Lukutoukka-Krista on poissa

Lukutoukka-Krista menehtyi 27.3.2017 äkilliseen sairauskohtaukseen. Tämä on viimeinen postaus Kristan muistolle. Blogi jää elämään Kristan muistomerkkinä.

Lukuisat koskettavat muistosanat löytyvät Kristan äidin Pihakuiskaajan puutarhassa -blogista: Rakas tyttäremme on poissa.

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä

Kaarnan kätkössä (Väkiveriset osa 1)
Sini Helminen
220 s. 
2017
Myllylahti









Arvostelukappale kustantajalta 


Odotin Sini Helmisen esikoisromaania kovasti sillä Kaarnan kätkössä tuntui jo etukäteen vievän minut sellaiseen maailmaan josta pitäisin. Ja silti Helminen pääsi yllättämään positiivisesti, niin positiivisesti etten olisi malttanut kirjaa käsistäni laskea.

Avasin Kaarnan kätkössä kannet alkuviikosta istuessani kahvilassa ja juutuin kahvikupin ääreen pidemmäksi aikaa kuin alunperin oli tarkoitus. Istuin lukien, unohtaen ympäröivät ihmiset ja sen että kahvi jäähtyi. Tiedättehän te, lukutoukat, näin käy joskus? Jossain vaiheessa kuitenkin poistuin odottamaan kyytiäni ja kun aikaa oli, tartuin bussipysäkillä kirjaan. Ja harmitti niin vietävästi kun kyytini tuli ja piti irtautua kirjan maailmasta hetkeksi. Tällaista se on, hyvän kirjan kanssa.

Kaarnan kätkössä siis aloittaa neliosaisen fantasiasarjan joista jokainen osa kietoutuu eri teemaan: metsään, vuoreen, veteen ja maahan. Kaarnan kätkössä vei minut metsään ja Helminen todella osaa luoda tunnelman. Helmisen fantasiasarja on reaalifantasiaa, juuri sitä tyyppiä josta minä pidän: täysin fantasiamaailmaan en osaa sukeltaa mutta kun fantasia saa ympärilleen realistisia piirteitä niin johan sytyn. Sytyin nytkin.

Pääosaa näyttelee Pinja. Pinja jonka elämä tuntuu olevan pilalla yhden kännisen kuvan myötä, poikaystävä on historiaa ja hyvä koulumenestys on mennyttä. Äiti pakottaa hänet kesätöihin ja sitä kautta Pinjalle avautuu uusi maailma: sinne ovet avaa työkaveri Virve. Virvellä on punainen tukka ja hän tuoksuu pihkalta ja voi miten Pinja hänestä pitääkään. Selittämättömän paljon. Ja voi miten hän tahtoisi päästää Virven lähelle, ihan lähelle, mutta Pinjalla on selässään salaisuus jota hän ei tahdo paljastaa... Salaisuus on myös Tuulia jonka vain Pinja näkee, Tuulia joka väittää Pinjassa virtaavan metsänväen verta. Mitä ihmettä?

Jos kotimainen mytologia kiinnostaa, on minun helppo suositella sinulle Helmisen fantasiasarjan avausta. Sini Helminen pukee reaalifantasian viittaan suomalaisen metsän ja mytologian, hän tuo Pinjan elämään hiidet ja metsänväen, Tapiolan jossa nämä elävät. Oli kuin Helminen olisi avannut minullekin oven Tapiolaan, näyttänyt sen vehreyden. Ja kyllähän hän näytti, näin vehreyden silmieni edessä, mielessäni, lukiessani.

Vaikka Väkiveriset onkin suunnattu ennen kaikkea nuorille lukijoille, en näkisi yhtäkään syytä miksei tästä kirjasta voisi nauttia yhtä hyvin aikuinen lukutoukka. Toki löytyy paljon heitä jotka ajattelevat ei, en minä olen kohderyhmää, en minä voi lukea nuortenkirjoja. Pyh pah, en edes aloita saarnaani tuosta aiheesta. Sanon vain, kokeilkaa Helmisen esikoisromaania, antakaa hänen viedä teidät metsään! Nautitte.

J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa

Sieppari ruispellossa
J.D. Salinger
Suomentanut Arto Schroderus 
289 s. 
2004
Tammi











Sieppari ruispellossa, kirja joka on ollut todella kauan lukulistallani. Jo aikoina kun en ollut kovinkaan innostunut klassikoista olin kuitenkin kiinnostunut Siepparista, niin paljon siitä puhuttiin. Kirjoissa ja erinäisissä kirjallisuus keskusteluissa. Tuntui, että tämä kirja täytyy lukea.

Nyt, viimein. Salingerin klassikko on tullut aina säännöllisin väliajoin mieleeni, pitäisipä sekin lukea ajatuksen kanssa. Kun kirja ei löydy omasta hyllystä eikä kirjasto ole ollut piipahdettavan välimatkan päässä, ajatus on kuitenkin aina haihtunut ja Sieppari päätynyt vain goodreadsin to-be-read listalleni. Onneksi satuin selaamaan listaa kun pohdin mitä kirjastosta lainaisin ja viimein Sieppari ruispellosta oli kirjastokassissani. Ja pian käsissäni, luettavana.

Monet teistä varmasti tuntevat Salingerin kertoman tarinan. Kerrotaan kuitenkin hieman teille joille Sieppari ruispellossa ja Holden Caulfield on vieras. Holden, 16-vuotias nuorimies on vähän hukassa. Hukassa elämänsä kanssa ja sen mihin sen elämän oikein antaisi nuorta miestä johdattaa. Holden erotetaan koulusta eikä hän jää turhaan odottelemaan vanhempiensa tuomiota vaan päättää ottaa jalat alleen. Kun harhailee yksin New Yorkissa ja ne ihmiset joiden kanssa on tekemisissä ovat vain tuttavia niin pää tuppaa herkästi menemään pyörälle. Sen huomaa Holdenkin joka alkaa pyöritellä suuria kysymyksiä kuten sitä, mihin minä oikein kuulun?

En ihmettele Salingerin romaanin klassikkoasemaa ja sitä että olen lukenut (ja kuullut) tästä romaanista niin paljon. Lukiessani mietin miten olisin suhtautunut tähän jos olisin lukenut kirjan vaikka kymmenen tai viisitoista vuotta sitten, aikana jolloin olin itse totaalisen eksyksissä. Miten Sieppari ruispellossa olisi silloin kolahtanut? Se teki vaikutuksen nytkin mutta luulen että nuoreen Kristaan tämä olisi aiheuttanut lähtemättömän jäljen - luultavasti olisin lukenut tämän uudelleen ja uudelleen. Samaistuen Holdeniin.

Nyt en samaistunut Holdeniin mutta luin Siepparin ruispellossa silti nauttien. Arto Schroderuksen uusi, 2004 julkaistu käännös (ensimmäinen käännös on Pentti Saarikosken) on kaikin puolin hieno ja mieleeni nousee sitä kuvailemaan sana uskottava. Schroderus ikään kuin puhuu Holden Caulfieldin kielellä, 50-luvulla New Yorkissa kulkeneen, vähän hukassa olevan, nuoren miehen kielellä ja se toimii. Minä kuulin suomennoksessa Holdenin äänen.

Toivon että Sieppari ruispellossa päätyisi yhä tänäkin päivänä nuorten lukijoiden käsiin. Sellaisten nuorten lukijoiden jotka ovat vähän hukassa, hukassa kuten Holden. He ymmärtäisivät Holdenia ja Salingerin luomaa maailmaa. Nuori Kristakin olisi tätä ymmärtänyt, kenties vielä paremmin kuin kolmekymppinen Krista. Voi kun voisin lähettää Siepparin ruispellossa reilut kymmenen vuotta ajassa taaksepäin ja antaa tämän itselleni lahjaksi, sanoa kaikki järjestyy vielä, älä huoli.

Kirjapöhinää tiedossa - Jyväskylän kirjamessut 25.-26.3.

Ihana, ihana kevät. Kirjakevät pyörähti käyntiin jo hyvän aikaa sitten mutta kevät - se tuntuu todella olevan täällä. Aurinko on ilahduttanut viime aikoina usein ja kevätpäivänseisauskin oli juuri. Minä luovuin viimein kausivaloistani ja ostin kotiin narsisseja. Kevät, olet tervetullut.

Jyväskylän kirjamessut ovat yksi kevään merkki. On ihanaa että näin keväälläkin on kirjapöhinää kirjamessujen muodossa ja viime keväänä Jyväskylässä käydessä tuli todetuksi että kyseessä on oikein mukava tapahtuma. Uskon että nämäkin kirjamessut kehittyvät ja kasvavat vuosi vuodelta ja odotettavissa on todella mukava viikonloppu.

Oletko tulossa paikalle? Jos olet ja jos näet minut kirjapöhinän keskellä, nykäise hihasta. Hyvään kirjakeskusteluun on aina aikaa! Annan muutaman vinkin mitä kannattaa esimerkiksi viikonlopun aikana käydä kuuntelemassa:

Lauantaina Keskisuomalainen lavalla kello 13.30 on Dekkaripaneeli konnat ja koukut. Aiheena ovat rosvot ja poliisit rikoskirjailijan silmin ja paneelia vetää puheenjohtaja Harri Nykänen. Vastaajina ovat Jarkko Sipilä, Markku Ropponen, Tapani Bagge, JP Koskinen sekä Matti Laine.

Päällekäin dekkaripaneelin kanssa menee kun Taija Tuominen haastattelee ihanaa Mila Terästä hänen hienosta Jäljet romaanistaan, Tapper -lavalla kello 13.30.

16.00. Tapper -lavalla on edellisvuoden Jyväskylän kirjamessuilta tuttu Tapetaan kirjailija -ohjelmanumero jota on luotsaamassa kyselijänä ja ylituomarina Tarja Tornaeus. Kilpailemassa ovat Niina With, Tanja Kaarlela, Jasu Rinneoja, Juha Mäntylä sekä Jari Rusanen. Olen ehdottomasti yleisössä kannustamassa... no, kaikkia!

Aristoteles -lavalla on heti aluksi jotain hyvin mielenkiintoista. Kello 11.00 nimittäin Jarkko Sipilä haastattelee Marko Lönnqvistiä joka on kirjoittanut omaelämänkerrallisen teoksen Elämäni gangsterina. Tuo kirja on vielä lukematta mutta pikkuisen toivon että olisin Jyväskylässä jo heidän esiintymisensä alkaessa!

Kirjapöhinä jatkuu sunnuntaina ja minä tietysti kehotan suuntaamaan Paviljonkiin jo heti kello 11.00. Silloin nimittäin Tapper -lavalla on aiheena Sirkuspoika Oliver -kirjoituskilpailu jossa minä olin yhtenä tuomareista ja sunnuntaina myös lavalla haastateltavana. Paikalla on myös kuvittaja Veera Miettinen sekä (luultavasti?) kirjoituskilpailun voittaja Asta Ikonen.

Sunnuntai on minun osaltani lyhyempi messupäivä mutta kiinnostavaa ohjelmaa kyllä riittäisi. Kello 13.00 Tapper -lavalla haastateltavana on Attan aarre dekkarin kirjoittanut ulkomaantoimittaja Mika Hentunen (suosittelen myös lukemaan kirjan, huh, pidin siitä kovasti!).

Tapper -lavalla jatkuu mielenkiintoinen ohjelma kello 14.00 kun haastateltavana on lastenkirjailija Maria Kuutti joka on tänä talvena julkaissut Anna ja Elvis ja vaahtokarkkivakooja nimisen lastenkirjan.

Ainakin ohjelman puolesta on tiedossa hieno viikonloppu! Samaan aikaan Paviljongissa vietetään myös viini- ruoka- sekä lemmikkimessuja, joten nähtävä ei varmasti lopu.

Psst. Sain toisen kirjahyllyn. Entisen hyllyni kaksosen. Olen onnellinen.

