös kirjallisesti. Siitä nautin suunnattomasti, sillä vaikka kyseessä on esikoisromaani niin tuntui että luen ennestään tutun kirjailijan kirjaa - tai ehkä vielä enemmän, että luen jonkin tutun, jonkun ystävän kirjaa. Niin lähelle Värityskirja tuli. Niin paljon se kosketti.

Kiitos, Marko Annala että kirjoitit Värityskirjan. Sillä tässä kirjassa ei ole ainoastaan tummia värejä, niin kuin jo sanoinkin, siinä on myös valoa. Värityskirja on selviytymistarina - todella hieno sellainen. 

Jussi Lehmusvesi: Vainikkala

Vainikkala
Jussi Lehmusvesi
342 s. 
2017
Aula & co









Ennakkokappale kustantajalta (julkaisupäivä 8.2.)


Vuoden hauskin esikoisromaani, lupaa Vainikkalan takakansi. No kyllähän minua kiinnostaa! Jos minun huumorintajuni toimii kirjailijan huumorin kanssa yksiin niin hauska romaani toimii aina. Sen lisäksi Jussi Lehmusvesi sanoo kirjan takakannessa: "Jos olisin rohkeampi ihminen, sanoisin että tässä on kirja jonka Jari Tervo olisi halunnut kirjoittaa ja Kari Hotakainen lukea.". Tämä aiheutti sen että Vainikkalan tipahtaessa postiluukusta muut kirjat saivat väistyä tieltä.


Vainikkala kertoo erään toimittajan ja rockbändin junamatkasta Moskovasta Vainikkalaan. Toimittaja Toivo Tuohipuu on saanut tehtäväkseen kirjoittaa henkilökuvan Juhani Hurmeesta, Mysterio nimisen yhtyeen laulajasta. Junassa matkustavat toki muutkin Mysterion jäsenet, tämän rockbändin jonka kappaleet ovat Uuno Kailaan runoja englanniksi käännettynä (!). Juhani Hurma on kuitenkin se bändin jäsenistä jota kansa rakastaa, jonka perässä tytöt juoksevat - hän on rokkitähti. Kaikki eivät kuitenkaan Hurmaa ihaile ja junamatkalla selviää että joku haluaa tappaa Juhani Hurman.

Mistä aloittaisin? Aloittaisinko siitä miten Vainikkalan yksi suurimmista iloista on että Mysteorion kappaleet ovat Uuno Kailaan runoja englanniksi. Totta kai tällaisessa lukutoukassa herää heti ilo ja sydän lyö muutaman tiheämmän lyönnin: mikä nerokas ajatus! Kuten Jussi Lehmusvesi totesi haastatellessani häntä, on tätä runoilijaa enemmänkin Vainikkalassa: rocktähti Juhani Hurman persoonassa on paljon samaa kuin Kailaassa.

Ilahduttavaa kyllä, minun ja Jussi Lehmusveden huumorintajut pelaavat hyvin yksiin. Valitettavasti Jari Tervo ei ole kirjailijana minulle kovinkaan tuttu joten sen osalta Jussi Lehmusveden kirjan takakannessa oleva kommentti jää hieman pimentoon. Hotakaisen tyyli ja huumori sen sijaan on minulle hyvinkin tuttua ja löysin Lehmusveden tyylistä paljon Hotakaista. Tämän esikoiskirjailijan huumori on hotakaismaisen tummaa ja monissa minua naurattavissa oivalluksissa on jotain samaa kuin monessa pitämässäni Hotakaisen romaanissa. Ja sitten kuitenkin, vaikka huumorissa ja koko kirjassa on vivahteita toisilta kirjailijoilta, on kirja ja huumori ennen kaikkea Jussi Lehmusvettä. Ja onhan se kaikkein iloisin asia, se että minuun ei kolahda mikään joltain toiselta kirjailijalta matkittu, vaan kirjailijan oma tyyli.
 
Huumorin ja rockelämän kuvauksen lisäksi Vainikkalassa on omanlaisensa jännitys. No, tietenkin kirjassa on omanlaistaan jännitystä kun jo alkupuolella kirjaa selviää että tämä rocktähti halutaan tappaa! Dekkari Vainikkala ei kuitenkaan ole, Lehmusveden luoma jännitys on aivan toisenlaista kuin dekkarin tai jännärin. En näkisi että tämä kirjailija on kirjoittanut esikoisromaaniaan jännityksen vuoksi, vaan aivan toiset elementit mielessään.

Esikoisromaanit ovat ainakin minulle aina yllätyksiä täynnä, ikinä ei voi tietää millaisen teoksen saa käsiinsä. Vainikkala oli minulle positiivinen yllätys, yksi näitä kirjakevään osioita jonka luettuaan voi onnellisena todeta "Onneksi luin tämän!". Kirja, jota voi huoletta suositella sinne ja tänne, niin hyvän kotimaisen romaanin ystäville että sitten niille ei-niin-paljon-lukeville ystäville joita rokkielämä kiehtoo. Kannattaa muuten kurkata myös Jussi Lehmusveden haastattelu täältä, pääsin kysymään muutamia asioita jotka jäivät mietityttämään Vainikkalaa lukiessani.

Vainikkala on osa #satasuomalaista2017 haastetta, numero kuusi. 

Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme

Kaikki minkä menetimme
Riina Paasonen
261 s. 
2017
Minerva









Arvostelukappale kustantajalta


Kirjabloggarit ovat korvaamaton lukuvinkkien lähde, sen sain jälleen kerran huomata. Minulla on muutamia bloggaajakollegoita joiden vinkkeihin luotan vahvasti, esimerkkinä ihana Leena Lumi jolta poimin vinkin Riina Paasosen esikoisromaanista. Kaikki mikä menetimme oli matkalukemisena palatessani junalla Helsingistä ja voin sanoa että valintani junakirjaksi oli todella onnistunut - Paasosen matkassa omakin junamatkani kului joutisasti.

Kaikki minkä menetimme alkaa kun Johannes sattuu ajamaan supikoiran yli. Hajoavan perheen keskellä elävä mies huomaa kohta hoitavansa kuolleen supikoiran puolisoa, sillä nämä eläimet elävät pareittain. Johanneksen vaimo löytää elämäänsä uutta valoa kun hänen elämäänsä astelee kolmekymppinen Kari ja onpa Johanneksen yhteys jälkikasvuunkin katoamassa. Mitä siinä muuta tekemään kuin hoivaamaan supikoiraa? Eläimen ja Johanneksen välinen suhde muodostuu tärkeämmäksi ja tärkeämmäksi, mutta kuten elämässä aina toisinaan, jotain yllättävää ja peruuttamatonta tapahtuu yhtäkkiä.

Kaikki minkä menetimme on tragikomiikkaa, kirja jolla välillä oli helppoa naurahtaa ääneen, välillä taas vääntelehtiä surusta. Uskon ettei tämä laji ole kirjailijalle helppo, kirjoittaa omalla tavallaan järkyttävistä ja surullisista asioista hauskasti ja on minulle lukijana ilo että Paasonen taisi tämän lajin hienosti. Jollain tapaa koen tragikomiikan kirjallisuuden lajina omakseni - omakin elämäni tuntuu välillä yhdeltä suurelta tragikoomiselta näytökseltä.

Hätkähdin kirjan alkua, Johannesta ja supikoiraa. Siitä toki mainitaan jo kirjan kuvauksessa mutta olin kuvitellut supikoiran olevan silti jotenkin... sivuroolissa. Tämä eläin näyttelee kuitenkin suurta roolia Paasosen kirjassa mutta ensi hätkähdyksen jälkeen totuin asiaan - ja jopa ilahduin siitä. Yksi asioista jotka tekevät Kaikki minkä menetimme romaanista tuoreen, on juuri supikoira. Olisi mielenkiintoista tietää syy siihen, miksi juuri tämä eläin - epäilemättä jokin suhde kirjailijalla on tähän eläimeen.

Sen lisäksi että Riina Paasonen taitaa tragikomiikan, osaa hän myös kirjoittaa hienosti. Kaikki minkä menetimme keskittyy hyvin pitkälti taitavaan dialogiin ja se onkin kirjan suurin ilo. Dialogit voivat huonosti kirjoitettuna olla puuduttaviakin, mutta Paasosen hahmojen sanailu on nautinnollista seurattavaa. Kuin olisin matkustanut junassa Johanneksen ja hänen hajoavan perheensä kanssa!

