Lukutoukka kirjastossa

Hei kirjafriikki himolukija, lainaatko kirjoja kirjastosta? Ja millaisia ja kuinka paljon?

Kommentoin aiemmin tänään Naakun Apua, hukun kirjoihin! -parahdukseen, että ei se mitään, niin lukutoukan kuuluukin hukkua. Mainitsin kuitenkin, että teen välillä itse kirjanlainaus- ja ostolakkoja. Meinasin vielä palata kertomaan Naakulle, että vaikka luen paljon, en ole kovinkaan aktiivinen kirjastonkäyttäjä. Vaikka – tietenkin! – rakastan kirjastoja ja pidän niitä hyvin tärkeinä, en useinkaan mene kirjastoon haahuilemaan vain löytääkseni jotain lukemista. Ahdistun, jos en löydä juuri haluamaani tai vielä pahempaa, mitään juuri senhetkiseen lukufiilikseen sopivaa. Ahdistun myös laina-ajoista. Jos en lue kirjastonkirjaa heti, huomaan, että se pitääkin jo palauttaa, eikä ainakaan uutuuksia saa koskaan lainata uudestaan. Niinpä yleensä vain haen kirjastosta jo aiemmin varaamaani aineiston ja varaankin vain harkitusti kirjan, pari silloin tällöin. Ne kirjat ovat usein sellaisia romaaneja, joita en halua ostaa ainakaan ensin lukematta niitä kertaalleen, tai tietokirjoja.

Noin siis teoriassa. Ja kuinkas sitten kävikään? Ilmeisesti Naakun keskustelunaloitus aktivoi kirjastoasiakkaan minussa. Olen kurkkinut Helmet-sivuille tänään tuon tuosta ja hmmm, olen varannut kuin huomaamatta neljä kirjaa, vaikka kotonakin olisi mm. syksyn uutuuksia vinot pinot. Voi ei. Noista neljästä (kaksi tietokirjaa, yksi romaani ja yksi en tiedä mikä, vissiin jotain tietokirjan ja scifin väliltä) vain yhdessä oli jonoa, joten odotettavissa on kolmen kirjan lisä yöpöydän kirjapinoon aivan lähipäivinä. Voihan... Mutta on se silti hyvä, että kirjastosta on olemassa, vaikkei Helmet-palvelu valitettavasti kysykään "Oletko varma, että haluat lainata tämän kirjan? Ehditkö lukea sen varmasti kuukauden kuluessa? Eikö sinulla ole mitään muuta luettavaa?"

Tulisin varmasti hulluksi, jos olisin töissä kirjastossa tai kirjakaupassa. Silti haaveilen työstä kirjavuorien keskellä tuon tuosta. En osaa päättää, kumpi olisi hauskempi, kauppa vai kirjasto.

Avaudu sähkökirjoista!

Katoaako perinteinen kirja, alanko lukea sähkökirjoja? Mitä sähkökirja voi maksaa ja millaista on verkko-opiskelu? Kerro sähköiset ajatuksesi ja voita iPad.

Gaudeamuksen verkkosivuilla on sähkökirjakysely, jossa on pääpalkintona tuo himoittu iPad. Minä kävin jo vastaamassa, käy sinäkin.

Mia Malmi (toim.): Hullu akka!

Kun uskoin vielä yleisihmiseen, kuvittelin mieheni patoavan tunteitaan, koska hän ei halunnut puhua niistä koko iltaa heti lapsen mentyä nukkumaan. Tulkitsin itseäni miehen kautta. Jos minä yhtäkkiä en halua puhua tunteistani, olen loukkaantunut – ja tietysti todellisuudessa haluan puhua tunteistani. Nyt hyväksyn, että mieheni on kertakaikkisen erilainen. Hän nauttii heteromiesten joukkioista niin pyyteettömällä innolla, etten voi kuin ihmetellä liikuttuneena. Hän ei ole erityisen kiinnostunut itsestään tai sisäisestä maailmastaan. (Pauliina Seppälä teoksessa Hullu akka, s. 58)

Olisinpa vielä toimittaja. Mia Malmin toimittamasta monipuolisesta, naisten elämää ruotivasta kirjoituskokoelmasta saisin paljon osuvia sitaatteja, ja löytäisin näkökulmia naiseuteen sekä uusia haastateltaviakin. Tässä kirjaassa on vimmaa, josta ammentaa!

Lähestyin teosta nyt kuitenkin vain tavallisena lukijana. Tai en aivan tavallisena, sillä hassusti juuri kun olin saanut kirjan käsiini, tapasin Avaimen kirjabloggari-illassa sattumalta yhden sen kirjoittajista, kulttuuritoimittaja ja -kriitikko Anna Kortesalmen. Hänen kirjoituksensa olikin kokoelman mielenkiintoisimmasta päästä. Anna kertoo, millaista on rakastua nelikymppisenä yksinhuoltajaäitiin ja ryhtyä koululaisten äitipuoleksi, sitten mennä näiden äidin kanssa naimisiin ja alkaa odottaa yhteistä koeputkilasta. Aikamoisista elämänmuutoksista huolimatta Anna ei ole ollenkaan hullu eikä edes akkamainen.

