Luultavasti hyviä kirjoja

Ei kannattaisi lukea seitsemää kirjaa samanaikaisesti, sillä siten ei saa luettua ensimmäistäkään loppuun asti. Ainakin kannattaisi pysyttäytyä oman hyllyn kirjoissa, sillä niillä on sentään toivoa tulla luetuiksi... Joudun tänään palauttamaan kirjastoon kaksi kiinnostavalta vaikuttavaa tietokirjaa, joita en saanut luettua kirjatulvan keskellä.

Kyseessä ovat yhteiskuntatieteilijä Arja Mäkisen kirjat Vanhojapiikoja ja vapaita naisia (2008) sekä Meidän kesken – naisten ystävyyssuhteiden arkea (2010). Sain jommastakummasta vinkin Hullu akka! -kirjasta, ja ylimalkaisen selaamisen perusteella kumpikin on hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen.

Vanhojapiikoja ja vapaita naisia kertoo arvattavasti yksinelävistä naisista. Millaisia rooleja yksineläville on tarjolla, mitä naiset itse niistä ajattelevat, mitkä ovat hyvän elämän ainekset ydinperheen ulkopuolella? Teos perustuu Mäkisen samasta aiheesta tekemään väitöskirjaan, mutta ei ole "liian tieteellinen": teksti on sujuvaa ja elävää, alaviitteitä ei näy. Lopussa on lähdelista saman aihepiirin muusta kirjallisuudesta.

Toinen kirja kertoo takakannen mukaan "kanssakulkijoista ja sielunsiskoista" eli naisten ystävyyksistä. Aiheita ovat mm. ystävien merkitys, ystävyyssuhteen kulku ja kesto, elämäntilanteiden vaikutus ystävyyteen ja miesten ja naisten ystävyys. Ja kuten kuka tahansa nainen, jolla on ystäviä, tietää, tämä on aihepiiri, josta ammentaa!

Tämän täsmällisemmin en osaa näitä teoksia esitellä, mutta mitä luultavimmin ne ovat kelpo kirjoja. Sain kummastakin niin monipuolisen ensivaikutelman, että aion lainata nämä joskus uudestaan ja lukea ihan oikeasti.

Teoksista löytyy tietoa kustantajan Kirjapajan sivuilta.

Huomenna sitten kirjamessuille hankkimaan lisää korkeutta luettavien pinoon. SKS:n osasto on ollut perinteisesti kompastuskiveni ja heikko kohtani: rakastan erityisesti kielitieteellisten tietokirjojen haalimista.  Onkohan se itsensä huijaamista, että ostaa ja lainaa tietokirjoja ja usein ainakin juuri ne jäävät oikeasti lukematta?

Kirjoja kirjoittajalle

Tietokirjakin voi olla hauska. Olen viime aikoina selaillut kahta hauskaa mutta hyödyllistä ja pätevää kirjoittamisen ja kielenkäytön opasta.

Ensimmäinen on syksyn uutuus, jo parissa blogissakin vastaan tullut Elina Hirvosen ja Anu Silfverbergin opas Sata sivua – tekstintekijän harjoituskirja (Avain, 2010). Olen lukenut kummankin kirjailijan kirjoja, joten osasin odottaa sujuvaa kieltä ja hyviä neuvoja, mutta silti ilahduin myönteisesti. Kirja on mielenkiintoinen ja helppolukuinen, hyvin helposti lähestyttävä!

Nimensä mukaisesti teoksessa on sata kirjoitusharjoitusta. Ne ovat tarpeeksi yksinkertaisia, jotta niihin on vaivatonta tarttua, mutta kuitenkin niin vaihtelevia, että jos tekee edes osan harjoituksista, saa varmasti hyvää treeniä. Harrastin joskus säännöllisesti aamujunassa harjoitusta nro 52, Kohtaamisia:

Ota tavallisena päivänä kynä ja paperia mukaasi kaikkialle missä liikut. Havainnoi henkilöitä, joita kohtaat päivän aikana, mutta joita et tunne henkilökohtaisesti: bussikuski, kaupan kassa, naapuritalon asukas, pankkivirkailija, metroaseman siivooja. Kirjoita ylös havaintosi heistä. Miten he puhuvat? Miten he ovat pukeutuneet? - - - Anna sen, mitä henkilöistä tiedät – ammatti, ulkomuoto, ilmeet ja tapa kävellä – avata mielikuvituksesi luomaan heille fiktiivinen elämä ja sisäinen maailma. (s. 86)

Jossain koneeni uumenissa on vielä kertomukset mm. naisesta, joka ei osaa tukea syöpään sairastunutta ystäväänsä sekä parturikampaajasta, joka näyttää mopsiltaan.

Kirjoitusharjoitusten lisäksi Sata sivua sisältää lyhyitä kirjailijahaastatteluja. Niin ikään Avaimen kirjailija Jani Saxell antaa kirjoittajalle tai kirjoittamisesta haaveilevalle vinkiksi vaatimuksista irrottautumisen ja räiskeen ja räminän (ainakin räiskemusiikin kuuntelun) sekä toisaalta lukemisen ja valikoiman erilaisia teelaatuja.

On lohdullista huomata, etteivät kirjailijat ole sen ihmeellisempiä kuin muutkaan kirjoittajat. Useassa kirjailijahaastattelussa käy ilmi, että ammattikirjoittajallekin on usein vaikeinta alkuun pääseminen ja eteneminen: kirjoittamista on helppo vältellä.  Opaskirjan takakansi kysyykin: Haluaisitko kirjoittaa, mutta et saa aikaiseksi?  Havaintojeni mukaan melkein kaikki kirjoittamisesta pitävät haluaisivat kirjoittaa yhä enemmän, joten kirja sopii kannustajaksi kaikenlaisille kirjoittajille –ja lukijoille, onhan luettua hauska analysoida myös kielenkäytön ja rakenteen kannalta.