Sokal: Ankardo: Kuolema järvellä & Vihreäsilmäinen kuolema

Piirrokset: Pascal Regnauld 
Teksti: Benoît & Hugo Sokal
Värit: Hugo Sokal

Kuolema järvellä
48 s. 
2015

Vihreäsilmäinen kuolema
48 s. 
2016


Jalava
Arvostelukappale kustantajalta 


Kun sain sähköpostiini tiedotteen juuri ilmestyneestä Ankardo sarjakuvasta, kiinnostukseni heräsi. Miksipä ei? En ole kovin tuttu sarjakuvamaailman kanssa, enkä ole kovinkaan monesta sarjakuva albumista blogannut blogiaikanani vaikka toki viihdyn hyvien sarjakuvien parissa. Ankardo kuulosti jo etukäteen sellaiselta tyypiltä jonka matkaan haluaisin päästä.

Palataanpa kuitenkin alkupisteeseen. Kuka on Ankardo? Ankka, sehän on aika selvää, yksityisetsivä joka pukeutuu pitkään takkiin. Monille sarjakuvan ystäville hän on varmasti tuttu sillä Benoît Sokal loi hänet jo 1970-luvulla ja Suomessakin tämän yksityisetsivän, tarkastaja Ankardon, toimia on saatu seurailla jo kauan.

En mene nyt kummankaan albumin yksityiskohtiin vaan keskityn enemmän kokonaiskuvaan joka minulle Ankardosta ja näiden tekijöiden luomasta maailmasta jäi. Nimittäin jo Kuolema järvellä kertoo paljon Ankardon tekijöistä: he eivät pelkää tarttua yhteiskunnallisiin ongelmiin ja nykypäivän asioihin. Yhtenä seikkana tässä 2015 suomeksi ilmestyneessä albumissa ovat laittomat maahanmuuttajat ja hienosti Sokal aihetta käsittelee. Hymyilytti, hihitytti, samalla kun olin vaikuttunut.

Nimittäin vaikuttunut siitä miten tämä kolmikko toimii yhteen. Sokalien tarina sekä Pascal Regnauldin piirrokset, niistä on syntynyt hieno kokonaisuus. Albumien tarina, sopiva jännite sekä yhteiskunnallinen ote sopii hyvin eläinhahmoihin ja korostaa sitä huumoria joka kenties teki Ankardosta niin miellyttävän tuttavuuden. Häneen kannattaa tutustua paremminkin!

Ja mikä hienointa: innostuin Ankardon lukemisesta niin paljon että lainasin kirjastoreissullani lisää sarjakuvia!

Terhi Kuusisto: Hiekkamandala

Hiekkamandala
Terhi Kuusisto
203 s. 
2017
Like









Arvostelukappale kustantajalta


Hiekkamandalassa on todella kaunis kansi. Sellainen jota on nautinto katsella tänään, lauantaina, kun taivas on niin harmaa ja ilma ulkona muutenkin aika ikävä. Tällaisina päivinä sitä nauttii kovasti kirjan kansitaiteen värikkyydestä (jonka on suunnitellut Tommi Tukiainen) ja ylipäätään hyvistä kirjoista. Ja hyvistä kirjoista puhumisesta.

Hiekkamandalasta sietääkin puhua. Sillä vaikka Terhi Kuusiston toinen romaani ei yltänytkään aivan tämän kevään huippuihini, en ole tippaakaan pahoillani että luin sen. Jo Hiekkamandalan boheemius jonka rinnalla kulkee syvällisyys - se tekee tästä hyvän romaanin.

Irene, kolmekymppinen opiskelija päättää jättää kaiken taakseen ja matkustaa Intiaan. Pohjimmainen syy Irenellä matkaansa on unohtaminen, se että hän unohtaisi asian joka jätti suuren aukon hänen sisimpäänsä.

Siitä alkaa Hiekkamandala, siitä alkaa Irenen tarina. Vaikka olen aika tarkalleen saman ikäinen kuin Irene, siihen meidän yhtäläisyytemme loppuvatkin. Tunsin jopa ajoittain hieman ärtyväni Irenen teoista ja mielenliikkeistä mutta ärsyyntymiseni jäi kuitenkin vain Ireneen hahmona, ei Hiekkamandalaan kirjana.

Eikä Hiekkamandala ole ainoastaan boheemiutta, Intiaan matkustamista ja kolmekymppisen pätkätyöläisen elämää. Terhi Kuusisto menee paljon syvemmälle, asiaan jonka luulen porautuvan monen lukijan kyynelkanaviin. Hiekkamandalassa yhtenä keskeisenä asiana ovat parisuhde sekä lapsettomuus. Siinä on varmasti yksi syy miksei Kuusisto porautunut syvälle minuun - parisuhteet tai lapsien (ja lapsettomuuden) pohtiminen eivät vain kuulu minun elämääni.

Mutta ei Hiekkamandala aiheiltakaankaan täysin yhdentekevä minulle ollut. Irene lähtee Intiaan osittain etsimään itseään, niin kuin varmasti monet hänen ikäiset, sinne matkustavat, tekevät. Tuo on minulle tuttua. Ei Intiaan matkustaminen, ei kuitenkaan, mutta itsensä etsiminen. Sitä on tehty mutkien kautta, enkä vieläkään ole täysin maalissa. Joten, vaikka Irene välillä hieman minua ärsyttikin, löysin hänestä jotain samaistuttavaa.

Mutta suurimman vaikutuksen tässä kirjassa teki Terhi Kuusiston ääni. Hän kertoo tarinaa hienosti, tavalla joka saa lukiessa hymyilemään - ei kirjan aiheen takia, vaan kielen. Kuusisto ikään kuin kertoo äänellä joka on omistettu minun ikäisilleni, elämässä vielä ehkä hieman hukassa oleville ihmisille.

Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista

Mitä sain tietää meduusoista
Ali Benjamin
Suomentanut Marianna Kurtto
285 s. 
2017
Otava











Kirjaostokset ovat siinä mielessä turvallisia, että niitä on aina helppo tehdä. Tahdoin taannoisella Helsingin reissullani ostaa "jotain", koska täytyyhän sitä reissussa ollessa jotain shoppailla. Vaatekauppoihin en edes viitsinyt mennä sillä en yksinkertaisesti koskaan löydä hyvää vaatetta kun olen menossa etsimään jotain. Eri juttu on kirjakaupassa! Reissulta tarttui mukaan kaksi kirjaa, toinen niistä tämä Mitä sain tietää meduusoista.

Mitä sain tietää meduusoista kertoo ihanasta Suzysta, Suzysta josta luokkatoverit ajattelevat pöpipöpipöpi. Suzy ei tiedä mitään siitä millainen meikki kenellekin sopii tai kuinka hiussolki kiinnitetään oikein otsatukkaan. Suzy on sen sijaan kiinnostunut luonnontieteistä ja hän tietää monesta sen alan asiasta hurjasti. Nyt Suzyn paras ystävä Franny on hukkunut. Eihä Suzy ole ehtinyt pyytää häneltä anteeksi. Ja eräänä päivänä kun tämä tarinan päähenkilö seisoo akvaariotalossa katsellen meduusoja hän tietää. Ja hän päättää ettei luovuta ennen kuin pystyy todistamaan sen muillekin.

Mitä sain tietää meduusoista on tavattoman herkkä ja koskettava nuortenkirja. Se on niin tärkeä, niin suuri monella tapaa ettei se oikein voi olla iskemättä suoraan lukijan sieluun - näin jos omaa sieluani tarkastelen. Kyynel taisi vierähtää useampaan otteeseen Ali Benjaminin romaania lukiessani.

Hajalle särähtänyt ystävyys, kiusaaminen, tärkeän ihmisen menetys, syyllisyys, puhumattomuus. Nuo teemat nousivat itselleni pintaan kirjassa ja vaikka suurimmaksi asiaksi onkin ehkä nostettu tärkeän ihmisen menetys sekä sen tuoma ahdistus ja syyllisyys niin minä nostaisin yhtä suureksi asiaksi myös hajalle särähtäneen ystävyyden ja kiusaamisen. Nuo asiat koskettivat minun sieluani, sillä jälleen kerran, puhutaan minulle tärkeistä asioista. Ali Benjamin käsittelee näitä asioita hienosti, herkästi ja koskettavasti. Muttei kuitenkaan siirappisesti, surussa kylpien - vaan tiedättekö, antaen tarinalle siivet ja voimaa. Tarinalle ja Suzylle.

Kyllä, Ali Benjaminin tarina on mahtava. Väheksymättä: rakastuin siihen. Mutta yksi, suuri syy miksi rakastuin Mitä sain tietää meduusoista -kirjaan on se että Marianna Kurtto on kirjan suomentaja. Kurtto on (anteeksi voimasana) hemmetin hieno kääntäjä jonka "löysin" toden teolla ensimmäisen kerran lukiessani Taiye Selasin Ghana ikuisesti romaanin. En ole ennen lukenut Kurton kääntämiä nuortenkirjoja mutta voi hyvänen aika miten hän on nainen paikallaan tässä kirjassa. Kurtto on tuonut tähän suomennokseen tietynlaisen runollisen vivahteen, kauneuden  - ja olen todella onnellinen että juuri hän on kääntänyt Mitä sain tietää meduusoista.

Mitä sain tietää meduusoista on kirja kaikille nuorille ja nuorille aikuisille jotka hakevat kirjallisuudesta kauneutta ja herkkyyttä. Kaikille heille jotka etsivät kaunista kieltä ja koskettavaa tarinaa. Ja sanonpa vaan: kyllä edellisiä asioita etsivä aikuinenkin lukija tästä nauttii. Varmasti. 

Matti Laine: Pahuuden hinta

Pahuuden hinta
Matti Laine
271 s. 
2017
Bazar









Ennakkokappale kustantajalta (julkaisupäivä 16.3.)


Tänään, 16.3., julkaistava Matti Laineen dekkari Pahuuden hinta lupaa takakannessaan kirjan olevan kevään kovin kotimainen. Kovassa seurassa Pahuuden hinta kilpailee, sillä tänä(kin) keväänä ilmestyy monta kiinnostavaa kotimaista dekkaria. Mutta luettuani kirjan voin sanoa sen vähintään lunastaneen odotukset: Laine vei minut nopeatempoisuudellaan mukanaan ja tämä Elias Vitikka - tämä on hyvin kiinnostava dekkarihahmo.

Elias Vitikka on varmasti monille jo tuttu sillä Pahuuden hinta on kolmas Laineen hänestä kirjoittama dekkari. Vitikka on entinen jääkiekkoilija mutta nyt ovat kuviot hieman muuttuneet - Pahuuden hinta nimittäin vei minut Helsingin alamaailmaan. Jääkiekkoa kuitenkin tässäkin kirjassa sivutaan, sillä Pahuuden hinta alkaa kun jäähallin pukuhuoneesta löytyy ruumis. Elias Vitikka, joka on päätynyt jääkiekkokaukaloist alamaailmapomoksi, yhdistetään tähän tapaukseen ja hän on pian... noh, kusessa. Poliisin päämäärä on yhdistää Elias tappoon. Pahuuden hinta osoittaa muutenkin ettei alamaailman touhu ole kevyttä, sillä kun Vitikan porukka joutuu kilpailevan rikollisjoukon iskun kohteeksi niin otteet ovat kovat.

Pahuuden hinnasta ei tosiaan vauhtia puutu. Matti Laine aloittaa pyörityksen heti kirjan alussa - ja minä olin koukussa. Se, kun kirjailija nappaa kyytiinsä kirjan ensisivuilta saakka, se kertoo paljon. Jännite ei tietenkään aina kestä kirjan loppuun, koukkuja ei riitä mutta ilokseni sain todeta että Laineen vauhti kesti loppuun saakka ja juonen mutkat olivat hienoja, sellaisia etten voinut läheskään jokaista ennustaa. Mutta enpä tunnekaan alamaailmaa, edes dekkareista!

Elias Vitikka on ehdottomasti yksi Pahuuden hinnan vahvuus, tai no, totta kai hän on. Onhan hän Laineen dekkarisarjan päähenkilö, vaikka Pahuuden hinta toimi ainakin minulle hyvin itsenäisenä dekkarina. Se miten Eliaksessa yhdistyy välittävä ja huolehtiva perheenisä sekä kovapintainen alamaailmapomo - se juuri tekee hänestä niin kiinnostavan dekkarihahmon. Täytyy luultavasti lukea myös sarjan aiemmat osat että pääsee paremmin selville Vitikan historiasta...