Eivät ole muutkaan kokoelman paristakymmenestä kirjoittajasta. Arvostin tässä teoksessa erityisesti sitä, että naiset (ja kaksi miestä, joiden kirjoitukset olisi voinut jättää poiskin) kirjoittavat omilla nimillään ja hyvin avoimesti. Aiheet liikkuvat parisuhdekiemuroista äitiyteen ja äitipuoleuteen, yksinhuoltajuuteen ja enemmän tai vähemmän omaehtoiseen sinkkuuteen, itsetuhoiseen käytökseen ja perheväkivaltaan, pms-raivoon. Ei siis mitään kevyttä "löydä ihana naiseutesi" -lepertelyä, vaan tiukkaa tykitystä. Kirjassa kategorioidaan erilaiset narsistiäidit (he voivat pilata lapsensa heti alkuunsa, seuraukset saattavat sitten kulkea sukupolvesta toiseen), ruoditaan tasa-arvoa ja feminismiä, ulvotaan väsymyksestä pienen lapsen äitinä, viillellään pois pahaa oloa.

En tiedä, mitä ajatella tästä kirjasta. Ei se ainakaan mennyt huomaamatta ohitseni. Muistan varmasti aina Anna Kortesalmen tarinan, tai miten Rosa Meriläinen vaihtoi mummunsa vaipat ja ylipäätään sen, että rankoissakin tarinoissa oli toiveikas sävy. Ei niitä muuten olisi kirjoitettukaan: kun on täysin hullun akan tilassa, ei osaa eritellä elämäänsä niin selkeäsanaisesti ja tarkkanäköisesti kuin tämän kirjan kirjoittajat kauttaaltaan tekevät.

Vaikuttava ja tärkeä kirja siis. En kuitenkaan pitänyt siitä, että välissä oli fiktiivisiä ja fakta-artikkeleja, minämuotoiset tunnustukset olivat kiinnostavampia. Loppua kohden lisäksi ahdistuin. En siksi, etten kestäisi rankkoja aiheita vaan siksi, että joka asian ruotiminen muistutti jotenkin nuoresta minästäni, siitä joka juuri hullujen akkojen tavoin vatvoi ja ylianalysoi joka asiaa ja löysi näin hyviä selityksiä sekä omalle että muiden paskamaiselle käytökselle. No, enpä ole ollut ainoa, mikäli tätä kirjaa on uskominen. Käsitykseni mukaan monet Hullun akan kirjoittajista olivatkin ikäluokkaani, n. 35–40-vuotiaita. Ehkä tarvitaan enemmän tai vähemmän hulluja kokemuksia, jotta hullu akka rauhoittuu? Ainakaan en tuntenut olevani enää yhtään hullu ja vimmainen ja raivostunut, kun luin näitä tarinoita – onneksi, olen mieluummin tylsä akka. Tai vaikka yleisihminen.

Tarkempi esittely kirjasta löytyy kustantajan sivuilta. Ja Inakin ehti näemmä jo lukea tämän!

Mia Malmi (toim.): Hullu akka! Kirjoituksia naiseuden pimeältä puolelta. Like, 2010.

Bloggarin ja kirjailijan valta

Osallistuin Avaimen järjestämään mukavaan ja mielenkiintoiseen kirjabloggaajien tapaamiseen.  En ollut saanut moiseen aiemmin kutsua, joten tunsin oloni oikein etuoikeutetuksi, kun tulimme näin noteeratuksi kirjallisuuspiireissä.

Illan aikana tuli puhetta mm. siitä, ovatko kirjablogit tärkeitä kustantajien kannalta. Valitettavan harvat kustantamot antavat kirjabloggareille arvostelukappaleita tai esim. kutsuvat  heitä kirjanjulkistustilaisuuteen oma-aloitteisesti, mutta meistä bloggareista näin pitäisi tietenkin tehdä. Olen viime aikoina nähnyt netissä montakin keskustelua siitä, että kirjablogit ovat monille – niin bloggareille kuin muillekin lukutoukille – ensisijaisia tai ainakin hyvin tärkeitä kirjavinkkikanavia. Eivätkä blogit kilpaile esim. lehtien virallisten kritiikkien kanssa, sillä lehtien kirja-arviot kirjoitetaan  useimmiten neutraalista ammattikriitikon näkökulmasta, kun taas me bloggaajat kirjoitamme usein hyvinkin subjektiivisesti ja joka tapauksessa mistä kirjasta ja miten tahansa.

Sen sijaan kirjailijat eivät saa kirjoittaa vapaasti. Keskustelimme siitäkin, että kaunokirjallisiakin teoksia arvostellaan (lähinnä kai niissä "oikeissa" kritiikeissä) usein siitä, kuinka totuudenmukaisen kuvan ne antavat esim. tietystä kulttuurista tai maasta. Tiukimpien arvostelijoiden mukaan kirjailija ei saisi kirjoittaa kuin siitä, mitä hän on itse kokenut ja tietää varmasti todeksi. Mitä ihmettä? Jos kirjailija saisi kirjoittaa vain omakohtaisen varmoista asioista, aika köyhäksi menisi kirjallisuus. Ei voisi olla historiallisia kertomuksia, scifistä ja fantasiasta puhumattakaan. Ylipäätään ei taitaisi olla kaunokirjallisuutta enää ollenkaan – ja kuka niitä kaikkia henkilökohtaisia päiväkirjoja lukisi, mitään muuta ei oikein jäisi jäljelle. Ajatus on hyvin hämmentävä.

Kaiken kaikkiaan koko bloggaritapaaminen oli hauska ja monipuolinen. Palaan iltaan ja sen herättämiin mietteisiin varmasti vielä usein – kenties  blogissa, tai ainakin ajatuksissani. Kiitos kutsusta!

Helsingin Kirjamessujen ohjelma ilmestyi

...juuri äsken verkkoon, jee! Käy katsomassa.