Riina Paasonen on erittäin kiinnostava esikoiskirjailija jonka nimen laitan ilman muuta mieleeni. Jos nautit tragikomiikasta, hieman vinosta ja mustasta huumorista ja hienosta dialogista, kannattaa Kaikki minkä menetimme laittaa ilman muuta lukulistalle.

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Vaikka vuoret järkkyisivät
Terhi Törmälehto
288 s. 
2017
Otava









Arvostelukappale kustantajalle



Luin jälleen kerran hienon esikoisromaanin. Hienon, monin tavoin vahvan romaanin joka herätti huomioni heti kustantajan katalogissa, ajatuksen "tämän haluan lukea". Eikä tuo ajatus herännyt turhaan.


Terhi Törmälehdon esikoisromaanissa pääroolia näyttelee Elsa, Elsa joka rakastaa sanoja. Hänen lapsuutensa on turvallinen, koti Kainuussa hyvä, mutta sitten hän alkaa kaivata jotain enemmän. Elsa kaipaa riuhtaisua johonkin ylemmäs. Se mitä hän etsii, löytyy seurakunnasta. Samalla tarina kulkee Bogotassa, Kolumbuassa, kertoen vanhemmasta Elsasta. Hän työskentelee siellä seurakunnassa ja tutustuu sissien vankina kituneeseen Manueliin. Elsa alkaa pohtia kysymyksiä, niitä jotka ovat jo pitkään hautuneet jossain syvemmällä...

Terhi Törmälehdon romaanin aihe on minulle kaukainen mutta kirja tuli siitä huolimatta jollain tapaa lähelle. Liekö syynä Törmälehdon tapa kirjoittaa tai vaihtoehtoisesti se miten helposti lähestyttäväksi hän on tehnyt Elsan hahmon. Helluntalaisuus oli minulle ennen tämän kirjan lukemista lähestulkoon täysin vieras asia, mutta kiitos Törmälehdon, tiedän siitä nyt paljon enemmän. Tämä esikoiskirjailija tekee helluntalaisuudesta ja uskonnosta ylipäätään helposti lähestyttävän asian pukemalla sen näin kauniiseen pukuun - näin kauniin ja toivorikkaan romaanin muotoon.

Hehkutin viime vuonna lukuisia esikoisromaaneja. Ennen kaikkea mahtavia kotimaisia esikoisromaaneja tuntui pulpahtelevan yksi toisensa perään ja olin siitä todella iloinen. Esikoiskirjailijan kirjaan tarttuessa ei ikinä tiedä millainen kirjailijan tyyli onkaan, pidänkö hänen kerronnastaan ja kielestään ja sitä ilahtuu suunnattoman paljon jos se tuntuu omalta. Kirjakevät on vasta aluillaan, mutta tuntuu että näitä hienoja esikoisromaaneja on jo nyt tullut useampi - tänäkin vuonna. En voi kuin iloita.

Siinä missä Terhi Törmälehto kuvaa helluntalaisuutta ja uskontoa hienosti, hän kuvaa hienosti myös uskosta luopumista. Se on tärkeä osa kirjaa sillä se ei varmasti ole mikään helppo asia. Ei todellakaan. Törmälehto osaa kuvata sitäkin kauniisti ja toiveikkaasti: toivoa on, elämä jatkuu, vaikka luopuminen aiheuttaa tyhjyyden tunnetta.

Vaikka vuoret järkkyisivät on täynnä tunteita, kauneutta ja toivoa. Jo Terhi Törmälehdon tyyli kirjoittaa tuo palan kauneutta lukijan elämään.

Kirja sopii hyvin esimerkiksi Helmet-lukuhaasteen kohtiinn 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista sekä 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

Vaikka vuoret järkkyisivät on osa #satasuomalaista2017 haastetta, numero viisi. 

Kata Melander: Älä irrota

Älä irrota
Kata Melander
228 s. 
2017
Type and Tell









Ostettu


Viime vuoden aikana tutustuin twitterissä erääseen tavattoman ihanaan naiseen, tämän kevään esikoiskirjailijaan Kata Melanderiin. Luin sosiaalisessa mediassa pieniä otteita hänen tulevasta kirjastaan, ihastuin Katan tyyliin kirjailijana ja tutustuin häneen paremmin. Eilen koitti se päivä jolloin Älä irrota viimein julkaistiin ja se tipahti minunkin postiluukustani - valitettavasti en päässyt kirjan julkkareihin, mutta elin hengessä mukana kotisohvalla.

Siitä huolimatta että pidän Katasta tavattoman paljon ihmisenä, tulevat sanani hänen esikoisromaanistaan täydestä sydämestä ja aidosti. Lupaan sen.

Älä irrota on romaani kivusta ja rakkaudesta. Se kertoo Saarasta ja Petteristä jotka löytävät toisensa ja rakastuvat - esteistä huolimatta. Saara elää omassa vankilassaan, vankilassa joka on nimeltään kipu. Elämä ei ole helppoa kun joutuu taistelemaan alituiseen omien kipukohtaustensa kanssa ja yrittää silti olla jotain muutakin kuin pelkkää kipua. Sitten tulee Petteri joka tuo Saaran elämään annoksen kauneutta ja rakkautta. Mutta onko rakkauden tiellä silti liikaa esteitä?

En itke usein kirjaa lukiessani. En ole muutenkaan tätä nykyään mikään itkuherkkä, mutta voi miten itkinkään tätä kirjaa lukiessani. Silmäni kostuivat kerran jos toisenkin ja kirjan lopussa kyyneleet valuivat valtoimenaan - tunnustan parkuneeni oikein kunnolla. Voi miten hyvää se tekikään, se oli puhdistavaa ja jollain tavalla kaunista itkua, ihan niin kuin Kata Melanderin teksti. Älä irrota on samanlainen romaani kuin minun itkuni: se on tavattoman kaunis ja puhdistava. Lisäksi se on kirja joka koskettaa varmasti jokaista joka siihen tarttuu - se on kirja jota ei oikein voi laskea käsistään.

Ja miten aito Älä irrota onkaan. En voi kuin arvailla paljonko tämä ihana esikoiskirjailija on antanut itsestään kirjalle mutta minä esitin kirjaa lukiessani omia arvauksiani ja itkin yhä enemmän. Tämä toi entistä vahvemmaksi tunteen siitä että Kata on todella rohkea ja ihailtavan vahva nainen - hyvä esimerkki monelle. 

Vaikka Kata Melanderilla on kirjassaan kaksi kertojaa, Saara ja Petteri, jäi Petteri minulle kaukaisemmaksi. Kirjalle on toki rikkaus että hänellä on myös kertojan rooli, mutta minä elin niin vahvasti Saaran puolta tarinasta että Petteri oli minulle... kaukaisempi. Hänen osansa kertojana ainoastaan tuki minulle Saaran tarinaa, vahvisti sitä mitä Saaralle tapahtuu. Mutta hienosti vahvistikin.

Tahtoisin kysyä Katalta niin montaa asiaa kirjasta, on niin paljon mitä mietin illalla kirjan kansien sulkemisen jälkeen. Toivon kovasti että saan haastatella häntä kirjasta ja kirjoittamisesta Kirjailijakuvia -sarjaan, sillä hän todellakin sopisi sarjaan. Pitäkää peukkuja että tekin saatte lukea Katan haastattelun lähikuukausina!

Kenelle Älä irrota sopii luettavaksi? Kaikille jotka rakastavat hyvää, kaunista kerrontaa. Kaikille, jotka uskaltavat lukea kirjan joka menee tunteisiin, menee ihon alle ja sukeltaa kyynelkanaviin. Kaikille, jotka uskaltavat rakastua kirjaan.

P.S. Kata, haluan omistaa sinulle erään kappaleen. Haluan omistaa sinulle Elastisen kappaleen Eteen ja ylös, kuuntele se vaikket olisikaan räpin ystävä (en minäkään ole): "Katse eteen ja suupielet ylöspäin, teen vastoinkäymisistä voimaa. Katse eteen ja suupielet ylöspäin, antaa tulla, kestän kyllä, periks en tuu antamaan.".

Älä irrota aloittaa #satasuomalaista2017 -haasteen, eli on numero 1. 