Juonen käänteiden yllätyksellisyys, lähes kolmesataa sivua kestävä vauhti, Elias Vitikan hahmo. Niistä rakentui kokoon se miksi pidin kovasti Pahuuden hinnasta. Matti Laine todella osaa punoa juonen.

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

Lumikadun kertoja
Katja Kaukonen
357 s. 
2017
WSOY









Arvostelukappale kustantajalta


Kun sielu huusi hyvää kotimaista kaunokirjallisuutta, oli Katja Kaukosen uusi romaani Lumikadun kertoja onneksi käden ulottuvilla. Vaikka hänen edellinen romaaninsa Kohina ei jättänyt minuun pysyvää muistijälkeä niin olen aikalailla varma että pidin siitä - tosin en samoissa mitoissa kuin Lumikadun kertojasta.

Kaukosella on uudessa romaanissaan vahva aihe. Hän vei minut toisen maailmansodan aikaiseen Puolaan, sellaisen aiheen keskelle joka jostain syystä aina jaksaa kiinnostaa. Ja ilokseni Kaukonen on löytänyt tuoreen, erilaisen näkökulman aiheeseen.

Lumikadun kertoja alkaa vuodesta 1937, vuodesta jolloin kukaan Euroopassa ei tiedä mitä edessä oikein on. Puolassa, Lumikadulla, Bajek kerää ympärilleen yhteisön ja ryhtyy talonmieheksi. Ketä Lumikadulla asuu? No rakastavaiset Lilka ja Marek, teatteriseurueiden mukana kiertelevä Bruno, vastasyntynyt Pawel sekä leipomon Olga. Vuodet kuluvat ja elämä käy levottomammaksi. Saksalaiset saapuvat ja Bajek saa tehtäväkseen tarkkailla tilannetta - eikä puuttua mihinkään. Voiko hän vain katsella sivusta?

Kuten ihana Leena Lumi kirjoittaa, ei Kaukosen kertojan ääni notkahda kertaakaan. Niin ei. Kohina on hautautunut jonnekin mielen perukoille mutta Lumikadun asukkaat ja Bajek jäävät varmasti mieleeni kirkkaina pitkäksi aikaa. Ja sen tekee juuri Kaukosen kerronta, hänen tapansa herättää Lumikadun asukkaat eloon, kuvata kipeästi toisen maailmansodan aikaa.

Kaukonen on hurmaava. Lumikadun kertojan tarina on melankolinen, totta kai se on melankolinen kun pohditaan mitä aikaa kirjassa kuvataan. Mutta kirkkauden tähän romaaniin tuo Katja Kaukosen kirjallinen ääni, jo se itsessään tuo toivoa ja iloakin - iloa hyvästä kirjallisuudesta. Mutta on Lumikadun kertojassa muutenkin iloa, värejä, ei ainoastaan mustaa, valkoista ja harmaata. Kaukonen kuvaa hienosti sitä miten sodan keskelläkin on elämä jatkuu, ainakin jollain tapaa.

Lumikadun kertoja oli minulle ennen kaikkea Kaukosen kerronnan juhlaa. Puhtaan, kirkkaan ja kauniin kertojan romaani jonka voisin milloin tahansa lukea uudestaan. Se on aiheeltaan tärkeä ja suuri, mutta se on myös täynnä tunteiden kirjoa ja värejä laidasta laitaan. Se on elämää. Lukekaa tämä!

Kirja kuuluu Helmet-lukuhaasteeseeni, kohtaan 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis - sekä #satasuomalaista2017 -haasteeseen.

Mila Teräs: Jäljet

Jäljet
Mila Teräs
285 s. 
2017
Karisto









Arvostelukappale kustantajalta 


Jäljet kiinnosti minua kahdesta syystä. Ensinnäkin ihana, ihana Mila Teräs johon olen ihastunut kirjailijana useamman kirjan myötä: Noitapeili, Telma -sarjan kirjat, Sininen huone... Teräs on monipuolinen ja erittäin kiehtova kirjoittaja. Lisäksi se että Jäljet kertoo taiteilija Helene Schjerfbeckistä - eihän tätä romaania voi olla lukematta.


Eletään vuotta 1945 jolloin Helene Schjefbeck piirtää Ruotsissa yhtä viimeisistä omakuvistaan. Hänen mielessään muistot elävät voimakkaampina kuin nykyhetki ja romaanissa palataankin Schjerfbeckin menneisyyteen - hänen töihinsä ja elämäänsä. Romaanissa Helene käy keskusteluja maalarisiskonsa, kirjailija Helena Westermarckin kanssa joka osaltaan tekee Jäljistä tavattoman kiehtovan, herkän ja maagisen vetoavan. Se, että Jäljet maalaa lukijansa eteen myös kuvaa historian tapahtumista: nälkävuosista, sortovuosista ja maailmansodista - sitä ei sovi unohtaa. Se antaa Jäljille oman ulottuvuutensa. Siinä missä nuo ajat horjuttivat maailmaa, on Helenellä koko ajan palo elämään ja usko ihmisen sisäiseen kauneuteen. Se jos mikä on mahtavaa.

En liene ainoa joka ihastui, rakastuikin Rakel Liehun kirjoittamaan Helene -romaaniin tästä samaisesta taiteilijasta. Vaikka toki Schjerfbeckin nimi oli minulle ennen Helenen lukemistakin tuttu niin Liehu maalasi eteeni hänen elämänsä ja teki sen kauniilla tavalla. Niin kauniilla että olen lukenut kirjan kahteen kertaan ja Jälkien lukemisen jälkeen tekisi mieli tarttua siihen jälleen kerran.

Siitä on kuitenkin vuosia kun luin Liehun kirjan. Vaikka muistan kirjan lumon ja tietynlaisen runollisuuden niin silti Jäljet oli minulle jotain uutta. Helenen (saanhan sanoa Helenen, tämä hurmaava nainen tuntuu minulle niin tutulta Jälkien lukemisen jälkeen) elämä, kiehtova ja osin kipeäkin elämä heräsi ikään kuin eloon Mila Teräksen kirjoittamana. Tai sanoisinko paremmin niin että Helene heräsi kirjan sivuilla eloon - ikään kuin hänen ja hänen sisarensa keskustelut olisivat kaikuneet korvissani. Uskon että jos nyt lukisin Liehun Helenen kolmanteen kertaan, huomaisin terävästi sen miten omalta osaltaan nämä kaksi kirjaa täydentävät toisiaan - lupaan, tartun Heleneen pian!

Pidän suunnattomasti Teräksen tavasta kirjoittaa ja kuten sanottua, olen ihastunut siihen jo monissa edellisissä kirjoissa. Mutta kuitenkin, olen tätä ennen lukenut Teräksen lasten- ja nuortenkirjoja ja siinä tietenkin kerronta on hieman erilaista. Jäljissä Teräs pääsee herkkyydessään ja lyyrisyydessään oikeuksiinsa ja hän sopii täydellisesti kertomaan Helenen tarinaa.

Jäljet ei minun mielestäni ollut elämänkerta vaan se oli nimenomaan romaani. Teräs on tehnyt selvästi taustatyönsä ja Jäljissä on varmasti paljon faktaa taustalla - mutta se on kuitenkin romaani, fiktio tukenaan. Se on kauniisti kerrottu romaani hienosta taiteilijasta. Se kannattaa lukea, jo kielen takia.

Pierre Lemaitre: Rosie

Rosie
Pierre Lemaitre
Suomentanut Susanna Hirvikorpi
179 s. 
2017
Minerva








Arvostelukappale kustantajalta


Pierre Lemaitre on vienyt tällä Camille Verhoeven -trilogiallaan minun sydämeni - enkä todella ole ainoa. Tai kyseessähän piti olla trilogia mutta monen dekkariketun sydän sykähti kun huomasimme trilogian jatkuvan vielä yhdellä lisäosalla. Minä kuljin hieman jäljessä Lemaitren lukemisessa mutta yhtä kaikki - olen lumoutunut. Ja Rosie oli todella hieno päätös tälle sarjalle.

Tässä sarjan päätöksessä Camille Verhoeven on jälleen kerran vaikean paikan edessä. Tällä kertaa kenties tavallista vaikeamman, sillä Pariisissa räjähtää pommi jonka asentajaksi paljastuu nuori mies. Nuori mies, jolla ei ole mitään menetettävää. Hän ilmoittautuu välittömästi poliisille ja vaatii miljoonalunnaita - tai pommeja räjähtäisi kuusi lisää, yksi päivässä. Tulee kiire. Ja tämä nuori mies suostuu puhumaan vain Camille Verhoevenin kanssa.

Vaikka Rosie ei sivullisesti olekaan suuri kirja niin siinä on suuren tarinan tenho. Ja suuret ainekset, sillä olen vankasti sitä mieltä että Lemaitre on jälleen kerran onnistunut - Rosien aihe on suuri. Ja Lemaitre onnistuu tiivistämään tarinan alle kahteensataan sivuun, sivumäärään jonka lukee helposti yhdeltä istumalta. Oikeastaan Lemaitre lähestulkoon pakottaa siihen, eihän Rosieta malta käsistään laskea.

Rosiessa on kaksi asiaa jotka nousivat pinnalle kirjaa lukiessani. Yksi on tietenkin Camille Verhoeven, jonka kanssa olin päässyt Lemaitrea lukiessani jo tutuiksi. Vaikka trilogiaa ei olekaan suomennettu varsinaisessa ilmestymisjärjestyksessä ei se minusta haittaa sillä jokainen osa on itsenäinen. Rosietakin voin suositella myös sellaiselle dekkarin lukijalle joka ei ole Camille Verhoeveniin ennen tutustunut sillä sarjan muiden osien lailla tämäkin on itsenäinen dekkari.

Camille on todella hyvä dekkarisarjan päähenkilö. Ehkä en päässyt hänen elämäänsä niin kiinni kuin jotkut sarjan lukijat mutta kyllä me Camillen kanssa olemme jo hyvänpäivän tuttuja - ja jollain tapaa hän jää mieleeni. Hyvänä dekkarisarjan päähenkilönä, hienona persoonana. Mahtavana tyyppinä.

Toinen on jännite. Jännite joka kestää kirjan alkusivuilta aina loppuun asti ja saa lukemaan Rosien yhdeltä istumalta. Tunnelma, jännite, juoni. Mahtava kokonaisuus Rosiessa on! Monet kanssabloggaajat, Lemaitren ihailijat, ovat moittineet Rosieta sivumäärästään mutta minä en osaa Lemaitrea siitä moitiskella. Pidän sivumäärältään pienemmistä kirjoista yhtä paljon kuin paksummistakin teoksista ja jos kirja juonellisesti toimii - se on pääasia. Rosie toimii hyvin hieman alle kahdensadan sivun mittaisena, se on nautinto juuri tällaisena.

Camillea minun tulee kyllä ikävä. Hän oli mahtava tuttavuus, yksi hienoimmista dekkarihahmoista vähään aikaan. Kiitos, te bloggarikollegat, teidän avullanne löysin Lemaitren!

Mika Hentunen: Attan aarre

Attan aarre
Mika Hentunen
268 s. 
2017
Reuna









Saatu kirjailijalta


Viikonloppureissulla Blogistanian palkintojenjakoon Helsinkiin sattui yhtä ja toista mukavaa. Esimerkiksi se, että tapasin Akateemisessa kirjakaupassa esikoiskirjailija Mika Hentusen jonka romaania Attan aarretta olin kovasti odottanut. Tiesin kyllä että kirja on minulle postissa matkalla mutta Mikalla olikin yksi kappale mukanaan - ja minä sain sen. Tottahan toki otin kirjan mielelläni sillä edessäni oli lähes viisi tuntia pitkä junamatka jolloin hyvä kirja oli enemmän kuin tarpeen.

Miten kävi? Aloitin Attan aarteen jo junaa odottaessani ja ennen kuin huomasinkaan, olin jo lukenut kuusikymmentä sivua. Mitä tämä kertoo kirjasta? Se kertoo sen, että se sai minut unohtamaan ympäröivät äänet, paikan jossa olin ja jopa matkaseuralaiseni jonka kanssa olisin voinut jutella. Ei, minä luin. Ja olin onnellinen päästessäni junaan istumaan, voidessani avata Pätkis pussin ja nauttia kirjasta kaikessa rauhassa.