Lukupiirimme vierailee messuilla perinteisesti sunnuntaina. Katsoin siis aluksi vain sunnuntain ohjelman, mutta paljon kiinnostavaa löytyi jo sieltäkin. Esimerkiksi seuraavat kotimaisten kirjailijoiden haastattelut:

Hannu Mäkelä
KIVI
Hannu Mäkelän Kivi on kuvaus Aleksis Kiven viimeisistä ajoista.
Mäkelä näyttää Kiven intensiiviset mielenliikkeet, halun jäsentää
koettua tavalla, joka tekisi lyhyestä elämästä merkityksellisen.
Kivi on aikamatka kansalliskirjailijan mielenmaisemaan.

Anja Snellman
PARVEKEJUMALAT
Mitä on vapaus? Mitä naisen kunnia? Länsimaisesta elämänmenosta
haaveilevan somalitytön ja islamista turvaa ja kadonneita
arvoja

KIRJOJEN LOHTU
Kristina Carlson on julkaissut harvakseltaan hienoja kirjoja. Hänen
uusin teoksensa, Herra Darwinin puutarhuri, on historiaan sijoitettu
romaani. Puutarhuri Thomas Daviesiin henkilöityvät romaanin
peruskysymykset: miksi joidenkin osalle kertyy elämässä niin
kohtuuttoman paljon surua? Carlsonia haastattelee kirjailija Jani
Saxell. Otsikolla – ihanalla otsikolla! – Kirjojen lohtu on paljon muitakin kiinnostavia haastatteluja.

Johanna Sinisalo
MÖBIUKSEN MAA
Huikea seikkailu toisessa todellisuudessa! Pii on 8-vuotias, ja
kesäloma on alkanut kurjasti. Kaikki muuttuu, kun Pii löytää
rannerengasta muistuttavan esineen ja tapaa oudon olennon,
Schrödingerin Kissan, joka on yhtä aikaa yhtä aikaa olemassa ja ei... Haastattelijana
Tuomas Enbuske.

Ja on siellä varmasti paljon muutakin, kunhan ehdin kunnolla tutustua ohjelmistoon. Minua ilahduttaa, että messujen teemamaa on Ranska. Reilu vuosi sitten kirjoitin blogiin ennen Ranskan-matkaa, etten tiedä mitään Ranskan nykykirjallisuudesta. Nyt tiedän – huomaan lukeneeni vuoden aikana useita ranskalaisia teoksia ja aion lukea yhä lisää. Messuille tulee mm. suosikkini Claude Gallay, kauniin ja koskettavan Tyrskyt-romaanin kirjoittaja.

Oi, messuinnostus on yhtä ihanaa joka syksy. Kirjamessuvierailu oman kirjapiirin kanssa on aina yksi syksyn kohokohdista!

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Joskus on kiva olla väärässä. Esimerkiksi tästä kirjasta minulla oli vahva kielteinen ennakkokäsitys: höttöä, lässytystä ja kikkailua, ei ole mun kirja. Pidin käsityksestäni kiinni aina siihen saakka, kunnes luin Hreathemuksen arvion.

Ja nyt olen lukenut kirjankin ja myönnän, että se on mun kirja. Luin tämän parissa päivässä ja muistan tämän – mikä ei ole kohdallani ollenkaan sanottua kaikkien kirjojen kanssa – varmasti kauemmin kuin pari päivää.

Siilin eleganssi on ollut niin paljon esillä, että lähtöasetelma lienee monille tuttu: ollaan Pariisissa ja keskitytään yhden kerrostalon elämään, tarkemmin viiskymppiseen tympeänankeaan ovenvartijaleskirouvaan ja 12-vuotiaaseen, itsemurhaa hautovaan tyttöön. Sitten taloon muuttaa japanilainen mies, ja kaikki mullistuu. Löytyy ystävyyttä, maailman kauneus näyttäytyy, jopa elämän tarkoitus paljastuu.

Ymmärrän kyllä, että väärässä mielentilassa lukiessa tämä kaikki voi ärsyttää suuresti: teini-ikäinen itsemurhakandidaatti on kovin tiedostava ikäisekseen eikä kirja ole muutenkaan kovin uskottava. Ovenvartijarouva on raivostuttava ja loppuratkaisukin oli vähän pliisu. Mutta mitä siitä? Minä annoin paljon anteeksi jo siksi, että kirjassa puhuttiin paljon ranskalaisuudesta ja japanilaisuudesta – eikös Ranskan ja vähän Japaninkin kirjallisuus ja muu kulttuuri olekin usein vähän hassua tai erikoista, samanaikaisesti kevyttä ja raskasta suomalaisen mielestä? Kirjassa oli mielenkiintoisia havaintoja kummankin maan kulttuurista. Ihastuin siihenkin, että kirjan kantava idea kautta linjan oli kirjallisuuden ja kulttuurin merkitys. Kummallisesta lähtökohdastaan ja synkeistä teemoistaan huolimatta kirja oli kaiken kaikkiaan kepeää ja jotenkin hyvin ilahduttavaa, pienimuotoisella tavalla tyylikästä luettavaa. Mitä sopivin syysviikonlopun kirja: tähän on helppo uppoutua.

Jouduin muuttamaan käsityksiäni myös kirjan rakenteen suhteen. Kirjassa oli kaksi vuorottelevaa kertojaa, enkä usein pidä sellaisesta. Tässä kirjassa se kuitenkin toimi hyvin. Plussaa siitäkin, että eri kertojilla oli eri fontti. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin joutua lukiessa setvimään, kenen tarinaa tässä nyt edes luetaan.

Kaiken kaikkiaan: ajatuksia herättävä ja viehättävä kirja!

Muriel Barbery: Siilin eleganssi ( L'Élégance du hérisson). Gummerus, 2010. Suom. Anna-Maija Viitanen.