Ari Räty: Syyskuun viimeinen

Syyskuun viimeinen
Ari Räty
309 s. 
2017 
Tammi









Ennakkokappale kustantajalta (ilmestyy 11.1.2017)


 Pääsin jälleen kurkistamaan etukäteen ensi kevään kirjoihihn, suurkiitos siitä kustantajalle (kirja ilmestyy tammikuun 11. päivä). Ari Rädyn esikoisromaani kiinnosti minua jo etukäteen mutta silti, jälleen kerran, sain enemmän kuin toivoin. Sain psykologisen rikosromaanin joka veti minua puoleensa silloinkin kun laskin kirjan käsistäni.


Syyskuun viimeinen on piinaavaa jännitystä ja toinen toistaan kiinnostavimpia henkilöhahmoja. Se alkaa kun viisi nuorta poikaa löytävät tytön ruumiin lintsatessaan liikuntatunnilta jonka jälkeen mikään ei ole ennallaan. Vuosien kuluttua löytyy toinen tyttö kuolleena. Paikalle saapuu konstaapeli Eskelinen jonka täytyy selvittää onko taustalla vastaavia tapahtumia. Hän törmää yhden viidestä pojasta, Syyskuun, nimeen sekä siihen että on olemassa joku joka on valmis tekemään mitä tahansa ettei syyllistä saataisi kiinni.

Kirja, joka koukuttaa heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen, se lupaa hyvää. Usein sellainen kirja myös pitää minut otteessaan loppuun saakka ja niin kävi myös Syyskuun viimeisen kanssa. Ari Räty otti minut Syyskuun matkaan heti alkumetreiltä alkaen ja jännitystä riitti loppuun saakka. Syyskuun viimeisessä ei väkivallalla juuri herkutella vaan jännitys on psykologista piinaa - joka sopii minulle erittäin hyvin.

Psykologisen jännitteen lisäksi pidin Syyskuu viimeisen rosoisuudesta. En tarkoita rosoisuudella niinkään Rädyn kirjallista tyyliä vaan enemmänkin henkilöhahmojen rosoja - he eivät turhaan ole siloiteltuja, vaan jokaisessa löytyvät ne ovat virheensä. Niin kuin meissä kaikissa! Pidin siitä että Räty ei ole pukenut ketään heistä "täydellisen ihmisen viittaan", vaan hyviksilläkin on oma rosonsa. Hahmot ovatkin yksi Syyskuun viimeisen vahvimpia puolia, sillä luulen ettei tätä kirjaa voi lukea tuntematta suuria tunteita hahmoja kohtaan. Vihaa ja rakkautta.

Yksi kirjan keskeisistä ajatuksista on yksinäisyys ja se, mihin yksinäisyys voi johtaa. Sen vastapariksi Syyskuun viimeisestä löytyy ystävyyttä ja rakkautta, joka kenties tekee kirjan lukemisesta astetta helpompaa - pelkällä yksinäsiyydellä kuorrutettuna Syyskuun viimeinen voisi olla aika synkeä rikosromaani.  Toki se on synkähkö nytkin, mutta taustalla virisee toivo. Onneksi.


Syyskuun viimeisellä oli hyvä aloittaa kirjakevät 2017 kotimaisen kirjallisuuden osalta. Tämä lupaa hyvää!

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

Käyttövehkeitä
Soili Pohjalainen
209 s. 
2016
Atena









Lainattu kirjastosta


Monettako kertaa sanon että tämä vuosi on ollut mitä mainion vuosi ajatellen esikoisromaaneja? Kyllä, olen sanonut sen useaan kertaan ennenkin. Mutta se on niin totta! Olen lukenut niin monta eri tavoin kiinnostavaa, eri tavoin sytyttävää, hienoa esikoisromaania etten pysy laskuissa mukana. Ja tässä on taas yksi - Käyttövehkeitä on monella tapaa hieno, mutta ennen kaikkea se on kirja jonka parissa viihdyin todella hyvin.

Saanan maailmassa jokin pysähtyy kun isä kuolee. Ehkei lapsuus ja nuoruus ollut yhtä ruusuilla tanssimista, mutta oli siinä omat hyvätkin hetkensä - niissä hetkissä, kun Saana kasvoi autokaupan takahuoneessa. Saana tuntee automerkit ja osaa myydä auton kuin auton, hän on isän tyttö. Tai oli. Jäljelle jää Volvo ja kadonnut veli ja Saana, joka kokoaa kasaan muistojen palapeliä.

Juonen perusteella voisi ehkä kuvitella että kyseessä on melankolinen ja surusävytteinen romaani. Totta kai Käyttövehkeissä on oma surunsa, oma tumma sävynsä, mutta minulle ei päällimmäisenä jäänyt kirjasta kuitenkaan mieleen suru eikä varsinkaan synkkyys. Soili Pohjalaisen kerronnassa on mukana jos ei ilo, niin kuitenkin keveys. Sellainen nostalgisuus, joka nosti ainakin minun huulilleni paikoin hymyn. Muistelusta saa surullista jos niin tahtoo, mutta Saanan muistoissa ei ole pelkkää tummaa, vaan myös värejä.

Soili Pohjalainen oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. En ole lukenut kaikkia esikoisia jotka palkinnosta kilpailivat, mutta täytyy sanoa että näiden pohjalta jotka olen lukenut, ei päätös varmasti ole ollut helppo. Palkintohan lopulta myönnettiin Hanna Weseliuksen Alma!:lle, jota en ole lukenut mutta joka minua kyllä e-kirjahyllyssäni houkuttelee... Luettuani Käyttövehkeitä, en olisi lainkaan pahastunut vaikka tämä kirja olisi palkittu - niin hienoa on Pohjalaisen kieli ja kerronta.

Kirjailija maalaa lukijan eteen 1980-luvun ja onnistuu siinä hyvin. Minä, 1986 syntynyt, en tietenkään ole kokenut 80-lukua siinä määrin että osaisin sitä kovin aitona eteeni kuvitella. Pidin silti Pohjalaisen ajankuvasta ja koin sen heijastuvan aitona kirjan sivuilta. Niin kuin oikeastaan kaiken Käyttövehkeitä, sillä minulle tämä oli ennen kaikkea aito kirja. Koko perhe, aitoja, rehtejä ihmisiä, kukin tavallaan.

Jos et ole vielä lukenut Käyttövehkeitä, niin laitapa tämä sinne lukulistallesi - voin suositella!

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

Maailman kaunein tyttö
Aino Kivi
328 s. 
2016
Into









Arvostelukappale kustantajalta


Luin Aino Kiven esikoisromaanin Maailman kaunein tyttö juuri vähän ennen Helsingin kirjamessuja. Miten ilahduinkaan kirjamessujen aikaan kun Helsingin Sanomat julkisti kymmenen esikoisromaania jotka tavoittelevat tänä vuonna Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoa - Maailman kaunein tyttö siellä muiden hienojen esikoisten joukossa. Kivi on joensuulainen, joten jo senkin vuoksi kirja saa minulta erikoispeukutuksen mutta tietenkin iloitsen myös sen vuoksi että tämä kirja on ihana. Kertakaikkiaan ihana.

On neljä sisarta, neljä kaunista tyttöä. Maailman kauneimmassa tytössä edetään kolmella eri vuosikymmenellä mutta tarina lähtee käyntiin vuodesta 1994. On Nirvana, on Kurt Cobainin itsemurha. Cobain häilyykin tarinan taustalla jossain määrin koko ajan - mistä minä iloitsen. 14-vuotias Aliisa on maailman kaunein tyttö ja hänen siskonsa Ada vihaa häntä. Tapahtuukin jotain, joka muuttaa paljon. Sitten, kahdeksan vuotta myöhemmin siskoista eräs, Anni, on tullut murrosikään ja on valmis mihin tahansa jotta vain hänet huomattaisi. Ja sitten, vuonna 2014 perheen nuorin tytär Alma ryhtyy selvittämään mitä oikein tapahtui.

Maailman kaunein tyttö on vaan kertakaikkiaan tavattoman hieno kirja. Sainkin kirjaa lukiessa kommenttia jossa luultiin Maailman kauneimman tytön olevan nuorten, tai ehkä nuorten aikuisten kirja. Ei, ei minun mielestäni. Toki nuoret aikuisetkin voivat kirjaa lukea ja varmasti kirjaan ihastua, mutta Kiven luoma tarina ja maailma on sen verran väkevä ja vahva, että kyllä Maailman kauneimman tytön aikuisten kaunokirjallisuus hyllyyn laittaisin kirjakaupassa tai kirjastossa.