Toinen hyödyllinen opas on Lari Kotilaisen ja Annukka Vartevan Mummonsuomi laajakaistalla (Wsoy, 2006, 2. painos). Siinä ei ole yhtä konkreettisia neuvoja, mutta on aina hyödyllistä peilata ajatuksiaan kielitieteen ammattilaisten näkemyksiin. Kirja keskittyy etenkin kielen muuttumiseen ja uudissanoihin. Vaikka on kiva olla in ja tietää, mitä tarkoitetaan tuunauksella ja dissauksella, vaatii silti taitoa osata käyttää oikeita sanoja oikeassa paikassa:

Kohderyhmä oli tuunauksissa ja dissauksissa täysillä mukana. Plastiikkakirurgin ei silti kannata kertoa tuunaavansa potilaitaan, vaikka siitä kauneusleikkauksissa onkin periaatteessa kyse. Kukin puhukoon omalla äänellään. (s. 54)

Kirjoittajat ovat mestareita tieteen popularisoinnissa laadukkaalla tavalla: kielitieteestäkin voi saada humoristista ja kansantajuista ilman että sanoma menettää uskottavuutensa ja merkittävyytensä. Olen aiemmin kirjoittanut Kotilaisen mainiosta Suomensuojelijasta ja kehunut myös samannimistä blogia.

Fantastisen hauska Espoo

Blogissani oli taannoin puhetta siitä, saako kirja olla hauska. Olin melko vahvasti vitsikkyyttä vastaan.

Lainasin kuitenkin äskettäin kirjastosta teoksen Fantastinen Espoo, senkin blogiin tulleen vinkin ansiosta. Tämän kirjan ääressä täytyi myöntyä: kirja saa olla hauska! En kyllä tiedä, naurattaisiko tämä ketään muuta kuin espoolaista, mutta ainakin meillä oli mieheni kanssa hauska ilta, kun esittelin kirjan avulla hänelle espoolaisia nähtävyyksiä.

Fantastisen Espoon kirjoittajajoukko edustaa Espoon science fiction- ja fantasiaseura ESC ry:tä. Kirjan takakansi toteaa asiallisesti: "Kotimaanmatkailun edistämiseksi tarvitaan havainnollisia, lukijaa palvelevia kotimaan matkaoppaita, joiden avulla matkailija voi löytää tutuistakin kaupungeista aivan uusia ulottuvuuksia." Vielä oppaan alussakaan lukija ei aavista pahaa.
Mutta sitten alkaa mennä överiksi. Valitettavasti minun tuntemani Espoo ei ole ollenkaan niin mielenkiintoinen, että siellä olisi goottilainen raatihuone, subtrooppista vesakkoa tai kaupunginosia, joiden sijainti vaihtelee parittomien ja parillisten viikkojen mukaan; kummituksia ja haamujakin näkyy perin harvoin. Kirjassa on siis hillittömiä tarinoita niin maantieteellisestä kuin historiallisesta Espoosta, myös mm. tämän hetken pubi-ja ravintolatarjontaa kartoitetaan.

Tämä olisi hyvä lahjakirja juuri espoolaistuneelle. Melkein hauskinta tässä oli kuitenkin se, että lukiessani mietin, miten hulvatonta kirjaa on ollut tehdä... Tai sitten ei: voihan olla, että kaikki on totta, ja juttujen eteen on nähty paljon vaivaa ja otettu suuria riskejä. Tuttuni kertoi muinoin yrittäneensä tehdä lehtijuttua Otaniemessä olevista maanalaisista käytävistä, mutta se kiellettiin. Salakäytävistä ei puhuta.

Marjut Katajala, Jussi Katajala, Tapio Ranta-aho, Vesa Sisättö (toim.): Fantastinen Espoo. Espoon science fiction- ja fantasiaseura ESC ry., 2009

Edustavia kirjailijoita

Lueskelin vasta äsken lauantain Hesaria ja huomasin sieltä kiinnostavan pienen uutisen. Ensi maaliskuussa oleville Pariisin Salon du Livre -kirjamessuille on kutsuttu Suomesta kahdeksan kirjailijaa: Monika Fagerholm, Kari Hotakainen, Sofi Oksanen, Johanna Sinisalo, Märta Tikkanen, Daniel Katz, Seita Parkkola ja Matti Rönkä.

Tunnettuja, kiinnostavia nimiä ja varmasti kutsunsa ansainneet. Uutisen mukaan näiltä kaikilta kirjailijoilta on ilmestynyt tai ilmestymässä käännös ranskaksi.

Ryhdyin pohtimaan, ketkä muut olisivat mielestäni olleet kutsun arvoisia. Tietämättä lainkaan kirjailijoiden aiemmista messuosallistumisista tai vieraskielisistä käännöksistä ehdottaisin seuraavia mielestäni kansainvälisen tasoisia ja omaäänisiä kirjailijoita: Kjell Westö (lukuromaaneja, historiaa), Pasi Ilmari Jääskeläinen (taitavia scifihtäviä romaaneja ja novelleja), Anja Snellman (varmoja mielipiteitä ja kantaaottavia kirjoja), Elina Hirvonen (tämän hetken hienoimpia kotimaisia kirjailijoita) ja Miina Supinen (absurdien kertomusten luulisi vetoavan ainakin "omituisten kirjojen" Ranskassa). Myös nuori ja lahjakas Riikka Pulkkinen on ilmeisesti tekemässä läpimurtoa Suomen ulkopuolellakin, ja toisaalta olisi hienoa, jos Suomea edustaisi jokin suomalaisen jäyhä ja omituinen, pienimuotoinen teos tai sen tekijä. Lähinnä ajattelen Petri Tammista ja Antti Hyryn Uunia. Ja sarjakuvaa pitäisi olla myös edustusjoukoissa, mutta mitä se olisi?!

Toisaalta kannattaisin myös Ilkka Remestä. Sen verran mitä olen jännäreitä lukenut, ei Remes tai esim. Risto Isomäki häviä ollenkaan kansainvälisille kilpailijoille. Kaari Utrio taas on ainakin Suomessa ihan omaa luokkaansa historiallisen viihteen kirjoittajana.

Kuten huomaatte, isot kansainväliset kirjamessut ovat kovin innoittava aihe. En osaa oikein kuvitellakaan Pariisin messuja: 1000 näytteilleasettajaa  25 maasta, muutamassa päivässä 200 000 messuvierasta. Kuulemani mukaan ulkomaisilla messuilla on usein runsaasti seminaareja ja muita oheistapahtumia... Voi, päätin siis juuri ottaa tavoitteekseni päästä joskus kirjamessumatkalle ulkomaille! Sitä ennen kuitenkin Helsingin messuille ensi viikonloppuna.