Mika Hentunen on kokenut ulkomaantoimittaja ja se näkyy Attan aarteen aiheessakin. Palestiinalainen Mohammed Atta, eteläkorealainen Rocky Lee ja Savitaipaleella mökkeilevä Väinö ovat kirjan keskiössä. Mitä yhteistä näillä ihmisillä voi oikein olla? On heillä, uskokaa pois. He kaikki tahtovat palavasti päästä Kaakkois-Suomeen järven rannalle. Mitä vielä? No totta kai tämä kaikki kiinnostaa myös maailman johtavia, tunnettuja tiedustelupalveluja.

Attan aarre on dekkari ja se on paljon enemmänkin. Hentusen huumori voitti minut puolelleen jo kirjan alkusivuilta, sillä vaikka Attan aarre ei mikään huumorikirja olekaan on kirjan juonessa ja hahmoissa mukana sopivalla tavalla mustaa ja vinoa huumoria. Juuri sellaista joka minua naurattaa. Juuri sellaista joka sai minut hyrähtelemään naurusta junassa ja katsomaan ympärille huomasiko kukaan. Ja vajoamaan sitten jälleen kirjan maailmaan.

Näiden seikkojen lisäksi Attan aarre on kokeneen ulkomaantoimittajan kirjoittama kirja. Attan aarteen juonesta ja hahmoista näkee sen Hentusen työn, sen että hän on käyttänyt dekkariin työssään keräämiä kokemuksia. Luulen että juuri niistä kokemuksista syntyy se miten hyvä Hentusen esikoisdekkari on. Miten hyvä, miten mustalla tapaa humoristinen - ja sitten kuitenkin se jollain kummalla tapaa tuntuu todelta. Ei, totta se ei ole, mutta Hentusen tapa kuvata on niin aito.

Hentusen kirjoitustyyli ei ole kuitenkaan lukijan onneksi toimittajan tyyli. Se kuljettaa, se koukuttaa, ei töksähtele vaan vie eteen päin. Ja se taas tekee osaltaan sen miten helposti minä muutaman tunnin aikana ahmaisin Attan aarteen ja istuin junassa pohtien joko se loppui.

Uskon että Attan aarre on monelle dekkarihullulle jotain virkistävän erilaista, joten uskallan tätä kokeneellekin dekkariketulle suositella. Ja muillekin - sillä jo Hentusen huumori ja Attan aarteen henkilöhahmot ja aitous, kyllä niiden vuoksi kannattaa dekkariakin kokeilla. 

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot jaettiin, olin paikalla!

 

Lauantaina 11.3. jaettiin Helsingin keskustan Akateemisessa kirjakaupassa Blogistanian kirjallisuuspalkinnot. Palkinnot neljän eri kategorian vuonna 2016 ilmestyneille kirjoille, jotka me kirjabloggarit olimme äänestäneet parhaimmiksi. Itse äänestys oli tammikuun lopussa, mutta vielä muistutukseksi voittajat: 

Blogistanian Finlandia: Minna Rytisalo: Lempi

Blogistanian Globalia: Sadie Jones (suomentanut Marianna Kurtto): Kotiinpaluu

Blogistanian Tieto: Mari Manninen: Yhden kansan lapsi

Blogistanian Kuopus: Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Minäkin lähdin täältä Joensuusta pikapyrähdykselle Helsinkiin, päivän reissulle seuraamaan palkinnonjakoa. Monet ovat kauhistelleet pitkää junamatkaa kahteen suuntaan päivän aikana mutta minä vain hymyilen - junassa voi lukea, junassa voi juoda kahvia, junassa voi nukkua. Mikäs siinä. Hyvä on, kyllä hieman puudutti kun pääsin illalla kotiin - ehken aivan välittömästi tee vastaavaa reissua.

Itse palkinnonjakotilaisuus meni todella hienosti. Haastattelijoina olivat Tanja Aina joku kesken -blogista sekä Tiina, omalla nimellään toimivasta blogista. Haastattelijat olivat riittävän rentoja mutta kuitenkin asiallisia, perehtyneitä asiaan ja kirjoihin ja saivat haastateltavat hyvin mukaan keskusteluun. Kuuntelijankin oli ilo seurata haastatteluja!

  

 Sivusta seuranneelle, mutta ohjelman suunnitteluun ja ohjelmaan osallistuvalle oli ilo että paikalla oli kuuntelijoita. Akateemiseen oli tullut monia kirjabloggareita ja olikin todella mukavaa edes pikaisesti tervehtiä monia tuttuj

 

 Lopuksi oli kukituksen ja kunniakirjojen ojentamisen aika. Vasemmalla on Minna Rytisalo ja hänen vieressään Sadie Jonesin Kotiinpaluun suomentanut Marianna Kurtto. Toinen oikealta on Mari Manninen ja aivan oikealla on Siri Kolua edustava Otavan lasten- ja nuortenkirjallisuuden vetäjä Emma Alftan.

Lukutoukka onnittelee vielä kerran jokaista ihanaa voittajaa!

Pakko lisätä tähän hovikuvaajani (Anneli Airola) ottama kuva. Kuva on otettu sattumalta, mutta jotenkin hykertelin ja nauroin junassa nähdessäni tämän kuvan - kyllähän minun on nyt kerättävä koko klassikkosarja.

Kokonaisuudessaan päivä oli onnistunut, se piti sisällään pari täysin puun takaa tullutta kohtaamista jotka molemmat ilahduttivat todella paljon. Bloggariystäväni olivat aina vaan yhtä ihania, vaikka olen näiden ihmisten kanssa paljon blogeissa ja somessa yhteydessä niin aina se on eri asia kun pääsee juttelemaan kasvoista kasvoihin ja halaamaan. Puss, toverit, olette mahtavia!

Ilman ostoksia en voinut Helsingistä lähteä vaan tuli käytyä parissakin kirjakaupassa sekä Tigerissa. Tuore bujoilija teki Tigeristä ihanan edullisia löytöjä ja bullet journalini saa mahtavia uusia koristuksia....








Hyviä lukuhetkiä jokaiselle sunnuntaihin - ja iloa ja valoa maaliskuuhun!

 

 

 

Marko Annala: Värityskirja

Värityskirja
Marko Annala
202 s. 
2017
Like









Arvostelukappale kustantajalta


Siinä missä Marko Annalan esikoisromaani Värityskirja ohitti monta kirjaa lukupinossani ohitti se myös blogattavien korkeahkossa pinossa useamman kirjan. Sillä tuli tunne että Värityskirjasta on kirjoitettava nyt. Ei, en usko että se katoaa mielestäni mutta nyt mielessä on se tunnelma jonka vallassa luin kirjaa. Mielessä ovat ne kyyneleet jotka silmissäni kirjaa luin.

Sana Marko Annalasta. Monille Annalan nimi on varmasti tuttu, onhan hän pitkän linjan muusikko. Mokoma, jonka laulajana ja biisien tekijänä Annala vaikuttaa on ollut minulle merkityksekäs bändi. Sanon on ollut, sillä raskaamman musiikin aikakauteni on takana päin mutta Mokoma on yksi niistä bändeistä jotka ovat jääneet elämääni vielä heviaikojeni jälkeen. Syy, miksi näin on, ovat Annalan sanoitukset. Ne ovat hienoja, ne jättävät jäljen. Ja jäljen jätti myös Värityskirja.

Värityskirja pohjautuu Annalan omiin kokemuksiin ja se juuri tekee siitä niin vaikuttavan ja koskettavan romaanin. Kirja alkaa Annalan nuoruudesta, käy läpi vaikeat kouluajat jolloin koulukiusaus jätti häneen pysyvät jäljet. Se jatkaa nuoruuteen ja aikuisuuteen jolloin musiikki tuli yhä vahvemmaksi osaksi Annalan elämää hänen ollessa mukana useammassa eri bändissä. Ja kertoo Värityskirja tietenkin myös Mokoman perustamisesta, bändin tiestä tähän päivään. Mutta se kertoo myös masennuksesta, se kertoo mielenterveysongelmista joista Annalan on kärsinyt, joiden kanssa hän on elänyt.

Värityskirjassa on paljon mustaa, paljon tummia värejä, paljon surua ja ahdistusta. Mutta sieltä löytyy myös valkoista, keltaista, kirkkaita värejä. Sieltä löytyy myös sitä toivoa, iloakin, sitä minkä voimalla Annala on on nyt tässä. Siksi uskonkin että kirja antaa voimaa monelle lukijalleen jotka painiskelevat masennuksen, ahdistuksen ja muiden mielenterveysongelmien kanssa. On vaikeaa, on pirun vaikeaa, mutta jollain ihmeen konstilla sitä vain ryömii (niin, vaikkapa sitten ryömii) eteen päin.

Lukiessani Värityskirjaa koin löytäväni jonkinlaisen yhteyden Marko Annalaan. Kuten olen tainnut viime aikoina useammassa mielenterveysaiheita sivuavien kirjojen bloggauksissa kertoa niin kyllä, minullakin on mielenterveysongelmia, ja totean sen taas. Masennus ei ole minulle lainkaan vierasta vaan aivan liian tuttua, koulukiusaamisesta joutuvat arvet ovat sydämessäni vieläkin - eivätkä poistu koskaan. Tunsin kovin tutuksi myös Annalan kirjassa kuvailevan muistikatkon, sen ettei yksinkertaisesti muista niitä kaikkein pahimpia aikoja, kaikkein pahimpia asioita. Kyllä. Samaistuin.

Tuon yhteyden vuoksi Värityskirja oli tavattoman voimakas lukukokemus. Koin väristyksiä jo ensisivuilta alkaen, enkä ollut lukenut kirjaa kovinkaan pitkälle kun huomasin itkeväni. Itkin moneen otteeseen kirjaa lukiessani, välillä pyyhkien vain pari kyyneltä silmäkulmasta, välillä taas huomasin näkökenttäni sumentuvan kyynelten evoimasta. Omien muistojen, menneiden vuosien kivun lomittuessa Annalan kokemuksiin, hänen vahvaan kerrontaansa - se kävi tunteisiin.

Jos Mokoman musiikki on tuttua, on tuttua myös Annalan vahvat ja koskettavat sanoitukset. Vaikka nyt mennäänkin romaanimuodossa on Värityskirjassa läsnä se tuttu Annala, myös kirjallisesti. Siitä nautin suunnattomasti, sillä vaikka kyseessä on esikoisromaani niin tuntui että luen ennestään tutun kirjailijan kirjaa - tai ehkä vielä enemmän, että luen jonkin tutun, jonkun ystävän kirjaa. Niin lähelle Värityskirja tuli. Niin paljon se kosketti.

Kiitos, Marko Annala että kirjoitit Värityskirjan. Sillä tässä kirjassa ei ole ainoastaan tummia värejä, niin kuin jo sanoinkin, siinä on myös valoa. Värityskirja on selviytymistarina - todella hieno sellainen. 

Pasi Lampela: Kehä

Kehä
Pasi Lampela
168 s. 
2017
WSOY









Arvostelukappale kustantajalta 


Ihmissuhde, paniikkihäiriö, nyrkkeilykehä ja matka menneeseen. Pasi Lampelan Kehässä on monta kerrosta mutta se mikä minun flunssaista mieltäni kovasti miellytti oli että Lampela kertoo tarinaa jouhevasti ja jollain tapaa viehättävästi. Viehättävästi sellaisella miehekkäällä tavalla.

Kehässä pääroolin saa Jarmo. Mitä Jarmo on? Hän on ainakin entinen historian opiskelija amatööri-nyrkkeilijä ja elantonsa mies saa taksikuskin työstä. Yhtäkkiä elämään kuuluvat myös paniikkikohtaukset joiden vuoksi Jarmo joutuu palaamaan menneeseen. Koska menneen haamut on kohdattava ennen kuin voi olla sinut itsensä kanssa, ennen kuin voi katsoa tulevaan. Jarmo ja Laura joutuvat pohtimaan seurustelusuhdettaan, osaako Laura tukea Jarmoa tarpeeksi?