P.S. Kirjasta on lukunäyte kustantajan esittelyssä.

Sähkökirja tulee – onko kukaan valmis?

Lukutoukan kannattaa tarttua ennakkoluulottomasti mihin tahansa tekstiä sisältävään painotuotteeseen, kuten Talouselämä-lehteen. Siinä (nro 29/2010) oli juuri mielenkiintoinen, tiivis artikkeli sähkökirjan tämänhetkisestä tilanteesta.

Luin innoissani: Sähkökirja on varmasti esillä Helsingin Kirjamessuilla. Lukulaitteet tulevat viimeistään joulukauppaan ainakin Akateemiseen ja Suomalaiseen kirjakauppaan. Akateemiseen tulee kolme laitemallia, Suomalaiseen kaksi;  Suomalaisessa laitteet maksavat n. 200 euroa.

Ja mitä niillä voi lukea? Wsoy:ltä on tulossa sähköistä Jari Tervoa, Sinikka Nopolaa ja Väinö Linnaa, Otavalta Anja Snellmania, Reijo Mäkeä sekä tietokirjoina mm. viime syksyn hitti, John Simonin Koneen ruhtinas. Kirjoja voi ostaa kustantamojen omien verkkokauppojen lisäksi digitaalisista musiikkikaupoista, joista monet laajenevat myös ääni- ja sähkökirja- sekä elokuvakaupoiksi.

Artikkelista selvisi muuten sekin. että Stieg Larssonin Millennium-trilogia on myydyin e-kirja. Sitä on myyty yli miljoona kopiota.

Kaikki hyvin tähän asti.  Mielestäni tämä oli hyvä, selkeä katsaus sähkökirjan tilanteeseen. Aloin heti itsekin miettiä, voisiko lukulaitetta pyytää joulupukilta.

Asiat alkoivat näyttää sekavalta vasta siinä vaiheessa, kun etsin tässä referoitua artikkelia netistä. En löytänyt sitä, vaan tämän. Intiasta odotetaan jo lähiaikoina alle 30 euroa maksavaa lukulaitetta, joka voisi mullistaa lukulaitemarkkinat heti alkuunsa. Luin myös Helsingin Sanomien nettisivuilta nyttemmin jo maksullisen digilehden puolelle siirtyneen jutun siitä, etteivät ainakaan kaikki Akateemisen lukulaitteet sovikaan kaikkien e-kirjojen lukemiseen.

Kuulostaa siis melkoisen sekavalta. Ei kai tässä voi kuin seurata tilannetta, mennä Kirjamessuille ja kirjakauppoihin ja yrittää ymmärtää, missä mennään. Aion myös tutustua juuri löytämääni Sähköinen kirja - Prosaa ja protokollia -blogiin. Vaikuttaa kiinnostavalta – siellä on varmasti enemmän täsmätietoa kuin tässä minun katsauksessani.

EDIT: Tietoa mm. kirjojen ostopaikoista löytyy myös Sähköinen kirja -sivustolta.

Ilkka Koivisto: Elämänmittainen luontoretki

Avara luonto on nyt kirjan kansien välissä. Syksyn mukavinta luettavaa on Ilkka Koiviston Elämänmittainen luontoretki. Siinä Korkeasaaren entinen johtaja ja muutenkin tunnettu aktiivinen eläintietäjä kertoo eläinhavaintojaan niin Suomesta kuin muualta. Tämän kirjan ääressä on tosiaan olo kuin Avaraa luontoa katselisi.

Kirjan aiheet ovat moninaiset. Nyt tiedän enemmän siitä, miten ja miksi orava heiluttelee häntäänsä tai peura näyttää peräpeiliään. Luulen, että alan katsella myös pihapiirin lintuja eri tavoin: nehän ovat suorastaan neroja – olkoonkin, että omat päähänpistonsa niilläkin, esim. urosharakkapari on tavattu hautomasta kivimunia. "Tavallisten" eläinten lisäksi oli kiinnostavaa lukea myös erikoisemmista tapauksista, kuten Koiviston perheen kotihoidossa olleista sudenpennuista sekä pohdintaa siitä, miten pikkiriikkinen krokotiilinpoikanen tunnistaa ison emonsa.

Koivisto kertoo siis monta pientä, hauskaa ja kiinnostavaa tarinaa.  Aiheita ovat niin eläinten parinmuodostus ja kumppanuus kuin esim. hajuaistikin. Kirjan ainoa miinus oli se, ettei siinä ollut  lajihakemistoa. En esim. löytänyt pikaselauksella heti uudelleen tarinaa kalaisästä, joka vartoo mätimunien äärellä kalanpoikasten ilmaantumista ja poistuu sitten jälkeläistensä luota. Ja aikuisena minusta oli kiinnostaa lukea myös Koiviston pohdintoja esim. eläinten inhimillistämisestä, mutta veikkaan, että kirjan nuorempia lukijoita kiinnostavat vain eläintarinat, eivätkä spekuloinnit eläinten ja tieteenteon olemuksesta.

Joka tapauksessa oikein sympaattinen ja monenlaisille lukijoille sopiva kirja! Ja helsinkiläiset, olkaa seuraavan kerran silmä tarkkana rautatieasemalla. Ainakin ennen aseman kattamista sikäläiset naakat kuulemma valpastuivat kaukojunakuulutuksista. Lähijunat saivat olla rauhassa, mutta kaukojunia tervehdittiin ilolla: niihin oli takertunut reissatessa paljon herkullisia hyönteisiä.