Virginia Woolfiin tutustumista

Kuva Wikipediasta.

Totesin jo ajat sitten, että naisella on oltava oma siisti huone. Minulla ei ole. En ole vieläkään selvittänyt elokuisen mökkireissun jälkeen kadonneen Oma huone -kirjan sijaintia, mutta löysin sentään samaisella mökkikeikalla kirjoittamani Virginia Woolf -muistiinpanot. Aion julkaista ne nyt, tulkoon sitten yleisempi Woolf-juttu.

Luin kesällä Nigel Nicolsonin kirjoittaman Woolf-elämäkerran Virginia Woolf sekä tuon Woolfin varmasti tunnetuimman teoksen, Oman huoneen.  Olin kummastakin teoksesta innostunut ja kiinnostunut, mutta niiden jälkeen oloni oli hämmentynyt.

Elämäkerran kirjoittajalla oli läheinen suhde Virginia Woolfiin: hänen äitinsä Vita Sackville-West oli Woolfin ystävä ja rakastajatar, vaikka kumpikin naisista oli tahoillaan miehen kanssa naimisissa. Nicolsonin Virginia-tädistä antama kuva on fiksu, eloisa ja ajatteleva. Virginia vaikuttaa huumorintajuiselta ja skarpilta naiselta. Ei ollenkaan sellaiselta, joka kärsii suurta luomisen tuskaa, pelkää kritiikkiä ja lopulta kävelee jokeen kivi turkin taskussa.

Nicolsonin mukaan lähipiirikään ei osannut odottaa itsemurhaa juuri silloin, vaikka Virginia Woolfin ailahtelevainen mieli ja aiempi itsetuhoisuus oli tiedossa.

Myös Oma huone yllätti minut. Se ei ollut tiukkaa feministipaasausta, vaan keskusteleva (kyse onkin kirjan muotoon puetusta luennosta) ja osin kaunokirjallinen, paikoin yllättävän hauskakin teos. Kävi kyllä ilmi, että naisella on oltava omaa tilaa ja rahaa – niin kuin pitääkin. Mielestäni sanoma esitettiin kuitenkin lempeästi: pääasia, että nainen tuntee itsensä ja on onnellinen, tekee tietoisia valintoja. Kirjassa oli myös useita todella kiehtovia kohtia kirjoittamisesta. Toivon totisesti, että löydän kirjan pian ja voin tutustua siihen uudelleen. Kirjaan tuli heti ensilukemisella useita hiirenkorvia, niin monella sivulla oli tärkeää asiaa, johon olisin halunnut vielä palata.

Merkittäviä kirjoja kumpikin, sillä ajattelen niitä nyt vielä kaksi kuukautta lukemisen jälkeenkin usein. Haluaisin myös lukea lisää Woolfia ja Woolfista. Moni Nicolsonin esittelemä suomentamaton teos kuulosti kiinnostavalta, mutta en uskalla tarttua Woolfiin ainakaan englanniksi. Suomeksikin minulla on ollut vaikeuksia esimerkiksi Majakan kanssa, helpompaa Woolfin tuotantoa edustava Runoilijan koirataas oli nopeasti luettu.

Kalevalan tarinat

Aluksi kiitoksia: Lukupiiri-blogi on lähtenyt liikkeelle paremmin kuin ikinä uskalsin toivoakaan! En ole vielä aloittanut ensimmäistä yhdessä luettavaa kirjaa, Doris Lessingin Kultaista muistikirjaa, mutta aloitan sen pian.

Nyt kuitenkin juttua eräästä syksyn uutuudesta, jonka olen selannut jo monta kertaa ihastuneena läpi. Wsoy on julkaissut uudistetun laitoksen Martti Haavion kirjoittamasta ja Aleksander Lindebergin kuvittamasta alkuaan vuonna 1966 ilmestyneestä teoksesta Kalevalan tarinat. Vaikka kyseessä on kaiketi ensisijaisesti lastenkirja, kiehtoo tämä aikuistakin, eikä vähiten kuvien vuoksi. (Räpsäykseni eivät tee niille oikeutta, valitan.)

Rakastan Kalevala-kirjoja. Kalevala on minulle tärkeä ja alati kiinnostava teos (tai aihe ylipäätäänkin), mutta varsinaista Kalevalaa en saa oikein luetuksi. Tai sanotaan, että olen lukenut sitä sekä omaehtoisesti että tenttiä varten, mutta jotenkin en saa uppouduttua siihen niin hyvin kuin haluaisin. Siksi luen mielelläni erilaisia Kalevalaa esitteleviä kirjoja, sekä tällaisia tarinakirjoja että tietoteoksia.

Kalevalan tarinoissa kerrotaan kaikki keskeisimmät kansalliseepoksen tarinat. Pidän kirjan kerrontatavasta, siinä on sekä dialogia että selittävää tekstiä. Koska tarinat ovat aika hurjia ja kuvat varsinkin – päitä seipäännokassa esimerkiksi – en lukisi tätä kovin pienelle lapselle, vaan pidän tätä melkeinpä aikuisten tai ainakin koululaisten kirjana. (Lapsia kiinnostanee esim. Mauri Kunnaksen hauska, osin alkuperäistarinoita kyllä muutteleva Koirien Kalevala.)

Ennen kaikkea suosittelen tätä kuvataiteiden ystäville. Tekstiin on nimittäin melkein vaikea keskittyä, kun kuvat ovat näin huikeita! Luulen, että Aleksander Lindeberg on suosikkikuvittajani, sillä ihailen suuresti myös mm. hänen Pessi ja Illusia -piirroksiaan, joita esittelin blogini alkuvaiheissa.

 Viimeinen kuvaesimerkki on Kyllikin ryöstöstä.

Tekstinäyte on samaisen kuvan yläpuolelta, Kyllikin ryöstö -luvun alusta:


On tullut aika kertoa ilomielisestä Lemminkäisestä. Lemminkäisellä oli kaksi muutakin nimeä: Ahti Saarelainen ja Kaukomieli. Hän kasvoi Kaukoniemessä lahden poukamassa.