Vaikkei nyrkkeilykehä ole minulle lainkaan tuttu paikka eikä nyrkkeily aiheena vedä minua ollenkaan puoleensa, siitä ei koitunut kirjaa lukiessani minkäänlaista ongelmaa. Kehä ehkä hieman huijaa kannellaan ja nimellään, sillä tämä romaani on paljon "enemmän" kuin nimi ja kansi enteilee. Onko se tarkoituskin? Onko tarkoituskin että mahdollinen lukija kurkistaa takakanteen, kiinnostuu siitä, ihastuu sisältöön?

Minä kiinnostuin Kehästä kustantajan katalogikuvauksen perusteella mutta silti voin sanoa että Kehä oli enemmän kuin odotin. Ensinnä mainittakoon Jarmon paniikkikohtaukset, matka mielen syövereihin, se veti minua puoleensa kuin magneetti. Paniikkikohtaukset ovat minulle tuttuja joten pystyin samaistumaan Jarmon tunteisiin ja hämmennykseen: mitä tämä oikein on. Erilaiset mielenterveysongelmat aiheina kirjallisuudessa kiinnostavat minua aina enkä huijaa yhtään jos sanon että Kehä oli Jarmon ongelmien vuoksi minusta hyvä teos.

Mutta oli tässä kirjassa muutakin. Kirjan takakannessa mainitaan satavuotias Suomi ja Kehä sopiikin Suomen itsenäisyyden juhlavuoteen täydellisesti. Jarmon pohtiessa menneisyyttä hän löytää laatikoista vanhat muistikirjat joihin on kirjoittanut tarinaa väitöskirjan sijaan ja se tarina kulkee Kehässä Jarmon tarinan rinnalla. Siinä matkataan kansalaissodan aikaan ja mielenkiintoisella tavalla Lampela on saanut näihin kahteen tarinaan yhteyden - ei selitettävää yhteyttä, mutta mielenkiintoisia yhtymäkohtia.

Lauran ja Jarmon seurustelusuhde toki on periaatteessa suuri osa Kehässä mutta minulla se jäi hieman kaiken muun varjoon. Lampela kyllä kuvaa ihmissuhdetta hienosti mutta enemmän keskityin siihen kuinka Jarmoon samaistuin kuin että olisin elänyt näiden kahden suhteen mukana.

Kehä on kiinnostava romaani, kirja jonka saattaa ahmaista yhdeltä istumalta. Se antaa vielä enemmän kuin lupaa ja veti myös flunssaisen lukutoukan helposti maailmaansa. Kyllä, Pasi Lampela on hieno kirjailija.

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia

Hän sanoi nimekseen Aleia
Erika Vik
532 s. 
2017
Gummerus









Ennakkokappale kustantajalta


Kalevalanpäivänä paikallisessa sanomalehdessä, Karjalaisessa, oli nostettu haastattelussani esiin se etten lähde haltia- ja örkkimeininkeihin mukaan. Minua siis eivät kiehdo Taru sormusten herrasta eivätkä Harry Potterit, vaikka... älä Krista koskaan sano ei koskaan. Erika Vikin fantasiasarjan avausosa Hän sanoi nimekseen Aleia nimittäin edustaa sen tyyppistä fantasiaa joka ei varsinaisesti ole sitä minun omaa aluettani, mutta kuitenkin olin jo etukäteen varovaisen kiinnostunut kirjasta. Voisiko Vik viedä minut maailmaan jossa en ehkä normaalisti viihtyisi?

Koska kuljen nyt hieman vieraalla alueella tämän kirjan kanssa, lainaan kirjan kuvauksen Gummeruksen sivuilta:

Corildon on seleesi, aisteiltaan ylivertaisen lajin edustaja, joka kykenee käskemään tuulia. Hän on eristäytynyt, viskiä suruunsa pahoina päivinä kiskova herrasmies, joka ennen rakasti naisilta saamaansa huomiota. Hän on myös seleesien Seuran kartografi, joka on havainnut tuulten muuttuneen ja aavistaa, että maailman voimasuhteet ovat horjahtamaisillaan.

Eräänä talvi-iltana Seuran pihalle tuupertuu ihmistyttö. Asenteet seleesejä kohtaan ovat koventuneet, ja Corildon pelkää tytön menehtyvän Seuran tiloihin; se lietsoisi vihaa entisestään. Herättyään tyttö ei kykene kertomaan itsestään muuta kuin nimen, Aleia. Corildonin pahat aavistukset vahvistuvat, kun myös Aleia aistii huonot tuulet, vaikka sen pitäisi olla ihmiselle mahdotonta. Mitä luonnottomiksi muuttuneille tuulille on tapahtumassa? Kuka Aleia on ja miksi hän on täällä juuri nyt?

Täytyy tunnustaa että olin kirjaa aloittaessani hieman hukassa. Painiskelin flunssan kourissa joten tiesin tarvitsevani todella hyvän kirjan, kirjan joka vetäisi minut toiseen maailmaan ja saisi unohtamaan pirun kurjan olon. Näköjään onnistuin ennustamaan että fantasiaromaani toimisi juuri tuohon tilanteeseen - ja olinhan kuullut myös kehuvia kommentteja Hän sanoi nimekseen Aleiasta.

En joutunut takeltelemaan Hän sanoi nimekseen Aleian kanssa kauan. Erika Vik kirjoittaa jouhevasti, sujuvasti ja tavalla joka onnistuu sieppaamaan mukaansa ja ennen kuin huomasinkaan olin seleesien maailmassa, maailmassa jollaisessa en ennen ole ollut. Kirja lunastaa kustantajan katalogissa antamat lupaukset: siinä on steampunkia, villiä länttä ja luonnonläheistä magiaa. Varsinkin steampunk herätti katalogissa kiinnostukseni sillä se on aihealue joka on herätellyt kiinnostustani jo jonkin aikaa.

Vaikka olisin tahtonut päättömästi rakastua Hän sanoi nimekseen Aleiaan niin sitä ei tapahtunut. Viihdyin kyllä kirjan parissa ja se sai kuin saikin minut unohtamaan kurjan oloni - mutta. Minä en vain ole tällaisen kirjan varsinaista kohderyhmää, enkä nyt tarkoita iällisesti. Minun silmiini Hän sanoi nimekseen Aleia sopii ikään katsomatta jokaiselle fantasian ystävälle ja vaikka nuoret aikuiset lukijat kirjasta varmasti innostuvat tämä ei minusta ole suunnattu ainoastaan tuolle ikäryhmälle. Se, miksi kirja ei ole "minulle", on se ettei tämänkaltainen fantasia vain ole minua varten. Rakastan maagista realismia ja rakastan myös fantasiasävytteisiä kirjoja, joissa kuitenkin mennään ihmismaailmassa. Ja vaikka Vikin luomasta maailmasta pidinkin, niin ei, sydäntäni se ei vienyt.

Joka tapauksessa Erika Vik on todella hieno esikoiskirjailija. Jo siitäkin syystä että hän sai minut kiinnostumaan tämänkaltaisesta fantasiamaailmasta yli viidensadan sivun verran - siihen ei ihan kuka tahansa kirjailija pystyisi.

Hän sanoi nimekseen Aleia on osa "#satasuomalaista2017 -haastetta ja menee Helmet-lukuhaasteeni kohtaan 31. Fantasiakirja.

Naistenpäivänä: Janne Ruokonen: Kauneudesta naisen

Kauneudesta naisen
Janne Ruokonen
87 s. 
2017










Arvostelukappale kirjailijalta


Kun Janne Ruokonen otti minuun yhteyttä tarjotakseen arvostelukappaletta kirjastaan Kauneudesta naisen, tiesin heti mistä kirjasta kansainvälisenä naistenpäivänä kirjoittaisin. Miehen kirjoittama kirja naisen kauneudesta, mikä voisi olla parempi aihe naistenpäivänä? Kirja ilmestyy tänään, 8.3., mutta minä sain sen luettavaksi hieman ennakkoon.


Kauneudesta naisen sisältää sata tavattoman kaunista, runollisesti kirjoitettua esimerkkiä siitä mikä naisessa voi olla kaunista. Kiehtovinta teosessa on se että Ruokonen on kirjoittanut runot sinä muodossa, lukijalle, mutta jos ymmärsin oikein hän ei silti ole kirjoittanut runoja tietylle naiselle - hän on kirjoittanut kokoelmansa naisille. Kaikille naisille, kaikenlaisille naisille. Se on kaunista.

Ei, en ole kovin kokenut runojen lukija enkä todellakaan ole kokenut runoista kirjoittamaan. Silti tavoitteenani on tänä vuonna käsitellä runoja myös enemmän blogissani ja Kauneudesta naisen saa tämän aloittaa. Lähestyn kirjaa tunnepohjalta, en sillä perustein millaisia teoksen runot olivat... runollisesti? Sillä Ruokosen runoista minulle jäi päällimmäiseksi todella hyvä olo. Se oli tärkeintä.

Elämme ulkonäköpaineiden aikaa. Itse en tunnusta olevani millään klassisella tavalla kaunis, en sillä tavalla kuin sitä naiselta monet odottavat. Te, jotke tunnette minut, jotka olette minut nähneet, ette ehkä edes ihmettele että saan kuulla ulkonäöstäni joskus tuntemattomilta ihmisiltä. Kyllähän se kirpaisee, vaikka olenkin jo tottunut siihen. Mutta. En lähde nyt tuolle polulle, vaan lähden siihen miten Ruokonen käsittelee naista ja naisen kauneutta kirjassaan.

Kauneudesta naisen pitää siis sisällään sata tavattoman kaunista runoa. Sata runoa, joista jokaisessa keskitytään pieniin yksityiskohtiin naisissa. Toki teos pitää sisällään ulkonäköön liittyviä runoja mutta niissäkään ei keskitytä kokonaisuuteen vaan yksityiskohtiin - ja esimerkiksi siihen miten monenlainen vartalo voi olla kaunis.

Olet kaunis, 
kun haluat olla juuri siinä, 
rakkeana vierelläni. 
Kilometri toisensa jälkeen
kuljetan sormiani ihollasi, 
hyväillen rakastavan jäljen
kehosi syvään muistiin. 

Ja kute sanottua, ei Ruokonen pelkästään ulkonäöstä ja sen kauneudesta kirjoita. Hän kirjoittaa siitä miten kaunis nainen on kun hän nukkuu, kun hän nauraa, kun hän sanoo rakastavansa. Ruokonen kirjoittaa kauniisti, tavalla joka lämmitti ainakin tämän naisen sydäntä kovasti.

Kauneudesta naisen pitää sisällään myös esseen jossa Ruokonen käsittelee ajatuksia herättävällä tavalla naisen kauneutta. Keskeisenä ajatuksena esseen lukemisen jälkeen minulle jäi se, että jokaisessa naisessa on kauneutta. Ja se juuri on tärkeä asia, se asia mitä en itsekään niinä huonoina päivinä nää. Meissä kaikissa on kauneutta, me kaikki olemme kauniita! Tähän tulen ilman muuta palaamaan vielä toiseen kertaan - ehkä vielä useammin.

Kiitos, Janne Ruokonen, kiitos että kirjoiti tämän. Tämä säilyy omassa hyllyssäni voimakirjana, niille hetkille kun katson peiliin enkä pidä siitä mitä näen. Silloin otan tämän kirjan hyllystä ja luen muutaman runon - ehkä tunnen sen jälkeen olevani aavistuksen kauniimpi.

Kirja kuuluu #satasuomalaista2017 -haasteeseeni ja lisään sen Helmet-lukuhaasteen kohtaan 4. Kirja lisää hyvinvointiasi.

Lukupiirissä: Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

Maailman kaunein tyttö
Aino Kivi
328 s. 
2016
Into












Lukupiirimme Lukevien leidien helmikuun tapaaminen oli jälleen kerran niin ilahduttava ja niin kirjallisuuden ystävän sydäntä lämmittävä että muistelen sitä vieläkin hymy huulilla. Meidän helmikuun kirjanamme oli vuonna 2016 ilmestynyt Aino Kiven Maailman kaunein tyttö, esikoisromaani johon minä viime vuonna päätä pahkaa rakastuin. Lukevilla leideillä oli suuri kunnia saada Aino vieraaksi lukupiiritapaamiseemme ja voi miten hieno keskustelu lukupiiriläisten ja Ainon välillä virisi.