Esimerkkimakupalana tarina, joka hieman julmasti mutta kiistatta osoittaa simpanssien oppimiskyvyn. Esimerkki on hollantilaisesta eläintarhasta (s. 52-53):

 - - simpansseilla oli käytössään asianmukaiset sisätilat sekä laaja ulkotila: niitty, jossa kasvoi muutamia kookkaita lehtipuita. Koska oli selvää, että simpanssit kiipeäisivät puihin ja repisivät lyhyessä ajassa kaikki niiden oksat, puiden suojaksi viritettiin pystysuunnassa kulkevia sähkölankoja, jotka ulottuivat runsaan kahden metrin korkeudelle.  - -

Kun jokainen simpanssi oli "sisäistänyt" sähkölankojen merkityksen, alettiin - - - jättää virta monina päivinä kytkemättä. Eräänä tällaisena päivänä nuori simpanssi sattui olemaan varomaton ja osuin lankoihin. Kun se ei päästänytkään odotettua parkaisua, muutamat aikuisista simpansseista tajusivat, mistä oli kyse. Ja pian istuivat kaikki simpanssit puussa.  - - Ajan mittaan kuitenkin alettiin taas uskoa, ettei moinen enää toistuisi ja kokeiltiin taas "virrattomia" päiviä. Simpanssit puolestaan aloittivat omat kokeilunsa: joku simpanssimammoista meni puun luo, nosti pienokaisen rinnoiltaan ja painoi sen sähkölankoja vasten. Jos poikanen parkaisi, kiipeilystä luovuttiin sillä kertaa, ja jos ei, lähdettiin kiipeämään.

Ilkka Koivisto: Elämänmittainen luontoretki – Mitä luonto ja eläimet ovat minulle opettaneet. Minerva, 2010.

Tunnustus ja seitsemän asiaa

Minä ja muut kirjabloggarit saimme Inalta jokin aika sitten tunnustuksen ja haasteen. Kiitoksia! Tässä seitsemän lukemiseen ja kirjoittamiseen liittyvää asiaa.

1. Minusta on usein mukavampi hoitaa asioita kirjoittamalla kuin puhumalla, etenkään puhelimessa puhumisesta en oikein välitä. Niinpä olen ottanut aikoinani ilahtuneena vastaan esim. tekstiviestin ja sähköpostin (olen niin vanha, että myös netittömyys ja lankapuhelinaika ovat hyvin muistissani, tosin en ymmärrä, miten silloin pärjättiin.)

2. Odotan myös sähkökirjaa. En siksi, että se korvaisi paperikirjat, mutta kaikenlainen lukemiseen kannustava on aina tervetullutta. Luulen, että sähköinen lukulaite sopii erityisesti  sellaisille tietokirjoille ja romaaneille, joita ei halua lukea uudestaan. Tai jos haluaa vielä sähköisen version jälkeen, voi ostaa sitten paperisen.

3. En katso juuri televisioita, käyn harvoin elokuvissa enkä oikein kuuntele radiotakaan. Minä luen – kirjoja, lehtiä ja netistä artikkeleja ja blogeja.

4. Jos haluaisimme, voisimme mieheni työn kautta muuttaa ulkomaille. Aina kun ajattelen asiaa, alan miettiä, että siellä en voisi lukea niin paljon suomenkielisiä kirjoja. En halua muuttaa.

5. Mieheni matkustaa joka tapauksessa paljon työnsä takia. Kun hän lähtee reissuun, kysyn, onko hänellä kirja mukana. Pakkaan matkustaessani aina kirjan ensimmäisenä ja oletan, että muillakin on matkakirja.

6. Haluaisin perustaa kirjakahvilan tai antikvariaatin. En kuitenkaan perusta ainakaan antikvariaattia. Olen ollut auttamassa antikvariaatissa ja tiedän, että ala on sympaattinen mutta epätoivoinen. En ole tarpeeksi varakas voidakseni perustaa yritystä, jonka tuotto on hyvin epävakaata, suorastaan epätodennäköistä. Ehkä perustan joskus nettiantikan.

7. En ole kirjoittanut mitään kaunokirjallista vuosiin. Lomalla, elämän ollessa kiireetöntä, mieleeni alkaa kuitenkin tulla esim. novellien aihioita. En kuitenkaan yleensä laita niitä edes ylös. Olen mieluummin lukija kuin kirjoittaja.

Olen saanut tämän haasteen aiemminkin sekä kirjablogin että kissablogin puolelle.

Lähetän haasteen eteenpäin Valkoiselle Kirahville, jonka uuden kivan kirjablogin hiljattain löysin.

Ian McEwan: Ikuinen rakkaus

Nyt minut varmasti teilataan, koska aion teilata McEwanin. Kuulun Ian McEwanin ja vielä sen teoksen, jota niin monet ovat kehuneet. Onneksi olen jo antanut tästä ennakkovaroituksen.


Ikuinen rakkaus kertoo parisuhteesta, jota eräs onnettomuus tai oikeastaan sen seuraamukset horjuttavat. Se kertoo myös mm. pakkomielteistä, uran ja parisuhteen ristiriidoista ja haasteista, lapsettomudesta, siis aikuisten ihmisten elämästä. Se on tiivistunnelmainen ja taitavasti rakennettu, nopealukuinen ja täsmällinen, tarkkoja havaintoja käsittävä kirja. Ei mitään lällyttelyä, vaan ihmissuhdekirja, jonka mieskin voisi lukea.