Aino Kivellä on vimma, voima ja vahvuus. Kolme veetä jotka haluan sanoa kirjasta puhuttaessa, ennen kaikkea Kiven kielestä ja kerronnasta puhuttaessa. Mietitkö, että sisarukset, kauniit sisarukset, heidän väliset suhteensa... hieman pitkästyttävää, usein käsiteltyä? Mieti toisen kerran, ota kirja kirjakaupan tai kirjaston hyllystä. Maailman kaunein tyttö on paljon enemmän kuin pelkkiä sisaruussuhteita, se sukeltaa syvemmälle siskosten sieluun, ratkoo ristiriitoja, perehtyy siihen johonkin mitä joskus tapahtui. Niin mitä? Lue, lue tämä kirja, en paljasta mitään.

Helsingin Sanomien kirjallisuuskilpailun ehdokkaissa on monta todella hyvää teosta. On Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa, on Minna Rytisalon Lempi. Mutta silti niin kovasti toivon että Maailman kaunein tyttö ja Aino Kivi saisivat palkinnon, se on ehdokkaista se joka pakahdutti ja vei minun sydämeni.

Jaro Karkinen: Krysanteemisyksy

Krysanteemisyksy
Jaro Karkinen
342 s. 
2016
Marketiimi









Arvostelukappale kustantajalta


Mistä näitä positiivisia yllättäjiä tänä vuonna ja erityisesti tänä syksynä riittää? Vaikka Jaro Karkisen esikoisromaani Krysanteemisyksy minua jo etukäteen kiinnostikin, en oikein tiennyt mitä odottaa. Ja mitä sain, hurjan, vetävän ja hurjan persoonallisen - ja hienon lukunautinnon. Voi voi, kyllä tämä taitaa olla hyvien esikoiskirjailijoiden syksy, toden totta.

Krysanteemisyksy on Japania, se on maagista realismia, se on Japanin historiaa. Krysanteemisyksy on Hidehiko Tobetsu, tämän kummalliset unet joita tämä näkee silmät auki. Krysanteemisyksy on persoonallinen, se on hyvällä tavalla erikoinen ja se avaa ovet maailmaan jota en olisi arvannut olevan olemassakaan. Edes fiktiivisesti.

Kyllä, Krysanteemisyksy on erittäin vahva, persoonallinen ja hemmetin hyvällä tavalla erikoinen esikoisromaani. Tai ainakin minun silmilläni katsottuna hyvällä tavalla erikoinen, sillä en mene väittämään että Jaro Karkisen tyyli tai kerronta olisi ihan jokamiehen tai naisen makuun. Karkinen on kuitenkin kirjailija meidän makuumme, jotka pitävät maagisesta realismista, Japanista ja kauniista, persoonallisesta ja vauhdikkaasta kerronnasta ja kirjallisesta annista. Eli toisin sanoen - tunnen todella monta kirjaihmistä jotka pitäisivät Krysanteemisyksystä.

Toivon aina että hyvä kirja löytää lukijansa. Pienempien kustantamojen esikoiskirjailijoiden kirjoja lukiessani toivon sitä erityisen paljon, sillä heidän esille tuomisensa on astetta vaikeampaa. Toivonkin suuresti että bloggaukseni innostaisi jonkun Krysanteemisyksyn pariin, sillä Jaro Karkisessa todella on ainesta. Vaikka Krysanteemisyksyn lukemisen ja tämän bloggauksen välissä on ollut kaikenlaista, kuten viikonlopun kirjamessut, hymy on yhä huulillani kun mietin kirjaa. Niin kuin aina, kun palauttaa mieleensä hyvän kirjan.

Karkinen osaa todella maagisen realismin ja sen yhdistämisen historiaan. Näkee myös että Japani on hänelle tuttu, sillä niin tuttavallisesti ja hienosti hän sukeltaa tuohon maahan ja Hidehiko Tokubetsun nahkoihin - noihin kummallisiin nahkoihin, miten hienon hahmon Karkinen onkaan luonut. Hidehiko, voi Hidehiko, sinä olit mahtava tuttavuus.

Jaro Karkinen oli mahtava uusi kirjailijatuttavuus, jonka edessä on toivottavasti pitkä kirjallinen ura. Minä ainakin jään odottamaan kiinnostuksella seuraavaa romaania!

Karoliina Sallinen: Tee se itse -vauva

Tee se itse -vauva
Karoliina Sallinen
239 s. 
2016
Bazar









Arvostelukappale kustantajalta


Ajattelin aluksi että Karoliina Sallisen esikoisromaanin lukeminen olisi iso harppaus mukavuusalueeltani, muttei se loppujen lopuksi ollutkaan. Toki Tee se itse -vauva kertoo raskausajasta ja vanhemmuudesta joka on minulle aivan vieras osa alue, mutta toisaalta - Sallinen tekee sen niin ihastuttavan huumorin voimin että se toi kirjan lähelle minuakin.

Tee se itse -vauva kertoo Usvasta ja Juhasta. Se kertoo ajasta joka alkaa, kun he alkavat yrittää lasta ja lopulta raskaustesti näyttää positiivista. Ennen kaikea tämä oli kirja raskausajasta, siitä millaista on odottaa lasta - ääneen pääsee tällä kertaa äidin lisäksi myös isä. Molemmille raskausaika on jotain uutta ja hämmentävää, tunteiden mennessä vuoristorataa. Esimerkiksi kun Usva pitkästyy koko vauvahommaan ja Juha vetää paniikkikännit, joutuu parisuhdekin välillä melkoiseen vuoristorataan.

Kun omaan elämään ei ole vauva-arkea ikinä kuulunut eikä tulekaan kuulumaan voisi Tee se itse -vauvan kuvitella olevan melkoisen vaivaannuttavaa luettavaa. Kiinnostuin Karoliina Sallisen kirjasta juuri sen takia, että haluan haastaa itseäni välillä, astua pois mukavuusalueelta. Mutta kuten alussa sanoin, Sallisen esikoisromaanin kanssa minun ei tarvinnut vaivaantua, ei tarvinnut miettiä miksi ihmeessä juuri minä tätä luen. Minä vain nauroin, hymeksin, hymyilin ja hihitin. Tee se itse -vauva sopii varmasti kuin nenä päähän äitien ja tulevien äitien luettavaksi, mutta kyllä se sopii tällaisellekin ikisinkulle.

Tee se itse -vauvassa höysteenä on kuvitus. Kuvitus oli todella iloinen yllätys, yllätys jota en ollut osannut odottaa. Kirjan mustavalkoisen, persoonallisen ja omalla tavallaan hauskan kuvituksen on taiteillut Sanni Kariniemi ja se totta kai sopii yksi yhteen kirjan juonen kanssa. Lisäksi se jotenkin sopii hyvin Karoliina Sallisen kirjalliseen tyyliin, enkä voisi ajatellakaan tätä kirjaa ilman kuvitusta.

Karoliina Sallisen pitämä Kolmistaan -perheblogi on varmasti monelle tuttu. Itselleni perheblogien maailma on täysin vieras, joten Sallisen blogikin tuli tutuksi vasta kirjan luettuani. Ehkä vierailen siellä toistekin, sillä blogissa on läsnä sama mukava tyyli jolla hän on kirjoittanut esikoisromaaninsakin. En siis lainkaan ihmettele että Kolmistaan on noussut suosioon!

Tee se itse -vauva sopii kevyeksi välipalaksi varmasti monenlaiselle lukutoukalle, joka ei aihetta kavahda. Aivan ensinnä suosittelen kirjaa vahvasti heille jotka suunnittelevat vauvaa tai ovat raskaana. Karoliina Sallinen käsittelee raskausaikaa nimittäin räväkästi ja hauskasti, karttamatta kuitenkaan sitä ettei vauvan odottaminen koko ajan ole hauskaa tai kivaa. Mutta kyllä meille muillekin Tee se itse -vauva on hyvää luettavaa - toki äideille, mutta myös meille muille. Jotka nautimme hyvästä huumorista ja hyväntuulisesta kerronnasta.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Kaksi ihmistä minuutissa
Inkeri Markkula
388 s. 
2016
Gummerus









Arvostelukappale kustantajalta


Olen jo useaan otteeseen tämän syksyn aikana hehkuttanut hienoja esikoisromaaneja. Niin hehkutan nytkin, sillä Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa oli ehkä yllättävänkin hyvä, sujuva ja persoonallisella tavalla kaunis teos.