Mistä Maailman kaunein tyttö kertoo? Ajatus on tämä: 

On neljä sisarta, neljä kaunista tyttöä. Maailman kauneimmassa tytössä edetään kolmella eri vuosikymmenellä mutta tarina lähtee käyntiin vuodesta 1994. On Nirvana, on Kurt Cobainin itsemurha. Cobain häilyykin tarinan taustalla jossain määrin koko ajan - mistä minä iloitsen. 14-vuotias Aliisa on maailman kaunein tyttö ja hänen siskonsa Ada vihaa häntä. Tapahtuukin jotain, joka muuttaa paljon. Sitten, kahdeksan vuotta myöhemmin siskoista eräs, Anni, on tullut murrosikään ja on valmis mihin tahansa jotta vain hänet huomattaisi. Ja sitten, vuonna 2014 perheen nuorin tytär Alma ryhtyy selvittämään mitä oikein tapahtui.

Luettuani Aino Kiven esikoisromaanin päällimmäisiksi sanoiksi mieleeni jäivät voima vimma ja vahvuus, puhuttaessa juonesta, puhuttaessa Aino Kiven kirjallisesta ilmaisusta, puhuttaessa näistä neljästä erilaisesta, omilla tavoillaan hurmaavista (ja huumaavista) neljästä sisaruksesta. Palatessani Maailman kauneimpaan tyttöön puoli vuotta sen ensiluvun jälkeen olin edelleen samaa mieltä.

Aino kertoi lukupiiritapaamisemme alussa omia ajatuksiaan Maailman kauneimmasta tytöstä ja sen kirjoitusprosessista. Hän nosti esiin esimerkiksi sen että nyt valmiina kirjana, sisarten tarina,on yksi kokonaisuus, eräänlainen kollaasi - ja kuitenkin kolme kokonaisuutta. Maailman kaunein tyttö pitää sisällään kolme eri osiota ja jokaiselle lukijalle varmasti nousee esiin oma lempiosionsa. Minulle vahvimpana, rakkaimpana jäi mieleen ensimmäinen, Aliisasta kertova osio. Se polkaisi kaiken käyntiin, se sytytti rakkauteni kirjaan ja Aino Kiveen. Keskustelussamme nousi esiin monia mielipiteitä ja monia perusteluja sille, miksi jokin osio oli muita tärkeämpi.

Kurt Cobain oli herättänyt hieman ihmettelyä Lukevien leidiemme keskuudessa. Pohdittiin minkä vuoksi Cobain oli kirjassa niin merkittävässä roolissa - kuitenkaan hän ei varsinaisesti "kuulunut" tarinaan. Monet meistä olivat kuitenkin löytäneet Cobainille juuri sen tarkoituksen mitä Aino olikin ajanut kirjoittaessaan takaa: Cobain on ajankuvaa. Se kuvaa sitä aikaa mitä siskokset kirjassa elävät, kyllähän te monet varmasti tiedätte miten merkittävä muusikko ja persoona Cobain aikanaan oli.

Cobain herätti muutenkin paljon keskustelua tapaamisessamme. Eräs leidimme kehui miten Cobain alussa oli tempaissut heti mukaansa, tuttu nimi, "tuttu" persoona kirjan kenties tekee kirjastakin jotenkin tutumman? Keskustelimme myös muista 27-vuotiaina kuolleista taiteilijoista, Nirvanan musiikista, Kurt Cobainin flanellipaidoista... Kyllä, Lukevien leidien keskustelut polveilevat usein runsaasti - eikä se ole lainkaan huono asia.

Toinen keskustelua herättänyt aihe oli sisarkateus joka on nostaa päätään Maailman kauneimmassa tytössä. Se on klassinen aihe jota käsitellään kirjallisuudessa paljon mutta kiitosta sai Aino Kiven monella tapaa tuore ja moderni käsittelytapa. Sisarkateuden lisäksi ja sitä sivuten puhuimme myös naiseksi kasvamisesta, ihmisenä kasvamisesta, siitä miten Kivi siskosten kasvua kuvaa. Kyllä, rajustikin, paikoin kovillakin otteilla, mutta silti niin kauniisti.

Lukupiiritapaamisemme lopuksi kynäni viuhtoi muistikirjani sivulla kun aloimme pohtia mitkä olisivat niitä kirjoja joiden kanssa Maailman kauneimmalla tytöllä on jotain yhteistä. Ensimmäinen keskustelussa esiin noussut oli Sieppari ruispellossa (aion ehdottomasti lukea sen pian!), Kotiopettajattaren romaani, Pikku naisia sekä se mille minä nyökyttelin ja mistä innostuin: Selja-kirjat. En olisi osannut heti itse vertailla Selja-kirjoja ja Maailman kauneinta tyttöä mutta kyllä, onhan Aino Kiven romaani eräänlainen moderni ja hieman erilainen tyttökirja. Aika muuttuu, ihmiset muuttuvat, tyttökirjat muuttuvat.

Aino Kivi Kuva: Anneli Airola

 Kiitos, Aino Kivi osallistumisesta Lukevien leidien tapaamiseen, oli ilo saada sinut rikastuttamaan keskusteluamme! Ja kiitokset jälleen kerran, ihanat leidit, kirjallisuuskeskustelut teidän kanssanne ovat ilo.

Filip Alexanderon: Esikoinen

Esikoinen
Filip Alexanderson
Suomentanut Sirje Niitepõld
407 s. 
2017
Like








Arvostelukappale kustantajalta 


Tuossa vähän aikaa sitten lukutoukan kotiin tuli flunssa, eikä tämä epätoivottu vieras meinaa oikein ottaa jalkoja alleen vaikka koitan hänelle siitä sanoa. No, sen voin ainakin sanoa että näiden muutaman päivän aikana on tullut luettua tavallista enemmän sillä (luojan kiitos!) jaksan kuitenkin lukea.

Kun olo on fyysisesti ja sen myötä vähän henkisestikin kurja tarvitsee jotain vetävää. Jotain mikä vie ihan toiseen maailmaan, koukuttaa ja ottaa omakseen. Filip Alexanderson otti minut omakseen. Esikoinen on kauhua, se on koukuttava trilleri, se on yliluonnollinen. Huh, se sai unohtamaan flunssan.

Viveca Eldh saa tutkittavakseen vastasyntyneen lapsen kuoleman joka vaikuttaa rituaalimurhalta. Kirja alkaa jotenkin niin kammottavasti, niin hirveällä aiheella että (hirveää sanoa!) minä koukutuin heti. Elokuvissa tai muutenkaan tv:ssä en tällaisia aiheita kestä, mutta kirjoissa, antaa tulla vaan! Vivecalla on itsellään läsnä menneisyyden haamut joiden kanssa pitäisi ottaa erä ennen kuin hän voisi selvittää lapsen kuoleman sekä sen, kuka tappaa kodittomia. Ja salaisuudet alkavat ratketa vasta kun Viveca tapaa Jonaksen. Jonaksen jonka elämä heittää häränpyllyä kun hän saa huomata omaavansa erikoisia kykyjä.

Esikoinen on aiheiltaan kiinnostavalla tavalla kauhea, siitä olisi kenties saanut trillerinkin. Toki vastasyntyneen kuolema ja kodittomien tappaminen ovat kauheita aiheita mutta Alexanderson käsittelee niitä silti jotenkin vetävällä tavalla, tavalla joka ei ole niin kauhea kuin ehkä voisi olla. En kuitenkaan lähde pohtimaan sitä millainen Esikoinen olisi voinut olla vaan keskityn enemmän siihen mitä se oli.

Kuten aiemmin totesin oli minulle Esikoisen suola, pippuri ja chili juuri tuo yliluonnollisuus. Yliluonnollisuus joka tekee tästä kirjasta aivan omanlaisensa, omaan maailmaansa kuuluvan ja jota ilman en kuitenkaan osaisi Esikoista kuvitella. Jonas ja hänen kykynsä tekevät kirjasta täyden, juonellisesti ja tunnelmaltaan. Puhun jälleen kerran tunnelmasta, sillä Esikoisen tunnelma: se on jäätävä, se on kauhea, se on kauhean puoleensa vetävä.

Puhuisinko yliluonnollisesta trilleristä vai kauhusta? Oikeastaan minulle Esikoinen oli kumpaakin ja toisaalta taas - onko sillä väliä? Onko oikeastaan muulla väliä kuin sillä että Filip Alexandersonin esikoisteos veti minut mukanaan niin totaalisesti toiseen maailmaan että unohdin flunssan. Olin kirjan maailmassa. En suosittele Esikoista herkille lukijoille mutta meille joita hieman raaempi kirjallisuus, kauhu ja yliluonnollisuus kiinnostavat - meille tämä kirja on. 

Mervi Heikkilä: Pohjolan porteilla

Pohjolan porteilla
Mervi Heikkilä
165 s. 
2017
Haamu









Arvostelukappale kustantajalta


Kuluneella viikolla vietettiin Kalevalan päivää ja mikä olisikaan sopinut paremmaksi luettavaksi tuona päivänä kuin Mervi Heikkilän uusi kirja Pohjolan porteilla. Se on itsenäinen jatko-osa paljon kehuja saaneeseen Louhi-sarjaan jonka aiemmat osat ovat jääneet minulta lukematta. Sen verran on kirjablogeissa kuitenkin Heikkilästä ja tästä sarjasta kohistu, että kyllähän minuakin Pohjolan porteilla kiinnosti.


Heikkilä tutustutti minut Roonaan, joka on erilainen kuin muut. Päällisin puolin hän saattaa viettää aika normaalia elämää mutta ei - hänellä on suuria salaisuuksia. Roona seurustelee Aleksin kanssa mutta sekään ei suju tavallisen suhteen tapaan. Roonan isä on Eerikki Puujumala ja tämä saa huolestuttavan näyn. Kun Roonan peilikuvassa vilahtelee tämän lisäksi tumma varjo, täytyy valmistautua johonkin ikävään. Roona ottaa avukseen ystävänsä Sampsan ja shamaanin, Iraidan, käyttää hyväksi tietäjäntaitojaan ja hankkii oman rummun. Nyt ovat vastassa todelliset viholliset.

Kuten kirjan takakannessa luvataan, on Pohjolan porteilla itsenäinen jatko-osa Louhen liitolle sekä Tuonella kulkijoille. Ehkä hahmoista olisi saanut enemmän irti jos olisin lukenut sarjan aiemmat osat mutta juonesta sain kiinni heti kirjan alussa. Ja ennen kaikkea - kirjan hengestä. Muinaususkonnot, myytit ja mytologia, ne heräävät Mervi Heikkilän kirjassa henkiin. Ja se, minkä takia tuo herääminen ennen kaikkea tapahtuu on näiden yhdistäminen nuortenkirjamaisiin tapahtumiin.

Roona on nimittäin mahtava, valloittava nuori nainen. Hänessä on energiaa ja tahtoa ja vaikka aiempien osien lukeminen olisi ehkä auttanut, ihastuin häneen hahmona jo tämän kirjan lukemisen jälkeen. Ihmissuhteet, vaikeuksien voittaminen, teini-iän myrskyt - nämä kaikki ovat läsnä Heikkilän kirjassa. Siinä lomassa, täysin luonnollisena yhtälönä, tulevat myytit ja mytologia ja voi miten minä nautin.

Heikkilä on ilmiselvästi taustatyönsä tehnyt. Pohjolan porteilla on sopivalla tavalla maaginen ja samalla täysin uskottava teos joka vie toisaalta toiseen maailmaan ja toisaalta taas teini-ikäisen tytön ajoittain myrskyäviin tunteisiin. Kyllä, minun täytyy ilmiselvästi lukea myös aiemmat osat, haluan tietää mitä aiemmin on tapahtunut!

Kirja kuuluu #satasuomalaista2017 haasteeseen.