Eikä se silti jättänyt minuun sen suurempaa jälkeä. Mutta minussa onkin McEwan-vika: en ole saanut luettua Lauantaita tai Sovitusta alkua pidemmälle. Rannalla olen lukenut ja vaikutuinkin siitä (lähinnä ahdistumalla päähenkilöiden avuttomuudesta), mutta en pitänyt siitä. Amsterdamista muistan pitäneeni, kun luin sen pari vuotta sitten – mutta nyt en saa edes kunnolla päähäni, mistä se kertoi.

Minulle ei siis aukea, miksi juuri McEwan on Se Suuri Kirjailija niin monelle. Tunnistan, että hän on taitava, mutta jotenkin ehkä liiankin taitava. Minulla on McEwania lukiessani sellainen tunne, että käsissäni on teknisesti moitteeton mutta silti hajuton ja mauton, liian harkittu kirja. Vanhetessani minulle on alkanut tulla sama fiilis myös Paul Austerin teoksista. Ja kun kokeilin lomalla niin ikään tiivistunnelmaisten ja tarkkojen ihmissuhdekuvausten mestariksi luonnehditun Richard Fordin novellikokoelmaa, niin kas, sama lopputulema siinäkin.

Kannattaisiko vielä kokeilla jotain McEwania? Sementtipuutarha ehkä vielä kiinnostaisi. Tai sitten on vain myönnettävä, ettei minusta ole jännittävien ulkomaanpoikien lukijaksi. Ainoa mieskirjailija, joka on saanut minut viime aikoina intoutumaan, on ollut Veikko Huovinen. Tämä ei taida olla maailman modernein, trendikkäin tai kansainvälisin kirjablogi.

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Luin Miina Supisen kertomuskokoelman Apatosauruksen maa viime viikolla, heti kun sen käsiini sain. Jossain vaiheessa olen tallentanut siitä tällaisen yhteenvedon puhelimeeni tekstiviestiluonnoksena:

Outoja, silti inhimillisiä ja nerokkaita tarinoita. Lukeminen ei päässyt ihan heti vauhtiin, mutta n.  puolivälissä kyllä. Heti ihailtavan tarkkaa, selkeää, jollain tavalla paljasta kieltä. Tarkkanäköinen muttei tärkeilevä kirjailija.

Koko teoksen luettuani ja kokemusta muutaman päivän sulateltuani olen yhä samaa mieltä. Tämä teos ei riemastuttanut minua ensi sivulta lähtien kuten hulvaton Liha tottelee kuria, mutta jossain vaiheessa sekin vei todella mukanaan. Tai tarkemmin kertomuksessa Vaari ja ravintola, se alkaa kirjan sivulta 54. Pidin kirjan alustakin, mutta Vaari-juttu oli ensimmäinen, joka jäi todella mieleeni.

En suosittele Supista ihmisille, jotka pitävät vain vakavasta, klassisesta tekstistä. Heitä alkaa varmasti hirvittää jo hänen novelliensa nimet:  Yliponin valtakunta,  Norsu! Norsu! tai Ympyrässä niin kuin jumatsuikka käärme.

Ennakkoluulottomille lukijoille, railakkaiden tekstien ystäville sen sijaan suosittelen Supista hyvinkin. Hän kirjoittaa todella hauskasti ja vauhdikkaasti ja usein kekseliäistä aiheista tai ainakin kekseliäällä tavalla. Silti tekstit kertovat samalla ihan tavallisista ihmisistä ja elämästä yleensä. Supinen on hyvä havainnoimaan ja ironisoimaan. Ehkä hänessä on kaksi puolta, suuhygienisti ja taiteilija (joista on Apatosauruksessa novelli). Supiseen kannattaa tutustua jo siksikin, ettei hän muistuta ketään muuta suomalaista kirjailijaa. Ulkomaisista tulee ehkä kaukaisesti mieleen Dan Rhodes, yhtä hullua ja inhimillistä samaan aikaan.

Pidin enemmän Liha tottelee kuria -teoksesta kuin Apatosauruksesta, mutta lopulta vain siksi, että olen enemmän pitkien kuin lyhyiden tarinoiden ystävä. Ja Supinen kirjoittaa niin hyvin, että olisin mieluusti lukenut häntä enemmänkin! Aloinkin heti lukea Lihaa uudestaan. Supinen saa kuitenkin paljon pisteitä siitä, että lukiessani sain itseni kiinni itselleni ennen melko vieraasta ajatuksesta, että novellejakin on kiva lukea.

Hauska ja hyvä kirja siis.

Tekstinäytteen voisi valita melkein mistä novellista tahansa, mutta valitsen sen novellista Kitkerä – aistimellinen teos, koska se kertoo hyvin siitä outoudesta, jota ihmiset usein tuntevat taidetta kohtaan. Miina Supisen taide on hieman outoa muttei yhtään vieraannuttavaa tai vakavaa, vaan päinvastoin hyvin helposti lähestyttävää:

1. PÄIVÄ
Vahtimestari ei voinut edes yrittää ymmärtää. "Kitkerä – aistimellinen teos" koostui elävistä muurahaisista, joiden happoa museonkävijöiden piti nuolaista paperiliuskoista. Taideteos oli sijoitettu museon yläkerran paahteiseen huoneeseen, jonka seinät olivat lasia, ja vahtimestarin piti vahtia sitä.

Kukaan ei käynyt nuolaisemassa muurahaisten happoa, paitsi pieni, itkevä poika, jonka toiset luokkaretkeläiset pakottivat.

Miina Supinen: Apatosauruksen maa. WSOY, 2010.

P.S. Miina Supisella on myös blogi, Sokeripala.

K niin kuin Krohn

Yksi kadonnut kirja löytyi laukustani! Siellä onkin usein rapinaa ja muita papereita...