Kyllikki oli ylhäissukuinen neito. Häntä kutsuttiin Saaren kukaksi. Hänen kuuluisaan kotiinsa saapui kosijoita läheltä ja kaukaa: väitetään, että hän oli niin kaunis, että jopa Kuu ja Aurinko pyysivät häntä puolisoksi.

Tässä vain ensesittelyä tästä kiehtovasta kirjasta. Aion joskus verrata tätä kotihyllystäni löytyvään aarteeseen, vuosikymmenien ikäiseen lasten Kalevalaan... Ja taas tuli mieleen, että moderni Kalevala-rakennus on vielä katsomatta, sen haluaisin kyllä ehdottomasti nähdä!

Kalevalan tarinat kustantajan esittelyssä.
Martti Haavio, Aleksander Lindeberg: Kalevalan tarinat. Wsoy, 2010.

Blogiuutisia: Tule mukaan nettilukupiiriin!

No niin, suuren paljastuksen aika. :) Sähköpostiviestit ovat suihkineet tällä viikolla kovaa vauhtia ja syy on tässä: perustimme Saran ja Tomomin kanssa Lukupiiri-blogin.

Tarkoitus on lukea kirjoja yhdessä ja keskustella aina kerran kuussa kuukauden kirjasta. Toivon mukaan blogi ei hiljene siinä välilläkään, vaan blogissa on mm. kuukauden kirjailijaan ja kirjaan liittyviä keskusteluja ja yleistä lukupiiriasiaa. Saa nähdä, mitä kaikkea tästä vielä seuraa...

Tervetuloa! Itse olen ainakin hyvin kiinnostunut sekä nettilukupiiristä että yhteisblogin kirjoittamisesta, kumpaakaan en ole kokeillut aiemmin.


Pst. Lukupiirin eka kuukauden kirja paljastetaan jo huomenna, pysy kuulolla!

Kirjailijoiden blogeja

Kirjailija Seija Vilénin uusi blogi sai sekä minulta että muiltakin niin ilahtuneen vastaanoton, että päätin listata tietämiäni kirjailijablogeja. Kas tässä, aivan sekavassa järjestyksessä. Muitakin blogeja varmasti on, mutta näitä olen itse lukenut:
 
Seija Vilén
Miina Supinen
Kirsti Ellilä
Pirjo Hassinen
Tiina Pystynen
Leena Krohn
Pasi Ilmari Jääskeläinen  (Jääskeläisellä on muitakin blogeja)
Jarkko Tontti
Anita Konkka
Elina Loisa
Tuula Levo
Hanna van der Steen
Henna Helmi Heinonen
Jukka Laajarinne
Tommi Melender


Ulkomaisista tiedän yhden:
Margaret Atwood

Olen myös käynyt joskus Anja Snelmannin blogissa, mutta en löydä nyt sitä!

Kirjailijablogilistalle saa toki vinkata lisääkin linkkejä. Ja on tähän minuun blogiini tulossa vielä kirja-arvioitakin, vaikka tällä viikolla onkin näemmä listateema, ensin lehtiä ja nyt blogeja. Minulla on tällä hetkellä arviolta seitsemän kirjaa kesken. Lupaan ryhdistäytyä ja lukea ne loppuun ja purkaa lukukokemuksia sitten nettiinkin.

Luetteko lehtiäkin?

Lukeeko lukutoukka muutakin kuin kirjoja? No ainakin blogeja. :)

Lisäksi ainakin minä luen aikakauslehtiä ja sanomalehtiä. Mielestäni meille ei tule kauheasti aikakausjulkaisuja, mutta kun ryhdyin listaamaan niitä mielessäni, niin ei ihme, että välillä tuntuu, ettei lehdiltä ehdi kirjojen pariin.

Seuraan eniten asumisen alan lehtiä: olen tilannut Glorian Kodin, Dekon ja Osaavan talonrakentajan (jonka nimi naurattaa minua aina, kun minä tumpelo saan sen, mutta se on hyödyllinen lehti). Tilaan myös Omaa pihaa ja Viherpihaa ja Hyötykasviyhdistyksestä saan Pähkylä-puutarhalehden. Yhdistyslehdistä meille tulee myös Keliakialiiton, MLL:n ja WWF:n lehdet, jotka kaikki tulee ainakin selattua läpi. Äiti kierrättää minulle Kotilieden ja Glorian Antiikin, isä Betoni-lehden, minulle tulee myös lahjatilauksena National Geographicsin Traveler-lehti. Aikaisemmin tilasin vielä käsityölehti Modaakin, mutta menin itseeni ja totesin, ettei ihmisen, joka ei koskaan tee käsitöitä, tarvitse maksaa moisesta. Sen sijaan Emma-museon oman lehden luen mielelläni.

Ostan satunnaisesti muitakin (ulkomaisia) sisustuslehtiä. Joskus luen Parnasson ja naistenlehdistä Olivian tai Annan.

Miehelle tulee joko omasta halusta, työn puolesta tai kierrätettyinä mm. Tiede, Talouselämä ja Tekniikan maailma sekä liuta IT- ja talouslehtiä, joiden nimiä en muista. IT-lehtiä lukuun ottamatta vähintäänkin selaan lehdet useimmiten läpi.

Iltapäivälehteä en muista ostaneeni eläissäni, mutta seuraan kumpaakin iltapäiväjulkaisua netistä päiväsaikaan (siis töissä, köh). Seuraan viikolla netistä myös Helsingin Sanomia, lauantaisin ja sunnuntaisin luemme sitä paperiversiona. Netissä luen myös mm. Taloussanomien ja Kauppalehden juttuja, joskus käyn Uuden Suomen sivuilla.

Ja sitten vielä ne blogit ja mm. Kiiltomadon ja Kirjavinkkien sivut. Ihme, että sitä ehtii lukea yhtään kirjaa! Myönnän kyllä, etteivät seuraamani aikakauslehdet ole kovin tieteellistä, syvällistä tai muutenkaan aikaa vievää lukemista.