Alina ihastuu Astridiin ja hakeutuu tämän lähelle, tutkimusavustajaksi yliopistolle. Kun heistä tulee pari, eivät keskustelunaiheet lopu, mutta heidän onnensa ei kestä ikuisuuksiin. Astrid kuolee auto-onnettomuudessa ja Alinalle jää vain pieni Sella. Sellalla on Astridin silmät ja taito kuljettaa Alinan suru pois. Kun kymmenen vuotta on kulunut, Alina pitää esitelmää malariakonferenssissa ja tutustuu saksalaiseen lääkäriin, Lotteen. Tämä pyytää Alinaa avukseen Pohjois-Thaimaassa sijaitsevalle klinikalle ja Alina päättää antaa elämälle vielä toisen mahdollisuuden.

Vaikka vajaa neljäsataa sivua ei kirjalle ole mielestäni vielä paljon, jostain syystä Inkeri Markkulan romaanin aloittaminen hieman jännitti. Ajattelin, pysyisikö kirja kasassa, onnistuuko esikoiskirjailija pitämään jännitteen yllä liki neljänsatan sivun verran? Kyllä, Inkeri Markkula onnistui siinä. Onnistui vieläpä hyvin.

Kirjan keskeisenä aiheena on malaria ja sen tutkiminen ja se oli omalla laillaan kiinnostavaa - omalla laillaan vierasta. Kaksi ihmistä minuutissa on toki myös paljon muuta, se oli minulle ennen kaikkea romaani siitä miten Alina taistelee surua vastaan, miten hän antaa elämälle vielä yhden mahdollisuuden. Se on romaani jonka dialogi on kertakaikkiaan mahtavaa.

Vaikka Inkeri Markkula on monella tapaa hyvä kirjoittaja, oli minusta hänen esikoisromaaninsa vahvin puoli dialogi. Hahmojen vuoropuhelu herättää heidät henkiin ja antaa heille kasvot, sai minut toden totta kuvittelemaan heidät kasvojeni eteen elävinä. Tämä on hieno asia, mitä kirjaan tulee, ja siinä Inkeri Markkula on onnistunut.

Kyllä, Kaksi ihmistä minuutissa antaa toivoa. Se tuo toivon surun keskelle ja onkin hyvä romaani monenlaisessa elämäntilanteessa luettavaksi.

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Kolme syytä elää
Tiina Lifländer
342 s. 
2016
Atena









Arvostelukappale kustantajalta


Nämä syksyn kotimaiset, ennen muuta esikoisromaanit, nämä ovat kyllä vieneet toinen toisensa perään sydämeni. Sain juuri loppuun taas yhden, mutta siitä sitten myöhemmin lisää... Tiina Lifländerin Kolme syytä elää on kirja johon moni muukin bloggari on ihastunut. En ole ainoa - enkä lainkaan ihmettele sitä. Lifländerin kieli on ilmavaa, kaunista ja mahtavaa luettavaa. Tällaista lisää!

Lifländerin esikoisromaanissa pääroolia näyttelevät kaksi naista, Kerttu ja Helmi. Naiset, joita yhdistää yksi mies: Helmin mies Lauri. Nämä kaksi naista tapaavat vuosikymmenten jälkeen, kumpikin muuttuneina omalla laillaan, heillä on edelleen side toisiinsa. Kerronta etenee eri aikakausissa, alkaen 1950-luvun lopusta. Kaksi naista kertoo vuoron perään tarinaa vuosikymmenten lomitse ja asettaa lukijalle monia kysymyksiä, kuten voiko anteeksi antaa, jos sitä ei ole pyydetty? Kirjaan tuo oman puolensa Tomi, viikonloppuisä joka kaipaa tytärtään kun tämä ei ole hänen luonaan.

Kuten alussa tuumailin, on Lifländerin esikoisromaanissa parasta kaunis kerronta. Se jopa häkellytti minua jollain tapaa, sillä vaikka Kolme syytä elää on saanut kovasti positiivisia arvioita blogeissa en silti osannut odottaa mitään... näin pakahduttavaa, näin toimivaa. Minulle kirja tosiaan toimi hienosti.

Kertun ja Helmin tarina on toki omalla laillaan hienoa luettavaa ja vuosikymmenten taakse matkaaminen tuo oman ajankuvansa kerrontaan. Mutta silti minuun teki kaikkein suurimman vaikutuksen Tomi, joka on saanut hieman kritiikinpoikastakin blogeissa. Arja sanoo Tomin jääneen hieman iralliseksi, joka on juuri sitä mikä minusta kirjablogeissa on niin ihanaa: olemme kirjoista ja niiden käänteistä usein eri mieltä, mutta voimme keskustella niistä silti ilolla ja rakastavasti, niin kuin kirjoista kuuluu puhua. Niin kuin juuri tästäkin kirjasta kuuluu puhua.

Minulle Tomin puoli kirjassa oli siis ehkä kaikkein kiinnostavinta. Tällä kertaa en suuremmin osaa perusteella näkökantaani, olisiko vain kyseessä se että Tomin, yksinhuoltajaisän, elämä on niin kaukana omastani että jostain syystä kiinnostuin siitä kovasti? Lifländer on hienosti joka tapauksessa osannut ryömiä Tomin nahkoihin ja kirjoittaa tämän tunteista kauniisti ja riipivästi.

Kelle voin suositella Kolmea syytä elää? No, kellepä en? Kaikille hyvän romaanin ja kauniin, vahvan kerronnan ystäville, kaikille meille kirjoja rakastaville.

Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla

Ei saa mennä ulos saunaiholla
Heidi Mäkinen
242 s. 
2016
Karisto









Arvostelukappale kustantajalta


Heidi Mäkinen on bloggaaja joka pitää Ei saa mennä ulos saunaiholla -nimistä blogia. Saman nimen on saanut myös tämä hänen esikoisromaaninsa, josta tosin kiinnostuin vaikken ollut Mäkisen blogia lukenutkaan. Ei saa mennä ulos saunaiholla sopii syksyyn, sillä se tuo ihanalla tavalla romaanin muodossa lämpöä ja iloa.

Lukiessani tapasin kolme omalla tavallaan ihanaa hahmoa. Tapasin 35-vuotiaan sairaanhoitajan, Sinin, joka elää häähuumassa. Mitä siitä pikkuseikasta ettei sulhasta ole, vaikka vaatekaapissa on useampi hääpuku? Eeva taas on leskeksi jäätyään alkanut suunnitella hautajaisiaan, vaikkei kuolema kuulu hänen suunnitelmiinsa. Sitten on vielä Kyllikki, Eevan kissa. Mäkisen romaanin riemastuttavin persoona, jolla löytyy mielipiteitä niin emännästään kuin maailman menostakin. Eevan ja Sinin polut risteytyvät tarinan edetessä ja molempien tielle sattuu yllätys jos toinenkin. Kyllikki ei suhtaudu todellakaan neutraalisti näihin yllätyksiin vaan reagoi sairastumalla syömishäiriöön. Niin, kukapa liiallisista muutoksista alituiseen pitäisi!

Ei saa mennä ulos saunaiholla kuuluu tämän syksyn myönteisiin yllättäjiin. Olen kirjan lukemisen jälkeen eksynyt useampaan kertaan lukemaan Mäkisen blogia, jonka lukijaksi päätin jäädä. Hänen postauksissaan on sama persoonallinen ja lämmin tyyli kuin kirjassakin, joten se tuo omalta osaltaan piristystä syksyisiin päiviin. Heidi Mäkinen on pitänyt blogiaan jo monen vuoden ajan, joten se on osaltaan varmasti tuonut omanlaistaan persoonallisuutta, väriä ja varmuutta hänen kirjalliselle ilmaisulleen. Näin kirjan lukeneena voin sanoa että kirjailija on kyllä löytänyt hyvän, positiivisen ja omalla tavallaan ihanan tyylin, josta kannattaa pitää kiinni. Se varmasti toimii myös blogimaailmassa.

Kuitenkaan kirjallinen ilmaisu ei ole ainoa tämän esikoisromaanin vahvoista puolista. Kirja toimii myös juonellisesti, sillä aluksi vain kevyeksi luulemani teos onkin yllättävän syvällinen ja paikoin todella koskettava. Monet kirjat tuovat mukanaan yllätyksiä, niin toi myös Ei saa mennä ulos saunaiholla. Kirja tuo kerta toisensa jälkeen hymyn huulille, mutta sain varoa etten olisi joutunut pyyhkimään liikutuksen kyyneltä välillä silmäkulmasta.