Laukusta löytyi hämmentävä, taitava Leena Krohn. Aakkoshaasteen K-kirjain kuuluu yhdelle kiinnostavimmista kotimaisista kirjailijoista.

Aloittamisen taidossa puhuttiin Leena Krohnin teoksista Rapina sekä Matemaattisia olioita. Havahduin, että omistan kummatkin kirjat enkä ole lukenut niitä tai ylipäätään Krohnia aikoihin. Hänen kirjansa ovat sellaisia, että luen niitä kausittain. Sitten kun kauden annos on saatu, pitää taas sulatella hetki ennen seuraavaa Krohn-kohtausta.

Rapinaa ja Matemaattisia olioita yhdistää hassujen nimien lisäksi se, että kumpikin on puolikaunokirjallinen kirjoituskokoelma. Tarinoita, esseitä, pohdintoja, kannanottoja, en oikein tiedä, miksi niitä sanoisi.

Pidin molemmista kirjoista.  Oli kiinnostavaa lukea tarinoita Krohnin suvusta, esim. jo Aloittamisen taidossa mainittu traaginen kertomus enosta, joka kuoli parikymppisenä koiran puremasta saatuun vesikauhuun. Tositarina, eläinlääkäri ei uskonut, että vesikauhuriskiä olisi.

Kaikkein mieleen jäävintä oli kuitenkin Rapinassa ollut Tainaronin jälkipuhe. Siinä Krohn kertoo mm. miksi hän valitsi Tainaronin hahmoiksi hyönteisiä. Hyönteiset ovat Krohnille muutenkin tärkeitä, niihin palataan useassa kirjoituksessa.

Miksi valitsin juuri hyönteiset Tainaronin asukkaiksi? Jos se olin minä, niin ennen muuta sen tähden, että hyönteinen on ihmiselle sekä kehitysopillisesti että ulkomuodoltaan ja elintavoiltaan kaikkein etäisin ja vierain eläinlaji. Hyönteisiin meidän on vaikea ellei mahdoton heijastaa omia päämääriämme, tunteitamme ja motiivijamme kuten niin mielellämme heijastamme niitä läheisimpiin eläinlajeihin. Ei, hyönteisiä me emme ymmärrä. Niitä me tarkastelemme kaukaa ja kylminä ellei suoranaisesti inhosta värähtäen. (Rapina, s. 46)

Kirjoissa olisi ollut monta muutakin tekstinäytteen arvoista kohtaa. Esimerkiksi Rapinan kirjoituksessa Kieli on kolmas silmä Krohn pohtii hienosti kieltä ja kirjoittamista: Kirjailija rakastaa sanoja, mutta hänen vaikea velvollisuutensa on osoittaa niiden petollisuus. (mts. s. 95) Kaiken kaikkiaan nämä teokset olivat moniulotteista luettavaa, kuten Krohnit yleensäkin. Lyhyet kertomukset eivät olleet edes niin hankalia Krohnin romaanit, joita lukiessa on kieltämättä joskus tuntunut, etten oikein pysy kärryillä. Silti nautin niistäkin, sillä on kiistatonta, että Krohn itse pysyy kärryillä: hän on mielestäni hyvin älykäs ja tarkkanäköinen kirjoittaja, aivan omanlaisensa.

P.S. Helpoin mutta ei suinkaan huonoin tai edes heppoisin lukemani Krohn on muuten Ihmisen vaatteissa. Krohnista kiinnostuneiden kannattaa käydä myös kirjailijan nettisivuilla.

Leena Krohn: Rapina ja muita papereita. Wsoy, 1989. 2. painos

Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia. Wsoy, 1992. 3. painos

Haasteita tulee ja kirjoja menee

Kiitos ja kääk.

Ina haastoi kertomaan 7 asiaa itsestä. Samainen haaste odottelee vastaamista myös kissablogin puolella. Yritän ryhdistäytyä ja paljastaa pian 7 asiaa minusta kirjoittajana.

Yritän myös etsiä loman jäljiltä kadonneet, kotona olevan remontin keskelle hukkuneet kirjat! Avasin eilen koneen aikeissa kirjoittaa uudesta suuresta kiinnostuksenkohteestani Virginia Woolfista, mutta mökillä mukana ollut Oma huone oli hävinnyt, samoin pari muuta blogitusta odottavaa lomakirjaa. Apua. Nainen tarvitsee oman siistin huoneen. Tällä hetkellä tarvitsisin myös kirjojen luetteloijan ja järjestelijän.

Blogin yritän saada piakkoin järjestykseen. Olen lukenut viime aikoina myös Leena Krohnia ja Miina Supista ja kehun heitä jo nyt tässä, tarkemmin lähiaikoina! Supisen Apotosauruksen maassa on muutakin hyvää kuin kiehtova nimi.

Tietoa omasta blogista

Onko sinulla Blogger-palvelua käyttävä blogi? Haluatko tietää, montako vierailijaa blogissasi on käynyt tässä kuussa, mikä on luetuin blogikirjoituksesi tai millä hakusanoilla blogiisi saavutaan?

Ehkä muut ovatkin tästä jo tietoisia, mutta itse huomasin vasta tänään, että Blogger-työkalun kohta tilastot kertoo vastauksen kaikkiin em. kysymyksiin ja moniin muihinkin. Opin aamulla, että tämän blogin luetuin yksittäinen kirjoitus kesäkuun 2010 alun jälkeen on Claudie Gallayn Tyrskyt-teoksen arvio, teitä lukijoita on ilahduttavan paljon ja yksi suosituimmista hakusanoista on "kesäkirjat".