Unohtuikohan tuosta vielä joku lehti? Ja – pitää nyt kaikkien sisustuspuutarhataloustunnustuksien jälkeen yrittää vaikuttaa kunnon humanistilta – osaisiko joku suositella jotain hyvää kieli- tai kulttuurialan lehteä? En ole omaani vielä löytänyt, koska kaikki satunnaiset kokeilulehdet ovat olleet hyviä mutta kuitenkin tylsiä...

Ilmaisia ja kylkiäiskirjoja

Kyllä netti on ihana! Kun etsin keskiajan kirjallisuudesta kertovan kirjan kuvaa Suomalaisen kirjallisuuden seuran sivuilta, huomasin, että SKS myy painotuotteina loppuunmyytyjä teoksiaan PDF-versioina Ellibs-nettikaupan kautta. Loistava idea tuo PDF-kirja – sähköinen mutta luettavissa ilman lukulaitetta.

Ellibs oli minulle muistaakseni aivan uusi tuttavuus. Ilokseni huomasin, että siellä on maksullisten teosten lisäksi myös hauskan kuuloisia ilmaisia e-kirjoja. Sähköisen lukutoukkaelämän voi aloittaa vaikka E-kirja tunnissa -e-kirjalla, heh.

Jokin aika sitten kuulin myös McDonaldsin lastenkirjakampanjasta. En osta koskaan Happy meal -ateriaa itselleni enkä muillekaan, mutta minua ilahduttaa ajatus, että marraskuun alkupuolelle asti Mäkkärin lastenaterian ostajat voivat valita aterian oheistuotteeksi lelun sijasta lastenkirjan. Kirjat vaihtuvat viikoittain, mutta ovat ilmeisesti ihan laatukamaa, tunnettuja kirjailijoita Astrid Lindgrenistä Timo Parvelaan. (Lisätietoja kirjasta ja kampanjasta on täällä.)

Mäkkärin kampanja sai miettimään, miksi kirjoja annetaan niin harvoin kylkiäisinä. Vaikka aikakauslehtiä myydään joskus samassa kääressä pokkarin kanssa, lehtitilauksesta saa usein jonkin kodinvempaimen ja tai ylikoristeellisen korusetin. Miksi? Entä jos saisi kirjan tai vaikka ostoedun kirjakauppaan? Ainakin minuun se vetoaisi paljon enemmän. Tietääkseni myös monet muut lukutoukat ovat usein heikkoja jo näennäisesti ilmaisten kirjojen edessä.

Märta Tikkanen: Emma ja Uno (osa 2)

On hyvin miellyttävää ja samanaikaisesti sekä innostavaa että rauhoittavaa löytää kirja, jossa pitää kaikesta. Tulee luottavainen olo: tämän vuoksi kirjoja kirjoitetaan ja luetaan. Tämän takia kirjoja tarvitaan.

Märta Tikkasen uutuusteos Emma ja Uno - rakkautta tottakai oli itselleni tällainen seesteinen ja melkeinpä eheyttävä lukukokemus. Mielenkiintoinen kertomus ja tarkka, kuulas kerrontatapa kantoivat koko romaanin ajan, ja minä nautin.

Nautin siitä, että kyseessä oli tositarina: se teki tästä hyvin tärkeän ja pisti ajattelemaan. Kuitenkin iloitsin myös siitä, että tosi oli puettu romaanin muotoon. Luen mieluummin kaunokirjallisuutta kuin faktatekstiä. Hyvä kaunokirjallisuus opettaa sekä kielestä että maailmasta.

Kirjan päähenkilöt, Märta Tikkasen äidinäiti Emma ja hänen miehensä Uno Stadius sekä heidän kuusi vilkasta lastaan, tulivat kirjan myötä hyvin tutuiksi. Kirja oli kauttaaltaan hieno ajankuvaa Suomesta ja vähän Ruotsistakin 1800-luvun loppuvuosista lähes nykypäivään. Eläydyin mukaan tapahtumiin ja olin sodasta, köyhyydestä ja muista vaikeuksista ahdistunut, toisinaan taas aivan ilosta liikuttunut. Esimerkkinä kuvaus Emman ja lasten osallistumisesta Suomen itsenäisyyden juhlintaan. Seiska oli Kruununhaan asunto, jossa Emma, lapset ja anoppi asuivat kauan, ja jossa Emma piti lastentarhaa saadakseen tuloja:

Seiskassa asuessaan he kokevat myös sen päivän, jolloin Suomi julistautuu itsenäiseksi.

Helsinkiläiset ovat miehissä ulkosalla, Emma ja nuoret vaeltavat karnevaalitunnelmassa Esplanadin ihmisvirrassa, kaulassa punavalkoisia ja sinivalkoisia lippuja. Uudenvuodenyönä he ovat läsnä kun Maamme-laulu ensimmäistä kertaa soitetaan Nikolainkirkolla. Jota kohta aletaan kutsua Suurkirkoksi ja sitten Tuomiokirkoksi. (s. 203)

Suomen historian lisäksi kirja vei taidokkaasti myös yhden perheen historiaan. Ihailin Märta Tikkasen tapaa kirjoittaa rauhallisen objektiivisesti itselleen tärkeistä asioista ja vielä ihmisistä, jotka ovat hänen sukulaisiaan ja jotka hän on tavannut. Vaikka varsinkin levottoman oloisen Unon kohdalla olisi ollut aihettakin, Tikkanen ei syyttele kumpaakaan rakkaustarinan osapuolta eikä sorru myöskään selittelyyn. Ajat ja ihmiset nyt vain olivat mitä olivat, tällainen tarina siitä tuli. Vain toisinaan huomasin Märtan oman äänen ottavan kantaa asioihin. Ei kiukkuisena, vaan hieman pettyneenä: asiat olisivat voineet mennä toisinkin.

RAKAS UNO, on laiha lohtu ettet sinä ole ainoa joka sata vuotta sitten tiesi, ettei logiikka kuuluu naisen luontoon ja mitä naiset ovat luotuja kirjoittamaan.

Jos olisit tullut kokeilleeksi, ei ole lainkaan mahdotonta että olisit aikaa myöten selvinnyt hyvinkin lastenhoidosta. Harjoituksen puutetta sinulla ei ainakaan olisi pitänyt olla (s. 52, luku loppuu kirjassa ilman pistettä)

Romaanin loppu oli totta sekin, mutta taianomaista totta. Kun ensin kerran käyn Töölössä, minun on pakko katsella ylöspäin ja miettiä, missä oli Emman oma pieni huone.