Heidi Mäkisen tyyli ja juoni siis toimivat hyvin. Mutta silti kaikkein parasta kirjassa olivat kirjailijan kaikesta päätellen rakkaudella luomat hahmot. Sini, Eeva ja Kyllikki olivat jokainen lämpimiä, ihania ja persoonallisia tyyppejä - kukin omalla tavallaan. Jokaisella hahmolla (kyllä, myös Kyllikki-kissalla) oli monia hurmaavia luonteenpiirteitä jotka kirjailija toi hiljalleen tarinan edetessä esiin. Kaikesta näki että hän on kuluttanut runsaasti aikaa tehdäkseen hahmoista parhaat mahdolliset tyypit.

Kyllä, voin suositella Ei saa mennä ulos saunaiholla -romaania. Todella monesta syystä, mutta ennen kaikkea siksi että se tuo varmasti lämpöä ja hymyä lukijansa päivään.

Linnea Alho: Todistaja

Todistaja
Linnea Alho
411 s. 
2016
WSOY






Ennakkokappale kustantajalta


Todistajan ennakkokappale kolahti yllättäen postiluukusta ja kyllähän kirja takakantensa perusteella alkoi varovasti kiinnostaa.  En silti voinut etukäteen arvata millaiselle matkalle Todistaja minut vie, sillä jos olen oikein käsittänyt, on Todistajalla totuuspohja.


On Keijo Alho, joka varttuu kansalaissodan aikana ja pääsee jatkosodassa rintamalta paperitöihin. Naimisiin mentyään hän pitää rakastajatarta. Eräänä päivänä hän vaipuu psykoosiin ja ampuu häntä pidättämään tulleen poliisin. Sitten on Anne. Anne, joka syntyy erilaiseen maailmaan kuin Keijo, maailmaan jossa Berliinin muuri murtuu ja Pikku Kakkonen tulee arkisin televisiosta. Anne harrastaa ratsastusta, kasvaa nuoreksi naiseksi ja löytää baareihin. Poikiakin löytyy, mutta omaa paikkaa ei silti. Anne tuntee jatkuvasti olevansa ulkopuolinen. Kaiken pitäisi olla kohdallaan mutta kun ei ole. Johtuuko se Fransista, poliisista joka kuoli vuosia sitten liian nuorena?

Todistaja on kokonaisuutena erittäin kiinnostava teos joka toden totta herättää ajattelemaan. Se, että kirjan lähtökohtana ovat tositapahtumat, että Keijo Alho on on todella elänyt, tekee kirjasta elävämmän, todemman, vaikuttavamman. Linnea Alho sanoo kirjan alkusanoissaan että kirjan kirjoittaminen oli hänelle todella maaginen matka. En epäile ollenkaan!

Linnea Alho on todella rohkea kirjailija kun on uskaltanut kirjoittaa tällaisen romaanin. Jäin miettimään kirjailijan omaa roolia kirjassa: onko hän Anne? Jos näin on, kunnioitan häntä entistä enemmän. Hän on sijoittanut itsensä hahmoon josta kirjoittaa rohkeasti ja todella hienosti, pelkäämättä tuoda esiin vaikeitakin asioita. Oli Anne Linnea Alho tai ei, on tämä joka tapauksessa kiinnostavin puoli Todistajassa.

Keijo Alhon tarinakin on toki mielenkiintoinen ja se on omalla tavallaan kirjan kantava voima. Silti löysin Annesta niin paljon minua itseäni etten voinut olla samaistumatta häneen. Annessa on epävarmuutta ja hänellä on varjoja, mutta samaan aikaan hän on todella rohkea ja vahva nainen.

Samaan aikaan kun ihailin Annea hahmona, samaan aikaan nautin kuitenkin myös Alhon historian kuvauksesta. Sillä toki, kun hän kertoo Keijo Alhon menneisyydestä, täytyy Alhon kuvata myös historiaa. Kirja ottaakin omalaisensa katsauksen Suomen lähihistoriaan josta Linnea Alho selvästi tietää.

Todistaja kannattaa lukea jo sen takia, että kirjan lähtökohtana ovat tositapahtumat. Eikä pelkästään sen vuoksi, vaan myös siksi että Linnea Alho on lahjakas kirjoittaja joka saa koko tarinan elämään - sen takia Todistaja kannattaa ainakin lukea. Niin, eihän hyviä kirjoja kannata jättää lukematta.

Annika Brusila: Kalliolla

Kalliolla
Annika Brusila
230 s. 
2016
Kustannus HD









Arvostelukappale kirjailijalta


Kalliolla oli kirja johon rakastuin aivan yllättäen. Ennen kirjailijan yhteydenottoa en ollut kuullutkaan tästä romaanista ja vaikka sen perusteella kirjasta kiinnostuinkin, en tiennyt mitä odottaa. Ja sitten, kun eilen nukkumaan mennessä avasin Kalliolla kannet ja aloin lukea - huhhuh. Rakastuin oikopäätä. En olisi malttanut nukahtaa lainkaan, niin täydellisesti Brusilan teksti vei mennessään. Onneksi tänään oli hyvää aikaa lukea, antautua kirjalle täydellisesti.

Kalliolla on eräänlainen perheromaani. Tai no, onhan se perheromaani, mutta se ei suinkaan ole valoisa ja hyväntuulinen teos vaan kirjan aihe sai minut paikoin ahdistumaan kovasti. Kirjan pääroolia näyttelee Viola, joka on saanut kestää elämältä ja perheeltään paljon. Vaikka Viola oma perhe onkin ihana: hänellä on hyvä aviomies ja hän saa kirjan alussa suloiset kaksoset. Tuo kestäminen tulee muualta, sillä Viola vanhemmat eivät ole mitään unelmien isovanhempia. Viljan äiti vaatii että häntä kutsutaan momoksi, jotta se olisi nuorekasta, isä taas on vaari. Momo ja vaari ryyppäävät, noh, paljon. Varsinkin momon alkoholinkäyttö repeää käsistä usein täydellisesti, eikä Momon ja vaarin yhteiselokaan ole mikään unelma avioliitto. Tämä kaikki tekee Viola ja hänen siskojensa elämästä ajoittain varsinaista painajaista, eikä liene ihme että Violan hermot ovat välillä todella kirellä. Vilja elääkin hillittömän naurun ja itkun rajalla, eikä aina ole selvää kumpi tulisi tarpeeseen.

Ei minullekaan Annika Brusilan kirjaa lukiessani aina ollut selvää haluaisinko itkeä vai nauraa. Vai kumpaakin, samaan aikaan? Itkin, siis oikeasti purskahdin itkuun, useamman kerran lukiessani kirjaa, eikä itku ole nytkään kaukana kun kirjoitan tätä bloggausta. Vaikka Kalliolla ei käsittele minulle läheisiä aiheita, eikä minulla ole ollut ikinä erityisen mutkaista suhdetta vanhempiini, onnistui Kalliolla silti livahtamaan syvälle sieluuni. Tapa jolla Brusila kirjoittaa on samalla suunnattoman herkkä ja uskomattoman raju, ihan niin kuin päähenkilö Viola. Löysinkin Violasta paljon itseäni, sillä Violassa on minulle tuttu herkkyys, hän itkee herkästi, suuttuu herkästi, mutta leppyy ja rakastaa voimalla. Mutta sitten kun Viola suuttuu niin padot aukeavat...

Mutta kyllä Kalliolla naurattaakin. Vaikka kirjan aihe on rankka ja vaikea on todella hienoa millaista huumoria Brusila on tekstiin saanut. Varsinkin Violan, Kallen ja heidän tytärtensä keskinäinen huumori on todella hienosti oivallettua ja jollain tapaa niin aitoa, että välillä kuulin heidän naurunsa korvissani. Violan ja Kallen keskinäiset vitsit ovat juuri sellaisia, mille kaksi toistaan rakastavaa ihmistä nauraa. Muutenkin yksi kirjan vahvimmista asioista on Violan ja Kallen suhde: ymmärsin kirjan edetessä hyvin että se oli Violalle elintärkeä.

Annika Brusila kirjoittaa hienosti. Kalliolla on kirjoitettu sujuvasti ja rytmikkäästi, juuri sillä tavalla mikä sopii tällaiseen romaaniin. Violan tarinaan eivät olisi sopineet taiteelliseet ja todella älykkäät lauseet, vaan tähän kirjaan sopii juuri Brusilan kieli. Kieli, jota on miellyttävää lukea, joka on hyvin kirjoitettu ja joka on myös omalla tavallaan kovin kaunista. Brusilan vahvuutena ovat dialogit, joita hän käyttää romaanissaan hyväkseen ja joissa on voimaa.