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi

Kesä kasiysi
Sirpa Saarikoski
176 s. 
2017
Karisto









Arvostelukappale kustantajalta


Kesä kasiysi enteilee jo kannellaan sisältöä: pirteyttä ja hyvää mieltä. Kirjan tapahtumien aikoihin olin vasta ihan pieni tyttö, eikä minulla ole omia muistikuvia 80-luvun muodista. Se ei kuitenkaan ainakaan minua haitannut kirjaa lukiessa, vaan päällimmäiksiksi nousivat hyvää mieltä tuova tunnelma, sopiva kirjoihin liittyvä vivahde sekä romantiikka.

Kati ajaa työkseen kirjastoautoa ja löytää kirjan alussa itselleen projektin: hän aikoo löytää työkaverilleen Mikalle tyttöystävän. Kati itse viihtyy hyvin sinkkuna mutta kun vastaan tulee Modern Talkingin Thomasilta ja Dieteriltä näyttävä Topias päättää Kati antaa tälle numeronsa. Vauhtia kesässä siis riittää, varsinkin kun Kati innostuu järjestämään festarimatkan. Vuokrataan bussi, kasataan kaveriporukka ja lähdetään festareille. Ideana ainakin todella hyvä, mutta muutama mutka lopulta tulee matkaan...

Jo Katin ammatti on mahtava. Hänen työpaikkansa kirjastoauto pääsee kirjassa kenties yllättävän suureen rooliin jota minä en pidä ollenkaan pahana asiana. Olin itse useamman vuoden ajan kirjastoauton vakioasiakas joten jo sen vuoksi tunsin pientä rakkautta Kesä kasiysiä sekä Katia ja Mikaa kohtaan. Ei liene ihme että nämä kaksi kirjastoauton työntekijää ovat molemmat kirjaihmisiä joka aina ilahduttaa minua.

Itselleni 80-luvun muoti ei ole tuttua -  olen syntynyt vuonna ´86, joten nuoruuteni elin huomattavasti myöhemmin. Kuitenkin tunsin jonkinlaista lämpöä Sirpa Saarikosken kuvailemien kasarimuodin yksityiskohtia kohtaan, sillä ovathan ne minulle nyt myöhemmin tulleet tutuiksi lehdistä, kirjoista ja tv:stä. Oikeastaan koko kirjan henki tuntuu aika aidolta kasarilta joka on hienoa. Ei vain pelkät muodin yksityiskohdat tai musiikki, vaan koko 80-luvun tunnelma. Se on kirjassa läsnä.

En voi tietenkään olla mainitsematta romantiikkaa, sillä se on kuitenkin Kesä kasiysin suuri juttu. Suhteenpoikasia on vireillä useampikin kirjan aikana mutta luulen etten ole ainoa joka pystyi rivien välistä aavistelemaan miten lopussa käy  - eikä se ole lainkaan huono asia. Luen paljon chick litiä ja ylipäätään romanttista kirjallisuutta ja aavistan melkein aina miten lopussa käy, niin aavistin nytkin. En kerro kirjan romantiikasta sen enempää, kirjan lukijat voivat arvailla loppua itse.

Kesä kasiysi toi ennen kaikkea hyvää mieltä. En voi olla mainitsematta kirjan pirteyttäkään, sillä Sirpa Saarikoski on luonut Katista hahmon joka tuntui virkistävän omaa mieltäni - hän tuntuu mahtavalta tyypiltä. 80-luvulla nuoruuttaan eläneille tämä on varmasti eräänlainen nostalgiatrippi, mutta meille muille tämä on palanen hyvää mieltä ja tuulahdus kesästä.

Petina Gappah: Muistojen kirja

Muistojen kirja
Petina Gappah
Suomentanut Tero Valkonen
313 s. 
2017
Tammi








Arvostelukappale kustantajalta 


Jo Muistojen kirjan kansi on hurmaava. Vahvat, kauniit värit houkuttelevat kirjan pariin ja toivat omalta osaltaan pilkahduksen kevättä tänne lukutoukan kotiinkin. Kannen vahvat värit sopivat siinäkin mielessä Gappahin kirjaan, että vahva tämä kirja on. Todella vahva.

Memory istuu pahamaineisessa Hararen vankilan sellissä ja odottaa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa. Syynä kuolemantuomioon on se että Memorya syytetään hänen valkoisen kasvatti-isänsä murhasta. Voisiko olla toive siitä että tuomio kumottaisiin? Ehkä, sillä Memory kirjoittaa elämäntarinaansa amerikkalaiselle lehtinaiselle, jospa se auttaisi.

Tunnelma on avainsana Muistojen kirjassa. Tunnelma heittelee välillä puolelta toiselle, Memoryn kuvatessa todella ankeaa vankilaelämää ja välillä palatessa lapsuuteen. Memoryn muistellessa lapsuutta löytyy sieltä niitä onnellisia hetkiä jotka tuovat oman valonsa Muistojen kirjaan mutta Memoryn lapsuudessakin on oma synkkyytensä. Petina Gappah siirtyy hienosti naisen vankilaelämästä lapsuuteen, siirtymät ovat luonnollisia - muistoja.

Zimbabwen politiikka on vahvassa osassa Muistojen kirjassa. Vaikka en varsinkaan näinä päivinä olekaan mikään kovin innokas seuraamaan politiikkaa tai lukemaan poliittista kirjallisuutta, ei se kuitenkaan Muistojen kirjassa häirinnyt lainkaan. Ehkä tässä kirjassa mennään niin kauas ja niin vieraaseen maahan, että sen politiikka kiinnostaa - ainakin tämän kirjan muodossa. Ei huolta, ei politiikka päällimmäisenä Muistojen kirjassa ole, jos sitä mietit. Se tulee Memoryn tarinan kautta, tämän naisen kautta Gappah kuvaa Zimbabwen tilannetta.

Se varmaankin tuli selväksi että Petina Gappah kirjoittaa painavista aiheista. Olikin iloinen yllätys että Gappahin kerronta ja Tero Valkosen hieno suomennos ovat yhessä niin jouhevia että he tekevät Muistojen kirjasta kirjan jonka kanssa ei tarvitse takellella. Ei, Muistojen kirja lentää, välillä kepeästikin, vaikka kirjan aiheet vetävätkin takaisin maan pinnalle.

Petina Gappah on tulossa keväällä Helsinki Litiin! Perjantaina 12.5. siis kaikki Savoy-teatteriin kuuntelemaan tätä ilmiselvästi hurmaavaa ja älykästä kirjailijaa joka keskustelee lavalla Aris Fioretosin ja Sirpa Kähkösen kanssa. Ehkä minäkin tänä keväänä...

Sylvia Plath: Lasikellon alla

Lasikellon alla
Sylvia Plath
Suomentanut Mirja Rutanen
238 s. 
1975 
Otava








Lainattu kirjastosta


Olen lukenut Lasikellon alla vuosia sitten, aikana jolloin luin kaikki mielenterveysongelmista kertovat romaanit joista vain kuulin. Luulen että minulle olisi tuohon aikaan tehnyt hyvää lukea jotain hieman kevyempää - tai edes jostain aivan muusta aiheesta. Mutta minkäs sille voi, tuo aihe kiinnosti ja veti puoleensa niihin aikoihin. Vertaistukea, sitä varmaankin hain.

Lasikellon alla ei herättänyt silti takakansitekstinsä tai edes alkunsa perusteella juurikaan muistikuvia. Tosin olen lahjakkaasti unohtanut paljon muutakin mitä noina vuosina tapahtui, joten en huolestuisi siitä että olen unohtanut tämän vaikuttavan kirjan vaan nyt sain nauttia siitä niin sanotusti uutena lukukokemuksena.

Lasikellon alla kertoo Esther Greenwoodista, lahjakkaasta opiskelijasta joka lähtee stipendin turvin New Yorkiin. Kaikki on ilmaista ja suurkaupungin ilot (ja vaarat) ovat tarjolla. Moni olisi Estherin sijassa onnellinen ja hänkin on aluksi: äkkiä hän vain alkaa tuntea olonsa yhä vieraammaksi ja vieraammaksi ihmisten keskellä. Palattuaan kotiin alkaa Estherin todellinen alamäki joka lopulta päätyy sairaalakierteeseen. Löytyykö toivoa?

Ei liene edes tarpeellista kertoa että Sylvia Plath tunnetaan ennen kaikkea runoilijana ja Lasikellon alla on hänen ainoa romaaninsa. Vaikka kyseessä onkin romaani ja pääroolia näyttelee fiktiivinen hahmo, pohjautuu Lasikellon alla Plathin omaan elämään ja omiin kokemuksiin. Juuri se tekee kirjasta niin riipaisevan, niin kipeän. Nämä tapahtumat ovat oikeasti tapahtuneet, Plath on oikeasti kokenut näitä tunteita. Ja minä pystyin samaistumaan moniin kirjassa kuvattuihin tunteisiin.

Vaikka hoitomuodot ovat toki muuttuneet paljon kuluneiden vuosikymmenten aikana, on Plathin romaanissa sellaistakin minkä varmasti moni lukija tunnistaa tähän hetkeen kuuluvaksi vielä nytkin. Se on nimittäin tunteet, tunteet joita Esther kirjassa kokee. Vaikka diagnoosit ja hoitomuodot muuttuvat, tunnetilat pysyvät samanlaisina. On sama olisiko psyykkisistä sairauksista kärsivä lukija lukenut kirjan sen ilmestyessä vai luetaanko sitä nyt, vuonna 2017 - ne tunteet, ne kipeät tunteet ovat samat, Plathin hienoon kuvailuun voi samaistua yhtä vahvasti.

Ja kuitenkin, on valoa tunnelin päässä, on toivo. Lasikellon alla antaa vertaistukea, se antaa toivon siitä että parantua voi. Lähetän ajatuksen jonnekin sinne Sylvia Plathille, kiitos että kirjoitit tämän.

John Williams: Augustus

Augustus
John Williams
Suomentanut Ilkka Rekiaro
429 s. 
2017
Bazar







Arvostelukappale kustantajalta



Jos Augustuksen olisi kirjoittanut minulle ennestään tuntematon kirjailija olisin vähintäänkin suhtautunut kirjaan varoen. En olisi ollut siitä etukäteen niin innostunut kuin nyt olin. Mutta nyt kun Augustuksen oli kirjoittanut John Williams, ihana John Williams, odotukseni olivat korkealla.

Vuonna 1972 alunperin ilmestynyt Augustus vei minut maailmaan jota en tuntenut. Toki olen varmasti kuullut muinaisesta Roomasta ja keisari Augustuksesta koulun historian tunneilla ja onhan tuo maailma jo Asterixeistakin tuttu. Silti tuntui että samalla tavalla kun John Williams otti Augustuksen kanssa ikään kuin hypyn tuntemattomaan, otin minäkin kirjan kannet avatessani. Hieno hyppy John Williamsilta, sanoisin ja kyllä minäkin nautin tästä matkasta ennestään vieraaseen maailmaan.

Augustus siis toi Gaius Octaviuksen, tulevan keisari Augustuksen, lähemmäs minua. Kyseessä ei kuitenkaan ole tietokirja vaan fiktiivinen romaani joka koostuu kuvitteellisista kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä ja muistelmista. Aineksista, joista Williams on keittänyt kasaan romaanin jonka maailmaan oli helppo upota. Rooman valtataistelut, juonittelut ja poliittiset kriisit, mutta myös Gaius Octaviuksen oma elämä - perhe, ystävät ja viholliset. Sitä on Augustus ja ennen kaikkea Gaius Octaviuksen oma, henkilökohtainen elämä teki minulle kirjasta niin sanotusti kokonaisen, hyvän romaanin.

Augustus on matka historiaan, sellaiseen aikaan josta en romaaneja ole lukenut. Kuten aiemmin mainitsin, on muinainen Rooma minulle tuttu Asterixeista joita olen lukenut paljon. Mutta varsinainen tieto - tai etenkin ne muistikuvat historian tunneilta, ne ovat vähäisiä. Kun en tosiaan aina ollut täysin hereillä historian(kaan) tunneilla. On ilo että on tällaisia romaaneja kuten vaikka Augustus joka antaa omalla tavallaan tietoa historiasta - ja omalla tavallaan viihdyttää. Perinteiseen romaanin asuun John Williams ei ole Augustusta pukenut ja ehkä siinä on sen taika. Tähän aiheeseen sopii juuri tällainen romaanin muoto, päiväkirjaotokset ja kirjeet, joista Williams on saanut aikaan kokonaisen tarinan.