Ihana kirja! Ensivaikutelmani siitä olivat oikeita.

Märta Tikkanen: Emma ja Uno - rakkautta tottakai. (Emma & Uno - visst var det kärlek). Tammi, 2010. Suom. Liisa Ryömä

Kirjallinen kulttuuri keskiajan Suomessa

Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää!

Tänään on oiva hetki esitellä uunituore tietokirja, Tuomas Heikkilän toimittama Kirjallinen kulttuuri keskiajan Suomessa. En ole ehtinyt sitä vielä kuin selailemaan, mutta ainakin aihepiiri on sellainen, joka iskee jokaisen vähänkin kirja- ja muustakin historiasta kiiinnostuneen sydämeen: kirjassa kerrotaan, miten kirjaimet ja sitä kautta kirjat rantautuivat Suomeen ja oikeastaan synnyttivät Suomen. Kirjoitustaidon ja tekstin merkitys ihmiselle ja yhteiskunnalle on tavallaan itsestäänselvä asia, mutta silti se hätkähdyttää, kun sitä ryhtyy oikein miettimään. Tämän kirjan lehdistötiedotteessa todetaan: "Kirjainmerkit ja tekstit tulivat osaksi suomalaisten elämää, ja niiden tulkinnalla rakennettiin uusi identiteetti ja historiakuva." Ja vielä: "Nyt julkaistun uuden tutkimuksen myötä ajatus pimestä keskiajasta saa väistyä."

Kirjallisen kulttuurin kehittymistä tarkastellaan eri näkökulmista ja useiden kirjoittajien voimin. Minua kiinnostaa erityisesti se, ettei tästä aiheesta ole aiemmin julkaista näin kattavaa teosta, mutta teos on silti kirjoitettu niin, että se sopii maallikoillekin (mielestäni monet tietokirjat ovat muuten alkaneet olla "luettavampia" kuin ennen, hyvä!). Lisäksi aineistona on käytetty tunnetumpien materiaalien lisäksi myös tavallisen kansan tuotoksia, kuten kirjoittajat luonnehtivat, syrjäseutujen vaatimattomia tekstejä. Se on aina kiinnostavaa.

Luulen, että tämä on kirja, jota lueskelen aina silloin tällöin - palaan asiaan, kunhan olen saanut luettua vähän enemmän kuin nyt. Ainakin tämä on kirja, joka viehättää jo visuaalisuudellaan. Teoksessa on paljon kiinnostavia, kauniita kuvia. Ja ajatelkaa, millaisen vaikutuksen tällainen opus kahvipöydällä tekee lukutoukan kotona käyviin vieraisiin!

Kustantanjan, SKS:n, sivuilta löytyy muuten normaalin kirjaesittelyn lisäksi myös kirjan yhteenvetoluku.

Tuomas Heikkilä (toim.): Kirjallinen kulttuuri keskiajan Suomessa. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2010.

Kate Jakobs: Pieni lankakauppa – ja hömppäpohdintaa

Hömppääkin tarvitaan. Kuten kerroin, minä tarvitsin Pientä lankakauppaa Anne Frankin surullisen elämän vastapainoksi. Ja oli tällä kirjalla muitakin ansioita. Kun alun hieman töksähtelevä ja kohtauksesta toiseen pomppiva tyyli muuttui tasaisemmaksi, tai ainakin itse totuin tyyliin, tämä oli mukavaa ja lämminhenkistä helppoa luettavaa.

Pieni lankakauppa vie nimensä mukaisesti erääseen varsin sympaattiselta ja ainakin käsitöiden ystävästä houkuttelevalta kuulostavaan lankakauppaan New Yorkiin. Se vie myös nuoren ja kauniin yksinhuoltajaäidin ja tämän tyttären elämään – ja mitä kaikkea tapahtuukaan, kun tyttären isä, aikoinaan kelvottomaksi tuuliviiriksi diagnosoitu, pyrkii tutustumaan tyttäreensä? Perhekuvioiden lisäksi kirjassa on paljon naisten välistä ystävyyttä, myös sivuhenkilöiden parisuhteita ja jopa kulttuurintutkimusta ja elokuvantekoa, aika monenlaisia teemoja siis. En lukisi tällaista koko ajan, mutta toisinaan luen mielelläni. Toivottavasti en paljasta liikaa, kun kerron, että yksi parhaista puolista tässä kirjassa oli mielestäni se, ettei se loppunut siirappisen onnellisesti.

Tämän kirjan nojalla on hyvä puhua myös hieman yleisemmin hömppägenrestä. Kun kesällä julkaisin hömppäkirjalistan, tuli puhetta siitä, onko hömppä tietynlaista kirjallisuutta halveeraava termi. Mietin sitä Lankakauppaa lukiessani ja mielestäni hömppä on ihan hyvä termi. Sana on hauska ja tuttavallinen, ja kertoo, että kirjaan voi olla lämmin ja rento, humoristinenkin suhde. Viihde tuo mieleeni paljon yksioikoisemmat kirjat, romantiikasta puhumattakaan. Myöskään kevyt kirjallisuus ei tee oikeutta hömpälle. Tässäkin kirjassa käsiteltiin mm. yksinhuoltajuutta, sairautta ja kuolemaa, leskeyttä, monenlaisia parisuhdeongelmia ja yrittäjyyttä. Ei niin kevyitä aiheita, vaikkei teos vakava tai syväluotaava ollutkaan. Ja entäs hömpän vaikutukset lukijalle? Joskus se, että voi vain uppoutua kirjaan ja unohtaa kaiken muun, on todella tärkeää. Sellaisten kirjojen merkitys ei ole mielestäni ollenkaan kevyt.

Siis: tässä blogissa hömppä on vakiintunut ja tietynlaista kirjallisuutta ystävällisesti kunnioittaen luonnehtiva termi. Eipä kaikki hömppä tietenkään ole mielestäni hyvää, vaan ei ole kaikki nk. laatukirjallisuuskaan.