Yksi suuri asia Brusilan romaanissa on kansi. Kansi on tärkeä asia, sen perusteella minä usein tartun kirjaan kirjastossa tai kirjakaupassa ja tämän kirjan kyllä ottaisin käsiini ehdottomasti. Kalliolla kannen on suunnitellut Ville Pirinen, ja se on todella hienoa työtä. Synkähkö, kyllä, mutta sopii kirjaan täydellisesti. Kannen suunnittelijalle iso halaus!

Toivon niin kovasti että Kalliolla löytäisi lukijansa. Te, jotka ette kavahda hieman rankempaa tarinaa, te jotka ette pelkää lukiessanne itkeä. Te, jotka pystytte nauramaan rankemmillekin aiheille ja te jotka olette valmiita lukunautintoon. Lukekaa Kalliolla, lukekaa!

Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi

Tuntematon lapsi
Tuomas Juntunen
304 s. 
2016
WSOY









Arvostelukappale kustantajalta


Tuomas Juntusen Tuntematon lapsi herätti heti katalogissa kiinnostukseni, eikä vähiten siksi että teoksen aihe on todella vahva. Aiheesta tekee vielä vahvemman se, teoksen takana piilee kirjailijan ja hänen vaimonsa oma tarina - kipeä, tuskainen tarina, jota ei voinut olla lukea kyyneleittä.

Tuomas Juntusen esikoisromaani Tuntematon lapsi on romaani lapsen menettämisestä. Se on romaani siitä kun tutkijapariskunta päättää yrittää lasta. Se on romaani raskausajasta, lapsen syntymän ihmeestä ja siitä, kuinka lapsi saa elää tässä maailmassa vain hetken. Se on romaani tuskasta ja vahvoista tunteista. Se on kirjailijan oma tarina.

Ymmärrän sen kun jotkut bloggaritoverini ovat sanoneet joutuvansa jättämään tämän kirjan väliin. Aihe saattaa olla joillekin vanhemmille liiankin vahva, sillä onhan lapsen menettäminen aina raskas aihe. Vielä kun puhutaan Tuomas Juntusen omista kokemuksista, eikä ainoastaan fiktiivisestä tarinasta, on kyseessä sellainen tunnelataus ettei kyyneliltä voi välttyä.

Minäkään en voinut lukea Tuntematonta lasta kyynelittä. Minulla ei ole lapsia, eikä varmasti tule koskaan olemaankaan, joten se teki omalta kohdaltani lukemisesta helpompaa. Ei helppoa, sillä tällaisesta aiheesta lukeminen ei varmasti ole kenellekään helppoa, mutta helpompaa. Jokaisella meistä on aina jokin side lapsiin, enkä minä voinut olla ajattelematta pientä kummityttöäni ja sitä, jos hän ei olisi saanutkaan elää. Tuntematon lapsi herkisti minut silti moneen otteeseen, ja loppupuolella huomasin nyyhkyttäväni ääneen. Ei, en ole mikään kovis. En edes leiki sellaista.

Tuomas Juntunen on kirjallisuudentuntija ja kriitikko. Sen näkee Tuntemattomasta lapsesta hyvin, sillä kirja pitää sisällään useita kirjallisia viittauksia. Erityisesti huomaa Juntusen rakkauden Täällä Pohjantähden alla trilogiaan, jonka hahmoihin ja tapahtumiin kirjailija usein peilaa oman elämänsä tapahtumia. Vaikka kirjan aihe on traaginen ja kauhea, en voinut olla pienesti hymyilemättä ja ilahtumatta kirjallisuuden pilkahduksille tarinan varrella.

Tuntematon lapsi on suunnattoman raskas, surullinen ja traaginen romaani. En voi kuin antaa kyynelvaroituksen, sillä täytyy olla aikamoinen kovis jotta tämän kirjan liikuttumatta lukisi. Jotain iloa kirjassa kuitenkin on, noiden kirjallisuusviittausten lisäksi: Tuomas Juntunen on ihan hemmetin hyvä esikoiskirjailija. Hän on pukenut hienosti sanoiksi tuon murhenäytelmän, löytänyt odotusajan ilon vaikka tiesikin kuinka se tulee päättymään. Juntunen kirjoittaa tunteella, aidosti ja peittelemättä, tuoden näihin asioihin miesnäkökulman.

Antti Ritvanen: Miten muistat minut

Miten muistat minut
Antti Ritvanen
463 s. 
2016
Otava









Arvostelukappale kustantajalta


Kotimainen esikoisromaani kiinnostaa lähestulkoon aina. Esikoisromaani on siinä mielessä kiinnostava, että se voi tarjota mitä tahansa, kirjailijan suhteen ei ole ennakko-odotuksia vaan edessä voi olla millainen lukuelämys tahansa. Miten muistat minut odotti hetken jos toisenkin kirjahyllyssäni, sillä kuvaus nuoren miehen elämästä jännitti hieman etukäteen vähän. Olisiko tämä minun juttuni, vaikka olinkin kuullut kirjasta rutkasti suosituksia? No, olihan se. Todellakin.

Antti Ritvasen esikoisromaanissa ääneen pääsevät sekä äiti ja poika. Äiti, menestyskirjailija Marjatta Aalto ottaa inspiraation kirjoihinsa omasta elämästään ja myös poika saa osansa hänen kirjoissaan. Marjatan elämässä runsaasta päihteidenkäytöstä huolimatta suurta roolia näyttelevät nuoruudenrakastettu Linde sekä oma poika Jesse, vaikkei Jesse sitä aina uskokaan. Marjatta on nyt poissa ja Jesse pohtii lapsuuttaan sekä äitisuhdettaan.

Antti Ritvasen kieli osui minuun täysillä. Ritvanen kirjoittaa rikkaasti muttei kuitenkaan liian monimutkaisesti että kerronta olisi vaikeaa. Tarinaan kiintyminen lähestulkoon viidensadan sivun aikana oli helppoa ja lukeminen oli nautinto. Kiinnyin omalla tavallani niin Marjattaan kuin Jesseenkin, vaikka enemmän tunnuin tarinan varrella elävän Jessen nahoissa. Vaikka en pystynyt samaistumaan Jesseen - elämässämme ei ole yhtymäkohtia -, niin Ritvasen kerronnan myötä Jessen sieluun sukeltaminen oli helppoa.

Ritvanen on todella lahjakas esikoiskirjailija. Jo se, miten hän kuvaa elämää, on jotenkin niin aitoa ja hurmaavaa, että jouduin lukemaan toisinaan virkkeen jos toisenkin uudelleen ja ihastelemaan lukemaani. Miettimään, että näinhän se juuri on. Ritvasen kuvaus elämästä ja ihmisestä on sellaista, jonka mielestäni pitäisi jäädä elämään ainakin jossain määrin. Toivon todella että tästä kirjailijasta kuulemme vielä - paljon.

Miten muistat minut pitää sisällään elämää monelta kantilta. Ritvanen kuvaa hienolla tavalla Jessen ja Marjatan elämän iloja ja suruja, naurua ja ahdistusta. Omalla, hieman vinksahtaneella tavalla Ritvanen on saanut esikoisromaaninsa mukaan myös huumorin, jonka toivon myös muiden lukijoiden kirjasta löytävän - se antaa nimittäin kirjasta paljon enemmän. En silti väitä etteikö Miten muistat minut pitäisi sisällään myös omanlaistaan raskautta, minutkin se paikoin sai ahdistumaan - mutta se kuuluu asiaan. Se kuuluu elämään, ja se kuuluu monipuoliseen romaaniin. En pahastunut, en lainkaan.

Miten muistat minut on ehdottomasti tämän kirjavuoden merkkiteoksia, yksi hienoimpia esikoisromaaneja. Tänä vuonna olemmekin saaneet juhlia hienojen esikoisromaanien kanssa, ja luulen että tämä kirjasyksy tuo mukanaan vielä useamman sellaisen. Nautitaan, nautitaan, nautitaan!