Tilastot-toiminnon löytäminen oli hyvä juttu siinäkin mielessä, että aiemmin asentamani Google Analytics oli ollut jumissa jo kuukausia. Muita blogejani se ei mitannut enää ollenkaan, ja tässä kirjablogissakin se väitti olleen elokuussa vain kolme kävijää, jotka kävivät yhteensä sentään viisi kertaa. Onneksi se ei pidä paikkaansa. Juuri kun tässä ja muissa blogeissa on puhuttu bloggaamisen yhteisöllisyydestä, tuollainen kävijätieto olisi aika lannistava.

Randy Pausch: Jäähyväisluento

Kuva täältä.

 

Tällainenkin tuli sitten lomalla luettua. Surkea sanoa, mutta olen kai tunteeton: ei tämä kauheasti liikuttanut, vaikka on ihan tosi tarinakin. Enemmänkin vain ärsytti.

Kirjan lähtökohta on periaatteessa kyllä koskettava. Randy Pausch on (oli) amerikkalainen, nelikymppinen ja kuolemansairas professori. Yliopisto pyytää häneltä luentoa siitä, miten unelmat toteutetaan. Pausch on juuri saanut tietää sairastavansa parantumatonta syöpää, mutta lupautuu silti luennoimaan. Luennosta tulee hänen testamenttinsa: esityksessään Pausch ei kerro niinkään, miltä kuoleman läheisyys tuntuu, vaan siitä, millainen hänen elämänsä on ollut ja mitä hän on oppinut eläessään – villinä poikamiehenä, levottomana joka asiaan sotkeutujana, rauhoittuneena perheenisänä, tutkijana.

Randyn opit eivät ole vähäiset ja hänen monissa ajatuksissaan on pointtia. En kuitenkaan liikuttunut tämän teoksen ääressä, sillä – ja olen sanonut tämän amerikkalaisista kirjoista ennenkin eikä tämä lausunto johdu siitä, että tällä kertaa kyseessä oli oikeasti Valittujen palojen kirjavalio – olo oli kuin lukisi Valittuja paloja. Hyvin amerikkalaisia paloja. Miksei Pausch voinut vain kertoa, miltä tuntuu tietää kuolevansa, kun elämä on parhaimmillaan? Tai mikä on ollut parasta hänen elämässään? Sen sijaan hän ammentaa – yliannostelee – vertauskohtia amerikkalaisesta viihdeteollisuudesta. Katsokaa vaikka:

Rakastan myös monia popkulttuurikliseitä. Minulle sopii, että lapseni katsovat Teräsmiestä. Ei siksi, että hän osaa lentää, vaan koska hän taistelee "totuuden, oikeuden ja Amerikan puolesta". Minä rakastan tuota iskulausetta.

Rakastan myös Rocky-elokuvaa. Rakastan jopa sen tunnusmusiikkia. Kaikista eniten olen pitänyt alkuperäisessä elokuvassa siitä, ettei Rocky välitä, voittaako hän elokuvan päättävän ottelun vai ei. (s. 219)

Ja niin edelleen. Lisäksi kirjassa on runsaasti väliotsikkoja ja ne ovat usein jenkkityyliin innostavia ja opettavaisia, kuten toki luennolle sopiikin. Kaikki työ sopii arvollemme. Ajattele yhteistä hyvää. Väliotsikot voivat tietenkin olla myös luennon kirjaksi toimittaneen Zaslowin kyseenalaista ansiota.

Niin että ei tullut suru puseroon, vaikka aihe oli mikä oli ja tiedän itsekin liian varhain syöpään menehtyneitä, läheisimmän menehtyneen kuolemasta ei ole edes kovin kauan. Tämä teos oli vain kuin liian pitkä lehtijuttu, eikä edes lopulta hirveän kiinnostava sellainen. Se, ken haluaa mieluummin nähdä ja kuulla kuin lukea, löytää luennon netistä Randy Pauschin nimellä.

Randy Pauch ja Jeffrey Zaslow: Jäähyväisluento. Valitut palat – Kirjavaliot, 2010.

Miksi bloggaat?

Nopea nosto (kyllä mä vielä joskus jonkun kirjajutunkin kirjoitan, ehkä).

Amman blogissa on käynnissä mielenkiintoinen keskustelu bloggaamisen syistä. Lukekaa ja osallistukaa!

Viime aikoina olen sekä nähnyt että kuullut bloggauskeskusteluja enemmänkin. Marjis pohti, onko bloggaamisesta muuta hyötyä kuin kirjoittamisen ja keskustelemisen ilo,  ja ihan oikeassa elämässäkin on tullut juteltua blogiasioista. Ja aiemmin esim. Ina nosti esiin Hesarin kirjavaikuttajajuttua, johon oli päässyt pari kirjabloggaajaakin.

Seuraan keskustelua ja blogimaailman kehittymistä erittäin kiinnostuneena. Bloggaus on nykyisin yksi tärkeimmistä harrastuksistani ja muiden blogit jokapäiväinen ilonlähde. En harkinnut kovin kauan oman blogin perustamista, mutta sen tiedän, etten lopeta bloggaamista kovin heppoisin perustein.

Parasta draamaa ja hauskinta luettavaa

Tämä nyt ei ole varsinaisesti kirjavinkki, mutta mainiota luettavaa kuitenkin. Löysin juuri Hesarin sivuilta artikkelin Rakas päiväkirja! jossa on otteita teini-iän päiväkirjoista.

Lukekaa ja hihitelkää. Ja ymmärtäkää, ettette olleetkaan ainoita sekopäisiä ja ylidramaattisia teinejä.

Kuinkakohan moni muuten kirjoittaa vanhan ajan päiväkirjaa enää blogiaikana?