Hömppäilyn ystävien kannattaa muuten tutustua Hömpän helmet -blogiin, vaikka se onkin näemmä toistaiseksi tauolla.

Kate Jakobs: Pieni lankakauppa (The Friday Night Knitting Club). Gummerus, 2008. 3. painos. Suom. Arja Tuomari

Pakollinen nobelistikommentti

Tämä kirjaharrastaja kuuli vasta eilen myöhään illalla, kuka sai tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Arvatenkin sain voittajan tietooni muiden kirjablogien kautta – aktiivisemmat bloggarit olivat jo ehtineet kirjoittaa aiheesta. ;)

Mutta pakkohan minunkin on uutista kommentoida. Yhdyn muihin bloggareihin: valinta oli ainakin täältä Suomesta katsottuna yllättävä.  Sattumalta luimme lukupiirissä kesällä Mario Vargas Llosan Tuhman tytön , mutta en ainakaan minä ajatellut silloin lukevani nobelistin teosta. Ehkä palkinto tuli pikemminkin kirjailijan muun tuotannon kautta, sen kun pitäisi olla tunnettua ja yhteiskunnallisesti merkittävämpää kuin tämän erikoisen, pakkomielteisen rakkaustarinan.

Niin tai näin, taidan olla rehellisesti laiska ja tarkoituksellisesti sivistymätön, mutta en aio ainakaan lähiaikoina lukea lisää tältä nobelistilta. Oikeastaan ainoa Nobel-voittaja, josta olen todella ilahtunut, on Doris Lessing. En ollut lukenut Lessingiä enkä Lessingistä ennen palkintoa mitään, mutta nyt olen lukenut jo useita hänen romaanejaan, tutustunut elämäkertaan ja katsonut dokumentin. Lessingin monipuolinen tuotanto on ollut niin vaikuttavaa, että olen joskus jopa kauhistellut ajatusta, että ilman Nobel-palkintolautakuntaa olisin saattanut jättää tutustumatta näin hienoon ja kiinnostavaan kirjailijaan.

Saa nähdä, milloin Finlandia-palkinnon voittajaa aletaan veikkailla...

Menovinkki runojen ystäville

Sähköpostiin tupsahti juuri niin kiinnostavan ja ihastuttavan kuuloinen tapahtumavinkki, että pitää heti jakaa se eteenpäin. Harmikseni en varmaankaan itse pääse paikalle, mutta jos joku muu pääsee, olisi kiva kuulla, millaista oli.

Siis:

Mitta mitasta, WSOY:n runokavalkadi su 10.10. klo 14.00-16.00

WSOY esittää laajan runokavalkadin Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä sunnuntaina 10.10. kello 14.00-16.00 Sanomatalon Mediatorilla Helsingissä. Mitta mitasta -kavalkadi alkaa Anja Erämajan, Petra Lampisen ja Tuija Rantalaisen Kuuluuko tämä teille -musiikkiesityksellä. Tilaisuuden juontaa toimittaja Anna Laine Radio Helsingistä. Vapaa pääsy.

Matineassa esiintyvät: Anja Erämaja ja Petra Lampinen Kuuluuko tämä teille. Runoja ja musiikkia -ääniteos, Claes Andersson, Teemu Mäki, Pekka Kejonen, Timo K. Mukan ennen julkaisemattomia runoja lukee Ville Tiihonen, Helena Sinervo, Jukka Vieno, Panu Tuomi, Rakel Liehu, A.W. Yrjänä ja Risto Ahti. Runoilijat signeeraavat teoksiaan tilaisuuden yhteydessä.

Märta Tikkanen: Emma ja Uno (osa 1)

Miksi Märta Tikkanen on niin hyvä? Hän osaa tehdä yksityisestä ja inhimillisestä yleistä, mutta säilyttää tarinan silti hyvin inhimillisenä.

Hain eilen kaupasta  jo kauan odottamani Märta Tikkasen uutuuden, Emman ja Unon, enkä joutunut pettymään. Päinvastoin, aloin lukea kirjaa jo kotimatkalla bussissa ja luin sitä koko illan, aamubussissa taas jatkoin. Sori vaan kaikki muut keskeneräiset opukset, mutta Märta kiilasi nyt teidän ohi.

Emma ja Uno on faktoihin perustuva fiktiivinen rakkausromaani. Se kertoo Tikkasen isovanhempien tarinan ja käy myös historiallisesta katsauksesta 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomeen – varmaan pidemmällekin, mutta en ole vielä siellä. Tikkanen kirjoittaa jotenkin hyvin selkeästi ja tarkkanäköisesti, hassua mutta tekisi mieli sanoa, että teksti on kirkasta. En malta odottaa, että pääsen lukemaan kirjan loppuun ja esittelemään ja arvioimaan sen kunnolla.

Odotellessani menin ja tilasin nettiantikasta kaikki ne Tikkasen teokset, joita minulla ei vielä ollut. Luulen, että minulla on pian kaikki Märta Tikkasen kirjat ja hän on ainoa "pitkän linjan kirjailija", josta voin sanoa niin!

Emman ja Unon aloituskappale löytyy sekä kirjan takakannesta että kustantamon kirjaesittelystä.

Rebecca Stott: Korallivaras

Voihan Blogger! Paitsi etten ole onnistunut kommentoimaan viime aikoina juuri kenenkään blogeja, nyt Blogger on kadottanut arkistoistaan melkein valmiiksi kirjoittamani tekstin Rebecca Stottin uudesta romaanista. Voi tylsyys. Yritän siis muistella, mitä olinkaan Korallivarkaasta ajatellut... Tässä uusi kirjoitusyritys:

Ensinnäkin Rebecca Stottin elämä kuulostaa oikein mukavalta. Stockmannin Exclusive (3/2010) - suuri kirjallisuuslehti, heh - tietää kertoa, että Stott toimii puolet vuodesta Cambridgen yliopiston englantilaisen kirjallisuuden professorina. Toisen puolivuotisen hän viettää kirjoittamalla "päivittäin viitisen tuntia linnamaisen yliopiston valtavassa kirjastossa aina saman massiivisen puupöydän ääressä". Lisäksi Stott harrastaa soutamista naisporukassa. Eikö kuulostakin viehättävän vanhanaikaisen akateemiselta? Tai sanoisinko elokuvamaisen akateemiselta?