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Lumilapsi
Eowyn Ivey
Suomentanut Marja Helanen
417 s. 
2013
Bazar








Saatu ystävältä


Sain Lumilapsen ystävältäni jo reilu vuosi sitten, mutta sinne kirjahyllyn kätköihin kirja on vain unohtunut. Ennen joulua pohdin mitä kirjoja ottaisin joululomalle mukaani, ja jotenkin Lumilapsi vain tuli eteeni kirjahyllystä. Jo kirjan nimi houkutteli: silloin kaipasin kovasti lunta, ja lisäksi kirjan takakannessa luvattu taianomaisuus veti puoleensa.

Lumilapsessa eletän 1920-lukua. Tapahtumapaikkana on Alaska, jonne Jack ja Mabel, lapseton vanhempi pariskunta päätyy asumaan, ja uskokaa pois, tuon ajan Alaska on julma paikka. Pariskunta on ajautumassa elämässä erilleen, mutta sitten jokin muuttuu. Jack ja Mabel rakentavat ensilumen leijailtua maahan lumesta lapsen, joka aamun tullen katoaa. Sen jälkeen kuitenkin pariskunnan pihapiirissä alkaa liikkua pieni tyttö, joka elää yksin keskellä luontoa, metsän lapsena. Jack ja Mabel ovat kärsineet lapsettomuudestaan, ja alkavat rakastaa tätä tyttöä kuin omaansa. Mutta mikä on totuus tästä metsän lapsesta, Fainasta?

Kuten takakannessa luvataan, Lumilapsi on kauniin taianomainen kirja. Se oli hyvä kirja siihen hetkeen, kun kaipasin ympärilleni lumen tuomaa valkoisuutta ja joulun taikaa. Valkoista joulua emme Raumalle saaneet, nurmikko vihersi auringon paisteessa jouluaattonakin, ja noina hetkinä oli hyvä matkata Alaskaan, kylmiin ja valkeisiin maisemiin.

Lumilapsessa on mukana mystiikaa, maagista realismia, taikaa. Se juuri tekee siitä sellaisen, niin ihanan ja lumoavan kirjan, eikä jätä sitä vain yhdeksi romaaniksi muiden joukkoon. Alaska on toki maisemana erilainen, mutta Fainan tarinaan tuoma taika on jotain aivan omanlaistansa. Faina, Jack ja Mabel muodostavat tarinaan sellaisen tiiviin yhtälön, jota jaksaa helposti seurata neljänsadan sivun verran.

Täytyy tunnustaa, että mietin jossain vaiheessa miten tarina kestää. Mietin jossain kahdensadan sivun tietämillä, miten tarinaa voi jatkaa toisen samanlaisen verran - mutta voihan sitä. Lumilapsessa tarina kasvaa loppua kohti, Fainan tarina syvenee ja Faina kokonaisuudessaan tulee lukijalle tutummaksi. Silti minut lumosi kaikkein eniten kirjan alku, ne hetket jolloin vajosin Alaskan lumiseen maisemaan ja tutustuin kirjan henkilöihin.

Lumilapsi on ikään kuin satu aikuisille: siinä on oma keveytensä mutta oma surunsa ja painavuutensa. Tämä kirja sopii todella hyvin luettavaksi talvipäiviin. 

Roope Sarvilinna: Kateissa

Kateissa
Roope Sarvilinna
175 s. 
2015
Tammi









Arvostelukappale


Nyt vähän harmittaa. Luin Roope Sarvilinnan esikoisromaanin Kateissa, joka olisi täydellistä lukemista reilun viikon kuluttua olevalle lukumaratonille. Bloggarikamut, pistäkää Kateissa korvan taakse maratoneja ajatellen!

Juntunen ja Höntynen. Veljekset kuin ilvekset. Ja nyt Juntunen on kateissa, häipynyt, kadonnut täysin. Häntä etsii hänen veljensä Höntynen sekä vanhemmat, ja taitaapa pari muutakin tyyppiä kaipailla. Koko nuoruutensa Juntunen ja Höntynen ovat kulkeneet rinnakkain, mutta sitten Juntunen otti ja lähti Intiaan, eikä tätä juuri sen jälkeen näkynyt - ei kunnes yhtäkkiä Höntynen saa kuulla että Juntunen on nähty Helsingissä ratikassa.

En oikein tiennyt mitä tältä kirjalta olisin odottanut, kun aloitin sen. Esikoiskirja on aina kiinnostava asia, edessä voi olla oikeastaan mitä ja millaista tahansa. Minulla kävi hyvä tuuri, sillä Roope Sarvilinnan tyyli sopi minulle todella hyvin. Kateissa on nopeaa luettavaa, joka kuitenkin jää mieleen pidemmäksikin aikaa.

Kateissa ei ole pelkkää etsimistä. Se on nuoruuden perkaamista, huumorin pilke silmäkulmassa. Sarvilinnan huumori on kaunis ja ihana asia - minuun se iskee täysillä. Huumorin lisäksi on mukana veljesrakkautta, sitä miten vain kaksi sisarusta voi välittää toisistaan. Jo se, että he ovat Juntunen ja Höntynen, jo se on ihanaa.

Kuten edellä kirjoitin, tämä kirja olisi ollut todella hyvä maratonkirja. Luvut ovat lyhyitä, ja kirjan ahmii melkein yhdeltä istumalta - löytyykö Juntunen? Miten veljesten käy? Ehkä parasta kirjassa on loppu. Se, miten se kertoo, mutta kuitenkin jättää asioita auki. Se on yksi hienoimmista jutuista tässä kirjassa.

Kateissa on pieni, mutta iso kirja. Isoista asioista, isolla tavalla kerrottuna. Tämä kannattaa lukea!

Aku Ojala: Antelias kaupunki

Antelias kaupunki
Aku Ojala
269 s. 
2015
Gummerus









Lainattu kirjastosta


Aku Ojala voitti Gummeruksen suuren romaanikilpailun vuonna 2014. Hänen nimensä jäi mieleeni, ja palasi sieltä hiljattain kun mietin, mitä kirjastota pitäisi varata. Antelias kaupunki kiinnostayös kuvauksellaan, ja päätin antaa kirjalle mahdollisuuden.

Antero on kirjoittanut pari runokirjaa (omasta mielestään huonoja) ja nimittää itseään kirjailijaksi. Hän haaveilee suuren romaanin kirjoittamisesta, muttei saa juuri mitään aikaan. Sen sijaan aika menee baareissa tyttösiä tiiraillen ja iskien, hän harrastaa seksiä ja jos ei satu saamaan, niin ajattelee sitä.

Täytyy tunnustaa etten aluksi syttynyt lainkaan Aku Ojalalle ja hänen tavalleen kirjoittaa. Tarinakaan ei saanut minua valtaansa aluksi, ja olikin lähellä etten jättänyt kirjaa kesken. Päätin kuitenkin antaa sille vielä mahdollisuuden, ja se kannatti: Antelias kaupunki päästi minut kaduilleen, ja viehätyin kirjasta.

Ojalan tyyli kirjoittaa on omaperäinen, ja siihen tottuessa menee hetki. Lauseet saattavat olla hyvinkin pitkiä, ja teksti on hyvin pitkälti jonkinlaista tajunnanvirtaa. Minulle tulee hieman Ojalan tekstistä mieleen Mikko Rimminen, mutta Ojala kirjoittaa enemmän Henry Millerin hengessä kuin Rimminen.

Löysin Anteliaasta kaupungista myös paljon Burroughsia, sillä aiheet ovat samankaltaisia: paneminen ja juopottelu. Myös tyyli kirjoittaa on samankaltainen. Tämä ei ainakaan minulle ole huono asia, koska kun viime vuosina olen Burroughsin löytänyt, olen pitänyt herran kirjoista kovasti. Joten, Aku Ojalakin oli minulle oivallinen löytö!

Se täytyy sanoa että Antero on hyvin vastenmielinen henkilö: en kertakaikkiaan voi sulattaa miestä, joka arvioi naisia ulkonäön perusteella, eikä muutenkaan juuri arvosta vastakkaista sukupuolta. Mutta en lukenutkaan kirjaa rakastuakseni päähenkilöön, vaan saadakseni lukea kiinnostavan esikoisromaanin.

Antelias kaupunki on äijäkirjallisuutta. Jos ei pidä Burroughsista tai vastaavista kirjailijoista, jos ei halua lukea panemisesta ja juopottelusta, ei tämä kirja ole sinua varten. Mutta jos haluat tutustua nuoren miehen sielunmaisemaan, joka on kirjoitettu varsin vetävällä tavalla, on Antelias kaupunki sinun kirjasi. Minä haluan kuulla Aku Ojalasta lisää.