Augustus oli hieno historiallinen matka mutta Stoner sai pitää ykköspaikkansa Williamsin tuotannossa. Tämä jäi John Williamsin viimeiseksi romaaniksi, hän kuolu 1994. Olen todella onnellinen että nyt, vuosia myöhemmin olemme saaneet suomennokset kolmesta tavattoman hienosta romaanista. Kolmesta keskenään todella erilaisesta romaanista joissa on kaikissa kuitenkin John Williamsin sielu ja sydän - se tekee niistä samanlaiset, se tekee niistä niin upeat. Jälkensä niin Augustukseen kuin muihinkin Williamsin suomennoksiin on jättänyt Ilkka Rekiaron mahtava suomennos - en kertakaikkiaan voisi kuvitella Williamsin romaaneille parempaa kääntäjää.

Augustus on hieno romaani kaikille historian ystäville mutta sen lisäksi houkuttelen myös John Williamsin romaaneista pitäviä tarttumaan kirjaan. Kuten sanottu, tässä on pala tämän hienon kirjailijan sielua ja sydäntä.

Cecelia Ahern: Muistojen kerääjä

Muistojen kerääjä
Cecelia Ahern
Suomentanut Terhi Leskinen
366 s. 
2017
Gummerus








Arvostelukappale kustantajalta


Ensimmäinen Cecelia Ahernilta lukemani kirja oli P.S. Rakastan sinua. Rakastuin tuohon kirjaan, sen jälkeen kirjasta tehtyyn elokuvaan ja myöhemmin olen viihtynyt monen Ahernin kirjan parissa hyvin. Ahernin tyyli kirjoittaa viihdettä syvällisesti ja ajatuksella on tehnyt hänestä yhden "luottokirjailijoistani", kirjailijoista joiden kirjojen parissa tiedän viihtyväni hyvin.

Muistojen kerääjässä keskeisenä osana ovat marmorikuulat. Suurimman osan Ahern antaa isän ja tyttären väliselle suhteelle, heidän tarinalleen, mutta on mukana romantiikkaakin. Sabrina muistaa asioita joita muut ovat jo unohtaneet ja hänen isänsä taas on menettänyt aivoinfarktin seurauksena muistinsa. Kun Sabrina käy läpi isänsä tavaroita hän löytää suuren ja arvokkaan marmorikuulakokoelman ja saa selville että marmorikuulat ovat olleet hänen isänsä rakas harrastus. Arvokkaimmat kuulat ovat kuitenkin kadonneet ja Sabrinan etsiessä kuulia hän saa kuulla paljon täysin uusia asioita isästään.

Vaikka P.S. Rakastan sinua onkin varmasti Ahernin tunnetuin romaani on minuun kuitenkin suurimman vaikutuksen tehnyt Tapaaminen Elämän kanssa. Siinä Ahernin syvällinen ja oivaltava ajatuksenkulku pääsee täyteen liekkiinsä ja jo kirjan idea on mahtava. Lisäksi kirjassa on hurmaavalla tavalla läsnä maaginen realismi, lajityyppi joka minua lähes aina miellyttää.

Mutta, palataanpa Muistojen kerääjään. Ahernin uusin suomennos oli toki viihdekirjallisuutta mutta ei kuitenkaan mitään hattarankevyttä hömppää. Kirjan ajatus, isän ja tyttären suhde tarkasteltuna marmorikuulaharrastuksen kautta, on jotain uskomattoman oivaltavaa ja kiinnostavaa. Pääteeman rinnalla toki kulkee myös Sabrinan ja hänen miehensä Aidanin suhde ja sen puiminen ja se tuokin oman ihan mukavan lisänsä romaaniin. Olisin kuitenkin voinut kuvitella Muistojen kerääjän ilmankin Aidanin ja Sabrinan suhteen pohtimista mutta ei Ahern kuitenkaan sen avulla tee Muistojen kerääjästä imelää. Onneksi. Sellaiselle olen hieman allerginen.

Vanhempien, äidin tai isän ja tyttären suhteesta kirjoitetaan jonkin verran ja olen lukenut aiheesta kinnostavia romaaneja. Silti tämä jota kautta Ahern lähtee aihetta purkamaan on ihan uutta että se jo ajatuksena toi hymyn huulille. Ja Muistojen kerääjä ei varsinaisesti pohdi heidän suhdettaan, se enemmänkin kertoo isän ja tyttären tarinan, palaa juurille, kertoo asioita jotka on unohdettu - tarkoituksella tai tarkoituksettomasti.

Muistojen kerääjä onkin myös romaani muistamisesta ja unohtamisesta, salaisuuksista ja niiden paljastumisesta.

Tiedän Cecelia Ahernin romaanien ystäviä olevan paljon ja jos olet pitänyt Ahernin tyylistä aiemmissa romaaneissa voin melkein vannoa että pidät myös Muistojen kerääjästä. Teille jotka ehkä ajattelette Ahernin olevan hattaraa, suosittelen kuitenkin kokeilemaan vaikkapa tätä kirjaa: ihmeellisen syvällistä tarinaa, jota lukiessa kuitenkin hymyilee huomaamattaan useamman kerran.

Anne Leinonen: Metsän äiti

Metsän äiti
Anne Leinonen
207 s. 
2017
Atena









Arvostelukappale kustantajalta


Metsän äidissä oli tunnelma kohdallaan. Kun nyt muutama päivä kirjan lukemisen jälkeen palaan suolle, kirjan maailmaan, tulee vahvimpana mieleen Leinosen luoma tunnelma. Se jättää jälkeensä ja palaa vahvana mieleen kirjan kansien sulkemisen jälkeenkin.

Mitä on Metsän äiti? En voi itse löytää parempia sanoja kuvaamaan kirjaa tiivistetysti kuin kirjan takakannessa:

"Vihainperän käkkyrät männyt ovat sukupolvien saatossa nähneet paljon. Riina palaa vuosien jälkeen töihin kotiseudulleen ja törmää rauhallisen maalaiskylän sinnikkääseen vaikenemiseen.

Onko nuoren naisen surmaaja yhä vapaana, ja miksi Riinan valvepainajaisissa toistuu yhä uudestaan kuva mökkiinsä palavasta miehestä? Kun naapurin kellarista löytyy kuollut mies, Riinan on pakko alkaa tutkia Vihainperän menneisyyttä. Miten hänen hulluksi tullut äitinsä liittyy näkyihin – ja onko hän itse vaarassa?"

Metsän äidissä oli omanlaistaan, psykologista kauhua (?) joka aiheutti sen ettei kirjaa malttanut oikein laskea käsistään. Jännite joka kulki kirjan läpi, oli kuitenkin jollain lailla pehmeä, enkä joutunut lukemaan Metsän äitiä "hiukset pystyssä pelosta" vaan utealiaana siitä mitä seuraavana tapahtuu.

Leinonen yhdistelee Metsän äidissä kiehtovalla tavalla maagista realismia, psykologista kauhua sekä äidin ja tyttären tarinaa. Näistä aineksista voisi jollain toisella kirjailijalla syntyä melkoinen soppa mutta Leinonen on osannut keittää aineksista kasaan kirjan josta lumouduin. Ajoittain Metsän äiti on realistinen,  kirjan tapahtumat voisivat olla tottakin mutta sitten - Leinonen vei minut maagisen realismin lumoavaan maailmaan. Sellaiseen maailmaan johon on nautinto pudota.

Tunnelman lisäksi vahvana seikkana jäi mieleen Riinan ja hänen äitinsä tarina, heidän osuutensa kirjassa. Riinan äiti kärsii mielenterveysongelmista ja Leinonen on löytänyt oikeat sanat kuvaamaan heidän suhdettaan. Vaikeaa suhdettaan. Millaiset jäljet psyykkisesti sairaan äidin kanssa eläminen on jättänyt Riinaan? Ilman jälkiä ei moni siitä selviäisi. Ei Riinakaan.


Maagisen realismin ystävät, psykologisen kauhun ystävät, ylipäätään hyvän ja kiehtovan romaanin ystävät - hoi! Suosittelen Metsän äitiä teille. Suosittelen itselleni Anne Leinosen aiempien teosten lisäämistä lukulistalle.

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Hammaskeiju
Eve Hietamies
415 s. 
2017
Otava









Arvostelukappale kustantajalta


"Voi hyvänen aika miten hyvä kirja tämä oli!" Huudahdin hetki sitten kun suljin Hammaskeijun kannet. Kyllä, tämä Pasasten tarinan päättävä kirja oli kaikkea mitä toivoin. Ja vielä vähän enemmän.

Suomesta löytyy paljon meitä jotka ovat eläneet Pasasten, Antin ja Paavon tarinan mukana vahvasti. Joka solullaan ja sydämellään. Yösyöttö ja Tarhapäivä saivat minut rakastumaan tähän parivaljakkoon - ja rakastumaan Eve Hietamieheen. Kuten Annika blogissaan osuvasti kirjoittaa "Jotenkin Eve on onnistunut loihtimaan nämä fiktiiviset hahmot niin eläviksi, että heistä alkoi olla jo huolissaan. Miten siellä pärjätään?". Niinpä! Minäkin odotin palavasti Antin ja Paavon tarinan jatkoa, mietin useampaan kertaan miten tämä parivaljakko pärjää. Ja nyt, Hammaskeiju oli käsissäni. Ihanaa!

Hammaskeijussa Antin tilanne ei ole helppo. Paavo aloittaa ensimmäisen luokan ja Antti käy töissä. Yhtäkkiä pitäisi huolehtia miten poika pärjää lyhyen koulupäivän jälkeen ja miten hän selviää lukuisista arkipäivän asioista. Samalla Antin pitäisi huolehtia omasta jaksamisestaan, omasta arjestaan joka lopulta tuntuu kaatuvan päälle. Ja sitten vielä on Enni. Enni joka on jo kauan ollut iso osa Antin elämää, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Voisiko Ennistä ja Tertusta tulla oikeasti pala Antin ja Paavon arkea - vai onko se vain unelmaa?

Hammaskeiju jatkaa samalla tyylillä kuin Yösyöttö ja Tarhapäivä, se itkettää ja naurattaa. Silti tuntuu että tämä Antin ja Paavon tarinan päättävä kirja on kuitenkin vielä enemmän kuin trilogian kaksi muuta osaa - se on vielä enemmän elämää. Sillä elämäähän Eve Hietamies näissä kirjoissa kuvaa, iloineen ja suruineen, nauruineen ja kyynelineen.

Hietamies vei minut maailmaan jota en tunne. Nimittäin vanhemmuuden maailmaan. Vaikka minulla ei olekaan lapsia (eikä sen paremmin parisuhdettakaan), pystyn näin ulkopuolisen silmin sanomaan että Eve Hietamies kuvaa vanhemmuutta, yksinhuoltajan arkea, tavattoman aidosti. Tapa jolla hän sukeltaa Antin nahkoihin on tavattoman hieno ja se miten hän kuvaa pieniä yksityiskohtia vanhemmuudessa - se koskettaa. Juuri nuo yksityiskohdat tekevät Hammaskeijusta niin elämänmakuisen kirjan.

Kun mietin mitä Hammaskeijusta kirjoittaisin, mietin voinko sanoa tätä kevyeksi kirjaksi? Tavallaan voin, tavallaan en. Omalla tavallaan Hammaskeiju viihdyttää, se varmasti saa melkein jokaisen lukijansa nauramaan ja nauttimaan lukemisesta mutta se on paljon muutakin kuin kepeyttä. Se on väkevää kuvausta arjesta, vanhemmuudesta, välittämisestä ja parisuhteesta - se on jotain sellaista joka toi ainakin minun silmäkulmaani kyyneleen useampaan kertaan.

Kiitos Antti ja Paavo, kun tulitte elämääni, kiitos että sain nauraa ja liikuttua kanssanne. Kiitos Eve Hietamies että kirjoitat, kiitos sykähdyttävästä, ihmisläheisestä ja elämänmakuisesta trilogiasta - nautin jokaisesta osasta. Hammaskeijua täydellisempää päätöstä en olisi voinut toivoa.