Toiseksi oikein mukava ja elokuvamainen on myös hänen vasta suomeksi ilmestynyt romaaninsa Korallivaras. Kyseessä on romanttinen, 1800-luvun alun Parisiisiin sijoittuva trilleri. Se vie lukijansa evoluutioteorian ja nykyaikaisen luonnontieteen alkuaikoihin, tutkimuslaboratorioihin, varkaiden maailmaan ja Pariisiin maanalaiseen verkostoon. Kirjassa on kiehtovaa vanhan maailman tuntua ja intohimoa niin ihmisten välillä kuin tiedettä kohtaan.

Olin vaikuttunut juuri tuosta intohimosta ja tarkkuudesta. Stott on selvästi paneutunut aiheeseensa ja luo aidolta tuntuvaa ajankuvaa pieteetillä. Huomaa, että tätä kirjaa on tehty huolellisesti - mutta kerrankin faktat on upotettu sujuvasti kaunokirjallisen tekstin sekaan, eikä niitä alleviivata tai tarjota "ja tässäpä palanen tietokirjasta, sitten tarinamme taas jatkuu" -tyyliin. Hyvä!

Kirjan tarinasta en kyllä oikein piitannut, vaikka kirjasta kovasti pidinkin. Mutta hei, jos kirja on samaan aikaan sekä trilleri että romanttinen kertomus ja lukijana olen minä, niin ei ihme, sillä kumpikaan noista genreistä ei ole yleensäkään minun heiniäni. Olen varma, että moni muu pitää tästä kirjasta rosvo ja poliisi -aspektia ja rakkauskertomusta myöten! Ja jos pidät Meren Katedraalista tai Tuulen varjosta, niin pidät tästäkin.

Rebecca Stott: Korallivaras. (The Coral Thief). Avain, 2010. Suom. Arto Schroderus

P.S. Voihan Blogger nro 2: kuvan lisääminenkään ei onnistu. Harmi, sillä kirjassa on kaunis ja houkutteleva kansi!

Kun kirja pelottaa

Millaisista kirjoista teillä menee yöunet, jos menee? Tai päiväsaikaankin ajatukset sekaisin? Siis: onko kirjoja, joita ei voi lukea ollenkaan tai voi lukea vain tietyissä olosuhteissa?

Minä olen yleensä hyväuninen, ja harva kirja tai muukaan asia vainoaa minua öisin. Tv-ohjelmat ja leffat voivat kiusata, mutta niinpä en katsokaan mitään hurjaa iltaisin (tai muutenkaan).

Tällä viikolla törmäsin pitkästä aikaa vainoavaan kirjaan. Aloin lukea illalla sängyssä  Carol Ann Leen uutta Anne Frank -elämäkertaa. Kirja ei edennytkään aikajärjestyksessä, vaan vei heti ensiluvussa suoraan keskitysleirille ja Annen ja hänen isosiskonsa kuolemaan. Teksti oli vähän liiankin elävää ja oikein näin, tunsin ja haistoin kauheat kuvaukset. Ja koska minäkin olen lukenut Anne Frankin päiväkirjan nuorena, samoin kuin muita sotakuvauksia, nekin aktivoituivat mielessäni.

Jotain oli tehtävä. Halusin jatkaa lukemista, sillä kirja vaikutti heti todella kiinnostavalta, hyvältä ja tärkeältä, mutta tiesin, että valvoisin koko yön, ensin kirjan kanssa ja sitten ilman. Onneksi äiti oli antanut minulle pari Kotiliettä. Sadonkorjuuruokaohjeet saattelivat turvallisesti höyhensaarille.

Kuristava, ahdistava tunne oli niin poikkeuksellinen, että seuraavana päivänä päätin pitää Anne Frankin vain työmatka- ja päiväsaikalukemisena. Iltalukemisiksi valitsin kirjan äärilaidasta: Kate Jakobsin hyväntuulisen hömpän Pieni lankakauppa. Töissä ja muutenkin on ollut aikamoista härdelliä viime aikoina, joten levottomat aivoni kehittivät viime yönä myös jonkinlaisen lankaunen, mutta se ei haitannut, en herännyt painajaisiin.

Lapsena kirjaunet olivat minulle yleisiä. Esim. Elsa-leijona (Joy Adamson: Perheeseemme kuuluu leijona) seikkaili usein häiritsemässä nukkumistani. Viime vuosina en oikeastaan muista häiriintyneeni kuin Stieg Larssonin Millennium-trilogiasta, mikä ärsytti minua suuresti – en tajua, miksi luin kirjat, joista en edes pitänyt, ja sitten ne tulivat vielä uniinkin!

Tietenkin elämäntilannekin vaikuttaa. Toisinaan on altis sekaville unille, toisinaan taas onneksi ei. Ja vaikka en halua lukea "turvallisesti", niin suojelen itseäni tietyiltä kirjoilta ja teemoilta, jos en juuri ko. hetkellä halua lukea ja kokea niitä. Nyt minulla on ehkä muutenkin vähän helpomman lukemisen hetki: kerroin jo, että naisen elämää ruotiva Hullu akka ahdisti minua. Työpöydälläni on myös lojunut jo muutaman viikon työkaverilta lainassa oleva Siiri Enorannan Nukkuu lapsi viallinen, mutta en voi lukea sitä, koska sen nimi on niin surullinen. Olen kääntänyt jopa kirjan etukannen pois näkyvistä vain nimen takia.

Tulipa tilitys. Mutta jo helpotti! Ja lupaan kyllä kertoa noista järkyttävistäkin kirjoista, kunhan saan ne luettua. Toivottavasti joku tunnustaa jotain vastaavaa, niin en tunne itseäni ainoaksi pelkurilukutoukaksi.

Miksi lapselle on hyvä lukea?

Keksisin miljoona vastausta.

En nyt kuitenkaan kerro niitä, vaan linkkaan vain nopeasti mielenkiintoista lastenkirjablogia pitävän Rouva Huun kirjoitukseen ja sieltä edelleen Tammen blogikyselyyn. Kertokaa lapsille lukemisesta ja autatte lastensairaaloita saamaan kirjoja!